Part 4

Näytin tuon kirjeen Helfreichille ja yhdessä päättelimme, että hän on sairas. Pitäisi vaikka miten saada häntä tavata. Jos tietäisimme hänen sukunimensä, niin saisimme hänen osoitteensa osoitevirastosta, mutta kumpikaan sitä emme tienneet. Turha oli sitä Bessonovilta kysyä. Jouduin epätoivoon, mutta Semjon Ivanovitsh lupasi etsiä hänet vaikka »meren pohjalta».

Noustuaan seuraavana päivänä varhain hän pukeutui huolellisesti ja vakavana aivan kuin olisi jollekin vaaralliselle retkelle lähtenyt, ja katosi koko päiväksi.

Jäätyäni yksin koetin työskennellä, vaan ei sujunut työ. Otin hyllyltä kirjan ja aloin lukea. Sanat ja ajatukset kulkivat pääni läpi jättämättä jälkiä. Jännitin kaiken huomioni ja sittenkään en jaksanut montakaan sivua lukea.

Panin kirjan kiinni ja läksin harhailemaan kaupungille. Hämärä toivo kohdata, ellei Nadeshda Nikolajevnaa, niin joku, joka olisi voinut jotakin tietoa hänestä antaa, kiinnitti mieltäni ja minä tarkastelin koko ajan ohikulkevia, väliin siirryin toisellekin puolen katua, huomattuani naisen, joka hiukkasenkin muistutti minulle tuosta tutusta olennosta. Mutta en kohdannut ketään muuta kuin sen matkailijakodin isännän, missä Senitshka oli asunut. Minut nähtyään hän kohteliaasti hymähti ja tuli ystävällisesti puhuttelemaan. Hän kertoi säännöllisesti joka päivä kävelevänsä Nevskillä ja minä läksin hänen matkaansa.

— Tänään on jo toinen miellyttävä kohtaus, — sanoi hän. Tapasin juuri herra Bessonovin ja kuulin, että hänkin on ystävänne.

— Kuinka, tunnetteko Bessonovinkin?

— Kysykää pikemmin, ketä minä en tunne, — vastasi hän. — Herra Bessonov asui myöskin ylioppilaana ollessaan minun talossani. Olimme hyviä ystäviä. Vähäkös meillä on väkeä asunut, herra Lepatin! Monet nyt jo kuuluisat insinöörit, lakimiehet ja kirjailijat!

— Ja Bessonov? kysyin minä.

— Bessonov on myöskin mainio mies. Hän on vain hiukan altis kauniin sukupuolen kauniille silmille... lisäsi kävelytoverini korvaani kuiskuttaen.

Tunsin, että sydämeni alkoi kovemmin sykkiä. Päättelin, että hän varmaankin tiesi jotakin Nadeshda Nikolajevnastakin. Mutta äkkiä tuntui minusta kysyminen hirveän tukalalta. Kieleni aivan kuin turtui, kun tahdoin lausua Nadeshda Nikolajevnan nimen. Sain vain sanotuksi:

— Ehkä tunnette sitte myöskin... vaan luultavasti ette... Anteeksi, — sanoin minä, hämilleni joutuen.

Hän katsahti minuun kummastellen ja me jatkoimme kävelyämme. Ollen entinen kapteeni hän kertoi minulle yhtä ja toista sotapalveluksestaan, jopa asian, joka hänen mielestään oli suuri salaisuus. Kiitin häntä luottamuksestaan ja tultuamme Poliisisillalle me erosimme.

Olin kovin tyytymätön itseeni, sillä olin vähällä lausua Nadeshda Nikolajevnan nimen miehelle, johon minulla puolestani ei ollut vähääkään luottamusta.

Kotiin palattuani emännöitsijäni ilmoitti minulle, ettei Senitshka vielä ollut palannut. Hän toi päivällisen pöytään ja seisoen oven suussa pahoitteli kovin, että minulla oli niin huono ruokahalu.

— Miksi ei se teidän naisenne tule, Andrei Nikolajevitsh? kysyi hän.

— Varmaan on sairas.

Hän pyöritti päätään ja raskaasti huoahtaen meni keittiöön noutaakseen minulle teetä. Pitkään aikaan en ollut syönyt päivällistä muuten kuin Helfreichin seurassa ja minun oli kovin ikävä.

XIII.

Päivällisen jälkeen tuotiin minulle kirje Sonjalta. En ole koskaan häneltä mitään salannut. Kun kuolen — se tapahtuu kohta: kuolema ei enää hiivi luokseni, vaan lähenee lujin askelin, joiden äänen kuulen selvästi korvissani unettomina öinä, kun olen huonompi ja minua enemmän vaivaa sekä tauti että mieleeni heräävä menneisyys, — kun kuolen ja hän saa lukea nämä muistelmat, niin tietäköön, etten koskaan, koskaan ole hänelle valehdellut. Olen kirjoittanut hänelle kaikesta, mitä olen ajatellut ja tuntenut, ja mahdollisesti vain se, mistä itselläni sielussani ei ole ollut aavistusta tahi itse en ole ollut tietoinen, vaikka sen olen hämärästi tuntenutkin, on jäänyt panematta pitkiin kirjeisiini.

Mutta hän on tuntenut minut. Vaikka onkin vain 19 vuoden vanha, on hän herkällä, rakastavalla sielullaan käsittänyt kaikki, mitä en ole uskaltanut tunnustaa hänelle, mikä ei kertaakaan päässäni ole pukeutunut määrättyjen sanojen muotoon.

»Sinä häntä rakastat, Andrei. Jumala suokoon sinulle onnea...»

Enempää en voinut lukea. Ikäänkuin jokin suuri aalto valahti ylitseni, tunki sieluuni ja vei minut tunnottomaksi. Hervahdin nojatuolin selustaa vasten ja, pidellen kädessäni kirjettä, istuin kauan silmät ummessa, liikkumattomana, tuntien vain, kuinka tuo aalto kuohui ja kohisi sielussani.

Totta oli: minä rakastin häntä. En ollut siihen saakka sitä tunnetta tuntenut. Nimitän rakkaudeksi kiintymystäni serkkuuni; olin valmis muutaman vuoden perästä olemaan hänen miehensä ja kentiesi tulemaan onnelliseksikin hänen kanssaan: en olisi uskonut, jos minulle olisi sanottu, että voin rakastua toiseen naiseen. Minusta tuntui, että kohtaloni oli ratkaistu: »tuossa on vaimosi, — sanoi minulle Herra, — eikä muuta sinulla tule olla», ja siihen luuloon olin vakaantunut rauhallisena tulevaisuudestani sekä varmana vaalistani. Rakastaa toista naista tuntui minusta joutavalta ja arvottomalta oikulta.

Ja nyt tuli tuo omituinen ja onneton olento, jonka elämä oli särkynyt ja jonka silmistä loisti kärsimys; sääli minut ensin valtasi; harmi miestä kohtaan, joka osoitti halveksumista hänelle, pakotti minut lujasti häntä puolustamaan, ja sitte... Sitte en tiedä, kuinka se tapahtui... Mutta Sonja oli oikeassa; minä rakastin tuota naista tuskaisella ja intohimoisella ensilemmellä kuin 25 vuoden vanhaksi elänyt mies, joka ei ole rakkautta tuntenut. Minä olisin tahtonut vetää hänet pois siitä hirmun tilasta, jossa hän kiusaantui, käsilläni kantaa hänet jonnekin kauas, sylkytellä häntä sydämelläni unheeseen ja nostattaa onnen hymyn hänen elämän riuduttamille kasvoilleen... Ja sen sanoi Sonja minulle yhdellä ainoalla rivillä kirjeessään...

»Älä minusta välitä. En tahdo sanoa: 'unhota minut kokonaan', mutta vain sen, ettet ajattelisi minun kärsimyksiäni. En tahdo valittaa särjetystä sydämestäni, — ja tiedätkö miksi? Siksi, ettei se ole ollenkaan särjetty. Olen tottunut pitämään sinua serkkunani ja sulhasenani: ensimäinen on oikein, toinen — ihmisten keksimä ja minulle tyrkyttämä. Rakastan sinua ylitse kaikkea maailmassa; voisin sen olla sinulle sanomattakin, sillä sinä sen tiedät itsekin, mutta luettuani sinun viime kirjeesi ja tehtyäni itselleni selkoa sinusta ja Nadeshda Nikolajevnasta, niin, usko minua, rakkahin, ei pisaraakaan katkeraa tunnetta sekaantunut siihen. Minä käsitin, että olen sinulle serkku, enkä vaimo; käsitin sen siitä, että ilostuin sinun onnestasi, — ilostuin, vaikka myös pelkäsin sen puolesta. En salaa tätä pelkoa; mutta suokoon Jumala sinun pelastaa hänet ja olla onnellinen ja tehdä hänet onnelliseksi.

»Siitä, mitä olet kirjoittanut minulle Nadeshda Nikolajevnasta, päättelen, että hän on rakkautesi arvoinen...»

Luin nämä rivit ja uusi ilon tunne valtasi minut vähitellen. Minä en Sonjan pelkoa tuntenut: mitä minulla olisi ollut peljättävää? Kuinka ja miten se oli tapahtunut, en tiedä, mutta minä uskoin Nadeshda Nikolajevnaan. Koko hänen entinen elämänsä, jota en tuntenut, ja hänen lankeemuksensa, — ainoa, minkä hänen elämästään tunsin, — näytti minusta joltakin satunnaiselta, ei-oikealta, joltakin kohtalon erehdykseltä, johon Nadeshda Nikolajevna ei ollut syypää. Jotakin oli hänen päällensä lentänyt, vetänyt hänet pyörteeseen, kaatanut hänet kumoon, lokaan, vaan minä nostan hänet ylös loasta, painan sydäntäni vasten ja tyynnytän siinä tuon kärsimysten murtaman olennon.

Kova, äkkinäinen kellonsoitto sai minut vavahtamaan. En tiedä itse, miksi en odottanut, että emännöitsijäni olisi tulla laahustanut tohvelit jalassa ovea avaamaan, vaan syöksyin itse ovelle ja avasin salvan. Ovi aukeni ja Semjon Ivanovitsh, tarttuen minuun molemmin käsin, hyppi paikallaan ja huusi iloisella, kimeällä äänellä:

— Andrei, toin hänet, toin, toin!...

Hänen takanaan seisoi hämärä olento. Minä syöksyin sen luo, tartuin sen vapiseviin käsiin ja aloin niitä suudella, kuuntelematta, mitä hän minulle puhui väräjävällä, itkua pidättävällä äänellä.

XIV.

Me istuimme kauan kolmen kesken tuona minulle muistorikkaana iltana. Tarinoimme, laskimme leikkiä ja nauroimme; Nadeshda Nikolajevna oli levollinen, jopa hiukan iloinenkin. En tiedustellut Helfreichiltä, mistä ja miten hän hänet löysi eikä hän itsekään siitä hiiskunut ainoatakaan sanaa. Minun ja Nadeshda Nikolajevnan välillä ei tullut sanotuksi mitään, joka olisi viitannut siihen, mitä olin mietiskellyt ja tuntenut ennen hänen tuloaan. En voi sanoa, että häveliäisyys tahi päättämättömyys olisivat pidättäneet minua siitä: minä pelkästään pidin sen tarpeettomana ja joutavana; pelkäsin rasittaa hänen ahdistettua sieluansa. Olin tavallista puheliaampi ja iloinen; Helfreich taas ilmaisi kovin äänekästä ihastusta, loisti, jutteli taukoamatta ja väliin sai mielenpurkauksillaan Nadeshda Nikolajevnankin hymyilemään. Emännöitsijäni kattoi pöydän ja toi teekeittiön. Laitettuaan kaikki kuntoon, hän asettui ovensuuhun ja, pidellen toista poskeaan kädellään, seisoi muutaman minuutin ja katseli meitä kaikkia sekä sitä, miten Nadeshda Nikolajevna valmisti teen emäntänä.

— Tahdotteko jotakin, Aleksejevna? — kysyin minä.

— En mitään, hyväseni, tahdo, muutoin vain tässä teitä katselen... Jokos pahastui! sanoi hän. — Eikös vanhan enää seisoakaan sallita. Katselen vain, miten rouva teille emännöitsee. Oikein hyvin!

Nadeshda Nikolajevna painoi päänsä alas.

— Näetsen, miten mainiosti. Toista kuin aina vain miehet talossa ovat: teekin kaataa pitää ja kaikki. Minunkin ilman emäntää on jo ikäväksi käynyt, Andrei Nikolajevitsh, toden sanoakseni, vaan ei pidä pahaksi panna...

Hän kääntyi ja mennä sipsutteli pois välikköä pitkin. Iloisuutemme oli mennyttä. Nadeshda Nikolajevna nousi ja alkoi kävellä huoneessa.

Tauluni oli nurkassa. Näinä päivinä en ollut sitä käsillekään ottanut ja värit olivat ehtineet kuivaa. Nadeshda Nikolajevna katseli kauan kuvaansa ja sanoi sitte hymyillen puoleeni kääntyen:

— No, nyt sen kohta lopetamme. En aiheuta teille enää näin pitkiä lomia. Se valmistuu jo paljon ennen näyttelyä.

— Kuinka se on näköisenne! lisäsi Senitshka.

Nadeshda Nikolajevna pysähtyi äkkiä, aivan kuin joku odottamaton ajatus olisi estänyt häntä puhumasta, ja synkistynein kasvoin poistui hän taulun luota.

— Mikä teidän on? Joko taaskin mielenne synkistyi? sanoin minä.

— Ei mitään erikoisempaa, Andrei Nikolajevitsh. Olen todellakin hyvin näköiseni tuossa taulussa. Päähäni juolahti, että minut monet tuntevat, liian monet... Kuvittelen mielessäni, mitenkä käy...

Hän hengitti raskaasti ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

— Ajattelen, kuinka paljon saatte kuulla puheita ja kyselyjä... jatkoi hän. — Kuka tuo on? Mistä sen olette saanut? Ja sitä kyselevät ihmiset, jotka tietävät, kuka olen ja mistä olen ollut saatavissa.

— Nadeshda Nikolajevna...

— Te ette halveksineet minua, Andrei Nikolajevitsh, ette te eikä Senitshka, te piditte minua ihmisenä. Kolmeen vuoteen se tapahtui ensi kerran. En uskonut itseäni... Tiedättekö, miksi läksin luotanne? Minä luulin (antakaa se anteeksi minulle!), — minä luulin, että olette kuin kaikki muut. Minä ajattelin: minähän, kasvoni ja ruumiini, kelpaavat johonkin tarpeesen ja siksi tulin luoksenne. Taulu läheni loppuaan, te olitte minua kohtaan kohtelias ja hienotunteinen; olen jo vieraantunut semmoisesta suhteesta ja siksi en uskonut itseäni. En tahtonut kokea yhtä iskua, sillä siitä minä kärsin kovin, kovin...

Hän istuutui matalaan nojatuoliin ja peitti nenäliinalla silmänsä.

— Antakaa anteeksi minulle, — jatkoi hän. — Minä en uskonut teitä. Kauhulla odotin sitä hetkeä, jolloin vihdoin katsotte minuun sillä katseella, johon jo olen liiaksi tottunut näiden kolmen vuoden aikana, sillä ei kukaan näinä kolmena vuotena ole katsonut minua silmiin toisella lailla...

Hän lakkasi puhumasta; hänen kasvonsa muuttuivat kuin suonenvedosta ja hänen huulensa värähtelivät. Hän tuijotti huoneen peränurkkaan niinkuin olisi sieltä jotakin nähnyt.

— Yksi oli, vain yksi, joka katsoi minuun toisin, kuin kaikki muut... toisin, niinkuin te. Vaan minä...

Me Helfreichin kanssa kuuntelimme häntä henkeä pidätellen.

— Mutta minä tapoin hänet, lausui hän tuskin kuuluvasti.

Ja hirveä epätoivon puuska valtasi hänet: valitus pääsi hänen ahdistetusta rinnastaan ja surkea lapsimainen itku täytti huoneen.

XV.

Bessonovin päiväkirjasta. Odotan, mitä on tuleva. Olin äskettäin siellä ja näin heidät yhdessä. Ei riittänyt se tahdon voima, mikä minulla on, voidakseni vielä kantaa ottamaani välinpitämättömyyden ja kohteliaisuuden naamiota ja minä tunsin, että jos viivyn vielä neljännestunnin, niin viskaan naamion pois ja näytän oman itseni.

Tuota naista ei tunne enää samaksi. Muistan hänet kolmen vuoden ajalta ja olen tottunut pitämään häntä semmoisena, minä hän on ollut näinä vuosina. Nyt huomaan, mikä muutos hänessä on tapahtunut enkä käsitä häntä, en tiedä, todenperäinenkö tuo muutos on vai näytteleekö hän vain, niinkuin itseään ja muita pettämään tottunut inhottava ihminen taitavasti osaa näytellä...

En käsittänyt mitään heidän väleistään. En edes tiedä, onko hän hänen rakastajattarensa. Jostakin syystä luulen, ettei ole. Ja jos se on totta, niin on hän sukkelampi kuin olen luullutkaan. Mihinkähän hän pyrkii? Päästäkseenkö hänen vaimokseen?

Luin uudelleen nämä rivit ja huomaan, että kaikki mitä olen tässä sanonut, ei ole totta, paitsi se, että hän on muuttunut. Kolme vuotta sitten näin itse hänessä jotakin tavatonta, jota harvoin näkee hänen asemassaan olevissa naisissa. Olin itse vähällä ruveta pelastajaksi, joksi nyt Lopatin jalomielisesti pyrkii. Mutta olin kokeneempi silloin kuin Nadja nyt on: minä tiesin, ettei siitä tule mitään ja luovuin yrityksestä. Hänen luonnossaan on, paitsi yleisiä esteitä siinä suhteessa, muuan erikoinen: hirveä itsepintaisuus ja julkeus. Minä näin, että hän välittää vähät kaikesta ja tekee vastarintaa jo ensi yrityksessä. Siksi luovuin yrityksestäkin.

Lieneeköhän Lopatin siihen ryhtynyt? En tiedä. Näen vain, ettei tuota naista tunne samaksi enää. Että hän on entisen elämänsä jättänyt, sen tiedän varmasti. Hän on muuttanut johonkin huonepahaseen, jonne ei laske Helfreichiä eikä pelastajaansa, käy tämän luona mallina ja lisäksi ompelee. Hän elää kovin köyhästi. Hän on nyt juomarin tapainen, joka on päättänyt olla juomatta. Jaksaakohan hän kestää? Auttaakohan häntä siinä tuo hentomielinen taiteilija, joka ei elämää tunne eikä siitä ymmärrä yhtään mitään.

Eilen kirjoitin äidille pitkän kirjeen. Hän tekee varmaan niinkuin otaksun, — naiset sekaantuvat mielellään tämmöisiin asioihin, — ja kertoo kaikki Sofia Mihailovnalle. Kenties se pelastaa Lopatinin.

Pelastaa hänet! Mitä minä hänen pelastamistaan ajattelen? Ensi kertaa eläessäni olen näin syvästi toisen asioihin kiintynyt. Eikös ole samantekevä minulle, joutuuko hän yhteen tuon naisen kanssa taikka ei, vetääkö hänet pois loasta taikka itse vaipuu hänen vertaisekseen ja tuloksettomissa yrityksissään särkee oman elämänsä, kaivaa maahan ja jättää leiviskänsä? En ole tottunut mietiskelemään ja tutkimaan sieluani; nyt ensi kerran eläessäni katson siihen syvään ja erittelen tarkkaan tunteeni. En käsitä, mitä sielussani nyt on tekeillä ja mikä näin saa minut suunniltani. Olen luullut (ja luulen vieläkin), että ainoastaan epäitsekäs halu suojella suurelta onnettomuudelta ihmistä, jota kohtaan olen myötätuntoinen... Mutta, tarkkaan tutkiessani ajatuksiani, huomaan, ettei niin ole laita. Miksikä minä, koettaessani pelastaa hänet, ajattelen enemmän tuota naista; miksikä sen kasvot, ennen niin rajut ja uhmaavat, mutta nyt alistuvat ja lempeät, joka hetki juolahtavat mieleeni; miksikä se nainen, eikä hän, täyttää sieluni omituisella tunteella, josta en millään lailla pääse selville ja joiden joukossa huonot tunteet ovat ylimpinä? Niin, voi olla totta: en tahdo niin paljon _hänelle_ tehdä hyvää, kuin tuolle naiselle...

Mitä? Pahaako? Ei, pahaa en tahdo hänelle tehdä. Ja kuitenkin tahtoisin saada hänet pois Lopatinin käsistä, vapauttaa hänet siitä suojeluksesta, johon hän ehkä täydellisesti uskoo... Joko todenperään tekee mieleni asettua Lopatinin sijalle!

Minun täytyy tänään saada nähdä Nadja. Koko tämä juttu ei anna minun rauhassa elää ja rauhassa työskennellä. Työni käy hitaasti ja näinä kahtena viikkona en ole saanut tehdyksi niinkään paljoa kun ennen kahteen päivään. Täytyy jotenkuten saada tämä kysymys päätökseen: selittäytyä, selittää kaikki itselleen... vaan entä sitte?

Peräytyäkö? Ei koskaan! Koko ylpeyteni kuohahtaa jo pelkästä ajatuksesta. Minä hänet löysin. Minä olisin voinut hänet pelastaa, vaan en tahtonut. Nyt tahdon.

XVI.

Lopatinin muistelmat. Helfreich juoksi noutamaan lääkäriä, joka asuu samoilla portailla kuin me, minä toin vettä ja kohta meni hysteerinen kohtaus ohi. Nadeshda Nikolajevna istui sohvan nurkassa, johon minä ja Helfreich hänet kannoimme, ja väliin vain hiljaa nyyhkytti. Pelkäsin häiritä häntä ja menin toiseen huoneeseen.

Semjon Ivanovitsh ei tavannut lääkäriä ja kun hän palasi, oli Nadeshda Nikolajevna jo rauhoittunut. Tämä hankkiutui lähtemään kotia ja Senitshka sanoi tahtovansa saattaa häntä. Nadeshda Nikolajevna puristi kättäni katsoen minuun kyyneleitä täynnä olevilla silmillään, ja minä huomasin hänen kasvoillaan jotakin arkaa kiitollisuutta.

Kului viikko, kaksi, kuukausi. Meidän istuntomme jatkuivat edelleen. Totta puhuen koetin niitä pitkittääkin; en tiedä, ymmärsikö hän, että tein sen tahallani, mutta usein hän kiirehti minua. Hän oli käynyt tyynemmäksi ja toisinaan, tosin harvoin, oli iloinenkin.

Hän kertoi minulle koko elämäntarinansa. Olen kauan ajatellut, pitäisikö minun sekin liittää muistelmiini vai ei? Olen päättänyt olla sitä tekemättä. Kuka tietää, kenen käsiin tämä vihko voi joutua? Jos varmaan tietäisin, että sitä tulevat lukemaan vain Sonja ja Helfreich, niin en silloinkaan puhuisi tässä Nadeshda Nikolajevnan menneisyydestä: he tuntevat molemmat sen hyvin. Kuin ennen, en serkultani mitään salannut ja kirjeissäni kerroin hänelle silloin Nadeshda Nikolajevnan pitkän ja surullisen tarinan täydellisesti. Helfreich oli kuullut sen häneltä itseltään. Näin ollen ei se muistelmissani heitä varten ole välttämätön. Enkä tahdo, että toiset häntä arvostelisivat. Sain tietää hänen elämänsä, olen ollut hänen tuomarinsa ja antanut hänelle anteeksi kaikki, mikä ihmisten mielestä anteeksi antoa kaipaa. Kuulin hänen raskaan tunnustuksensa ja kertomuksen hänen onnettomuuksistaan, hirvittävimmistä onnettomuuksista, mitä suinkin nainen kärsiä saattaa, eikä sydämessäni herännyt syytöstä, vaan häpeä ja masentava tunne, kuin sillä ihmisellä, joka pitää itseään syyllisenä siihen rikokseen, josta hänelle kerrotaan. Hänen tarinansa viimeinen jakso täytti sieluni kauhulla ja säälillä: hänen sanansa sinä iltana, jolloin Helfreich toi hänet luokseni ja hän sai tuon kohtauksen, eivät olleet tyhjää puhetta. Hän oli todellakin tappanut miehen tietämättään. Tuo mies oli tahtonut pelastaa hänet, vaan ei voinut. Hänen heikot käsivartensa eivät jaksaneet pitää Nadeshda Nikolajevnaa kuilun partaalla ja kun hän ei jaksanut häntä auttaa, niin hän syöksyi kuiluun itse. Hän ampui itsensä. Ilman kyyneleitä, omituisella jähmettyneellä lujuudella kertoi Nadeshda Nikolajevna minulle tämän kauhean tarinan ja minä olen sitä kauan ajatellut. Voikohan hänen särkynyt sydämensä vielä virota eloon, voivatkohan semmoiset julmat haavat kasvaa umpeen?

Haavat näyttivät kasvavan umpeen. Hän muuttui yhä levollisemmaksi ja hymy ilmestyi useammin hänen huulilleen. Hän kävi luonani joka päivä ja jäi meille päivällisellekin. Päivällisen jälkeen me istuimme usein kolmen kesken ja mitä kaikkia siinä puheltiinkaan Helfreichin kanssa noina hiljaisina hetkinä!

Nadeshda Nikolajevna puuttui vain harvoin meidän keskusteluumme.

Muistan hyvin erään noista keskusteluista. Semjon Ivanovitsh kertoi pitkän tarinan kansanrunoudestamme, jota hän joskus vielä aikoi käyttää aiheena suureen tauluun. Siitä syntyi vilkas väittely taiteen tarkoituksesta ja Senitshka kehitti innolla aaterikasta aihettaan huomauttaen, että jokaisen taulun on herätettävä katsojassa jokin sisäinen kysymys.

— Eikö ole laita sama sinunkin taulusi? Ethän sinä tiedä, tekikö tuo nainen oikein. Sinä vain saat ihmiset ajattelemaan ja siinä kylliksi! Paitsi esteetillistä tunnetta, minkä jokainen taulu herättää ja joka yksin semmoisenaan ei ole suurenkaan arvoinen, eikö juuri tuossa ole se tarkoitus, johon työssämme pyrimme?

— Semjon Ivanovitsh, Senitshka hyvä, sanoi yhtäkkiä Nadeshda Nikolajevna, — en ole koskaan nähnyt teitä tuommoisena. Olen aina tietänyt, että teillä on kelpo sydän, mutta...

— Mutta olette luullut, että olen tyhmä kyttyräselkäinen? Muistatteko, että kerran minua siksi sanoitte?

Hän katsahti Nadeshda Nikolajevnaan ja, huomattuaan varmaan mielipahan kuvastuvan hänen kasvoistaan, lisäsi:

— Anteeksi, että siitä muistutin. Nuo vuodet ovat pois pyyhittävät muististamme. Kaikki tulee käymään hyvin. Eikö totta, Andrei, kaikki tulee käymään hyvin?

Minä nyökäytin hänelle päätäni. Olin silloin kovin onnellinen: näin, että Nadeshda Nikolajevna vähitellen rauhoittui ja, — kuka sen tietää, — ehkä hänen elämänsä näiden kolmen viime vuoden ajalta muuttuu hänelle kaukaiseksi muistoksi vain, joksikin hämäräksi, raskaaksi uneksi, jonka jälkeen hän, avattuaan silmänsä ja nähdessään, että on hiljainen yö, että huoneessa on kaikki ennallaan, ihastuu, että se olikin vain pelkkää unta.

XVII.

Kului talvi! Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä voimakkaammin Pietarin katuja ja kattoja; kaikkialla virtasi kouruista vesi ja nuoskea lumi pudota romahteli sen mukana katoilta. Kaduille ilmestyivät rattaat ja pyörivät paljastuneilla kivillä korville jälleen oudolla räminällä.

Olin lopettamaisillani tauluani. Jäljellä oli vielä muutama istunto. Sitte voin viedä sen akatemiaan näyttelyn juryn arvosteltavaksi. Helfreich onnitteli minua jo edeltäkäsin menestyksestä. Nadeshda Nikolajevna iloitsi taulua katsellessaan ja hänen kasvoillaan huomasin minulle siihen saakka tuntemattoman levollisen tyytyväisyyden ilmeen. Jopa hän toisinaan oli iloinenkin ja laski leikkiä, enimmäkseen Senitshkasta. Senitshka taas oli täydellisesti vajonnut monien kirjojen lukemiseen, mikä hänelle, hänen sanojensa mukaan, oli välttämätöntä hänen tauluaan varten. Kissat olivat juosseet tiehensä, niin että oli jäljellä vain se punakarvainen ja siitäkään sen isäntä ei enää välittänyt malliksi. Muuten hän ihmeekseni ei ollenkaan ollut huolissaan pitkä-aikaisesta olostaan minun asunnossani, missä hänen elämänsä ei maksanut hänelle mitään.

Me vietimme kolmen kesken melkein koko vapaan ajan. Helfreich hankki jostakin Nadeshda Nikolajevnalle puhtaaksi kirjoitettavaksi erään käsikirjoituksen, niin ettei hänkään puutetta kärsinyt, kun lisäksi sai maksun istunnoistaan minun luonani. Hän asui samassa pienessä huoneessa, jonne oli muuttanut minulta piiloittuakseen. Se oli matala ja kapea huone, jossa oli vain yksi ikkuna, ja pimeänpuoleinen; kalustoa siinä oli vain vuode, säilikkö, kaksi tuolia ja pelipöytä, jota käytettiin sekä kirjoittamista että teen juontia ja syöntiä varten. Kun me Senitshkan kanssa kävimme siellä, niin kävi tämä emännän keittiöstä noutamassa itselleen jakkaran. Muutoin tapahtuivat käyntimme siellä harvoin. Enimmäkseen kokoonnuttiin minun luonani, jossa oli tilavaa ja valoisaa.