Part 5

En kertaakaan puhunut hänelle siitä, mitä sielussani liikkui. Olin rauhallinen ja tyytyväinen tilaani; käsitin, että varomaton koskettaminen hänen vielä ehkä avoimiin sielunsa haavoihin saattoi hänestä tuntua kipeältä. Saatoin kadottaa hänet ainiaaksi, jos nyt olisin yrittänyt vaatia salaisimman ajatukseni, haluni ja toivoni toteuttamista. Kentiesi en olisi voinut käyttäytyä niin levollisesti ja hillitä itseäni niin kauan, ellei tämä toivo olisi ollut niin voimakas. Uskoin varmasti, että oli vielä kuluva puoli vuotta, vuosi, jopa kaksikin (ajasta en välittänyt), kunnes hän rauhoittuneena ja toipuneena saa nähdä rinnallaan lujan turvan ja tuen, johon voi luottaa, ja tulee omakseni elinajakseni. Minä en ainoastaan toivonut, vaan varmasti tiesin, että hän oli tuleva vaimokseni.

En tiedä, huomasiko sen Bessonov... Hän kävi välistä luonamme, häiriten rauhaamme ja aikaansaaden tukalan tunnelman. Hän näytti levolliselta ja suhtautui kylmästi Nadeshda Nikolajevnaan. Tämä ei ryhtynyt pitkiin puheisiin hänen kanssaan, vaan vastasi hänen kysymyksiinsä ja kuunteli hänen juttujaan mitä erilaisimmista aineista. Bessonov oli paljon lukenut ja puhui hyvin. Jostakin syystä minusta tuntui, että hän oli näin puhelias ja opettavainen ainoastaan salatakseen meiltä jotakin, joka piili hänen siloisen puheensa alla eikä antanut hänelle rauhaa. Perästäpäin sain tietää, että niin olikin asia, että hän ulkonaisella levollisuudellaan vain salasi kuolettavaa haavaa rinnassaan. Vaan kun sen sain tietää, oli jo liian myöhäistä.

Bessonov oli muuttanut siihen matkailijakotiin, jossa Senitshka ennen asui. Kävin kerran hänen luonaan. Siellä hän käyttäytyi toisin kuin meillä Nadeshda Nikolajevnan läsnä ollessa: hän puhui vähän ja astuskeli vain nurkasta nurkkaan paperossia poltellen. Tunsin, että olin siellä liikaa ja päätin olla sinne enää menemättä. Kaksi tapausta selvitti minulle piankin hänen käytöksensä.

Ensiksikin Sonja lähetti minulle kirjeen, jossa kertoi keskustelustaan Bessonovin äidin kanssa, joka usein kävi häntä tervehtimässä. Sillä kertaa, kirjoitti Sonja, oli hän tullut hyvin huolestuneen ja salaperäisen näköisenä ja pian ilmaissut käyntinsä syyn. Sergei Vasiljevitsh oli hänelle tarkkaan kirjoittanut kaikesta, mitä meillä oli tapahtunut, eikä hän ollut osannut kuvata asian tilaa kylliksi synkin värein. Ei hän ollut pyytänyt äitiään kertomaan Sonjalle kirjeen sisällystä, mutta äiti oli itse katsonut velvollisuudekseen mennä ja kertoa kaikki, jotta hän ryhtyisi toimenpiteisiin niinkauan kuin minua vielä saattoi pelastaa. Vanhuksen oli muka ollut vaikea puhua nuorelle tytölle semmoisista asioista, mutta muu ei auttanut. Andrei raukka oli pelastettava mistä hinnasta tahansa. Sonjan sijassa hän olisi itse muka paikalla matkustanut Pietariin asiaa selvittämään.

»Sergei Vasiljevitsh», — kirjoitti Sonja, — »näyttelee tässä jutussa omituista osaa. En usko, että hän olisi kaikesta kirjoittanut äidilleen tietämättä, että tämä varmaan kertoo kaikki minulle, jopa, niin kuin luulen, toivomatta, että hän sen tekisikin. Pietariin tulen kyllä, mutta vasta tutkinnon jälkeen. Jos haluat, voimme asua kesän jossakin huvilassa. Siellä minä voin hiukan valmistautua helpottaakseni opintojani jatko-opistossa».

Tämä kirje sai minut huonolle tuulelle, mutta sen jälkeen saamani toinen pitkä nimetön epistola täytti kärsimysteni maljan kokonaan. Siinä tuntematon kirjoittaja korkealentoisin, konstikkain lausein, varoitti minua joutumasta kovan kohtalon uhriksi, onnettoman »avioliiton kahleihin, jotka alussa näyttävät keveiltä, mutta sitte muuttuvat raskaaksi taakaksi, jonka vertaista vain kurjat pakkotyöhön tuomitut vangit saavat kantaa». Niin lausui tuntematon kirjeen kirjoittaja, jatkaen: »Uskokaa, herra Lopatin, kokeneen vanhuksen vakavaa sanaa, että kahden ihmisen aseman erilaisuus on avioliitossa sangen hirvittävä asia. Se on riistänyt maailmalta monta suurta kykyä; pyydän teitä muistamaan sen, herra Lopatin». Sitte seurasi kokonainen syytöskirja »Nadeshdaa» vastaan, jonka sielu sanottiin »tulisen järven omaksi» (siitä jo varmasti tunsin matkailijakodin isännän puhetavan). Häntä syytettiin pitkästä irstaasta elämästä, josta olisi voinut vapautua, jos olisi tahtonut, vaan sen sijaan hän, luonteensa mukaisesti, mieluummin tahtoi vajota lokaan, josta häntä nyt turhaan koetettiin vetää ylös. Häntä syytettiin siitä, että oli tappanut miehen, joka myöskin oli kunnon mies ja joka, vaikka pienipalkkainen virkamies olikin, silti olisi kyennyt heitä molempia elättämään, ja että hän hänet hyljäten piti parempana jatkaa inhottavaa elämäänsä.

Tämä kirje oli kovin pitkä, ja lukematta sitä loppuun heitin sen uuniin. Ei ollut epäilemistäkään, että Bessonovilla oli osansa sen laatimisessa. Mistä syystä matkailijakodin isäntä olisi huolehtinut minun sieluni pelastuksesta? Veri syöksähti päähäni ja ensi aikeeni oli rientää Bessonovin luokse. En tiedä, mitä olisin hänelle tehnyt. Sieppasin hattuni ja olin jo ovella, kun muutin mieleni. Parempi oli ensin rauhoittua ja sitte päättää, mitä oli tehtävä.

Vakaannuin tässä päätöksessäni ja odotellessani Nadeshda Nikolajevnaa koetin maalata joitakin tauluni sivuesineitä, toivoen siten työn kuluessa rauhoittuvani, vaan sivellin hypähteli pitkin kangasta ja silmäni eivät erottaneet värejä. Pukeuduin mennäkseni ulos ja hengittääkseni raitista ilmaa; avattuani oven näin, että edessäni seisoi Nadeshda Nikolajevna kalpeana, hengästyneenä, kauhun ilme suuriksi auenneissa silmissään.

XIII.

Bessonovin päiväkirjasta. Ikävä! Tämä ikävä seuraa minua kaikkialla, teinpä mitä tahansa unhottaakseni, haihduttaakseni sen jollakin lailla. Silmäni ovat vihdoinkin auenneet; siitä saakka kuin olen ollut mitään kirjoittamatta tähän päiväkirjaan, on kulunut kuukausi ja tämän kuukauden kuluessa on kaikki ratkaistu. Missä on se ylistetty järkimiehen levollisuus! Missä työn ääressä valvomani yöt? Minä, se samainen minä, joka ylpeilin siitä, että tänä luonteettomain ihmisten aikana omistin luonteen, olen nyt äkkinäisen myrskyn tyysti turmelema... Minkä myrskyn? Onko se myrsky? Halveksin itseäni ja halveksin entisen ylpeyteni tähden, joka ei voinut estää minua taipumasta tyhjänpäiväisen intohimon edessä; halveksin sen tähden, että sallin tuon paholaisen naisen haahmossa saada vallan sydämestäni. Niin, jospa minussa olisi usko yliluonnolliseen, niin en voisi muuten kuin saatanan juoneksi selittää sitä, mikä on tapahtunut.

Luin uudelleen kirjoittamani... Mitä häpeällisiä, viheliäisiä valituksia! Oi, missä olet ylpeyteni, missä tahdonvoimani, joka olet auttanut minua itseäni voittamaan ja elämään ei niin, kuin eletään, vaan niin, kuin olen tahtonut elää? Olen alentunut pikkumaista juonittelua johtamaan: olen kirjoittanut kirjeen äidille ja hän on epäilemättä kertonut kaikki, mitä tahdoin, hänen serkulleen, ja siitä ei ole johtunut mitään; kärsimättömyydessäni sain tuon vanhan hölmön kirjoittamaan virheellisen kirjeen Lopatinille, eikä siitäkään johdu mitään, sen tiedän. Hän viskaa kirjeen tuleen tahi, mikä on vielä pahempi, näyttää sen naiselleen, rakastajattarelleen, ja yhdessä he sen sitte lukevat, nauravat koko tuolle jaarittelulle ja minulle, sillä sen he kyllä oivaltavat, ettei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä heille toimittaa.

Rakastajattarelleenko? Niinkö? Tuo sana luiskahti kynästäni, vaan vieläkään en tiedä, onko se niin? Mutta ellei niin ole? Ehkä minulla vieläkin on toivoa? Mikä minut saa luulemaan, että Lopatin häntä rakastaa, mikä muu, kuin salainen hurjan mustasukkaisuuden synnyttämä epäluulo.

Kolme vuotta sitte kaikki oli mahdollista ja helppoa. Minä valehtelin tässä päiväkirjassani kirjoittaessani, että jätin Nadjan sen vuoksi, että olin huomannut mahdottomaksi pelastaa hänet. Ellen valehdellut, niin petin itseäni. Hänet olisi ollut helppo pelastaa; ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua ja ottaa ylös. Vaan minä en tahtonut kumartua. Sen olen ymmärtänyt vasta nyt, kun sydämeni kärsii rakkaudesta häneen. Rakkaudesta! Ei, rakkautta se ei ole, vaan hurjaa intohimoa, tulipaloa, jossa minä hehkun ja palan. Millä sen sammuttaisin?

Menen Nadjan luo ja puhun hänen kanssaan. Kokoan kaiken voimani ja koetan puhua levollisesti. Valitkoon hän minut tahi Lopatinin. Sanon vain totuuden, sanon, ettei hänen ole luottamista tuohon tuntehikkaaseen mieheen, joka tänään häntä ajattelee, vaan jonka huomenna on jo saanut valtaansa jokin toinen yritys ja hän näin on unhotettu. Minä menen! Tavalla tahi toisella tästä on tehtävä loppu. Olen liiaksi tuskaantunut enkä jaksa enää...

_Samana päivänä_.

Olin Nadjan luona. Nyt menen Lopatinin luo. Nämä ovat viimeiset rivit, jotka kirjoitan tähän päiväkirjaan. Ei mikään enää voi hillitä minua. En voi hallita itseäni.

XXIX.

Lopatinin muistelmat. Mitäpä jatkan enää? Eikö ole parasta lopettaa näitä muistelmia tähän?

Ei, kirjoitanpahan loppuun. Samantekevä: jos jätän kynän ja tämän vihkon, niin tulen kuitenkin tuhat kertaa uudelleen muistamaan tuon kauhean päivän; tuhat kertaa tulen kokemaan samat kauhun ja omantunnon vaivat ja häviön tuskat, tuhat kertaa tulee se tapaus, josta oitis aion kirjoittaa, kulkemaan silmieni editse pienimpiä seikkojaan myöten ja jokainen niistä tulee koskettamaan sydäntäni uudella hirvittävällä iskulla. Jatkan siis ja kirjoitan loppuun asti.

Minä toin Nadeshda Nikolajevnan sisään huoneeseeni; hän pysyi tuskin jaloillaan ja vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli minua yhä samalla pelästyneellä katseellaan ja ensi hetkenä ei saanut sanotuksi sanaakaan. Saatoin hänet istumaan ja annoin hänelle vettä juoda.

— Andrei Nikolajevitsh, olkaa varoillanne! Pankaa ovi lukkoon! Älkää laskeko ketään sisään! Hän tulee paikalla.

— Kuka? Bessonov?

— Pankaa ovi lukkoon! — kuiskasi hän.

Minut valtasi viha. Eivätkö nimettömät kirjeetkään ole kylliksi, koskapa hän aikoo väkivaltaa käyttää.

— Mitä hän on teille tehnyt? Missä hänet näitte? Juokaahan vielä vettä ja kertokaa! Missä hänet näitte?

— Hän kävi luonani.

— Ensimäistä kertaa?

— Ei, ei ensimäistä. Hän on jo käynyt kahdesti. En ole tahtonut sanoa teille, etten pahastuttaisi teitä. Pyysin, että hän lakkaisi käymästä luonani; sanoin, että minun oli kiusallista nähdä häntä. Hän meni ääneti ulos ja pysyi poissa kolmen viikon ajan. Tänään hän tuli varhain ja odotti, kunnes olin pukeutunut...

Hän vaikeni; hänen oli vaikea jatkaa.

— Entä sitte?

— En ole koskaan nähnyt häntä semmoisena. Hän puhui ensin rauhallisesti. Hän puheli teistä. Ei hän puhunut mitään pahaa teistä; sanoi vain, että olette tunteellinen ja viehätytte pian ja etten voi teihin luottaa. Hän sanoi suoraan, että hylkäätte minut, koska pian saatte kylliksenne minusta...

Hän vaikeni ja yltyi itkemään. Oi, ei koskaan semmoinen rakkaus ja sääli ole saanut valtaa minusta! Tartuin hänen kylmiin käsiinsä ja aloin suudella niitä. Olin hurjan onnellinen; sanat tulivat tulvimalla suustani. Sanoin, että rakastan häntä koko ikäni, että hänen täytyy tulla vaimokseni, että hän näkee ja tietää, että Bessonov on väärässä. Minä sanoin hänelle tuhat mieletöntä sanaa, onnellista sanaa, joissa enimmäkseen ei ollut mitään sisällystä, mutta hän ymmärsi ne kuitenkin. Minä näin hänen sieväin kasvojensa, jotka olivat onnen kirkastamat, lepäävän povellani ja ne näyttivät minusta aivan uusilta, hiukan vierailta, toisenlaisilta kuin ne, joiden piirteissä olin tottunut näkemään salaisen surun ilmeen.

Hän hymyili ja itki ja suuteli käsiäni ja painautui minua vasten. Ja sillä hetkellä ei koko maailmassa ollut mitään, kuin me kaksi. Hän puheli jotakin onnestaan ja siitä, että oli alkanut rakastaa minua jo tuttavuutemme ensi päivistä saakka ja että karkasi luotani, koska oli peljästynyt tuosta rakkaudesta; ettei hän rakkauttani ansaitse, että hän pelkää sitoa minun kohtalooni omaansa ja taaskin hän syleili minua ja taas itki onnen kyyneleitä. Vihdoin hän tyyntyi.

— Mutta Bessonov! sanoi hän yhtäkkiä.

— Tulkoon vain Bessonov, — vastasin minä — Mitä meitä liikuttaa Bessonov?

— Odottakaahan, minä kerron loppuun, mitä aloin hänestä puhua. Niin, hän puhui teistä. Sitte itsestään. Hän sanoi olevansa paljon luotettavampi tuki kuin te. Hän muistutti minulle, että kolme vuotta sitte rakastin häntä ja olisin mennyt hänelle vaimoksi. Ja kun minä sanoin, että hän hairahtui, niin koko hänen ylpeytensä puhkesi ilmituleen ja hän joutui niin suunniltaan, että syöksyi minun kimppuuni... Odottakaahan, — sanoi Nadeshda Nikolajevna, tarttuen käteeni, nähtyään minun hypähtävän jaloilleni; — ei hän kajonnut minuun... Minun on sääli häntä, Andrei Nikolajevitsh... hän mateli jalkojeni juuressa, hän, tuo itserakas mies! Jospa olisitte nähnyt!

— Mitä te hänelle sanoitte?

— Mitäpä siinä oli sanomista? Olin vaiti. Sanoin vain, etten rakasta häntä. Ja kun hän kysyi: siksikö, että rakastan teitä, niin sanoin hänelle, miten asia on... Silloin hänelle tapahtui jotakin hirveätä, jota en käsitä. Hän kävi kimppuuni, syleili minua, kuiskasi minulle: »hyvästi, hyvästi!» ja astui ovelle. En koskaan ole nähnyt niin hirveitä kasvoja. Vaivuin tuolille milt'ei voimattomana. Ovessa hän kääntyi, naurahti kummallisesti ja sanoi: »kyllä minä vielä tapaan sinut ja hänet». Ja hänen kasvonsa olivat niin kauheat...

Hän lakkasi äkkiä puhumasta ja kalpeni hirveästi, tuijottaen työpajani ovelle päin. Minä käännyin. Kynnyksellä seisoi Bessonov.

— Ette kai odottaneet? sanoi hän änkyttäen. — En tahtonut häiritä teitä ja tulin keittiön portaiden kautta.

Minä hypähdin pystyyn ja asetuin hänen eteensä. Ja me seisoimme siinä kauan silmäillen toinen toisiamme. Hän oli todellakin kauhistuttavan näköinen. Kalpeana, tuijottaen vihaisesti minuun punaiseksi tulehtuneilla silmillään, hän ei puhunut sanaakaan; hänen ohuet huulensa sopersivat vain jotakin väristen. Minun tuli yhtäkkiä sääli häntä.

— Sergei Vasiljevitsh, mitä varten tulitte? Jos tahdotte puhua kanssani, niin menkää ensin rauhoittumaan.

— Olen kyllä rauhallinen, Lopatin... Olen sairas, mutta rauhallinen. Olen jo kaikki päättänyt eikä minulla ole syytä olla levoton.

— Mitä varten tulitte tänne?

— Sanoakseni teille muutaman sanan. Te luulette tulevanne onnelliseksi hänen kanssaan? — hän viittasi kädellään Nadeshda Nikolajevnaan. — Vaan onnelliseksi ette tule! Minä en sitä salli.

— Menkää pois täältä, — sanoin minä, kaikin tavoin ponnistellen voimiani voidakseni puhua rauhallisesti. — Menkää levähtämään. Itsehän sanoitte olevanne sairas.

— Se ei kuulu teihin. Kuulkaa, mitä teille sanon. Olen erehtynyt... Minä olen syypää. Minä rakastan häntä. Antakaa hänet minulle takaisin.

»Hän on tullut hulluksi,» vilahti ajatus päässäni.

— Minä en voi elää ilman häntä, — jatkoi hän kumealla ja käheällä äänellä. — Minä en laske teitä, ennenkuin annatte minulle myöntävän vastauksen.

— Sergei Vasiljevitsh!

— Te myönnytte tahi...

Tartuin häntä olkapäähän ja käänsin hänet ovea kohti; hän meni tottelevasti. Mutta tultuaan ovelle hän, sen sijaan että olisi tarttunut kädenripaan, kiersi avainta, survaisi minua voimakkaalla liikkeellä ja asettui uhkaavaan asentoon. Nadeshda Nikolajevna huudahti.

Minä näin, kuinka hän siirsi avaimen vasempaan käteensä ja pisti oikean kätensä taskuun. Kun hän sen sieltä veti esille, loisti siinä jokin esine, jolle silloin en ehtinyt nimeä antaa. Mutta nähdessäni sen esineen minua kauhistutti. Mielettömänä tartuin minä nurkassa olevaan keihääseen ja kun hän ojensi revolverin Nadeshda Nikolajevnaa vastaan, niin syöksyin minä hurjalla huudolla hänen kimppuunsa... Kaikki katosi jonnekin kauhealla ryskeellä...

Silloin alkoi rangaistus. En tiedä, kuinka kauan makasin tunnottomana. Kun toivuin, en käsittänyt mitään. Se, että makasin lattialla, se, että näin omituisen sinisen usvan läpi katon, se että tunsin rinnassani olevan jotakin, joka esti minua liikkumasta ja sanomasta mitään, — se ei minua kummastuttanut. Näytti kuin niin ollakin pitäisi jotakin varten, joka oli tehtävä ja jota en mitenkään voinut muistaa.

Taulu! Niin. Charlotte Corday... Tuossa toinen lukee, toinen kääntelee lehteä ja nauraa hullusti... Joutavia!... Ei se ole sitä; ei Helfreich siitä puhunut.

Minä liikahdan ja tunnen, että koskee kipeästi. Tietysti niin ollakin pitää eikä toisin.

Kaikki on hiljaa. Eloon vironnut kärpänen surisee ilmassa ja sitte ampua töksähtelee lasia vastaan. Ikkunat eivät ole vielä avatut, mutta ulkoa kuuluu iloinen rattaiden rätinä. Usva hälvenee silmistäni, tuo omituinen sininen usva, ja minä näen katossa selvään koukun ympärillä olevan kipsikoristeen. Minusta se näyttää hyvin omituiselta enkä ole sitä koskaan ennen huomannut. Ja joku koskettaa käteeni; minä käännän päätäni ja näen jonkun pienen, hennon valkean käden lattialla. En ylety siihen ja se minuun kovin koskee, sillä se on Nadeshda Nikolajevnan käsi, hänen, jota rakastan ylitse kaikkea maailmassa...

Ja äkkiä kirkas säde valaisee tietoisuuteni ja minä käsitän yhdellä kertaa kaikki, mitä on tapahtunut... Hän tappoi hänet.

Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista! Hän elää. Hän on vain haavoitettu. Auttakaa! Auttakaa! Minä huudan, vaan ääntä ei kuulu. Omituinen korina ahdistaa vain rintaani ja heleän punainen vaahto pursuaa huulilleni. Hän tappoi minutkin.

Ponnistellen voimiani kohottauduin ja näin Nadeshda Nikolajevnan kasvot. Hänen silmänsä olivat suljetut ja hän ei liikahtanut paikaltaan. Tunsin kuinka hiukset nousivat pystyyn päässäni. Tahdoin vaipua tunnottomaksi. Lankesin hänen rinnalleen ja suutelin suutelemistani noita kasvoja, jotka vielä puoli tuntia sitte uhkuivat elämää ja onnea ja luottavaisesti painautuivat poveani vastaan. Nyt ne olivat liikkumattomat ja ankaran näköiset; pieni haava silmän yläpuolella ei enää vuotanut verta. Hän oli kuollut.

* * * * *

Kun ovi murrettiin auki ja Semjon Ivanovitsh juoksi luokseni, tunsin kadottavani viimeiset voimani. Minut nostettiin lattialta ja pantiin sohvalle. Näin, kuinka Nadeshda Nikolajevna otettiin ja kannettiin ulos; minä tahdoin huutaa, pyytää, rukoilla, etteivät sitä tekisi ja että jättäisivät hänet tänne, viereeni. Mutta en voinut huutaa; äänettömästi vain kuiskasin sillä aikaa, kuin lääkäri tarkasti läpi ammuttua rintaani.

Bessonovkin kannettiin pois. Hän makasi kasvot tuiman ja julman näköisinä ja veren peittäminä, joka pulppusi hänen päässään olevasta kuolettavasta haavasta.

* * * * *

Minä lopetan. Mitäpä enää olisi lisättävää!

Sonja, jonka Semjon Ivanovitsh sähköteitse kutsui luokseni, saapui heti. Minua hoidettiin kauan ja hoidetaan vieläkin. Sonja ja Helfreich ovat vakuutetut, että jään elämään. He tahtovat viedä minut ulkomaille ja luottavat siihen matkaan täydellisesti.

Mutta minä tunnen, ettei minulla ole pitkää aikaa elettävänä. Haavani on kasvanut umpeen, mutta rintani on toisen taudin riuduttama; tiedän, että minussa on keuhkotauti. Ja kolmas, vielä kauheampi on siinä lisänä. En hetkeksikään unhota Nadeshda Nikolajevnaa ja Bessonovia; tuon viime päivän hirvittävät yksityiskohdat ovat alati sieluni silmien edessä ja jokin salainen ääni lakkaamatta kuiskaa minulle, että olen tappanut ihmisen.

Minua ei tuomittu. »Juttu» raukesi. Päätös kuului, että tapoin itseäni puolustaessani!

Mutta ihmisen omaatuntoa varten ei ole olemassa kirjoitettuja lakeja eikä oppia syyntakeettomuudesta, ja rikoksestani kannan sielussani rangaistuksen. Kauan sitä minun kuitenkaan ei tarvitse kantaa. Kohta Herra antaa minulle anteeksi ja kaikki kolme tapaamme toisemme siellä, missä intohimomme ja kärsimyksemme näyttävät meistä mitättömiltä ja hukkuvat ikuisen rakkauden valoon.