Part 3

Hän asettui nopeasti paikalleen, nosti päätään, laski riipuksiin valkoiset kätensä ja hänen kasvoilleen kuvastui kaikki, mitä olin ajatellut tauluani varten. Siinä oli päättäväisyyttä ja tuskaa, ylpeyttä ja pelkoa, rakkautta ja vihaa...

— Näin? — kysyi hän. — Jos näin, niin jään seisomaan, kuinka kauaksi tahansa.

— Parempaa en kaipaa mitään, Nadeshda Nikolajevna. Mutta teidänhän on vaikea kauan pitää tuollaista ilmettä. Kiitän teitä. Katsotaan. Siihen on vielä pitkä aika.

— Saanko pyytää teitä syömään aamiaista kanssani...

Hän esteli kauan, mutta suostui lopulta. Emännöitsijäni Agafja Aleksejevna toi aamiaiseni; ensi kertaa istuuduimme yhdessä pöytään. Kuinka usein se tapahtuikin sittemmin...! Nadeshda Nikolajevna söi vähän ja ääneti; nähtävästi hän ujosteli. Kaadoin hänen lasiinsa viiniä, jonka hän joi melkein yhdellä haavaa. Puna alkoi heloittaa hänen kalpeilla poskillaan.

— Sanokaahan, — kysyi hän äkkiä, — oletteko jo kauankin tuntenut Bessonovin?

En odottanut tuota kysymystä. Muistettuani kaikki, mitä minun ja Bessonovin välillä oli tapahtunut, jouduin hämille.

— Miksi punastutte? Mutta saman tekevä, vastatkaahan kysymykseeni.

— Kyllä, kauan. Lapsuudesta asti.

— Onko hän kunnon mies?

— Kyllä, minun mielestäni hän on kunnon mies. Hän on rehellinen, tekee ahkerasti työtä. Hän on hyvin kyvykäs mies. Hän käyttäytyy hyvin äitiään kohtaan.

— Onko hänellä äiti elossa? Missä hän on?

— ***:ssa. Siellä hänellä on pikku talo. Bessonov lähettää hänelle rahaa ja käy itsekin välistä siellä. En ole koskaan nähnyt äitiä, joka olisi niin rakastunut poikaansa.

— Miks'ei hän ota äitiään tänne?

— Äitinsä ei taida itse tahtoa, vaan en oikein sitä väliä tiedä... Hänellä kun on siellä talonsa, niin on tottunut olemaan.

— Se ei ole totta, sanoi Nadeshda Nikolajevna miettiväisenä. — Hän ei ota äitiään tänne sen vuoksi, että arvelee äitinsä olevan hänelle tiellä. En tiedä, mutta luulen niin... Hänen äitinsä on maalainen, jonkun pikkuvirkamiehen leski. Hän _häpäisisi_ poikaansa.

Hän lausui tuon sanan purevasti ja tahallisen selvästi.

— Minä en tuota miestä rakasta, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän sitten.

— Miksi niin? Hän on kuitenkin hyvä ihminen.

— En rakasta häntä... ja pelkään häntä... No, olkoon jo! Mennään työhön!

Hän nousi paikaltaan. Lyhyt syyspäivä läheni loppuaan.

Minä tein työtä hämärään asti, antaen Nadeshda Nikolajevnan välistä levähtää, ja vasta kun värit alkoivat kadottaa tuntuansa ja edessäni korokkeella seisova mallini häipyi hämärään, panin siveltimet pois... Nadeshda Nikolajevna muutti pukunsa ja läksi.

VIII.

Saman päivän iltana hain Semjon Ivanovitshin luokseni asumaan. Hän asui Sadovaja-kadun varrella eräässä matkailijakodissa, jossa majaili paljon varattomia ylioppilaita ja taiteilijoita. Nousin portaita ja astuin välikköön. Ensimäisen oven takaa kuului viulun soittoa, hiukan etempää vonkui sello ja jostakin välikön perältä rämisi piano. Koputin Helfreichin ovelle.

— Sisään, — huusi hän ohuella äänellä. Hän istui lattialla ja mätti tavaroitaan suureen laatikkoon ilman mitään järjestystä hujan hajan. Vieressä oli jo valmiiksi sidottu laukku ja toisella puolella iso punakarvainen kissa, joka katseli isäntäänsä silmiin. Tämä kissa oli, Helfreichin sanojen mukaan, hänellä vakinaisessa palveluksessa.

— Olen valmis, Andrei, — sanoi hän. Olen kovin iloinen, että otat minut luoksesi. No, sanos, joko oli tänään istunto? Tuliko hän?

— Tuli, tuli, Senja... vastasin minä ihastuneena. — Muistatko, kuinka yöllä sanoit muutaman lauseen... että antaisit vaikka vasemman kätesi?

— No? kysyi hän, istuutuen laatikolle ja hymähtäen.

— Minä hiukkasen ymmärrän sinua, Senja...

— Näetsen! Voi, Andrei, Andrei, vedä hänet ylös loasta! Minä en sitä voi. Olen tuhma, kyttyräselkäinen paholainen. Itsehän varsin hyvin käsität, etten pitkän elämän läpi pysty omaakaan kuormaani kantamaan ilman syrjäisen apua, ilman sinun apuasi, esimerkiksi, saatikka sitte toista ylläpitämään! Itselleni jo on välttämätöntä, että minut pelastetaan juomasta, että joku ottaa minut luokseen, pakottaa työtä tekemään, säilyttää rahani ja tavarani. Voi, Andrei, mitä voin minä ilman sinua?

Ja yhtäkkiä heltyen Senitshka hypähti laatikoltaan, juoksi luokseni, syleili minua ja painoi pääni rintaansa vasten. Hänen lienteät, kuin silkkiset hiuksensa koskettivat huuliani. Sitten, aivan yhtä nopeasti, hän jätti minut, juoksi huoneen nurkkaan (pahasti epäilen, että hän sillä matkalla kuivasi kyyneleen silmistään) ja istuutui nojatuoliin, joka oli siellä pimennossa.

— Näethän mihin minä pystyn! Vaan sinä... sinä — olet aivan toista. Vedä hänet pois loasta, Andrei!

Olin ääneti.

— Oli vielä muuan, joka olisi voinut, — jatkoi Semjon Ivanovitsh, — vaan hän ei tahtonut.

— Bessonov? kysyi minä.

— Niin, Bessonov.

— Joko hän on tuntenut hänet kauankin, Senitshka?

— Jo, ennen minua. Sillä miehellä on päässään vain laatikoita ja lokeroita, joista hän milloin minkin aukaisee, ottaa siitä esille lipun, lukee mitä siihen on kirjoitettu ja sen mukaan toimii. Kun näkee, että siinä on langennut nainen, niin paikalla päästään lukee (siellä on kaikki hänellä aakkosjärjestyksessä): _he eivät palaa koskaan_.

Semjon Ivanovitsh ei puhunut enempää. Hän painoi leukansa käden varaan ja miettiväisenä katsoi minua suoraan silmiin.

— Kerrohan minulle, kuinka he tutustuivat. Miten kummalliset heidän välinsä ovat?!

— Toiste, Andrei; nyt en viitsi. Ja ehkäpä Nadeshda Nikolajevna itsekin sinulle kertoo. Vaan turhaan sanoin: »ehkäpä», sillä varmaankin hän sen kertoo. Sinä, näet sen, olet semmoinen... sanoi Senitshka hymyillen. — Lähdetään. Täytyy suorittaa tili isännän kanssa.

— Onko sinulla rahaa?

— On, on. Kissat auttavat pulasta.

Hän meni välikköön, huusi jotakin palvelijalle ja hetkisen kuluttua saapui isäntä. Semjon Ivanovitsh suoritti laskunsa, otti kissansa kainaloonsa, tavarat kannettiin ulos ja me läksimme.

IX.

Oli vielä kolme tahi neljä istuntoa. Nadeshda Nikolajevna saapui luokseni kello 10 tahi 11 ja viipyi hämärään asti. Monesti pyysin häntä syömään päivällistä kanssamme, mutta aina, niin pian kuin istunto päättyi, hän nopeasti poistui toiseen huoneesen, muutti vaatteensa ja meni heti.

Hänen muotonsa oli viime päivien kuluessa kovin muuttunut. Omituinen synkkä ja tuskallinen ilme oli hänen huultensa ympärillä ja harmaiden silmien syvennyksissä. Hän puhui harvoin kanssani ja vilkastui hiukan vain silloin, kun työpajassani telineensä ääressä istui Helfreich, joka huolimatta kehoituksistani ryhtyä maalaamaan jotakin vakavaa, yhä vain kissojaan maalasi. Niitä oli emännöitsijäni hankkinut hänelle malleiksi jo useampiakin.

Elävästi muistan vielä nuo pitkät hiljaiset istunnot. Tauluni lähestyi loppuaan ja raskas epämääräinen tunne hiipi vähitellen rintaani. Tunsin, että kun Nadeshda Nikolajevnaa en enää tulisi tarvitsemaan, niin eroaisimme. Muistin puheeni Helfreichin kanssa hänen muuttopäivänään ja usein, katsellessani Nadeshda Nikolajevnan kalpeita, synkkiä kasvoja, kaikuivat korvissani sanat: »Voi, Andrei, Andrei, vedä hänet ylös loasta!»

Vetää hänet ylös! En tietänyt hänestä juuri mitään. En tietänyt edes, missä hän asui. Hän oli muuttanut entisestä asunnostaan, jonne Helfreich häntä saattoi kohtauksemme jälkeen, toiseen paikkaan ja Senja ei saanut häneltä selkoa, minne. Ei hän enkä minä hänen sukunimeänsä tietäneet.

Muistan, kuinka kerran istunnon aikaan sitä häneltä tiedustelin Helfreichin poissa ollessa. Tämä oli silloin mennyt akatemiaan ja me olimme koko päivän kahden kesken. Nadeshda Nikolajevna oli hieman hilpeämmällä tuulella kuin tavallisesti, ja puheliaampi. Tästä rohkaistuna uskalsin sanoa:

— Nadeshda Nikolajevna, tähän saakka en vielä ole tiennyt sukunimeänne.

Hän ei ollut huomaavinaan kysymystäni. Vieno varjo kulki hänen kasvojensa yli ja, silmänräpäykseksi sulkien huulensa aivan kuin jokin olisi hämmästyttänyt häntä, jatkoi hän puhelua. Hän puhui silloin Helfreich'istä ja minä näin, että hän etsi sanoakseen jotakin, joka olisi saattanut puheemme toiselle tolalle. Vihdoin hän vaikeni.

— Nadeshda Nikolajevna, — sanoin minä, — sanokaa, miksi ette luota minuun? Olenko jollakin lailla koskaan...

— Olkaahan, — vastasi hän surullisesti. — Minäkö en luottaisi teihin? Johan nyt! Miksi en luottaisi? Mitä pahaa voisitte te minulle tehdä?

— Miks'ette...

— Siksi, ettei minun tarvitse... Maalatkaa, maalatkaa, pian tulee pimeä... sanoi hän, koettaen puhua iloisemmin. — Semjon Ivanovitshkin kohta tulee; mitä silloin hänelle näytätte? Tänään ette ole saanut tehdyksi juuri mitään. Meiltä koko aika menee vain puheisiin.

— Kyllä vielä ehdimme... ja minä olen väsynyt. Jos tahdotte, tulkaa alas. Levätään vähän.

Hän laskeutui paikaltaan ja istui tuolille, joka oli nurkassa. Minä istuin toiseen päähän huonetta. Minun teki hirveästi mieli jutella hänen kanssaan, kysellä häneltä kaikkia, mutta tunsin, että se joka kerralta kävi yhä vaikeammaksi. Katselin, kuinka hän istui kyykistyneenä, polvet käsien väliin puristettuina ja tuijottaen johonkin kohtaan lattiaa. Yksi Senitshkan kissoista kahnasi hänen hamettaan vastaan ja katseli ystävällisesti häntä silmiin, kehräten leppoisasti hiljaista hyrinätään. Nadeshda Nikolajevna oli aivan kuin kivettynyt asentoonsa... Mitä liikkui hänen ylpeässä ja onnettomassa sielussaan?

Ylpeässä! Ei se ollut tyhjä sana, joka pääsi kynästäni. Silloin jo ajattelin, että hänen turmionsa johtui siitä, ettei hän ollut taipunut. Kentiesi, jos hän olisi ollut hiukan myöntäväisempi, hän olisi voinut elää kuin kaikki muut, olisi voinut olla mielenkiintoinen neiti, jolla on »salaperäiset silmät», olisi sitte voinut joutua naimisiin, ja sitte vaipua päämäärättömään olemiseen miehensä rinnalla, jolla olisi ollut tavattoman paljon tärkeitä tehtäviä virassaan. Hän olisi komeasti pukeutunut, pitänyt vastaanottopäiviä, kasvattanut lapsiaan, harjoittanut hieman hyväntekeväisyyttä ja päättänyt päivänsä hiljaisesti »rakastettuna ja kaivattuna». Mutta hän oli joutunut pois ladulta. Mikä oli saanut hänet suistumaan »kunnollisen naisen» tasaiselta elämän uralta? Minä en sitä tietänyt ja tuskallisesti koetin saada siitä selkoa hänen kasvoistaan. Mutta ne pysyivät liikkumattomina, yhtä surumielisinä ja synkkinä, ja silmät tuijottivat vain yhteen kohtaan lattiata.

— Olen jo levähtänyt, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän äkkiä, kohottaen päätään.

Nousin, katsahdin häneen, sitte kankaaseen ja vastasin:

— Tänään en voi enää jatkaa, Nadeshda Nikolajevna.

Hän katsahti minuun, aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni ja meni ääneti huoneesta pukeutuakseen. Muistan, että heittäydyin nojatuoliin ja peitin kasvoni käsiini. Tuskallinen, itselleni käsittämätön tunne valtasi minut: intohimoinen halu saada tehdä jotakin hänen hyväkseen, hellyys tuota onnetonta olentoa kohtaan ja samalla omituinen pelko, jonka hänen läsnäolonsa minussa herätti; ja kaikki tuo sekaantui yhdeksi ainoaksi painostavaksi vaikutelmaksi, enkä muista kuinka kauan siinä olin melkein horrostilaan vajonneena.

Toinnuttuani hän seisoi edessäni jo puettuna omaan pukuunsa.

— Näkemiin!

Nousin ja ojensin hänelle kättä.

— Odottakaahan hiukan... Haluaisin sanoa teille jotakin.

Mitä niin? kysyi hän huolissaan.

— Paljon, paljon, Nadeshda Nikolajevna... Istukanhan edes kerta olematta malli!

— Olematta malli! Mitäpä minä muuta voin teille olla? Varjelkoon Jumala minua olemasta teille muuta ja sitä, mitä olen ollut... mitä olen,... oikaisi hän nopeasti. Hyvästi! Joko kohta lopetatte taulunne, Andrei Nikolajevitsh? kysyi hän ovelta.

— En tiedä. Luulen tulevani pyytämään teitä vielä pari, kolme viikkoa käymään luonani.

Hän oli vaiti, aivan kuin ei olisi uskaltanut sanoa, mitä tahtoi.

— Tarvitsetteko jotakin, Nadeshda Nikolajevna?

— Eikös vielä joku tarvitsisi... teidän tovereistanne... sanoi hän kangertaen.

— Elävääkö mallia? keskeytin minä. — Minä koetan järjestää, välttämättä koetan, Nadeshda Nikolajevna.

— Kiitoksia. Hyvästi!

En ehtinyt hänelle kättä ojentaa, kun kello soi. Hän kalpeni ja vaipui istumaan tuolille. Bessonov tuli.

X.

Hän astui sisään iloisena ja teeskentelemättömän näköisenä. Minusta ensin näytti, että hän oli hieman laihtunut näinä päivinä, joina emme olleet toisiamme nähneet, mutta hetkisen kuluttua huomasin erehtyneeni. Hän tervehti minua iloisesti, kumarsi Nadeshda Nikolajevnalle, joka edelleen istui tuolillaan, ja alkoi hyvin vilkkaasti puhella:

— Tulin katsomaan. Minua kovin huvittaa työnne. Tahtoisin tietää, saatteko todellakin jotakin syntymään, vieläpä nyt, kun teillä on malli parempi kuin mitä varmaan kaipaattekaan.

Hän vilkaisi Nadeshda Nikolajevnaan, joka istui samassa asennossaan. Minä luulin, että tämä menee pois ja toivoinkin sitä, mutta hän vain istui kuin naulattuna tuoliinsa, ääneti ja siirtämättä silmiään Bessonovista.

— Se on totta, — vastasin minä. — Mitään parempaa en kaipaakaan. Olen kovin kiitollinen Nadeshda Nikolajevnalle hänen suostumuksestaan.

Tämän sanoessani siirsin telineen pois seinästä ja asetin sen paikalleen.

— Katsokaa, — sanoin minä.

Hän imeytyi katseellaan tauluun. Näin, että se hämmästytti häntä ja itserakkauteni, sen luoja kun olin, tunsi suloista tyydytystä.

Nadeshda Nikolajevna nousi äkkiä.

— Näkemiin, sanoi hän kumealla äänellä.

Bessonov kääntyi jyrkästi ja astui muutaman askeleen häntä kohti.

— Minnekä te, Nadeshda Nikolajevna? En ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan ja nyt kun tapasin teidät täällä milt'ei sattumalta, niin aivan kuin pakenette minua. Odottakaahan vähäsen edes, vaikka viisi minuuttia, niin mennään yhdessä ja minä saatan teitä. En ole mitenkään saanut teitä tavatuksi. Entisessä asunnossanne sanottiin minulle teidän lähteneen pois kaupungista; tiesin, ettei se ollut totta. Tiedustelin sitte osoitevirastosta, vaan siellä ei vielä ollut uutta osoitettanne. Aioin käydä siellä vielä huomenna toivossa, että sen silloin sieltä saisin, vaan nythän ei tarvitse: sanottehan itse, missä asutte; minä saatan teitä.

Hän puhui nopeaan ja uudella, minulle tähän saakka oudolla, hänen puheekseen hellällä äänensävyllä. Kuinka erilainen olikin tuo nykyinen äänensävy verrattuna siihen, miten hän puhutteli Nadeshda Nikolajevnaa sinä iltana, jolloin Helfreichin kanssa satuimme yhteen heidän kanssaan!

— Ei ole tarvis, Sergei Vasiljevitsh, kiitän teitä, — vastasi Nadeshda Nikolajevna, — menen kyllä yksin. Saattajia en kaipaa, ja teidän kanssanne, — lisäsi hän hiljaa, — minulla ei ole mitään puhuttavaa.

Bessonov teki kädellään liikkeen, tahtoi sanoa jotakin, mutta joku omituinen ääni vain tuli hänen rinnastaan. Minä näin, että hän hillitsi itseään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa ja sanoi sitte, kääntyen Nadeshda Nikolajevnaan päin:

— Menkää... Ellette minua tarvitse, niin sitä parempi meille molemmille... ehkäpä kaikille kolmelle...

Nadeshda Nikolajevna meni, heikosti puristaen kättäni, ja me jäimme Bessonovin kanssa kahden kesken. Kohta saapui Helfreich ja pyysin Bessonovia jäämään päivälliselle. Hän ei vastannut heti, vaan mietti jotakin, mutta hoksasi sitte yhtäkkiä ja sanoi:

— Päivälliselle? Miksi ei... En ole pitkään aikaan teillä ollut. Tänään tekisi mieleni tarinoida.

Ja hän rupesi todellakin tarinoimaan. Alkupäästä päivällistä hän enimmäkseen oli vaiti ja vastasi vain katkonaisesti Senitshkalle, joka taukoamatta jutteli kissoistaan, mitkä muka oli päättänyt jättää ryhtyäkseen vakavaan työhön, mutta sitte, kentiesi kahden viinilasin vaikutuksesta, tarttui Helfreichin vilkkaus häneenkin ja minun täytyy sanoa, etten koskaan ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ja kaunopuheliaana, kuin sen päivällisen aikana ja sinä iltana. Lopuksi hän kokonaan piti keskustelun vallassaan, jopa piti kokonaisia luentoja sisä- ja ulkopolitiikasta, hän kun kahden vuoden kuluessa oli vain kirjoitellut pääkirjoituksia lehtiin kaikellaisista kysymyksistä, joista meillä Helfreichin kanssa harjoitelmiimme vajonneina oli hyvin hämärä käsitys.

— Semjon Ivanovitsh, — sanoin minä Bessonovin mentyä, — tunteehan Bessonov Nadeshda Nikolajevnan sukunimen?

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Helfreich.

Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ennen hänen tuloaan.

— Miks'et häneltä kysynyt? Vaikka kyllä ymmärrän; minä otan siitä itse selon.

Miks'en todenperään kysynyt Bessonovilta? Siihen kysymykseen en vieläkään voi vastata. Silloin en vielä mitään ymmärtänyt hänen suhteestaan Nadeshda Nikolajevnaan. Vaan jokin salaperäinen aavistus siitä, mitä oli heidän välillään tapahtuva, valtasi minut jo silloin. Ja minä puhuin siitä Helfreichille. Sanoin näin:

— En tiedä itse, mikä minua estää puhumasta tuosta naisesta kuin tavallisesti. Heidän välillään on jotakin. En tiedä mitä...

Senitshka, joka käveli huoneessa, oli vaiti, meni ikkunan luo ja, katsoen jonnekin mustaan kaukaisuuteen, vastasi:

— Minäpä tiedän. Bessonov halveksi häntä ennen, mutta alkaa nyt rakastaa, sillä hän näkee... Voi, mikä kuiva, itsekäs sydän, ja mikä kateellinen sydän sillä miehellä on, Andrei! — huudahti hän, kääntyen minuun päin ja pudistellen molempia käsiään. — Ole varoillasi, Andrei!

Kateellinen sydän? Kateellinenko?... Mitäpä se voisi kadehtia?

XI.

Bessonovin päiväkirjasta. Eilen Lopatin ja Helfreich tapasivat minut ja Nadjan. Vastoin tahtoani he tutustuivat. Tänä aamuna kävin Lopatinin luona ja tahdoin estää tuota lähenemistä, mutta en onnistunut. He tulevat tapaamaan toisensa, istumaan joka päivä muutamia tunteja yhdessä ja minä tiedän, mihin se päättyy.

Turhaan koetan ratkaista kysymystä siitä, miksi niin intohimoisesti suhtauduin tähän asiaan. Eikö se ole samantekevää? Olkoonpa, että tunnen Lopatinin jo vanhastaan ja nähtävästi olen myötätuntoinenkin tätä kyvykästä nuorukaista kohtaan. En soisi hänelle pahaa, vaan tuttavuus langenneen naisen kanssa, joka jo on kaikki kovat kokenut, se on paha — varsinkin semmoiselle koskemattomalle nuorukaiselle, kuin hän on. Olen tuntenut tuon naisen jo verrattain kauan. Tutustuin häneen, kun hän jo oli se, mikä on. Minun täytyy itseni edessä tunnustaa, että oli aika, jolloin heikkous sai vallan minusta ja minä, hurmaantuneena hänen tavallisuudesta poikkeavasta ulkonäöstään ja, niinkuin minusta näytti, erikoisista sisällisistä ominaisuuksistaan, ajattelin hänestä enemmän kuin piti. Vaan kohta voitin itseni. Ammoin jo tietäen, että »helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse», kuin naisen, joka kerran on tuota myrkkyä juonut, palata säännölliseen ja rehelliseen elämään, sekä tarkastellessani häntä itseään, tulin vakuutetuksi, ettei hänessä ole minkäänlaisia edellytyksiä ollakseen poikkeus yleisestä säännöstä, ja raskain mielin päätin jättää hänet oman onnensa nojaan. Yhtäkaikki olen yhä edelleen ollut hänen seurassaan.

En koskaan anna itselleni anteeksi erehdystä, jonka tein sinä iltana, jolloin Lopatin tuli valittamaan minulle epäonnistumistaan. Vahingossa tulin sanoneeksi hänelle, että minulla oli tiedossani henkilö, joka kelpasi hänelle malliksi. En käsitä, kuinka ei Helfreich ollut maininnut hänelle siitä aikaisemmin, hänhän on tuntenut hänet yhtä kauan kuin minä, ellei kauemmin.

Varomattomuuteni ja kiivauteni pilasivat tänään koko asian. Olisi pitänyt olla tyynempi, mutta minä sain tuon lempeäluonteisen miehen ihan suunniltaan. Hän sieppasi käteensä jonkun keihään ja iski sen lattiaan niin, että lasit helähtelivät ja nähtyäni, että hän oli äärimmäisyyteen asti kiihtynyt, täytyi minun lähteä pois.

* * * * *

Muutamaan päivään en ole Lopatinia nähnyt. Eilen tapasin kadulla Helfreichin ja varovasti aloin puhua hänen toveristaan.

Nadja käy hänen luonaan joka päivä; taulu edistyy nopeasti. Kuinkahan hän käyttäytyy? Vaatimattomasti, arvokkaasti. On aina vaiti. Puettu mustiin, köyhästi. Ottaa maksun istunnoista. Entäs Lopatin? Hän on kovin tyytyväinen, että löysi semmoisen mallin, ensin ihastui kovin ja nyt jo on käynyt hiukan miettiväiseksi.

— En tiedä, Bessonov, miksi teitä niin huvittaa tämä kaikki, — sanoi minulle lopuksi tuo kyttyräselkäinen. — Koskaan ette ole ilmaissut myötätuntoa tuota naista kohtaan. Ja kuitenkin on ollut aika, jolloin olisitte voinut pelastaa hänet... Nyt on, tietystikin, myöhäistä... niin, teille...

Myöhäistä teille!... Myöhäistä teille!... Mitä hän sillä tarkoitti? Eiköhän sitä, että jos on myöhäistä minulle, niin ei ole myöhäistä hänen toverilleen? Senkin hölmöt!

Ja tuokin Helfreich, joka pitää itseään hänen ystävänään ja joka tuntee paremmin kuin minä hänen suhteensa serkkuunsa ja morsiameensa, eikö hänkään käsitä, mitä pahaa he tekevät? Eivät he sitä naista saa pelastetuksi; Lopatin särkee vain rakastetun tyttösen sydämen ja omansa...

Minä tunnen, että minun täytyy, että olen velvollinen jotakin tekemään. Menen huomenna päivällä Lopatinin luo ja koetan itse ottaa selkoa, kuinka pitkälle asia on edistynyt. Vaan tänään menen Nadjan luo.

* * * * *

Olin Nadjan luona, vaan en tavannut: hän on muuttanut eikä tiedetä minne. Minulle sanottiin, että hän oli myynyt vaatteensa. Koetin saada häntä käsiini, vaan en osoiteviraston enkä talonmiehen kautta päässyt hänen jäljillensäkään. Huomenna menen Lopatinin luo.

Ehdottomasti on entinen menettelytapa hyljättävä. Olen erehtynyt Lopatinista: luulin, että hänen lauhkeasta luonteestaan päättäen hänen kanssaan voisi puhua käskevällä äänellä ja semmoiseen luuloon ovat antaneet jossakin määrin aihetta entiset välimme. Mutta nyt täytyy, häneen kajoamatta, vaikuttaa tuohon naiseen. Oli aika, jolloin tuntui kuin hän olisi ollut minuun vähän kiintynyt. Luulen, että jos hiukkasenkin koetan parastani, saan heidät erotetuiksi. Ehkäpä saan Nadjassa hereille entisen tunteen ja hän seuraa minua.

Liehitellä Nadeshda Nikolajevnaa! Se ajatus minua itseäni kammottaa, mutta pysyn kiinni hänessä sittenkin. Tunnen, ettei minulla ole oikeutta sallia Lopatinin langeta ja koko hänen elämänsä mennä hukkaan.

* * * * *

Tuo nainen tekee pilkkaa minusta! Käännyin hänen puoleensa kaikella hellyydellä, mikä minulla on; kentiesi puhuttelin häntä minua itseäni jo alentavalla äänellä, mutta hän meni pois, sanottuaan minulle muutamia loukkaavia ja halveksivia sanoja.

Hän on ihmeellisesti muuttunut. Nuo kalpeat kasvot ovat saaneet omituisen arvokkuuden leiman, joka ei ollenkaan sovellu hänen yhteiskunnalliseen asemaansa. Hän on vaatimaton ja samalla kuitenkin ikäänkuin ylpeä. Mistäpä hän voisi ylpeillä?! Tarkkaan katsellessani Lopatinin kasvoja luulin voivani niistä päästä selville heidän väleistään. Mutta ei mitään erikoista. Hän oli hieman kiihdyksissä, vaikka nähtävästi vain taulunsa tähden. Siitä tulee erinomainen. Nadeshda Nikolajevna on siinä kankaalla ilmielävänä.

Voitin vihani ja näyttämättä, että tunsin itseni loukatuksi, jäin Lopatinin ja Helfreichin seuraan. Me tarinoimme ja he kuuntelivat tarkkaan opetuksiani, jotka koskivat eri aineita, joita tätä nykyä käsittelen.

Vaan mitäs tehdä? Jättääkö asia sille tolalle? Lupasin kerran Lopatinille, etten sekoittaisi tähän juttuun hänen serkkuaan Sofia Mihailovnaa. Minun täytyy tietysti pitää lupaukseni. Mutta enkö voisi kirjoittaa äidilleni? Vaikkakin harvoin, tapaa hän kuitenkin Sofia Mihailovnan ja voi kertoa hänelle. Siten en syö sanaani ja samalla...

Niin, sitä asiaa ei saa jättää oman onnensa nojaan; siihen minulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Mutta tuon naisen minä pakotan millä keinoin hyvänsä heittämään saaliinsa. On otettava vain selko, missä hän asuu. Sitte puhun hänen kanssaan... Vaan nyt jätän kaikki ja ryhdyn työhöni. Siinä tyhjänpäiväisessä ja tarkoituksettomassa survinmyllyssä, jota me nimitämme elämäksi, on vain yksi ainoa oikea ja tarkoin määritelty onni: tyydytys työstä; kun siihen vajonneena unhottaa elämän kaikki vähäpätöisyydet, niin voi sitte, sen päätettyään, ylpeänä sanoa itselleen: niin, tänään olen luonut jotakin hyvää.

XII.

Lopatinin muistelmat. Kuusi päivää on kulunut siitä, kun näin Bessonovin, ja Nadeshda Nikolajevna ei ole käynyt luonani. Hän lähetti vain kirjeen, jossa pyrysi anteeksi, syyttäen joitakin asioita.