Part 4

Ah, laupias luoja, kuinka minä petyin! Olin aina unelmoinut kaunista, ystävällistä ja hauskaa kotia ja nyt minun täytyi sijoittua asuntoon, joka oli täyteen ahdettu vanhoja, aikoja sitte muodista tulleita huonekaluja. Puuosat niissä oli turmellut tomu ja verhot olivat vanhat, haalistuneet ja kuluneet. Minne katseeni käänsin, kohtasi sama näky. Mutta oikean loistoesineen, salin kaappikellon, jonka olin saanut myötäjäisiksi tädiltäni, antoi hän asettaa ullakolle ja koulutoverieni kalliskehyksiset muotokuvat jonnekin toiseen paikkaan. Hän väitti niiden olevan inhoittavia, voimatta tuoda esiin ainoatakaan syytä arvosteluunsa. Ja miltä näytti hänen työhuoneensa! Siellä oli verhot, jotka olivat tupakansavusta melkein mustuneet; kuvapatsaita, joita häpesin katsoa; rikki lyötyjä maljoja, joita ei voinut mihinkään käyttää; kynttilänjalkoja täynnä naarmuja; vaaseja, joita ei voinut mihinkään asettaa, rikkinäisiä kuppeja j.n.e.

Polysander puisen pianoni sijaan hankki hän inhoittavan vanhan laatikon, joka aikoja sitten oli kadottanut kaiken kiiltonsa ja maalinsa. Ainoastaan puolet koskettimia antoivat jonkunlaisen ohuen ja kiusallisen äänen! Niin, silloin jo sanoin itsekseni: "Kaikissa tapauksissa on taiteilija suurimmaksi osaksi narri. Hän pitää arvossa kaikkea mahdollista romua ja katsoo pikkumaiseksi kaikkea loistavaa."

Ja kun hänen ystäviänsä tuli hänen luoksensa — kaikellaisia ihmisiä, joille hänen huoneensa oli avoinna — mitä sainkaan silloin nähdä! Joukon pitkätukkaisia ja suuripartaisia, huonosti kammatuita ja huolimattomasti puettuja miehiä, jotka eivät ollenkaan häikäilleet polttaa minun läsnäollessani tahi asettuessaan näkökannalle, joka oli aivan riidassa minun katsantokantani kanssa. Ja mitä sananparsia ja puhetapoja nuo ihmiset laskivat huuliltansa! Ei koskaan mitään yksinkertaista ja luonnollista. Vieläpä sivuuttivat he sopivaisuuden yksinkertaisimmat vaatimuksetkin. Heitä voi käskeä parikymmentä kertaa peräkkäin päivälliselle ilman että heillä oli ajatustakaan pyytää meitä vuorostaan takaisin. Ei kukaan heistä lähettänyt uudenvuoden päivänä korttiakaan minulle ja vielä vähemmän namusia, joka muuten on tapana. Muutamat näistä herroista olivat naimisissa ja rouvat seurasivat mukana — niin, näki, että se oli suloista! Jokapäiväisessä elämässä käyttivät he niin loistavia ja huomiota herättäviä pukukoristeita, etten koskaan olisi tahtonut niitä kantaa. Heidän vaatteensa olivat valmistetut mauttomasti ja vastoin kaikkea muotia. Ja kuinka kärkkäitä he olivat näyttämään kaikkea mitä omistivat — koristeitansa, viistäviä pukujansa ja vielä enemmän kykyjänsä ja valmisteitansa. Muutamat heistä lauloivat — tehden liikkeitä ja ilmeitä kuten teatterilaulajattaret, toiset soittivat pianoa kuten opiston professorit ja yhdessä puhuivat kaikkea mahdollista aivan kuin miehet. Nyt tahdon koko maailmalta kysyä: Onko se soveliasta? Saako hyvin kasvatettu nainen naimisiin jouduttuansa ylipäänsä ajatella muuta kuin kotoisia asioita? Tätä ainakin koetin saada mieheni käsittämään, joka tahtoi olla tyytymätön sen vuoksi, että kerrassaan laiminlöin musiikin. Musiikkia, sitä vielä! Voihan se olla hyvin hyvä nuorille tytöille, mutta totisesti tuntisin itseni hyvin naurettavaksi, jos joka päivä istuisin pianon ääressä.

Oo, minä tiedän aivan hyvin — hänen suuri vihansa minua kohtaan tulee siitä, kun tahdoin koettaa vieroittaa häntä sellaisesta seurasta. "Sinä karkoitat kaikki ystävämme luotamme!" sanoi hän usein nuhdellen. Se oli todellakin tarkoitukseni, en sitä kielläkään. Tuossa ympäristössä olisi mieheni ajan pitkään tullut täydellisesti hullunkuriseksi. Monta kertaa, kun hänen ystävänsä olivat poistuneet, voi hän tuntikaudet kävellä edestakaisin huoneessansa mumisten lakkaamatta puoliääneen itseksensä. Sillä silloin runoili hän! Eikö se ollut eriskummallista ja rauhatonta? Minusta teki se hänet aivan patahulluksi!

Ja mitä kaikkea olen saanut kärsiä hänen oikuistansa, hänen äkillisistä päähänpistoistansa! joskus hyökkäsi hän aamusilla huoneeseeni. "Pian, kiirehdi! Missä sinun hattusi ja takkisi on? Me matkustamme maalle!" Ei auttanut muuta kun jättää mitä käsillä sattui olemaan, heitettiin talous ja otettiin vaunut, ajettiin rautatiellä ja hukattiin rahaa täysin käsin. Ja kuitenkin ahkeroin minä aina olemaan taloudellinen ja säästäväinen. Viidentoista tuhannen vuotuisilla koroilla ei Pariisissa kovin ylellisesti eletä ja onhan myöskin velvollisuus säilyttää omaisuus pienentymättömänä lapsillensa. Aluksi nauroi hän minun vastaväitteilleni ja koetti myöskin saada minua nauramaan — mutta kun hän näki minun pitävän lujasti kiinni omasta katsantokannastani, kirosi hän vaatimattomuuttani ja taloudellisuuttani. Laupias taivas! Teinkö todellakin virheen kun vastustin teatterissa, iltamissa ja konserteissa käyntiä, missä hän välttämättömästi tahtoi tavata vanhoja tuttaviansa — noita tyhjiä ajankuluttajia!

Erään kerran luulin todellakin keksineeni keinon saadakseni hänet oikein järkeväksi. Olin onnellisesti vapauttanut hänet niin kutsutuista ystävistänsä ja tovereistansa ja koetin hankkia itsellemme seurapiiriksi järkeviä, kykeneviä ja säännöllisiä ihmisiä, joiden tuttavuus voisi olla hänelle hyödyksi. Mutta onko nähty moista miestä — armollisella herralla oli ikävä heidän seurassaan. Ja hänellä oli ikävä aamusta iltaan. Silloin aloin laittaa pikkukutsuja teelle ja pelaamaan whistiä. Olisi pitänyt nähdä kuinka hän silloin käyttäytyi ja millä mielellä hän oli!

Ja kun me olimme yksin, oli se yhtä kurjaa, vaikka minä todellakin ahkeroin olla hänelle niin huomaavainen kuin mahdollista. Sanoin hänelle esimerkiksi: "Lue minulle jotain, mitä olet kirjoittanut!" Ja hän luki koko joukon värssyjä ja pitkiä lausejaksoja. En todellakaan ymmärtänyt hölynpölyä koko hänen ajatustavastansa, mutta joka tapauksessa teeskentelin olevani aivan tavattomasti huvitettu siitä ja kun me puhuimme hänen runoistansa, tein aivan viattomia huomautuksia kiihoittaakseni häntä. Hän nimittäin oli työskennellyt vuosikauden päivät ja yöt ja lopuksi saanut valmiiksi pienen vihkosen runoja, minkä ensimäinen painos oli hädin tuskin tullut myydyksi. Ja siksi sanoin: "No, mutta näethän nyt kuitenkin..." ja koetin vakuuttaa että hän omistaisi jonkun toisen muodon kirjalliselle toiminnallensa, missä hän tulisi huomatuksi ja saisi hyvän maksun. Mutta silloin tuli hän niin pois suunniltansa etten koskaan ennen ollut moista nähnyt ja vihansa jälkeen kovin masentuneeksi ja silloin tiesin itseni siihen syypääksi ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Kysyin kaikilta ystävättäriltäni miten minun pitäisi menetellä ja he vastasivat: "Etkö huomaa, rakas ystävä, että ikävyys on syynä kaikkeen? Teitä molempia vaivaa huono tuuli, joka on seuraus toimettomuudesta. Jos hänellä olisi enemmän tekemistä, loppuisi ikävä mieli kohta."

Sen perästä ei minulla ollut ollenkaan rauhaa. Minä ponnistin kaikki voimani hankkiakseni hänelle vakinaisen paikan. Koetin liikuttaa taivasta ja maata; tein luoja ties kuinka monta käyntiä kenraalisihteerien ja osastonpäällikköjen rouvien luona, tunkeusin ministerien työhuoneisiin, mutta luonnollisesti ilman, että miehelläni oli pienintäkään aavistusta hommastani. Olin ajatellut hänen iloista hämmästystänsä parhaaksi palkinnoksi vaivoistani. Sanoin itsekseni: "Tällä kertaa ainakin olen toiminut hänen mieliksensä." Vihdoinkin — vihdoinkin tuli se suuri päivä, kun hän sai nimityksensä viidellä sinetillä suljetussa kirjeessä. Puolipyörryksissä ilosta asetin kirjeen mieheni työpöydälle. Sillä mitä kaikkea seuraisi tätä nimitystä? Hyvin palkittu paikka, kotirauha, uusi työhalu ja sisällinen rauhallisuus.

Niin, mitä sanoi hän? Kyllä näin: "Tätä en anna sinulle koskaan anteeksi." Hän repi ministerin kirjeen tuhansiksi kappaleiksi, hyökkäsi ulos lyöden oven jälkeensä kiinni.

Oh, noita taiteilijoita! Noita surkuteltavia olento-raukkoja, joilla on niin kovin nurinkurinen elämänkäsitys! Mitä tehdâ sellaisilla ihmisillä? Tahdoin puhua hänen kanssansa, tehdä kaikki jälleen hyväksi. Mutta se ei mitään hyödyttänyt. Sanottiinhan minulle usein ennen: "Hän on hyvin narrimainen!" Herrajumala — mitä minun pitäisi tehdä saadakseni keskustella hänen kanssansa? Tuskinhan puhumme me samaa kieltä! Hän ei ymmärtäisi rukouksiani yhtä vähän kun minä ymmärrän häntä.

Nyt olemme kumpikin tulleet onnellisesti siihen pisteeseen, että molemmin puolin vältämme toisiamme. Hänen silmänsä puhuvat selvästä vastenmielisyydestä minua kohtaan — ja yhtäkaikki säilytän minä rakkautta häneen.

Se on todellakin tuskallista!

VII.

Väärinkäsitys. Miehen ajatuksia.

Olen ajatellut kaikkea, harkinnut kaikkea. Olin kerran vannonut, etten ottaisi vaimokseni pariisittaria, sillä he ovat kauhistukseni. En tahtonut rikasta vaimoa siksi, että sellaista; seuraa määräämätön paljous vaatimuksia ja liiallinen ylellisyys kotiin. Pelkäsin myöskin vaimoa, jolla on liian suuri sukulaisjoukko — sillä sellaisia seuraa koko jono rakastettavia ja suosittavia, jotka voivat tehdä kerrassaan voimattomaksi ja painaa maahan.

Valittuni oli sellainen, jota aina olen toivonut. Sanoin nimittäin aina itsekseni: "Hänen on minua kiittäminen kaikesta! Mikä ilo, mikä tyydytys seuraisi siitä, että kehittäisi kokematonta sielua, kasvattaisi sen kauniiksi ja jaloksi kaikelle ja valaisi joitakin omia ajatuksiansa ja tunteitansa tuohon puhtaaseeni sieluun — siirtää tuohon luonteeseen uusi elämä."

Sillä itse asiassa näytti hän minusta kauniilta kuvalta, suurine totisine, rauhallisesti katselevine silmineen. Hänellä oli säännöllinen kaunispiirteinen kreikkalainen profiili, jonka ylitse nuoruuden sulous levittihe sekä kaunis hipiä ja soma tukka. Kuinka kaunis oli hänen hiukan maalaisesti murtava puhetapansa — kun hänen puhuessansa suljin silmäni, luulin olevani siinä ympäristössä, jossa olin kasvanut. Hänen äänensä oli minusta ikäänkuin kaiku tästä kauvan sitten kuluneesta hiljaisesta ja rauhallisesta ajasta. Ja nyt täytyy myöntää, että tämä murre on ajanoloon tullut minulle sietämättömäksi! Mutta silloin olin minä, kuten sanotaan, suloisten mielikuvitusten vanki. Minä rakastin, olin onnellinen ja vakuutin itselleni tulevani vielä onnellisemmaksi. Työhaluisena ja luottamusta täynnä olin heti naimiseni jälkeen alkanut kirjoittaa uutta runoteosta ja iltasin luin hänelle kaikki ne säkeet, jotka päivän kuluessa olin kirjoittanut. Minä toivoin hänen vähitellen rupeavan elämään minun tavallani ja minun työssäni. Ensimäisillä kerroilla sanoi hän: "Onhan se oikein sievää!" ja minä pidin tästä arvostelusta koska näin kuin hänessä olisi joku rahtunen kehittymätöntä ja viatonta taipumusta ajattelemiseen. Minä toivoin vielä hänen ajan oloon oppivan ymmärtämään minua täydellisesti.

Tuo onneton olento! Kuinka petyinkään hänen suhteensa! Mitä kaikkea minun on ollut tarvis kärsiä ja kestää! Kun olin lukenut hänelle säkeitäni, koetin selittää hänelle niiden tarkoitusta. Kuinka minä ikävöin nähdäkseni hänen silmistänsä ymmärryksen kimallusta — kuinka usein uskoin, että nyt — nyt täytyy sen tulla kuin äkillisen valon välähdyksen. Johdin hänen ajatuksiansa oikeaan suuntaan, sivuuttain kaikki sivuseikat ja esitin ainoastaan sen, jonka katsoin erittäin onnistuneeksi — ja minä toivoin, ah, kuinka lämpimästi minä toivoin voivani hänet muodostaa hengessä ja totuudessa todelliseksi puolisokseni — kirjailijan puolisoksi. Mutta sen ei pitänyt onnistua. Hän ei minua ymmärtänyt. Kuinka paljo luinkaan hänelle suurten runoilijain teoksia, kuinka paljo ahkeroin tehdäkseni hänelle selväksi, että he koskettivat sielun syvimpiä ja voimakkaampia kieliä ja näppäilivät niistä hienoimpia ja suloisimpia säveleitä — kaikki oli turhaa! Ihanimmatkaan lemmen laulun säkeet eivät kyenneet liikuttamaan hänen tasaista velttoa ja kylmää rauhaansa. Muistanpa kun kerran luin "Lokakuun yötä", keskeytti hän minut äkisti kysyäkseen, kuten hän sanoi, hyvin tärkeätä ja vakavata asiata. Koetin hänelle selittää, ettei koko maailmassa ole mitään vakavampaa ja tärkeämpää kuin runous — että se käsitti koko maailmankaikkeuden ja että se lahjoittaa elämälle ominaisen loiston, valon ja arvon. Ooh, mikä puoleksi halveksiva, puoleksi epäuskoinen hymy leikki tällä hetkellä hänen huulillansa! Hän näytti siltä - kuin olisi kuunnellut lapsen tahi hullun jokellusta.

Kuinka paljon olenkaan nähnyt vaivaa, kuinka paljo hukannut kärsivällisyyttä koettaessani saada häntä toiseen vireeseen! Lopuksi täytyi minun puhua hänen järjellensä, hänen terveelle ymmärryksellensä — se on aina se, johon kylmät ihmiset luottavat.

Runotaide ei ollut ainoa mihin hän ei omannut mielenkiintoa ja ymmärrystä. Ennen naimistamme olin uskonut hänen olevan tavattoman musikaalisen. Ne kappaleet, jotka hän soitti ja jotka opettajansa oli häneen päntännyt, esitti hän hyvällä käsityksellä. Mutta niin pian kun hän joutui naimisiin, antoi hän pianon seista koskemattomana eikä tahtonut koskaan soittaa. Voiko ajatella jotakin nolempata kuin nähdä nuoren rouvan lyövän laimin sitä,, minkä hän on nuorena tyttönä harjoittanut! Päättävä sana on sanottu, osa on näytelty loppuun — nyt voi esittäjä heittää naamion pois ja riisua vaivaavan pukunsa. Kaikki entinen rakastettavuus, ystävällisyys, erilaiset ilmenevät kyvyt ja valmistukset — kaikki oli lyöty ainoastaan rahaksi, maksuksi päästä naimisiin ja hyvään hoitoon. Hänessä tuli mielenmuutos esille hämmästyttävän nopeasti. Minulla aina oli alussa toivoa, että kauneusaisti, jota en koskaan jättäisi hänen omaan hoitoonsa, pitäisi herätä itsestään meidän suloisessa ja ihailtavassa Pariisissamme, missä luontaisen sirouden kohtasi joka askeleella ja melkein tyrkyttäytyi hänelle. Mitäpä tarttuisi naiseen, joka ei voi ottaa kirjaa tai katsella jotain taulua haukottelematta ja vihastumatta — joka ei tahdo kuulla eikä nähdä, vaan sulkee aistinsa kaikilta vaikutuksilta? Kaikkein suurin vaiva oli minulle saada hänet luopumaan aikeistansa muuttaa koko minun elintapani hänen sääntöjensä ja säästäväisyytensä mukaisiksi. Sillä hän oli taloudellinen, niin äärettömän taloudellinen! Nainen yhtä mieltä Proudhonin periaatteiden kanssa — ei enempää eikä vähempää! Olisinhan minä voinut elää vähemmällä — sitä täytyy monen taiteilijan kaiken suhteen — mutta minua ei ollenkaan miellyttänyt pakoittaa itseäni tarpeettomiin kieltäymyksiin.

Vähitellen, hiljaa, erityisesti huomaamatta, voi hän kaikki ystäväni vieroittaa pois kodistamme. Kukaan meistä ei nimittäin alistunut mihinkään pakkoon hänen läsnäollessaan. Me puhuimme kuten ennenkin taiteellisista töistä ja suunnitelmista, me annoimme vauhtia hullunkurisille päähänpistoillemme, yksi teki naurettavaksi toisen sanat, me nauroimme, me teimme pilaa ja pidimme hauskaa, mutta hän istui siinä ymmärtämättä ja ylipäänsä näkyi puuttuvan käsitystä pilasta ja ivasta. Kaiken mitä hän kuuli ja näki meidän seurassamme, täytyi niinmuodoin sen vuoksi saattaa hänet hölmistyneeksi ja neuvottomaksi. Tavallisesti istui hän jossain salin nurkassa kuunnellen meidän sananvaihtoamme avaamatta itse suutaan ja se oli varmasti silloin kun hän teki suunnitelmiaan päästä erilleen noista rauhanhäiritsijöistä. Myöskin silloin kuin omasta puolestani otin tuttavia vastaan kaikkein ystävällisimmästi, tuntui yhtäkaikki siltä kuin epämiellyttävä ja kylmä veto alituisesti vallitsisi huoneessamme, joka kuvaannollisella tavalla selvästi osoitti, että eteisen ovi on avoinna ja kernaasti voi mennä tiehensä milloin tahansa.

Kuten sanottu, olivat minun ystäväni ajan ollen tulleet onnellisesti karkoitetuksi kodistamme ja nyt piti se vaimoni korvata. Minua vedettiin ikäviin kutsuihin sellaisten ihmisten sekaan, joilla ei ollut pienintäkään taiteellista aistia, runollista arvostelukykyä — siksi että se ei tuota mitään. Luonnollisesti oli olemassa runoilijoita, jotka tekivät tästä säännöstä poikkeuksen: päivän kirjailijoita, tilapäärunoilijoita ja tusinaromaanin kirjoittajia. "Heitä voi pitää arvossa! Sillä he ansaitsevat rahaa kahmalokaupalla."

"Ansaita rahaa!" Se oli noiden epämiellyttävien ja proosallisten ihmisten a ja o ja vaimoni teki minulle sen surun, että yhtyi samaan kööriin. Paitsi maalaistottumuksia, pikkumaista ja kokoonkuristunutta katsantokantaa, asusti hänessä myöskin itaruuden paha henki.

Viisitoistatuhatta vuotuisia korkoja! Voihan ajatella, että sillä jo voi tulla hyvin toimeen tarvitsematta huolehtia huomisesta päivästä. Mutta ei tietysti! Lakkaamatta täytyi minun kuulla hänen valitusvirsiänsä säästäväisyydestä, kieltäytymisistä, muutettavasta elintavasta ja hyväpalkkaisista paikoista. Luonnollisesti kadotin minä tästä höpötyksestä sekä halun että kyvyn työskennellä. Sitten kävi hän väliin kirjoituspöytäni ääressä ja selaili teeskentelemättömällä halveksimisella minun alotettuja käsikirjoituksiani.

"Vai niin", sanoi hän sellaisissa tilaisuuksissa, "tuonko vaan olet saanut aikaan." Ja sitten laski hän tunnit, minuutit ja sekunnit, jotka olin hukannut "mitättömiin sepustuksiin".

Niin, totisesti — jos olisin kuunnellut häntä; ja tehnyt hänen tahtonsa mukaan, niin varmaan olisin kadottanut suurella vaivalla saamani kunnian olla todellinen runoilija. Silloin olisin alentunut itseni ja ahkeroimiseni arvottomaksi tekeleeksi.

Kun nyt ajattelen, että alussa omistin kaikki tunteeni ja ajatukseni tuolle naiselle, että valveilla ja maatessani ajattelin ainoastaan häntä ja kun muistan, että hän kiusaa ja vaivaa minua ainoastaan sen tähden, etten ansaitse kylliksi rahaa hänelle — hän on sitä ajatellut siitä asti kun menimme naimisiin — niin häpeän sekä itseni että hänen puolestansa.

Minä en ansaitse kylliksi rahaa hänelle. Sen hän antaa myötäänsä minun tietää. Minä luen sen hänen nuhtelevista silmistänsä, kuulen sen hänen ihailustansa, kun hän puhuu "aikakauttansa ymmärtävistä" tusinakirjailijoista — näen siinä rakastettavassa toimenpiteessä, johon hän on ryhtynyt minun selkäni takana hankkiakseen minulle paikan ministeristössä.

Luonnollisesti en ottanut sitä vastaan. Ikävätä ja autiota on sekä ulkona että sisälläni. Niin pitkälle on hän päässyt ijankaikkisilla pistopuheillansa ja käännytyspuuhillansa. Nyt voi hän puhua tuntikausia saamatta suutani hymyn vivahdukseenkaan. Ajatukseni ovat kaukana hänestä ja pelkään etteivät ne koskaan hänen luoksensa palaja.

Onhan se oikein suloinen asiain tila! Me olemme mies ja vaimo, me olemme tuomitut elämään yhdessä ja yhtäkaikki käännämme aina toisillemme selkämme kotonamme. Samalla kertaa olemme liiaksi väsyneitä ja liian vihaisia voidaksemme kerrankaan ottaa päättävän askeleen toistamme kohti. Ja niin jatkuu se koko elämämme ajan.

Se on hirveätä!

VIII.

Tahallinen pahoinpitely.

MR. Petitbryn Asianajotoimisto.

Rouva Nina de B.

Moulins'issa.

Teidän tätinne toivon mukaan olen koettanut syventyä käsillä olevaan asiaan. Olen ottanut tosiasiat yhden toisensa perästä ja ottanut valituksenne huolellisimmasti tarkastettavaksi. No niin, omantuntoni nimessä, minusta ei näytä, että hedelmä vielä olisi kylliksi kypsä, tahi selvemmin sanoen, teillä on todelliset ja vakavat syyt jättää vuode- ja asuntoero hakemus. Me emme saa unohtaa, että Ranskan laki on hyvin ankara valtikas, jolla ei ole mitään osanottoa tahi hellyyttä käsittelyssään. Se tuntee ainoastaan tosiasiat, vakavat, räikeät tosiasiat, ja onnettomuudeksi on juuri tämä totuus, joka meiltä puuttuu. Minä tietysti tulin hyvin liikutetuksi kun luin selonteon teidän avioliittonne ensimäisestä vuodesta, joka on ollut teille niin tuskallinen. Te olette hyvin kalliisti saanut maksaa naimisenne kuuluisan kirjailijan kanssa, yksi noita miehiä, jotka kunnia ja imartelu kehittää ihmeellisen itsekkäiksi ja joiden pitäisi elää naimatonna, etteivät musertaisi noita heikkoja ja helliä olentoja, jotka koettavat kiinnittää itseänsä heihin. Ah, rouva, kuinka monta onnetonta vaimoa enkö ole — sitte kun aloitin urani lakimiehenä — nähnyt samassa surullisessa asemassa kuin teidät! Nuo taiteilijat, jotka elävät yleisöstä ja yksinomaan yleisön vuoksi, mikä käy kotielämän hauskuuden kustannuksella. Väsymys menestymisen jälkeen ja huonotuuli vastoinkäymisten kohdatessa. Elämä ilman järjestystä ja täsmällisyyttä, ilman kompassia ja peräsintä, kaikkea vanhaa musertavat aatteet, perhe-elämän ja sen ilojen halveksiminen, aivojen ärsyttäminen liiallisesta tupakan poltosta ja väkijuomien käyttämisestä, puhumattakaan muusta — katsokaa, mitä kaikkea tietää tuo taiteilijain ilmakehä, josta tätinne tahtoo teidät vapauttaa. Mutta minä toistan vielä kerran: samalla kun hyvin ymmärrän tätinne rauhattomuuden, jopa omantunnon tuskansa siitä, että hän on hyväksynyt sellaisen naimisen, voin vakuuttaa etteivät olosuhteet ole vielä kypsyneet siihen mitä te haluatte.

Olen kuitenkin jo aloittanut konseptin siihen valituskirjelmään, missä teidän parhaimmat syytöksenne ovat ryhmitetyt ja tarkasti valaistut. Kirjelmän pääosasto on esitetty seuraavalla tavalla:

1. Miehen töykeys vaimon sukulaisia kohtaan. Kieltäytyy vastaanottamasta tätiäni Moulins'ista, joka on kasvattanut ja hoitanut meitä. Haukkumanimet "kyttyräselkäinen noita", "dromedaari" y.m. on hän antanut tälle arvoisalle vanhalle naiselle, jonka selkä on hiukan koukistunut. Laittanut pilapuheita, ivarunoja, irvikuvia lyijykynällä ja musteella samasta henkilöstä ja hänen ruumiinasennostaan.

2. Epäkohtelias. Kieltäytyy vastaanottamasta vaimonsa ystävättäriä, tekemästä häävierailuja, lähettämästä kortteja, olemasta kutsuissa j.n.e.

3. Tuhlaaja. Lainaa rahoja ilman takuita ja velkakirjaa kaikellaisille epäiltäville ja hunningolle joutuneille henkilöille. Aina katettu pöytä, koti muuttunut hotelliksi. Alituisia lisämenoja kuvapatsaisiin, hautamerkkeihin, köyhien ammattiveljien töihin. Taiteellisen ja kirjallisen aikakauskirjan perustaminen!!!

4. Karkeus vaimoa kohtaan. Että hän on sanonut kuuluvalla äänellä: "Sellainen hanhi!"

5. Törkeä ja väkivaltainen esiintyminen. Miehen ylenmääräinen kiivaus.' Pois suunniltaan vähimmästäkin syystä. Paha särkemään porsliiniastioita ja huonekaluja. Huuto ja melu, loukkaava sanontatapa.

Kaikki tämä on, kuten näette, rouva, hyvin tärkeäarvoista, mutta ei kylliksi aiheellista valitukseksi. Me kaipaamme kysymystä käsintarttumisesta. Oo, jospa meillä olisi yksi ainoa sellainen tosi-asia, jonka muutamat olisivat silmin nähneet, olisi asiamme mainiosti. Mutta vaikka nyt olette laittanut viisikymmentä teidän ja miehenne välistä loukkausta, on meidän mahdoton toivoa saada siitä sen laatuista yhteenvetoa. Minä sanon tarkoituksella "toivoa", sillä asiain nykyisellä kannalla ollen, olisi sellainen kiirehtiminen miehenne puolelta parasta, mitä teille voi tapahtua.

Odottaen määräyksiänne, on minulla kunnia piirtää teidän nöyrä ja kunnioittava palvelijanne

Petitbry.

P. S. Vaaditaan luonnollisesti tahallinen _pahoinpitely todistajain läsnäollessa_.

Asianajaja M. Petitbry

Pariisissa.

Onko, herrani, todellakin mahdollista, että on tultu siihen? Onko teidän laistanne niin täydellisesti poistettu vanha ranskalainen ritarillisuus? Vaikka useimmasti tarvitaan ainoastaan väärinkäsitys eroittamaan ainaiseksi kaksi sydäntä, vaativat tuomioistuimet käsikähmäistä pahoinpitelyä sänky- ja asuntoeron aiheeksi. Eikö se ole arvotonta, väärää, raakamaista, taivaaseen huutavaa? Ajatella, että minun pieni rakastettu raukkani, saadaksensa takaisin vapautensa, tarvitseisi ojentaa kaulansa pyövelille, jättäytyä alttiiksi mies-petonsa koko raivolle, yllyttää hänet ehkä vielä... Mutta sama se, päätöksemme on luja. Siihen vaaditaan pahoinpitely. Hyvä, se kyllä tulee tapahtumaan. Aamulla jo kääntyy Nina takaisin Pariisiin. Kuinka hänet otetaan vastaan? Kuinka hän tulee siellä käyttäytymään? En voi sitä ajatella tuntematta väristystä. Käteni vapisivat ja silmäni täyttyivät kyyneleillä. O, monsieur Petitbry... ooh!!!

Ninan onneton täti.

Marestang Asianajaja.

Kirjailija M. Henri de B.

Pariisissa.