Part 1
TAITEILIJAN LEMMENTARINA
Kirj.
Vsevolod Garshin
Venäjän kielestä ("Nadeshda Nikolajevna") suomentanut
Martti Wuori
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.
Vsevolod Mihailovitsh Garshin syntyi helmik. 2 p:nä v. 1855 Jekaterinoslavin kuvernementissa Venäjällä. Käytyään aluksi vuoriopistoa meni hän vapaaehtoiseksi venäläis-turkkilaiseen sotaan, ruveten jo tänä aikana kokeilemaan kirjailijana. Vuosi vuodelta kasvava synkkämielisyys, joka päättyi mielipuolisuuteen, teki kuitenkin lopun tästä tavallista suurempia toiveita antaneesta kirjailijasta jo hänen kolmannellakymmenennellä neljännellä ikävuodellaan. Hän, näet, kuoli maalisk. 24 p:nä v. 1888 sen johdosta, että oli heittäytynyt asuntonsa porraslavalta alas portaiden väliseen aukkoon.
Tämän surullisen elämän puitteisiin sisältyy kirjallinen tuotanto, joka tosin ei ole laaja, mutta jonka taiteellinen arvo sen sijaan on korkealla. Sen tunnustivat aikoinaan jo Venäjän suuret kirjailijat Turgenjew ja Leo Tolstoi. Garshin kirjoittikin, niinkuin hän itse on lausunut, »onnettomilla hermoillaan, niin että jokainen kirjain maksoi hänelle pisaran verta», ja pienimpiinkin kertomuksiinsa pani hän paljon työtä. Sotakertomuksissaan Garshin kuuluu Leo Tolstoin »kouluun», hienoissa psykologisissa kuvauksissaan hän taas lähentelee Dostojevskia ja kauniissa syvämietteisissä saduissaan hänellä on ollut tanskalainen Andersen esikuvanaan. Muista ulkomaalaisista kirjailijoista on myöskin Dickens, jota Garshin suuresti ihaili, vaikuttanut hänen tuotantoonsa. Kuitenkin on Garshinin teoksilla hänen oma persoonallinen leimansa; niistä kuvastaa aaterikas taiteilijasielu, tosin onnettoman elämän synkistämä, mutta silti aina saavutuksissaan ihastuttava. Tyyliniekkana pitävät venäläiset häntä erittäinkin arvossa.
Tässä tarjoamme suomalaiselle lukijakunnalle erään hänen pisimmistä psykologisista kertomuksistaan, joka kokoonpanonsa eheydellä, kirjallisen otteen kiinteydellä ja inhimillisesti liikuttavalla aiheellaan epäilemättä lukijalle tuottaa mitä viehättävintä taidenautintoa.
I.
Olen jo kauan aikonut ryhtyä muistelmiani kirjoittamaan. Omituinen syy pakottaa minua tarttumaan kynään: toiset kirjoittavat muistelmiaan sen vuoksi, että niissä on paljon historiallisesti mielenkiintoista; toiset sentähden, että vielä kerran haluavat elää onnelliset nuoruuden vuotensa; toiset senkintähden, että tekee mieli juonitella ja panetella aikoja sitte kuolleita henkilöitä ja puhdistaa itseään ammoin jo unhotetuista syytöksistä.
Minulla ei ole yhtään tämmöistä aihetta. Olen vielä nuori mies; historiaa en ole ollut luomassa enkä ole nähnyt, kuinka sitä luodaan; ihmisten panettelemiseen minulla ei ole syytä eikä liioin itseni puhdistamiseenkaan. Vieläkö kerran sitten onnesta nauttiakseni? Se oli kuitenkin niin lyhytaikainen ja sen loppu niin kamala, etteivät muistot siitä, Jumala nähköön, minulle mitään iloa tuota.
Minkä tähden aivan kuin joku tuntematon ääni kuiskaa ne minulle korvaan, minkä tähden, yöllä herätessäni, edessäni pimeässä kulkevat tutut kuvat ja muodot ja minkä tähden, erään kalpean muodon ilmestyessä, kasvoni hehkuvat ja käteni kouristuvat, kauhu ja raivo sulkevat hengityksen, niinkuin sinä päivänä, jolloin seisoin kasvoista kasvoihin veriviholliseni edessä?
En voi vapautua muistostani ja kummallinen ajatus on juolahtanut päähäni. Ehkäpä, jos ne kirjoitan paperille, saan niistä lopputilin suoritetuksi... Ehkäpä ne silloin jättävät minut rauhaan ja voin kuolla levollisesti. Siinä se omituinen syy, joka pakottaa minut tarttumaan kynään.
Joutuuko tämä vihko jonkun luettavaksi vai ei, se ei huoleta minua paljoa. Sen vuoksi minun ei tarvitse anteeksikaan pyytää vastaisilta lukijoiltani siitä aineesta, josta kirjoitan eikä myöskään siitä muodosta, jossa sitä käsittelen. Tosin tahtoisin, että nämä rivit lukisi muuan ihminen, vaan hän ei minua tuomitse. Hänelle on rakasta kaikki, mikä minua koskee. Se ihminen on minun serkkuni.
Missä hän niin kauan tänään viipyy? Siitä on jo kolme kuukautta, kun tulin tuntoihini sen päivän jälkeen. Ensimäinen henkilö, jonka näin, oli Sonja. Ja siitä saakka hän on kanssani joka ilta. Siitä hänelle on tullut kuin joku palvelustehtävä. Hän istuu vuoteeni ääressä tahi nojatuolin vieressä, kun jaksan siinä olla, tarinoi kanssani, lukee ääneen sanomalehtiä ja kirjoja. Hän on kovin pahoillaan siitä, että minulle on yhdentekevää, mitä hän lukee, ja että annan hänen valita luettavansa.
Hän lukee minulle eräästä aikakauslehdestä rouva Hay'n romaania nimeltä »_Hän luuli, ettei se ole niin_». Minä katselen hänen alas painuneita kasvojaan kuuntelematta tuota pitkää, opettavaista tarinaa. Ja toisin paikoin, missä tekijättären mukaan pitäisi nauraa, kuristavat katkerat kyyneleet minun kurkkuani. Hän laskee kirjan käsistään ja, katsottuaan minuun läpitunkevalla ja aralla katseella, panee kätensä otsalleni.
— Rakas Andrei, taaskin... Älä nyt enää! Älä itke! Kaikki menee ohi ja unhottuu, — puhelee hän äidin äänellä, joka lohduttelee lastaan, joka on lyönyt otsansa kuhmulle. Ja vaikka minun kuhmuni katoo ainoastaan sen elämän kanssa, joka, niinkuin tunnen, vähitellen jättää ruumiini, niin rauhoitun kuitenkin.
Oi, rakkahin serkkuni, kuinka osaankin antaa arvoa naiselliselle hellyydellesi! Siunatkoon sinua Jumala ja muuttukoot alkuelämäsi mustat lehdet, joihin minun nimeni on kirjoitettu, iloiseksi kertomukseksi onnesta! Vaan älköön siitä tulko sen tapaista väsyttävää tarinaa kuin se, jota luet!
Kello soi. Vihdoinkin! Se on hän. Hän tulee tuoden mukanaan pimeään ja tukehduttavaan huoneeseeni virkistävän tuoksun, katkaisten äänettömyyden siellä hiljaisella, leppoisalla puheellaan ja valaisten sen kauneudellaan.
II.
En muista äitiäni, vaan isäni kuoli ollessani 14 vuoden vanha. Holhoojani, muuan etäinen sukulainen, pani minut erääseen Pietarin lukioon, jonka päätin 4 vuoden kuluttua. Olin aivan vapaa. Holhoojani, jolla oli suuret asiansa hoidettavina, huolehti minusta vain sikäli kuin vaati rahain antaminen minulle siinä määrin, etten, hänen mielestään, kärsisi puutetta. Tuloni eivät olleet suuret, mutta kylliksi riittävät ollakseni vapaa leipähuolista ja voidakseni valita elämänurani.
Sen olin valinnut aikoja sitte. Jo 4 vuoden vanhana olin mieltynyt käyttämään piirustuskynää ja maaleja, ja lukiota lopettaessani piirustelin jo melko hyvin, niin että ilman vaikeuksia pääsin taideakatemiaan.
Oliko minulla kykyä? Nyt, kun en koskaan enää astu kankaan eteen, voinen tasapuolisesti arvostella itseäni ja pitää itseäni taiteilijana. Niin, kyllä minulla oli kykyä. Päättelen niin, en toverien ja asiantuntijain lausuntojen mukaan enkä senkään mukaan, että niin pian lopetin oppijakson akatemiassa, vaan sen minussa piilleen tunteen mukaan, joka aina puhkesi ilmi, kun ryhdyin työhön. Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne sitä ahdistavaa ja suloista mielenliikutusta, jolla ensi kerran asettuu kankaan eteen piirtämään siihen luomustansa. Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne ympäristön unhottamista, kun henki on vaipunut muotojen näkemiseen... Niin, minulla oli kykyä ja minusta olisi voinut tulla enemmän kuin tusinataiteilija.
Tuolla ne riippuvat seinillä, minun kankaani, harjoitelmani ja luonnokseni, keskeneräiset, vasta alulla olevat tauluni. Tuossa on hänkin... Täytyy pyytää serkkuani korjaamaan hänet toiseen huoneeseen. Taikka ei, hänet pitää ripustaa ihan vuoteeni jalkapuoleen niin, että hän aina katselisi minua alakuloisella, rangaistusta aavistavalla katseellaan. Sinisessä puvussaan, päässä kaunis valkoinen hilkka, jossa toisella syrjällä on iso kolmivärinen kokardi ja jonka valkoreunan alta kiertyvät esille hänen tumman tukkansa tuuheat kiharat, katselee hän minua ilmi elävänä. Oi Charlotte, Charlotte! Siunatako vai kirota pitäisi sitä hetkeä, jolloin päähäni pälkähti maalata sinun kuvasi?
Bessonov oli aina sitä vastaan. Kun ensimäisen kerran puhuin hänelle aiheestani, niin hän kohautti olkapäitään ja hymähti tyytymättömänä.
— Hupsuja te olette, venäläiset maalarit, sanoi hän. — Eikö meillä ole kylliksi omaamme?! Charlotte Corday! Mitä meillä on tekemistä Charlotten kanssa? Ettehän te voi ajatuksissanne siirtyä siihen aikaan, niihin oloihin.
Kenties hän oli oikeassa... Mutta ranskalaisen sankarittaren kuva valtasi minut niin, etten voinut olla ryhtymättä häntä maalaamaan. Ajattelin maalata hänet kokokuvaksi seisovana suoraan katsojan edessä, silmät eteenpäin suunnattuina; hän on jo päättänyt tehdä rikoksellisen sankarityönsä ja se näkyy hänen kasvoistaan ainoastaan: käsi, jonka on määrä lyödä kuolinisku, riippuu vielä voimattomana ja sen valkoinen hipiä kuvastuu vienosti tummansinistä pukua vasten; karikkokauluri, joka on ristiin sidottu, varjostaa hentoa kaulaa, johon huomenna piirtyy verinen juova. Muistan, kuinka hänen kuvansa muodostui sielussani... Luin hänen tarinansa eräästä hentomielisestä ja kenties epätodenmukaisestakin Lamartinen kirjoittamasta kirjasta; monisanaisen, kieltään ja tyyliään ihailevan ranskalaisen teennäisen pöyhkeilevästä kirjoituksesta muodostui minulle selväksi ja kirkkaaksi intomielisen tytön puhdas kuva. Luin hänestä kaikki, mitä vain käsiini sain, katselin useita hänen kuviaan ja päätin maalata hänen muotokuvansa.
Ensimäinen taulu, samoin kuin ensi lempi, valtaa sielun täydellisesti. Katselin mielessäni tätä näin syntynyttä kuvaa, mietiskelin sen pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin vihdoin sen, että silmät ummessa selvästi voin kuvitella itselleni Charlotteni.
Mutta alettuani tauluni onnen vavistuksella ja iloisella mielenliikutuksella kohtasin odottamattoman ja vaikeasti voitettavan esteen: minulta puuttui elävä malli.
Oikeastaan kyllä oli niitäkin. Valitsin, niinkuin minusta näytti, sopivimman niistä, jotka Pietarissa tähän ammattiin antautuivat ja aloin ahkerasti tehdä työtä. Mutta, voi Jumala, kuinka vähän tuo Anna Ivanovna oli sen olennon näköinen, jota sielussani ihantelin ja joka kirkkaasti kuvastui sulettujen silmien eteen! Hänen asentonsa olivat oivalliset, hän ei hievahtanut paikaltaan tuntikauteen ja hän ansaitsi tunnollisesti ruplansa, tuntien mielihyvää siitä, että sai puvussa seisoa mallina, tarvitsematta ruumistaan paljastaa.
— Niin on hyvä puvussa seisoa mallina! Vaan toiset katselevat ja katselevat, kaikki silmin tarkastelevat, — sanoi hän huoahtaen ja vienon punan lehahtaessa kasvoille, kun ensi kerran maalasin. Hän oli ruvennut malliksi vasta pari kuukautta sitten eikä ollut voinut tottua ammattiinsa. Venäläiset tytöt nähtävästi eivät siihen totu koskaan.
Maalasin hänen kätensä, hartiansa ja vartalonsa, mutta kun ryhdyin kasvoja maalaamaan, niin valtasi minut epätoivo. Nuoret täyteläiset kasvot, hieman pysty nenä, lempeät, harmaat silmät, jotka luottavasti ja koko lailla säälittävästi katselivat aivan pyöreiden silmäkulmien alta, himmensivät mielikuvani kokonaan. En osannut uudelleen luoda näitä epämääräisiä ja pieniä piirteitä toisiksi kasvoiksi. Minä kokeilin Anna Ivanovnani kanssa kolme neljä päivää ja jätin hänet vihdoin rauhaan. Toista mallia ei ollut ja päätin tehdä, mitä missään tapauksessa ei olisi pitänyt tehdä: maalata kasvot ilman mallia, »omasta päästä», niinkuin taiteilijat sanovat. Päätin tehdä näin sen vuoksi, että näin hänet edessäni ilmielävänä. Mutta kun alkoi työ, niin siveltimet lensivät nurkkaan. Elävien kasvojen sijasta syntyi jonkinlainen kaavamainen kuva. Aatteelta puuttui lihaa ja verta.
Otin kankaan telineeltä ja asetin sen nurkkaan kasvot seinään päin. Minua kovin kummastutti epäonnistumiseni. Muistan, että tartuin oikein hiuksiinikin. Minusta tuntui, ettei maksa vaivaa elääkään, kun on suunnitellut niin ihanan taulun (kuinka kaunis se olikaan mielikuvituksessani!) eikä pysty sitä maalaamaan. Heittäydyin vuoteelleni ja surusta ja harmista koetin nukkua. Muistan, että kun jo olin unen horroksissa, niin soitettiin: postimies toi kirjeen serkultani, Sonjalta. Hän oli ihastunut siitä, että olin ryhtynyt suureen ja vaativaan työhön ja valitti, että oli niin vaikea löytää mallia. »Enkö minä kelpaa, kun päätän koulunkäyntini? Odota puoli vuotta, Andrei, — kirjoitti hän, — niin tulen luoksesi Pietariin ja sinä saat maalata minusta vaikka kymmenen Charlotte Corday'ta... jos minussa vain on pikkasenkin yhdennäköisyyttä sen kanssa, joka, kuten kirjoitat, nyt on sielusi vallannut.»
Sonja ei ole lainkaan Charlotten tapainen. Ei hän kykene haavoja iskemään. Hän mieluummin niitä parantaa ja ihmeteltävällä tavalla.
Minutkin hän voisi parantaa, jos se vain olisi mahdollista.
III.
Iltasella minä menin Bessonovin luokse.
Astuin sisään hänen työskennellessään kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli täynnä kirjoja, käsikirjoituksia ja sanomalehtileikkeleitä. Hänen kätensä kiiti nopeasti paperia pitkin. Hän vain vilkaisi minuun ja kirjoitti edelleen, sillä nähtävästi joku ajatus askarrutti häntä sillä hetkellä eikä hän tahtonut keskeyttää työtään ennenkuin oli ajatuksensa paperille pannut. Minä istuuduin hänen matalalle, leveälle ja kuluneelle sohvalleen, jota hän käytti vuoteenaankin, ja katselin häntä varjosta noin viiden minuutin ajan. Hänen säännölliset, kylmät kasvojensa piirteet olivat minulle kylliksi tutut; monesti olin ne piirustusvihkooni piirtänyt, jopa kerran niistä väriharjoitelmankin tehnyt. Mutta sinä iltana hänen kasvonsa herättivät huomiotani tavallista enemmän. Katselin häntä ja tutkin yksityiskohdittain hänen päätään, sen pienimpiäkin piirteitä, jotka siihen saakka olivat jääneet minulta huomaamatta. Kieltämättä ilmaisi hänen päänsä, ellei juuri erittäin kyvykästä, niin voimakasta ihmistä.
Hänen pääkallonsa oli nelikulmainen ja muodostui miltei ilman taivetta leveäksi ja jykeväksi niskaksi; hänen otsansa oli jyrkkä ja kupera; keskeltä alaspäin kääntyvät silmäkulmat puristivat nahkan pystysuoraksi laskokseksi; leukapielet olivat voimakkaat ja huulet ohuet. Kaikki nuo piirteet näyttivät minusta tänään ikäänkuin uusilta.
— Mitä te minua niin katselette? kysäsi hän yhtäkkiä, pannen pois kynänsä ja ikääntyen minuun päin.
— Mistä sen tiesitte?
— Tunsin sen. Eikä se liene harhaluuloa. Olen samaa usein tuntenut.
— Katselin kasvojanne kuin mallia. Teillä on varsin omituinen pää, Sergei Vasiljevitsh.
— Todellako? — sanoi hän hymyillen. — Vähätpä tuosta!
— Ei, todenperään. Ulkonäkönne muistuttaa jotakin... kuuluisaa henkilöä...
— Pahantekijääkö vai murhaajaa? — kysyi hän, antamatta minun lopettaa. — No? Silmistänne näen, ettei työnne ole onnistunut.
— Niin, ei se oikein luonnistunut. Jätin kesken, kokonaan... vastasin minä epätoivoisella äänellä.
— Oikeinpa arvasin. Varmaankaan teillä sitte ei ole elävää mallia?
— Ei, ei ja ei. Tiedättehän, Sergei Vasiljevitsh, kuinka olen etsinyt. Mutta kaikki ovat olleet siinä määrin muuta kuin olla pitäisi, että joudun aivan epätoivoon. Varsinkin tuo Anna Ivanovna; hän on saanut minut ihan tuskastumaan. Lattealla naamallaan hän on pilannut kaikki. Jopa ihan tuntuu siltä, kuin ei päässänikään enää kuva olisi niin selvä.
— Oliko se sitte selvä?
— Kyllä, ihan. Jospa voisi maalata ummessa silmin, niin ei parempaa tarvitsisikaan. Täällä se on, kun pidän silmäni suljettuina. — Ja varmaankin puristin hyvin naurettavalla tavalla silmäni kiinni, koska Bessonov purskahti nauruun.
— Älkää naurako; olen kovin pahoillani, — sanoin minä.
Hän taukosi äkkiä.
— Niinkö? No, en sitte naura. Mutta todellakin, teidän kanssanne naurattaa ja surettaa. Enkö minä teille sanonut: antakaa olla sen aiheen!
— Minähän annankin sen olla.
— Mutta kuinka paljon työtä, hermojen kulutusta ja turhaa harmia nyt jo! Minä tiesin, että niin tulisi käymään. Ei sen vuoksi, että aavistin, ettette mallia löytäisi, vaan siksi, ettei aihe ole sopiva. Sen pitää olla veressänne. Pitää olla niiden jälkeläinen, jotka elivät Marat'n ja Charlotte Corday'n elämää niinä aikoina. Vaan mitä te olette? Pehmeäluontoinen venäläisen sivistyneistön jäsen, veltto ja heikko! Semmoiseen tekoon pitää kyetä itse. Te? Voisitteko, jos niin tarvittaisiin, viskata pois siveltimen ja tarttua tikariin? Eiköhän se teille olisi jotakuinkin kuin matka johonkin toiseen taivaankappaleeseen...?
— Olen monesti siitä kanssanne väitellyt, Sergei Vasiljevitsh, ja nähtävästi en saa teitä ettekä te minua vakuutetuksi. Siksi taiteilija onkin taiteilija, että hän pystyy muuttamaan oman itsensä toiseksi. Eihän Rafaelin tarvinnut olla Neitsyt Maria maalatakseen Madonnansa. Tuohan on järjetöntä, Sergei Vasiljevitsh. Muuten, puhun tässä jo itseäni vastaan: en tahdo väitellä kanssanne, vaan alan itse.
Hän aikoi vastata minulle jotakin, mutta viittasikin ainoastaan kädellään.
— No, Herran nimeen! sanoi hän, nousi ja alkoi kävellä pehmeissä huopatohveleissaan edestakaisin nurkasta nurkkaan. — Olkaamme sitte väittelemättä. Mutta ehkä lohdutukseksi käsken valmistaa teekeittiön? Johan on aika.
Hän meni ovelle ja antoi käskyn kuin sotaharjoituksessa. Minua ei miellyttänyt tuo hänen tapansa kohdella palvelusväkeä. Olimme kauan vaiti. Vihdoin hän pysähtyi eteeni ja kysyi kylmästi:
— Mutta jos teillä olisi malli, niin koettaisitteko vielä kerran?
— Tietysti, vastasin alakuloisesti — vaan mistäpä sen ottaa?
Hän käveli taas vähän aikaa.
— Kuulkaas, Andrei Nikolajevitsh... Täällä on muuan henkilö...
— Jos hän on ylhäinen, niin ei hän suostu malliksi...
— Eikä ole. Ylhäinen hän ei ole lainkaan. Mutta... siinä on hyvin suuri »mutta».
— Mikä se sitte semmoinen »mutta» on? Ehkäpä vain laskette leikkiä.
— Leikkiä lasken, mitenkäs muuten.
— Sergei Vasiljevitsh... sanoin minä rukoilevalla äänellä.
— Kuulkaahan, mitä sanon. Te tiedätte, että kunnioitan teitä? alkoi hän, pysähtyen eteeni. — Olemme melkein samanikäisiä; olen vain kahta vuotta teitä vanhempi. Mutta olen aikani elänyt ja kokenut jo niin paljon, kuin teillä luultavasti vielä kymmenessä vuodessa on edessänne. Minä en ole puhdas mies, olen ilkeä... ja irstas. (Hän lausui tuon sanan hyvin räikeästi.) On paljon irstaampia kuin minä, mutta minä pidän itseäni rikoksellisempana. Vihaan itseäni sentähden, etten voi olla niin puhdas, jommoinen tahtoisin olla... kuin te, esimerkiksi.
— Minkälaisesta irstaudesta ja puhtaudesta te puhutte? kysyin.
— Mainitsen aina asiat niiden oikealta nimeltään. Usein kadehdin teitä, teidän levollisuuttanne ja puhdasta omaatuntoanne; kadehdin sitä, mitä teillä on... No, samantekevää! Kun ei voi, niin ei voi, — keskeytti hän itsensä vihaisella äänellä. — Ei puhuta sitte siitä.
— Selittäkäähän edes, mitä minussa tahi mikä minulla on? kysyin minä.
— Ei mitään... Ei ketään... vaan sanonpahan: serkkunne Sofia Mihailovna. Hänhän ei ole kovin läheinen omainen teille, vai?
— Pikkuserkku, — vastasin minä.
— Niin, pikkuserkku. Hänhän on morsiamenne, — lisäsi hän vakuuttavalla äänellä.
— Mistä sen tiedätte? huudahdin minä.
— Tiedän. Ensin niin otaksuin, vaan nyt sen tiedän. Kuulin äidiltäni, — hän kirjoitti minulle äskettäin, — hän on siellä jossakin... Pikkukaupungissa kyllä kaikki tiedetään? Eikö totta? Hänhän on morsiamenne?
— Olkoonpa niinkin.
— Ja jo lapsuudesta pitäen? Vanhemmat ovat niin päättäneet?
— Niin ovat. Alussa se minusta tuntui leikiltä, mutta nyt näyttää niinkuin siitä tulisi tosi. En ole tahtonut, että se tulisi tunnetuksi, vaan en kovin pahoittele, että te sen tiedätte.
— Minä kadehdin sitä, että teillä on morsian, — sanoi hän hiljaa, suunnaten katseensa jonnekin etäisyyteen, ja huoahti syvään.
— Enpä odottanut teiltä, Sergei Vasiljevitsh, tuommoista hentomielisyyttä.
— Niin, kadehdin sitä, että teillä on morsian, — jatkoi hän, minua kuuntelematta. — Kadehdin teidän puhtauttanne, toiveitanne, tulevaa onneanne, säilynyttä helläsydämisyyttänne ja lapsuudesta asti kasvanutta rakkauttanne.
Hän otti minua kädestä, pakotti nousemaan sohvalta ja vei minut peilin eteen.
— Katselkaa minua ja itseänne, — sanoi hän. Mikä ero?! Minä olen vahvempi teitä: luusto vankempi ja terveys luonnosta lujempi. Mutta verratkaahan! (Hän kosketti kevyesti sormillaan otsan kohdalta ohenneita hiuksiaan.) Niin, hyvä mies, kaikki tämä johtuu tyhjään tuhlatusta sielun tulesta! Ja mitä turhanpäiväistä sielun tulta! Pelkkää sopimattomuutta...
— Eiköhän, Sergei Vasiljevitsh, palattaisi entiseen aineeseemme? Miksi ette tahdo tutustuttaa minua tuohon malliinne?
— Siksi, että hän tähän tuhlaamiseen juuri on ottanut osaa. Sanoin teille, ettei hän ole ylhäinen henkilö. Päinvastoin, hän on ihmiskunnan alhaisimmalla asteella. Alempana vain on kuilu, johon hän, varmaankin, pian vajoaa. Se on lopullisen turmion kuilu. Muutenkin hän jo on lopullisesti mennyt.
— Alan nyt ymmärtää teitä, Sergei Vasiljevitsh.
— Siinäpä se on, se »mutta».
— Voitte sen jättää itsellenne. Miksi pidätte velvollisuutenanne hoitaa ja varjella minua?
— Sanoinhan, miksi teitä rakastan. Siksi, että olette puhdas. Ettekä te yksin, vaan te molemmat. Te olette aivan erikoinen ilmiö: teistä tuulahtaa jotakin tuoretta ja tuoksuavaa. Minä kadehdin teitä, mutta annan arvoa sille, että ainakin syrjästä saan katsella. Ja nyt tahdotte, että tuon kaiken pilaisin. Sitäpä saatte odottaa.
— Mitä tämä nyt sitte lopulta merkitsee, Sergei Vasiljevitsh? Kovin vähän luotatte minussa keksimäänne puhtauteen, jos pelkäätte niin kauheita asioita yksistään tuttavuudesta tuon naisen kanssa.
— Kuulkaahan: minun vallassani on hänet teille joko antaa tahi olla antamatta. Teen niinkuin haluan. En tahdo häntä teille antaa. Enkä anna. Sen olen sanonut.
Nyt hän istui ja minä kävelin mielenliikutuksen vallassa mattoa pitkin.
— Luuletteko, että hän sopisi?
— Hyvin. Tahi ei, ei oikein, — keskeytti hän räikeästi. — Eikä ollenkaan sovi. Ei puhuta hänestä enää.
Pyysin häneltä, vihastuin ja selitin, kuinka typerää oli hänen puoleltaan koettaa suojella minun siveyttäni, mutta en onnistunut. Hän kielsi jyrkästi ja sanoi lopuksi:
— En ole koskaan kahdesti sanonut: »sen olen sanonut».
— Olkoon sitte onneksenne, vastasin suutuksissani.
Teetä juodessamme puhelimme kaikellaista jonkin joutavaa ja sitte erosimme.
IV.
Kahteen viikkoon en tehnyt mitään. Kävin vain akatemiassa maalaamassa minulle annettua työtä.
Elämä kului hitaasti. Sain kirjeen Sonjalta, joka kertoili kouluoloistaan. Liitin hänen kirjeensä entisien joukkoon, jotka olivat yhteen sidotut ruusunpunaisella nauhalla. Mitähän Bessonov sanoisi, jos näkisi tämän todisteen hentomielisyydestäni? Nauraisi varmaan.
Mutta minut hän todenperään suututti. Mitä on tehtävä? Jättääkö taulu vai taas etsiä mallia?
Odottamaton tapaus tuli minulle avuksi. Kerran sohvalla loikoessani ja lukiessani ranskalaista tusinaromaania avautui ovi ja huoneeseeni astui Helfreich.
Kuvitelkaa mielessänne hoikat, väärät sääret, suunnaton ruho kahden kyttyrän painon alla, pitkät, laihat käsivarret, korkealle kohotetut olkapäät ja nuoret, kalpeat, hiukan sisään vajonneet, mutta miellyttävän näköiset kasvot taaksepäin kumarassa päässä. Hän oli taiteilija. Taiteen harrastajat tuntevat hyvin hänen taulunsa, jotka kuvaavat enimmäkseen samaa, hieman muunneltua aihetta. Hänen sankarinsa ovat — kissat: milloin nukkuvat, milloin lintuineen, milloin selkä koukussa; jopa hän kerran on maalannut juopuneenkin kissan, joka seisoo viinilasin ääressä, ja taiteessaan hän on saavuttanut melkoisen täydellisyyden. Mutta jos kissojen lisäksi tarvittiin muita esineitä, niin silloin kääntyi hän aina minun puoleeni. Nytkin hän tuli luokseni samallaiselle asialle, sininen paperikääry kädessään. Ojennettuaan minulle valkoisen, luisen kätensä, laski hän kääryn pöydälle ja alkoi aukoa sitä.
— Joko taaskin kissa? kysyin minä.
— Jo... Tähän tarvittaisiin vähän mattoa, tuohon taas sohvan nurkkaa.
Hän levitti auki käärynsä: kissat olivat valmiit, mutta valkoisen kankaan pohjalla.
— Ellei nyt juuri sohvaa, niin jotakin muuta... Tee sinä. En minä viitsi.
— Etkö jo kohta jätä kissojesi maalaamista, Semjon Ivanitsh?
— Pitäisipä kyllä. Kiusaa niistä jo on ja koko lailla. Mutta minkä sille tekee? Rahaa tarvitsen. Tuostakin roskasta lähtee kaksisataa ruplaa.