Part 2
Kissoistaan hän oli ollut kuuluisa jo kahden vuoden ajan. En ennen enkä jälkeen, milt'ei poikkeuksetta, ole nähnyt semmoista mestaruutta kaiken ikäisten ja kaiken karvaisten kissojen kuvaamisessa. Mutta keskittäen niihin kaiken huomionsa, Helfreich jätti syrjään muun.
— Rahaa, rahaa... toisti hän miettiväisenä.
— Mitä hittoa minä, kyttyräselkäinen, niin paljolla rahalla teen? Tunnen kuitenkin, että säännölliseen työhön ryhtyminen käy minulle yhä vaikeammaksi. Kadehdin sinua, Andrei. Kahteen vuoteen en ole muita olentoja maalannut... Tietysti niitä kovin rakastan, varsinkin eläviä. Mutta minä tunnen, kuinka uppoan yhä syvemmälle... Ja olenhan kyvykkäämpi sinua, Andrei, vai kuinka luulet? kysyi hän minulta hyvänsävyisellä ja hienotunteisella äänellä.
— Minä en vain luule, — vastasin hänelle hymyillen, — vaan olen _vakuutettu_ siitä.
— Entäs sinun Charlottesi?
Viittasin vain kädelläni.
— Huonostiko? kysyi hän. — Näytähän...
Ja nähtyään, että minä, paikaltani hievahtamatta, tein kieltävän liikkeen päälläni, meni hän itse kaivelemaan nurkkaan asetettuja vanhoja kankaita. Sitte hän pani lampulle heijastimen, pystytti tauluni telineelle ja valaisi sitä. Hän oli kauan vaiti.
— Ymmärrän sinua, — sanoi hän. — Siitä voi tulla hyväkin. Mutta Anna Ivanovna tuo on sittekin. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi? Lähdehän kanssani!
— Minne?
— Jonnekin. Kadulle. On ikävä, Andrei. Pelkään, että jälleen lankean syntiin.
— Mitä joutavia!
— Eikä ole joutavia. Tunnen, että minua jo ikäänkuin kaivaa tuosta. (Hän osoitti sydänalaansa.) Tulinkin luoksesi, etten olisi yksin, ja jos taas alan juoda, niin kestää sitä kaksi viikkoa. Sitte seuraa sairaus. Ja lopuksi se on vaarallistakin tämmöiselle ruholle.
Hän pyörähti kantapäillään kahdesti ympäri näyttääkseen kyttyräänsä.
— Tiedätkös mitä? esitin minä. — Muuta minun luokseni. Pidän sinua aisoissa.
— Olisi se hyvä. Sopii miettiä. Vaan tulehan nyt kuitenkin kanssani!
Pukeuduin ja me läksimme.
Harhailimme kauan Pietarin kosteassa ilmassa. Oli syksy. Mereltä puhalteli kova tuuli, joka sai veden nousemaan. Kävelimme Talvipalatsin rantakatua. Neva kuohui vihaisesti ja pieksi laineillaan kivistä rantasuojusta. Mustasta pimennosta toiselta puolen jokea välähteli silloin tällöin salama ja neljännesminuutin kuluttua jyrähti kumea pamaus: linnasta laukaistiin tykki. Vesi oli nousemassa.
— Saisi se vieläkin nousta. En ole nähnyt tulvaa ja se on hauskaa, — sanoi Helfreich.
Istuimme kauan rantakadulla ääneti, katsellen kohisevaa pimeyttä.
— Ei se enää nouse, — sanoi Helfreich vihdoin. — Tuuli näkyy tyyntyvän. Se on vahinko: En ole nähnyt tulvaa... Mennään sitte!
— Minne?
— Vaikka minne... Tule mukaan! Vien sinut erääseen paikkaan. Minua pelottaa luonto tyhjänpäiväisyyksineen. Katsellaan ennemmin ihmisten joutavuuksia.
— Missä sitte?
— Kyllä tiedän... Ajuri! — huusi hän.
Lähdimme. Fontankan varrella Helfreich pysäytti ajurin erään portin kohdalle, joka oli puuveistoksilla ja maalauksilla koristeltu. Astuimme likaisen pihan poikki, joka oli kahden kaksikerroksisen ja vanhanaikaisen rakennuksen välissä. Silmiimme paistoi kaksi valonheijastajaa kahden puolen portaita, joiden oven suussa myöskin koreili koko joukko venäläiseen tyyliin tehtyjä puuveistoksia. Mukanamme sinne tulvi kaikenlaista ja kaiken pukuista kansaa: miehiä ja naisia. Naisten riisuutuessa eteisessä paljastui heidän koko helppohintainen komeutensa sekä heidän kasvojensa ja silmäinsä teennäinen kauneus ja loisto.
Ostettuamme kassasta liput astuimme pitkään huoneriviin, joka oli täynnä pieniä pöytiä. Ilma siellä oli tukehduttavaa, omituisten höyryjen raskauttamaa, joihin sekaantui tupakan savu ja oluen ja voiteitten haju. Kansa hälisi. Toiset kävelivät, toiset istuivat pullojensa ääressä, miehet ja naiset omituinen ilme kasvoillaan. Kaikki tekeytyivät iloisiksi ja keskustelivat tiesi mistä. Istuuduimme erääseen pöytään. Helfreich tilasi teetä. Siinä istuessamme kuulin, miten läheisyydessäni pieni, lihavanläntä, tummaverinen, mustalaismuotoinen nainen verkalleen ja arvokkaasti, saksalaisella murteella ja hieman kopealla äänenpainolla vastasi miestoverinsa kysymykseen, kävikö hän siellä usein:
— Käyn täällä kerran viikossa. Usein en voi käydä, sillä on oltava muuallakin. Niinpä toissa päivänä olin Saksalaisessa klubissa, eilen Orfeumissa, tänään olen täällä, huomenna Suuressa teatterissa, ylihuomenna Kauppapalvelijain klubissa, sitte operetissa... Niin, olen joka päivä jossakin ja niin kuluu koko viikko. Ja hän katsahti ylpeästi miestoveriinsa, joka aivan kutistui kokoon kuultuaan niin rikkaan huvitusohjelman. Se oli muuan vaaleaverinen herra, noin 25 vuoden vanha, jonka otsa oli kapea ja hiustöyhdön peitossa. Hän huoahti arasti katsellessaan komeata naistaan. Kuinka hän, vaatimaton kauppa-apulainen, päivästä päivään jaksaisi sitä naista seurata kaikenmaailman huvituspaikkoihin!
Nousimme ja läksimme kävelemään huoneissa. Ihan perällä oli tanssisali: ikkunoissa oli silkkiverhot, katto oli maalauksilla koristeltu ja pitkin seiniä tuolit sekä salin nurkassa komero viisitoistahenkistä orkesteria varten. Naiset kävelivät pitkin salia parittain ja enimmäkseen käsikkäin; miehet istuivat seinustalla heitä tarkastellen. Soittajat virittivät soittokoneitaan. Ensiviulun soittaja näytti minusta hiukan tutulta.
— Tekö se olette, Feodor Karlovitsh? kysäsin häneltä, olkapäähän koskettaen.
Hän kääntyi minua kohti. Jumala, kuinka hän oli turvonnut ja käynyt harmaaksi!
— Niin kyllä, olen. Mitä te haluatte?
— Muistattehan, kuinka kävitte lukiossa tanssitunnilla viulua soittamassa?
— Kyllä. Istun siellä vieläkin jakkarallani salin nurkassa. Muistan teitä... Te tanssitte valssia aika nokkelasti...
— Joko täällä olette kauan ollut?
— Kolmatta vuotta jo.
— Muistatteko, kun kerran tulitte aikaiseen ja tyhjässä salissa soititte Ernstin elegian? Minä kuulin sen.
Soittotaiteilijan vetistyneet silmät välähtivät.
— Kuulitteko, kuuntelitteko te? Luulin ettei kukaan minua kuullut. Niin, minä soittelin toisinaan... Nyt en enää voi... Nyt olen täällä; laskiaisena ja pääsiäisenä soitan päivällä markkinakojuissa, iltasin olen täällä... (Hän vaikeni.)
— Minulla on neljä poikaa ja yksi tytär, lausui hän sitte hiljaa. — Yksi poika pääsee tänä vuonna yliopistoon... En osaa enää Ernstin elegiaa soittaa...
Kapellimestari huitaisi jousellaan muutaman kerran ja laiha, kovaääninen orkesteri alkoi korvia huumaavasti vetää jotakin polkkaa. Kolme, neljä tahtia huitaistuaan kapellimestari itse liitti vinkuvan viulunsa orkesterin soittoon. Parit alkoivat pyöriä soiton jyristessä.
— Mennään, Senja [Senja, Senitshka, on hyväilymuoto nimestä Semjon, niinkuin Sonja nimestä Sofia], — sanoin minä. Täällä on ikävä. Mennään kotiin, juodaan teetä ja tarinoidaan jostakin hyvästä.
— Hyvästä? kysyi hän hymyillen. — No, lähdetään sitte.
Tunkeuduimme ovelle päin, kun Helfreich yhtäkkiä pysähtyi.
— Katsos, — sanoi hän: Bessonov... Käännyin ja näin Bessonovin. Hän istui pienen marmoripöydän ääressä, edessään pullo viiniä, ryyppylasi ja vielä jotakin. Matalalle kumartuneena hän kuiskasi jotakin saman pöydän ääressä istuvalle, mustaan silkkipukuun puetulle naiselle, jonka kasvoja emme voineet nähdä. Huomasin vain naisen solakan vartalon, hoikat käsivarret ja kaulan sekä mustat hiukset, jotka olivat sileiksi suitut niskasta ylöspäin.
— Kiitä sallimaa, — sanoi minulle Helfreich. — Tiedätkö, kuka tuo nainen on? Iloitse, se on hän, Charlotte Corday'si!
— Hän? Täällä?
V.
Bessonov, jolla oli viinilasi kädessään, loi minuun vilkkaiksi ja punaisiksi käyneet silmänsä, ja hänen kasvoillensa kuvastui selvästi tyytymätön ilme.
Hän nousi paikaltaan ja astui luokseni.
— Kuinka te olette täällä?
— Tulimme vain teitä katselemaan, — vastasin hymyillen. — Enkä ole siitä pahoillani, sillä...
Hän huomasi katseeni, joka sattui hänen naistoveriinsa, ja keskeytti pikaisesti puheeni:
— Turhia toivotte... Tuo Helfreich on jo ilmaissut teille,... vaan siitä ei tule mitään. Minä en salli. Vien hänet pois...
Ja astuen nopeasti naisensa luo sanoi hän kovasti:
— Nadeshda Nikolajevna, lähdetään pois täältä.
Tämä käänsi päätään ja silloin näin ensi kerran hänen hämmästyneet kasvonsa.
Niin, näin hänet ensi kerran tässä paheenpesässä. Hän istui täällä tuon miehen kanssa, joka itsekkäästä ja kopeasta työelämästään heittäytyi toisinaan humuun; hän istui tyhjennetyn viinipullon ääressä ja hänen silmänsä olivat hieman punottavat, kalpeat kasvonsa väsähtyneet, pukunsa huolimaton ja silmiinpistävä. Ympärillämme tungeskeli joukko tyhjäntoimittajia, kauppiaita, jotka olivat epätoivoisia siitä, että saattoi elää juomatta, onnettomia kauppa-apulaisia, jotka viettivät elämänsä tiskin takana ja kävivät virkistelemässä tämmöisissä pesissä, langenneita naisia ja tyttöjä, jotka vasta olivat huulillaan koskettaneet tuohon inhottavaan maljaan, kaikellaisia ompelu- ja puotityttöjä... Näin, että hän jo oli vajoamaisillaan siihen kuiluun, josta Bessonov oli puhunut, ellei jo ollut sinne vajonnutkin.
— Lähdetään, lähdetään jo, Nadeshda Nikolajevna, kiirehti Bessonov.
Hän nousi ja, katsahdettuaan ihmetellen Bessonoviin, kysyi:
— Minkätähden? Minne?
— En tahdo jäädä tänne...
— Lähtekää... Tuo kai on tuttavanne ja Helfreich?
— Kuule, Nadja [Nadja on hyväilymuoto nimestä Nadeshda], sanoi Bessonov tylysti.
Tämä rypisti silmäkulmiaan ja loi häneen vihaisen katseen.
— Millä oikeudella kohtelette minua tällä lailla? Senitshka, hyvää päivää!
Semjon tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.
— Kuule, Bessonov, sanoi hän, — mitä sinä joutavia hulluttelet? Mene kotia, jos tahdot, tahi jää, mutta Nadeshda Nikolajevna on täällä meidän kanssamme. Meillä on hänelle tärkeätä asiaa. Nadeshda Nikolajevna, saanko esittää teille: Lopatin, minun ja myöskin hänen (hän osoitti pahastuneeseen Bessonoviin) ystävä, taiteilija.
— Hän rakastaa kovin tauluja, Andrei, sanoi hän minulle yhtäkkiä. — Viime vuonna kuljetin häntä näyttelyissä. Sinunkin harjoitelmasi nähtiin. Muistatteko?
— Muistan, vastasi Nadeshda Nikolajevna.
— Nadeshda Nikolajevna! sanoi Bessonov vielä kerran.
— Jättäkää minut rauhaan... Menkää, minne tahdotte. Minä jään tänne Senjan ja... herra Lopatinin kanssa. Tahdon huojentaa sydäntäni... vapaana teistä! huudahti hän äkkiä, huomattuaan, että Bessonov vielä aikoi sanoa jotakin. — Inhoan teitä. Jättäkää minut, menkää...
Bessonov kääntyi tylysti ja meni ulos hyvästelemättä.
— Näin on parempi... ilman häntä... sanoi Nadeshda Nikolajevna ja huoahti syvään.
— Miksi huoahditte, Nadeshda Nikolajevna, kysyi Senitshka.
— Miksikö? Siksi, että se, mikä on sallittu kaikille näille raajarikkoisille (hän osoitti pään liikkeellä meidän ympärillämme tungeskelevaa joukkoa), sitä ei hän saa sallia itselleen. No, kaikki on yhdentekevää. On niin ikävää, kaikki tuo jo kyllästyttää. Eikä vain kyllästytä, vaan vieläkin pahemmin. Sanaa en löydä. Senitshka, juodaanko?
Semjon katsahti minuun surumielin.
— Nähkääs, Nadeshda Nikolajevna, mieleni kyllä tekisi, vaan en saa, hän tässä...
— Mitäs hän? Hän juo kanssamme.
— Ei hän juo.
— No, juotte sitte te.
— Ei hän salli.
— Se on paha... Kuka teitä voi kieltää?
— Olen luvannut totella häntä.
Nadeshda Nikolajevna katsoi tarkasti minuun.
— Vai sillä lailla! sanoi hän. No, jokainen saa tehdä niinkuin haluaa. Ellette tahdo, niin olkaa ilman. Juon sitte yksin.
— Nadeshda Nikolajevna, aloin minä, — suokaa anteeksi, että heti tutustuttuamme... Minä tunsin, että veri valahti kasvoihini. Hän katsoi minuun hymyillen.
— No, mitä tahdotte?
— Että heti tutustuttuamme pyydän teitä... olemaan sitä tekemättä, käyttäytymään toisin. Minä tahdoin vielä pyytää teiltä yhtä palvelusta.
Hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen.
— Käyttäytymään toisin? sanoi hän. — Pelkään, etten voi käyttäytyä toisin; en osaa enää. No, hyvä on; ollakseni teille mieliksi, tahdon koettaa. Se yksi palvelus sitte?
Änkyttäen, takertuen sanoihini ja hämmentyen selitin hänelle asiani. Hän kuunteli tarkkaan, katsellen minua suoraan kasvoihin harmailla silmillään. Joko hänen jännitetty huomaavaisuutensa, jolla hän sanojani punnitsi, tahi joku muu seikka antoi hänen muodolleen tylyn ja hieman jäyhän ilmeen.
— Hyvä, — sanoi hän lopuksi. — Ymmärrän, mitä tarvitsette. Minä teen kasvonikin sen näköisiksi..
— Ilman sitäkin tulemme toimeen, Nadeshda Nikolajevna, kunhan vain kasvonne...
— Hyvä, hyvä. Milloinka minun pitää tulla luoksenne?
— Huomenna kello 11, jos sopii.
— Niinkö varhain? No, sitte täytyy lähteä kotiin ja panna maata. Senitshka, saatatteko minua?
— Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä, — emme vielä ole sopineet yhdestä asiasta; ilmaiseksi sitä ei tehdä.
— Kuinka, tahdotteko minulle maksaa, vai? sanoi hän ja minä tunsin, että hänen äänestään soi jotakin ylpeätä ja loukattua.
— Niin, maksaa; muuten en tahdo, sanoin minä päättävästi.
Hän mittasi minua korskalla, jopa röyhkeälläkin silmäilyllä, mutta miltei heti saivat hänen kasvonsa miettiväisen ilmeen. Olimme ääneti. Minun oli tukala olla. Vieno puna lehahti hänen poskilleen ja hänen silmänsä välähtivät.
— Hyvä, sanoi hän, — maksakaa! Yhtä paljon kuin muille eläville malleille, niin minullekin. Kuinka paljon voin saada koko Charlottesta, Senitshka?
— Likipitäen 60 ruplaa, vastasi hän.
— Kuinka kauan tulette sitä maalaamaan?
— Kuukauden.
— Hyvä, hyvä on! sanoi Nadeshda Nikolajevna vilkkaasti. — Koetan ottaa vastaan teiltä maksun. Kiitos teille!
Hän ojensi minulle hoikan kätensä ja puristi lujasti minun kättäni.
— Onko Senja yötä teillä? kysyi hän, kääntyen puoleeni.
— On, on.
— Minä lasken hänet heti. Hän vain saattaa minut kotia.
Puolen tunnin kuluttua olin kotona ja viisi minuuttia sen jälkeen palasi Helfreich. Me riisuuduimme ja sammutimme valon. Aloin jo nukkua.
— Nukutko, Lopatin? kajahti äkkiä pimennosta Senitshkan ääni.
— En, kuinka niin?
— Minä antaisin vaikka paikalla hakata poikki vasemman käteni, jos vain tuo nainen voisi elää hyvin ja siististi, sanoi hän mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä.
— Miks'ei oikeata kättä? kysyin minä unen horroksista.
— Hölmö! Millä minä sitte maalaisin? lausui Senitshka vakavasti.
VI.
Herätessäni seuraavana päivänä kumotti ikkunasta jo harmaja aamu.
Katsahdettuani sohvalla nukkuvan Helfreichin heikosti valaistuihin, kalpeihin, somiin kasvoihin, muistettuani eilisen illan ja sen, että olin saanut elävän mallin tauluani varten, käännyin toiselle kyljelleni ja nukahdin jälleen herkkään aamu-uneen.
— Lopatin! kajahti ääni, jonka kuulin unissani. Se sattui yhteen näkemäni unen kanssa enkä herännyt, ennenkuin joku kosketti minua olkapäähän.
— Lopatin, herätkää, — sanoi ääni.
Hypähdin jaloilleni ja huomasin edessäni Bessonovin.
— Tekö, Sergei Vasiljevitsh?
— Minä... Ette odottanut näin varhain? sanoi hän hiljaa. — Puhukaa hiljemmin: en tahtoisi herättää tuota kyttyräselkäistä.
— Mitä tahdotte?
— Pukeutukaa ja peseytykää, niin sanon teille. Mennään toiseen huoneesen. Nukkukoon hän!
Sieppasin kainalooni vaatteeni ja saappaani ja läksin pukeutumaan työpajaani. Bessonov oli kovin kalpea.
— Varmaankaan ette ole nukkunut viime yönä? kysyin minä.
— En, en ole. Nousin hyvin varhain ja tein työtä. Käskekää tuoda teetä ja jutelkaamme! Samalla, näyttäkääpä taulunne.
— Ei nyt maksa vaivaa, Sergei Vasiljevitsh. Odottakaa, kunnes saan sen oikeaan kuntoon. Teitä kentiesi ei miellytä, että tein vasten tahtoanne, mutta ette usko, kuinka olen iloinen, että saan sen lopetetuksi, että näin kävi. Parempaa mallia, kuin Nadeshda Nikolajevna, en ole voinut toivoakaan itselleni.
— En salli, että maalaatte hänen mukaan, — sanoi hän kolkosti.
— Sergei Vasiljevitsh, varmaankin olette tullut tekemään riitaa kanssani?
— En salli hänen käydä luonanne joka päivä, olla kanssanne tuntikausia. En sitä salli.
— Onko teillä siihen valtaa? Millä oikeudella ette sitä salli? Millä oikeudella ette minulle sitä salli? kysyin minä ja tunsin, että aloin kiihtyä.
— Valta... valta on... Muutama sana riittää. Muistutan hänelle mikä hän on. Sanon hänelle, mikä te olette. Puhun hänelle serkustanne Sofia Mihailovnasta...
— En salli teidän hiiskahtaakaan serkustani. Jos teillä on oikeus tuohon naiseen, — olkoon vain totta, mitä hänestä olette puhunut, olkoon vain hän langennut nainen, olkoon vaikka kymmenellä miehellä häneen sama oikeus kuin teillä, — niin teillä on oikeus häneen, mutta serkkuni suhteen teillä ei ole oikeutta. Minä kiellän teitä puhumasta hänelle mitään serkustani! Kuuletteko?
Tunsin, että äänestäni kaikui uhka. Hän alkoi saada minut suunniltani.
— Vai sillä lailla! Kynsiänne näytätte! Enpä tietänyt niitä teillä olevankaan. Hyvä, te olette oikeassa: Sofia Mihailovnan suhteen minulla ei ole mitään oikeuksia. Minä en uskalla lausua hänen nimeänsä turhaan. Mutta tämä... tämä...
Hän käveli mielenliikutuksen vallassa muutaman tovin nurkasta nurkkaan. Huomasin, että hän todenperään oli kiihdyksissä. En käsittänyt, mikä hänellä oli. Edellisen puhelumme aikana hän sekä sanoin että äänin oli ilmaissut peittelemätöntä halveksimista tuota naista kohtaan, mutta nyt... Joko todenperään?
— Sergei Vasiljevitsh, — sanoin minä, — te rakastatte häntä!
Hän pysähtyi, loi minuun omituisen katseen ja lausahti jyrkästi:
— En.
— Mikä teitä sitte kiusaa? Minkä tähden koko tämä myrsky? Enhän toki voi uskoa, että huolehditte minun sieluni pelastuksesta tuon kuvitellun paholaisen kynsistä?
— Se on minun asiani, — sanoi hän. — Mutta muistakaa: vaikka millä keinoin minä teitä estän... Minä en salli! Kuuletteko? huudahti hän äreästi.
Tunsin veren syöksyvän päähäni. Siinä nurkassa, jossa silloin seisoin, oli kasa kaikellaista romua: kangasta, siveltimiä, rikkinäinen teline. Siinä oli myöskin rautakärkinen sauva, johon kesätöitten aikaan kiinnitetään iso varjostin. Itsestäni olin ottanut käteeni tuon keihään ja kun Bessonov sanoi minulle sanansa: »en salli», niin iskin minä täydellä voimalla sen kärjen lattiaan, johon se upposi tuuman verran.
Minä en sanonut sanaakaan, mutta Bessonov katsoi minuun hämmästynein, jopa, niinkuin minusta näytti, peljästynein silmin.
— Hyvästi, — sanoi hän. — Minä menen. Olette liiaksi kiihtynyt.
Ehdin jo rauhoittua.
— Odottakaa, — sanoin minä. — Jääkää!
— Ei, minun täytyy mennä. Näkemiin!
Hän meni. Vaivoin vedin keihään lattiasta ja muistan, että sormellani kosketin sen hieman kuumentuneeseen rautaan. Ensi kerran pälkähti päähäni, että se oli kamala ase, jolla saattoi iskeä ihmisen kuoliaaksi siihen paikkaan.
Helfreich meni akatemiaan ja minä odotin malliani hiukan levottomana. Panin uuden kankaan salakehyksiin ja valmistin kaikki, mitä tarvitsin.
En voi sanoa, että silloin olisin vain tauluani ajatellut. Muistin edellisen illan tuossa oudossa, minulle ennen tuntemattomassa ympäristössä, — tuon odottamattoman ja onnellisen kohtauksen, tuon omituisen naisen, langenneen naisen, joka oitis kiinnitti puoleensa myötätuntoni, ja Bessonovin kummallisen käytöksen... Mitä hän minusta tahtoi? Eiköhän hän todenperään tuota naista rakasta? Mistä syystä sitte tuo halveksiva kohtelu? Eikö hän voisi häntä pelastaa?
Mietin tuota kaikkea ja käsi kuljetti hiiltä kangasta pitkin, tein asennonluonnoksia, miten kuvaisin Nadeshda Nikolajevnan, vaan pyyhin ne taas pois toisen toisensa perästä.
Täsmälleen kello 11 soitettiin. Hetkisen kuluttua Nadeshda Nikolajevna ensi kerran ilmestyi huoneeni kynnykselle. Oi, kuinka hyvin muistan hänen kalpeat kasvonsa, kun hän liikutettuna ja ujostellen (niin, ujous oli tullut hänen eilisen ilmeensä sijaan) ääneti seisoi ovessa. Hän ikäänkuin pelkäsi astua siihen huoneeseen, josta sittemmin löysi onnensa, elämänsä ainoan valoisan ajanjakson ja... turmionsa. Ei sitä turmiota, josta Bessonov puhui... Nyt en voi siitä kirjoittaa. Täytyy odottaa ja rauhoittua.
VII.
Sonja ei tiedä minun kirjoittavan näitä katkeria muistelmia. Kuin ennen hän istuu joka päivä vuoteeni tahi nojatuolini ääressä. Usein käy luonani myöskin ystäväni, tuo kyttyräselkäinen raukka. Hän on kovin laihtunut ja surkastunut ja enimmäkseen on hän vaiti. Sonja sanoo hänen tekevän innokkaasti työtä... Suokoon Jumala hänelle onnea ja menestystä!
Nadeshda Nikolajevna tuli, kuten oli luvannut, säntilleen kello 11. Hän astui huoneeseen arkaillen, vastattuaan ujosti tervehdykseeni, ja istuutui ääneti nojatuoliin, joka oli työpajani nurkassa.
— Olette hyvin säntillinen, Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä, pannessani värejä maalilautaselle.
Hän vain vilkaisi minuun mitään vastaamatta.
— En tiedä, miten kiittäisin teitä suostumuksestanne... jatkoin, tuntien punastuvani. Tahdoin sanoa hänelle jotakin aivan toista. — Minun ei ole onnistunut löytää mallia, niin että olin jo jättää koko tauluni.
— Eikö teillä niitä ole akatemiassa? — kysyi hän.
— Kyllä, mutta eivät ne minulle kelvanneet. Katsokaas näitä kasvoja!
Minä otin pöydällä vetelehtivästä romuläjästä esille Anna Ivanovnan valokuvan ja annoin sen hänelle. Hän vilkaisi siihen ja hymähti.
— Niin, ei tämä teille kelpaa, — sanoi hän. Ei se ole Charlotte Corday.
— Tunnetteko Charlotte Corday'n tarinan ? — kysyin minä.
Hän loi minuun omituisen ihmettelevän katseen, johon oli sekaantunut jotakin katkerata tunnetta.
— Miksi en sitä tuntisi? — kysyi hän. — Olenhan jotakin oppinut. Olen paljon unhottanut tätä elämää viettäessäni, mutta kuitenkin jotakin muistan. Ja _semmoisia_ asioita ei saa unohtaa...
— Missä olette opiskellut, Nadeshda Nikolajevna?
— Mitä te sillä tiedolla teette? Jos voi, niin ryhdytään työhön.
Hänen äänensä muuttui yhtäkkiä: hän lausui nämä sanat katkonaisesti ja kolkosti, samoin kuin eilen puhui Bessonoville.
Vaikenin. Otettuani kaapista aikoja sitte teettämäni sinisen puvun, hilkan ja kaikki Charlotten puvun tarpeet, pyysin häntä menemään toiseen huoneesen pukeutumaan. Olin tuskin ehtinyt saada kuntoon kaikki, mitä työhön tarvitsin, kun hän jo palasi.
Edessäni seisoi tauluni.
— Oi, Jumala, Jumala! — puhelin ihastuneena. — Kuinka hyvin, kuinka hyvin! Sanokaa, Nadeshda Nikolajevna, emmekö ole tavanneet toisiamme ennen? Muuten tätä ei voi selittää. Olen kuvitellut tauluni juuri tuollaiseksi. Luulen, että olen nähnyt teidät jossakin. Kasvonne ehkä tietämättäni ovat painuneet muistiini... Sanokaa, missä olen teidät nähnyt?
— Missä olisitte voinut minut nähdä? — kysyi hän. — En tiedä. En ole tavannut teitä ennenkuin eilen illalla. Alkakaa, olkaa niin hyvä. Asettakaa minut, niinkuin pitää, ja maalatkaa!
Minä pyysin häntä asettumaan paikoilleen, korjasin hameen poimuja, kosketin keveästi hänen käsivarsiinsa antaen niille sen avuttoman asennon, jota olin aina mielessäni kuvitellut, ja väistyin telineeni luo.
Hän seisoi edessäni... Hän seisoo edessäni vieläkin, tuossa, kankaalla... Hän katselee minua ilmi elävänä. Hänellä on sama alakuloinen ja miettiväinen ilme, sama kuoleman piirre kalpeilla kasvoillaan, kuin sinä aamuna.
Minä pyyhin pois kaikki, mitä olin hiilellä kankaalle piirustanut ja tein nopeasti luonnoksen Nadeshda Nikolajevnasta. Sitte ryhdyin maalaamaan. Ei koskaan, ei ennen eikä myöhemmin, minun ole onnistunut työskennellä niin nopeasti ja menestyksellisesti. Aika kiiti huomaamatta ja vasta tunnin kuluttua katsahdettuani mallini kasvoihin näin, että hän tuossa paikassa uhkasi kaatua väsyneenä maahan.
— Anteeksi, anteeksi, — sanoin minä, auttaen häntä alas korokkeelta, jossa hän seisoi, ja viedessäni häntä nojatuoliin istumaan. — Olen lopen kiusannut teitä.
— Ei se tee mitään, — vastasi hän kalpeana, mutta hymyillen. — Jos kerran tahtoo leipänsä ansaita, niin on hiukkasen kärsittäväkin. Olen iloinen, että niin innostuitte. Saako katsoa? — kysyi hän, nyökäyttäen päällään tauluun päin, jonka etupuolta hän ei nähnyt.
— Tietysti, tietysti!
— Hyi, mitä töherrystä! — huudahti hän. — En ole koskaan vielä nähnyt taiteilijan esityötä. Vaan kuinka mielenkiintoista se on!... Tiedättekö, tuosta töherryksestä näen jo, mitä siitä on tuleva... Olette ajatellut hyvää taulua, Andrei Nikolajevitsh... Koetan parastani, että se luonnistuisi... mikäli se minusta riippuu.
— Mitä te voitte tehdä?
— Sanoinhan eilen... Annan teille ilmeen. Siten teidän on helpompi työskennellä.