Part 3

Mutta mitä minä tähän asti olin kuullut kerrottavan hänen kotielämästänsä, ei jättänyt herättämättä uteliaisuuttani. Viisitoista vuotta sitten, kun hänen päässään ja sydämessään pyöriskelivät romantilliset kuvat ja kuvitelmat, oli hän Rooman läheisyydessä kohdannut erään hurmaavan nuoren tytön, johon heti oli silmittömästi rakastunut. Maria Asunta samoinkuin isänsä, tarumainen luku veljiä ja sisaria asuivat Trasteveressa eräässä niissä pikku asunnoissa, jotka ovat aivan Tiberjoen varrella ja jonka muureihin vanhoja kalastusvenheitä lepää kiinnitettynä.

Eräänä päivänä sai hän nähdä tuon kauniin italiattaren istuvan maalla paljain jaloin, puettuna poimukkaaseen punaiseen hameeseen ja liinakankainen varjostin käärittynä olkapäille asti, kokien estää pakenemasta joukkoa ankeriaita eräästä suuresta verkosta. Nuo solakat elukat, joista vesipisarat helminä putoilivat jokeen, aito punainen hame ja tytön ihmeen kauniit silmät, jotka katselivat ympärilleen niin pohjattoman syvästi, niin ajattelevasti ja viehättävästi uneksuen — kaikki tämä puhui elävästi runoilijan mielikuvitukselle, ehkäpä ainoastaan sen kerran, niinkuin otsikkokuva jonkin romaanin nimilehdellä voi tehdä. Sen lisäksi oli tuon nuoren tytön sydän vapaa eikä ollut vielä koskaan ketään rakastanut tässä maailmassa enemmän kuin lihavaa punaisenruskeaa suurta kissaansa, joka myöskin oli syvästi ihastunut ankeriaan kalastukseen ja nosti karvojaan ja sähisi, niin pian kun lähestyi hänen hallitsijatartansa.

Runoilijan onnistui voittaa nuoren tytön koko ympäristö puolellensa. Santa Marian kirkossa Trasteveressa vihittiin hänet rakastettunsa kanssa ja hän otti kauniin Asuntan ja hänen Caronsa — se oli kissan nimi — mukaansa Ranskaan.

Mies raukka! Tiedätkö mitä sinun myöskin olisi pitänyt ottaa mukaasi? Muutamia auringonsäteitä tuolta suloisesta etelästä, siekale sen alituisesti kirkasta taivasta, maalarimainen vaateasu, putki ja ruoho Tiberistä, suuri verkko, joka aina riippuu Ponte Rossella niin ihailtavasti verhoten — ja lopuksi ja viimeiseksi ehtymätön mielikuvitusvoima. Sillä silloin olisi sinulta säästynyt se julma erehdys, joka niin pian, niin pettävän pian tuli osaksesi.

Nuori pari oli nimittäin tuskin ennättänyt asettua asumaan — hän oli vuokrannut huoneuston erään talon neljännessä kerroksessa Montematressa — ennenkuin hän sai nähdä kauniin italialaisen talonpoikaistyttönsä puettuna avaraan pönkkähameeseen lukemattomine poimuinensa ja rimpsuinensa. Hän sai nähdä rouvansa pitävän pariisilaista hattua, joka oli huonosti kiinnitetty hänen paksuihin palmikoihinsa ja kiikkuvan sinne ja tänne. Koleassa Pariisin ilmanalassa, sen kirkkaan taivaan alla, jossa kaikki näyttäytyy oikeassa valossaan, huomasi säälittävä runoilija myöskin heti, että vaimonsa oli tyhmä, kerrassaan uskomattoman tyhmä. Nuo kauniit mustat silmät, jotka alituisesti näyttivät ajattelevan ja uneksuvan, eivät itse todellisuudessa heijastaneet kaikkein pienintäkään ajatusta. Ne näyttivät ainoastaan korkeinta astetta sielun rauhaa ja hyvää mieltä, jota eläimetkin voivat tuntea — ei mitään enempää. Sitäpaitsi tuo nuori rouva oli saanut kaikkea muuta kuin hienon kasvatuksen. Hän oli karhea ja ilkeämielinen ja tottunut kovalla kädellä hoitamaan ohjia isänsä kotona. Vähinkin vastaansanominen voi ärsyttää hänet uskomattomaan vihanpurkaukseen.

Ken olisi uskonut, että tämä hurmaava suu, joka huulten suljettuna ollessa oli niin kuvankaunis, että vertaistaan tuskin muualla voi nähdä kuin vanhoissa mestariteoksissa, jonakin kauniina päivänä voi laskea ilmoille virran karkeimpia ja ilkeimpiä sanoja? Ilman pienintäkään aihetta miehestään tahi itsestään, voi hän alkaa riidellä kuuluvalla äänellä kadulla, teatterissa, tahi missäpä hän oli, laittoi toimeen ikäviä kohtauksia aiheettomassa mustasukkaisuudessaan. Onnettomuuden kukkuraksi ei hänellä ollut pienintäkään käsitystä taiteellisesta toiminnasta. Ehdottomasti oli yhtä mahdotonta hänen käsittää miehensä askareita ja tekoja, kuin oppia hänen kieltään, tavallisia seuratapoja tahi mitään uudesta ympäristöstään. Se vähä ranskaa, mikä vähitellen oli häneen hankautunut, turmeli vaan hänen italian kieltänsä ja hän sotki molempia näitä kieliä yhdeksi sekamelskaksi, joka oli enemmän kuin naurettavaa. Sanalla sanoen — tämä Iemmenhistoria, joka oli alkanut kuin joku Lamartinen runo, loppui niinkuin Champfleuryn romaani. Sitten tuo onneton kirjailija oli kauvan aikaa ahkeroinut saada häneen jonkun verran sivistystä, mutta lopuksi täytyi hänen luopua kaikista ponnistuksistaan onnistuakseen siinä. Hän oli liiaksi kunnianmies tahtoakseen häntä hyljätä, osoitti, ehkä uhallakin, hiukkasen hellyyttä häntä kohtaan, päätti kokonaan vetäytyä pois seuraelämästä, eikä koskaan nähdä vieraita luonansa, vaan omistaa elämänsä yksinomaan työllensä. Ne harvat ystävät, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssansa, huomasivat kohta, että heidän käyntinsä kiusasi häntä, eivätkä enää palanneet. Viisitoista vuotta oli hän elänyt kuin erakkona omassa kodissaan, tahi oikeammin sanoen, niinkuin sairas, jonka kanssa kukaan ei mielellään tule kosketukseen.

Vaikkapa kävelin ajatuksiini vaipuneena sen todellakin valitettavan kohtalon vuoksi, jota ystäväni täytyi kantaa, tarkastelin myöskin huomiolla tuota omituista paria, joka käveli edellämme. Mies oli pitkä, hinterä ja käveli hieman etukumarassa; rouva oli pitkä ja karkearakenteinen. Lakkaamatta nosteli ja veteli hän päällystakkiaan, joka oli hänen olkapäillänsä ja selvään näytti vaivaavan häntä; lopulta onnistui hänen saada se pois päältään. Myötäänsä puhki hän ääneen ja käyttäytyi niin miesmäisesti kuin mahdollista. Hän nähtävästi oli erittäin hyvällä tuulella ja lörpötteli hyvin kuuluvasti ja väliin kääntyi ympäriinsä nähdäkseen tulemmeko mukana. Niitä meistä, jotka hän tunsi ennestään, huusi hän nimeltään aivan jokapäiväisesti, perheellisesti ja kursailematta. Ja joka kerran huutaessaan asetti hän kätensä torvelle suunsa eteen — otaksuttavasti tottumus siltä ajalta, jolloin hän huusi kalastusvenheisiin Tiberillä.

Perille tultuamme tahtoi portinvahti kieltää meitä menemästä sisään; nähtävästi hän oli vihanen niin kovaääniselle seuralle, joka niin myöhään tuli. Nyt alkoi kiivas kohtaus alhaalla etehisessä italiattaren ja portinvahdin kesken. Sillä välin nousimme ylös alasväännetyllä kaasuliekillä puutteellisesti valaistua käytävätä myöten. Meillä oli hyvin epämiellyttävä tunne tästä alkuvaikutehnasta ja aloimme neuvotella eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin.

Mutta meidän kirjailijamme teki lopun kaikesta epäröimisestä. "Tulkaa pian ylös", kuiskasi hän ja me vaiti seurasimme häntä. Italiatar sitä vastoin seisottui alimmalle portaalle nojautuen kaidetta vasten, joka oli vähällä särkyä hänen harminsa ja raskaan painonsa alla, ja tästä paikasta laski hän portin vahdille oikean tulvan kirouksia ja parjauksia — sekoittaen siihen joukon roomalaisia haukkumasanoja ja muuta, jota hän oli poiminut Pariisin syrjäkulmilta. Ja tällainen oli runoilijan kotiintulo päivänä, jolloin hän oli mennyt ulos herättääkseen huomiota koko sivistyneessä ja taidetta rakastavassa Pariisissa ja jonka silmissä vielä loisti kuumeentapainen kiilto siitä jännityksestä, jonka ensi-ilta oli häneen vaikuttanut. Mikä epämiellyttävä käänne jokapäiväiseen elämään!

Sitten kun olimme istuneet kamiinin ääreen heidän pienessä vastaanottohuoneessansa, olisi tämä ilkitunnelma ehkä alkanut haihtua parempien tunteiden tieltä ja olisimme unohtaneet koko ikävän tulomme, ellei Signora alinomaa olisi muistuttanut siitä kovalla äänellänsä ja kaikuvasti nauraen kyökissä kertoessaan palvelustytölle miten hän oli "antanut portinvartijaa turkille" ja kerskuen "kuinka hyvin hän osasi kurittaa sellaista väkeä."

Kun pöytä oli katettu ja valmistukset illallista varten toimitettu, otti hän paikan meidän kanssamme. Nyt kun hän oli riisunut päällystakkinsa, hattunsa ja harsonsa, voin minä häntä lähemmin tarkastella. Hänen kauneutensa oli kadonnut. Hänen karkea ruumiinrakennuksensa, kaksileukainen, leveä naamansa, ja harmahtavat huonosti asetetut hiuksensa ja ennenkaikkea yksinkertainen, melkein raaka suun ympäryksensä, muodostivat ihmeellisen vastakohdan hänen ajatteleville ja uneksuville silmillensä. Hän nojasi molemmilla kyynäspäillänsä pöytään, ottaen vähemmän arvokkaan ja kursailemattoman aseman ja hellittämättä katsettaan lautasesta otti keskusteluun osaa. Seinällä hänen vastapäätään oli huoneen jaloin koristus — huone ei juuri näyttänyt omaavan mitään kalleuksia — eräs muotokuva, jossa oli hyvin kuuluisan tekijän nimimerkki nurkassa. Se esitti Maria Asuntan kaksikymmenvuotisena. Sen kirkkaan sininen puku, monipoimuisen kaulaliinan huikaiseva valkeus, monien pienten koristeiden loisto, kaikki nuo sointuivat hurmaavalla tavalla yhteen tuon ihmeellisen hipiän, sysimustien palmikoiden ja otsalla riippuvien kiharoiden ynnä kaarevien, varjokkaiden kulmakarvojensa kanssa. Ja tämä luomisen mestariteos, tämä ihmeellinen kaunotar oli ajan kanssa voinut muuttua noin yksinkertaiseksi ja jokapäiväiseksi! Tuskin voin sitä käsittää. Niin pian kun signoora avasi suunsa puhuaksensa, kiinnitin ehdottomasti katseeni kuvaan ja etsin tukea noiden suloisten ja uneksivien silmien syvyydestä...

Keskustelu kävi pian yleiseksi ja Maria Asunta sai jälleen takaisin hyvän tuulensa. Hän tahtoi ilahuttaa miestänsä, joka yhä vielä oli alakuloinen teoksensa epäilyttävästä menestyksestä ja siinä tarkoituksessa mäjäytti häntä aina selkään, nauroi täyttä kurkkua ja kertoi yhä vähemmän kauniilla kielellään "kohtauksestaan portinvartijan kanssa."

"Hän on aivan hullu — vai kuinka, Cato?" Hän kääntyi äkisti vanhan kissan puoleen, joka rampana ja luuvaloisena lepäsi kokoon kääriytyneenä kamiinin edessä. Hetkinen sen jälkeen puhelimme me erittäin mieltäkiinnittävästä aineesta, kun keskellä innokkainta keskusteluamme hän kirkasi: "Katsohan lamppua, senkin musteentöhrijä!"

Tuo säälittävä mies keskeytti heti nerokkaan todistelunsa sysätäkseen lampun takaisin keskelle pöytää. Kuinka tuskallisesti oli hän varuillaan välttääksensä aiheuttamaan jotain, jota hän pelkäsi! Mutta se ei onnistunut.

Teatterista tullessamme olimme pistäytyneet sisällä Maison d'orissa ja ostaneet pullon mainiota viiniä, jolla italiattaren stufato piti huuhdottaman alas. Signoora oli kantanut viinipulloa huolellisesti johonkin takkinsa liepeeseen käärittynä ja kotiin tultuaan oli hän asettanut sen pöydälle, johon hän usein heitti ikävöiviä ja helliä katseita, sillä kaikki roomattaret pitävät hyvästä viinistä.

Pari kolme kertaa keskustelumme aikana, kun hänen miehensä teki äkkinäisen liikkeen kädellään ja siten käsi tuli lähelle viinipulloa, oli rouva kärsimätönnä huudahtanut: "Varo toki pulloa! Sinä voit lyödä sen kumoon!"

Kun hän lopuksi meni kyökkiin korkean omakätisesti tuodakseen stufatonsa, varoitti hän jälleen: "Katsohan eteesi pullon suhteen!"

Heti kun tuo sulo-puoliso ei ollut läsnä, tunsi runoilija itsensä enemmän vapaaksi. Hän puhui taiteesta, teatterista, uneksituista menestyksistä — hän puhui tunteellisesti, vakuuttavasti ja innokkaasti ja — raksis! Pikainen kädenliike kuulijoille ja kuuluisa viinipullo oli tuhansina sirpaleina huoneen lattialla. En koskaan elämässäni ole nähnyt kenenkään ihmisen niin kauhistuvan. Hän näytti masentuneelta ja oli kalpea kuin kuollut. Ja heti ensimäisillä sekunneilla kuului Maria Asuntan rakastettava ääni. Italiatar avasi kyökin oven ja astui kynnyksen yli. Hänen silmänsä salamoivat, huulensa värisi kauheasti vihasta ja kasvonsa kävivät tulipunaiseksi.

"Pui—pui—lo—ni!" kirkui hän suurimmassa tuskassa.

Hänen säikytetty puolisonsa kumartui äkkiä puoleeni ja kuiskasi: "Ah, sano, että se olit sinä, joka sen teit!"

Ja tuo onneton vapisi niin, että tunsin kuinka hänen pitkät koipensa tutisivat pöydän alla.

V.

Laulajapari.

Heidänhän oli aivan mahdotonta olla toisiaan rakastamatta! Molemmat olivat kauniita ja kuuluisia, he lauloivat samoissa oopperoissa, elivät joka ilta viisi näytöstä yhdessä taiteellista intohimoista elämää. Ei leikitä rankaisematta tulen kanssa. Ei sanota parikymmentä kertaa: "Minä rakastan sinua!" huilun huokausten ja viulun hyminän säestyksellä ilman että lopuksi joutuu oman äänensä lämmön uhriksi. Molemmissa heräsi tunne vähitellen aaltoilevien sointujen, yllättävien rytmien, loistavien pukujen ja koristeiden ympäröimänä. Se virtasi heihin päätyikkunasta, jonka Elsa ja Lohengrin aukaisevat sävelistä ja valon säteistä väräjävänä yönä.

"Tullos kanssain sen sulotuoksuun..."

Se hiipi esiin Capuletin valkoisella balkongilla, missä Romeo ja Julia viipyivät aamun sarastaessa.

"Viel ei päivä koita, ei voi se leivo olla..."

Ja kun Faust ja Margareeta hurmaantuneina kuhertelevat kuutamossa syleillen toisiaan:

"Äänensä autuuttaa, Katseensa hurmaa mun..."

Pian tiesi heidän rakkaudestaan koko Pariisi ja seurasivat mielenkiinnolla sitä. Se oli näytäntökauden vetovoima. Ihailtiin näitä molempia loistavia tähtiä, jotka suloisesti leijuivat yhdessä oopperan musiikin taivaalla. Lopuksi eräänä iltana innokkaiden suosionosotusten ja esillehuutojen jälkeen juuri kun esirippu oli mennyt alas ja eroittanut käsien taputuksista kaikuvan katsomon ja kukkasilla peitetyn näyttämön, missä Julian valkoinen puku viisti yli kamelioiden lehtien, puristi nuori laulajapari vastustamattomasti toistensa käsiä niinkuin heidän näyttämöllinen rakkautensa olisi ainoastaan odottanut riemuhetkeä päästäksensä päivänvaloon. Heidän kätensä puristivat toisiansa, yleisö katsomossa pyhitti sen loppumattomilla "hyvä-huudoillansa." Nuo kaksi tähteä olivat yhdistyneet.

Häiden jälkeen viipyivät he jonkun aikaa ennenkuin heidät jälleen saatiin nähdä näyttämöllä. Mutta kun lupa-aika oli ohi, esiintyivät he samassa kappaleessa. Tämä esiintyminen tuli käännekohdaksi heille. Tähän asti oli mies ollut heistä ensimäisenä. Vanhempana kuin rouvansa ja enemmän tottuneena yleisöön, tunsi hän sen heikkoudet ja mieliteot, mielisteli äänellänsä sekä ylös että alas. Hänen rinnallaan oli rouva ainoastaan erinomaisen lahjakas, vastaisuudessa paljon lupaava oppilas; hänen vielä liian nuoressa äänessään oli kulmikkaisuutta niinkuin hänen vähän laihoissa ja pistävissä olkapäissänsäkin. Mutta kun he nyt jälleen tekivät ensiyrityksensä ja rouva esiintyi yhdessä entisessä osassaan ja voimakas, laaja, täyteläinen äänensä soi ensimäisissä sävelissään raikkaana ja kirkkaana kuin lähdepuro; oli miellyttävä hämmästys katsomossa niin suuri, että koko illan huomio kohdistui häneen. Nuorelle laulajattarelle oli tämä ilta yksi niitä onneniltoja, jolloin ympäröivä ilmakehä tulee kirkkaaksi, keveäksi ja väräjäväksi esille kantamaan kaikki menestyksen valonsäteet ja hyväilyt. Mitä mieheen tulee, niin melkein unohdettiin hänelle taputtaa käsiä ja niinkuin jokainen häikäisevä valovaikutus peittää ympäristönsä synkemmät varjot, niin tunsi mies itsensä syrjäytetyksi johonkin näyttämön pimeimpään soppeen, aivan kuin joku statisti.

Kun kaikki käy ympäri, oli mies luonut tämän innostuksen, joka teki vaikutuksensa rouvan näyttelemisessä ja teki hänen äänensä ja tunteensa lämmön kaksinkertaiseksi. Hän yksin oli näille syville silmille antanut loiston ja tämän ajatuksen olisi pitänyt tehdä hänet ylpeäksi, mutta näyttelijän turhamaisuus otti vallan. Näyttämön jälkeen kutsui hän luoksensa ammattitaputtajain ohjaajan ja antoi hänelle perinpohjaisen ojennuksen. Olivat laiminlyöneet hänen tulonsa ja lähtönsä, unohtaneet kolmannen näytöksen lopussa huutaa hänet esille. Hänen pitää valittaa tirehtöörille.

Mutta valitettavasti — huolimatta mitä hän sanoi ja mitä ammattitaputtajat tekivät — hänen vaimonsa oli anastanut ensimäisen sijan yleisön suosiossa ja hän piti sen. Hänellä oli se onni, että hän sai valita osansa, jotka sopivat hänen kyvyllensä ja kauneudellensa ja hän kannatti ne maailmannaisen tyyneydellä, joka astuu tanssisalonkiin sellaisilla väreillä koristettuna, jotka hänelle sopivat ja varmana, että hänet huomataan. Jokaisen uuden menestyksen jälkeen näytti mies ikävältä, ärtyiseltä ja hermostuneelta. Hänestä näytti kuin yleisön suosio varkain ainaiseksi siirtyisi häneltä vaimollensa. Kauvan koetti hän kaikilta ja etenkin vaimoltaan, peittää tätä kärsimystään, joka ei sietänyt päivänvaloa. Mutta eräänä iltana kun rouva nousi pukuhuoneensa portaita kokonainen sato kukkavihkoja helmassansa, jota hän kannatti molemmilla käsillään ja kokonaan riemunsa vallassa suosionosotusmyrskyn jälkeen, sanoi läähättäen miehelleen: "Mikä ihana ilta!" vastasi hän: "Niinkö pidät?" niin ivallisesti ja katkerasti, että nuori rouva heti sai silmänsä auki ja näki asiain oikean tilan.

Hänen miehensä oli mustasukkainen! Ei rakastajan tavalla, joka tahtoo vaimonsa olevan kauniin ainoastaan hänelle — ei, vaan taiteilijan kylmää, julmaa ja armotonta mustasukkaisuutta. Joskus kun rouva oli lopettanut jonkun aarian ja joukottain hyvä- ja esiintymishuutoja sekä taputuksia kaikilta kulmilta satoi hänen ylitsensä, seisoi mies syrjässä ja näytti välinpitämättömältä ja hajamieliseltä ja hänen harhaileva katseensa näytti sanovan yleisölle: "Kun olette lakanneet taputtamasta, laulan minä."

Oh, nuo taputukset — tuo haulien rapina, joka kaikuu niin miellyttävästi käytävissä, katsomossa ja kulissien välissä! Kun kerran on tullut niiden makuun, on kerrassaan mahdotonta olla ilman niitä. Suuret näyttelijät eivät kuole sairaudesta eikä ijästä; he lakkaavat olemasta kun heille ei enää taputeta käsiä. Kysymyksessä olevan laulajan yllätti todellinen epätoivo, kun hän näki yleisön välinpitämättömyyden. Hän laihtui, tuli vihaiseksi ja ilkeäksi. Turhaan puhui hän itsellensä järkeä, turhaan näki hän parantumattoman pahuutensa ja sanoi itsellensä ennenkuin astui näyttämölle:

"Onhan hän kuitenkin minun vaimoni — ja minä rakastan häntä!"

Mutta tämä totinen tunne vaipui pian teatteritaidokkuuden sokkeloihin. Hän rakasti häntä naisena, mutta inhosi häntä laulajattarena. Vaimo huomasi sen kyllä ja huolehti miehensä surullista taipumusta, niinkuin hoidetaan sairasta. Alussa oli hän ajatellut vähentää menestystään, säästää itseänsä, eikä laskea ääntänsä kaikessa voimassansa kaikumaan. Mutta hänen, enemmän kuin miehensäkään aikomus, ei voinut kestää teatterivalaistuksen edessä. Oli kuin hän ei olisi saanut valtaa kykynsä ylitse, se oli suurempi kuin hän tahtoi. Ja nyt nöyrtyi hän, teki itsensä pieneksi hänen edessänsä. Hän halusi neuvoja mieheltänsä — oliko hän hänen mielestänsä ollut hyvä? Käsittikö hän osan samalla tavalla...?

Mies ei luonnollisesti koskaan ollut tyytyväinen. Lystikkäällä naamalla ja teeskennellyn ystävällisellä äänellä, jota näyttelijät aina käyttävät keskenään, sanoi hän niinä iltoina kun hän oli parhaiten onnistunut:

"Kaikkea sinä saat nähdä, pikku ystäväni. Tänä iltana et ollut kerrassaan mitään! Nykyään et ollenkaan edisty."

Tahi tahtoi hän estää häntä laulamasta: "Ole varovainen — sinä tuhlaat voimiasi. Sinä esiinnyt liian usein. Sinun varmasti pitäisi ottaa muutamaksi ajaksi vapautta."

Vieläpä teki hän typeriä syytöksiä. Hänen äänensä oli käheä, ei ollut oikein kunnossansa. Tahi pani toimeen oikean riidan kulissien takana: "Sinä tulit duetossa sisään liian aikaiseen, viimeisessä osassa sinä tärvelit minulta koko vaikutuksen. Sillä tavalla häiritsit minun osani."

Tuo soaistu tuskin tiesi, että hän itse juuri häiritsi hänen näyttelemistänsä, hän kiirehti sanottavaansa estääksensä vaimollensa taputtamasta ja haluten voittaa yleisön takaisin puolellensa asetti hän itsensä aina parhaalle paikalle näyttämöllä ja antoi vaimonsa laulaa toisella sijalla. Mutta hän ei valittanut, siksi rakasti hän miestänsä liian paljo. Voitto tekee meidät vaatimattomiksi ja varjosta, minne hän koetti vetäytyä kätköön, pakoitti menestys hänet joka ilta riemuiten astumaan esille. Teatterilaisten keskuudessa oli heti huomattu tuo omituinen mustasukkaisuuden laji ja toverit pitivät hauskaa siitä. Ylistyssanoja käyttäen julistivat hänen kykynsä vaimonsa kykyä suuremmaksi. Näytettiin hänelle selontekoja eilispäivän näytännöstä, missä arvostelija neljän pitkän, rouvalle omistetun palstan jälkeen: lahjoitti muutamia rivejä miehen unhoitetulle kyvylle. Luettuansa eräänä päivänä yhden noita artikkeleja, tuli hän sanomalehti kädessä mielettömänä vaimonsa pukuhuoneeseen ja sanoi vihasta kalpeana: "Tuon miehen täytyy aivan yksinkertaisesti olla sinun rakastajasi!" Oli jo mennyt niin pitkälle, että hän syyti tuollaisia loukkauksia.

Tuo naisraukka, joka oli niin pidetty ja kadehdittu ja jonka nimi luettiin harvennetuin kirjaimin kaikkialla Pariisissa, vieläpä käytettiin ilmoituksissa ja puodinikkunoissa yleisön houkuttimena, sokerileipurien ja hajuvesikauppiaiden etiketeissä — tuo nainen eli nyt surullisinta elämää alituisissa nöyryytyksissä. Hän ei uskaltanut enää katsoa sanomalehtiin pelosta, että häntä siinä mainittaisiin; hän itki niille kukille, jotka hänelle ojennettiin, kuin olisi tahtonut kuolla jonnekin pukuhuoneen nurkkaan, ettei veisi kotiinsa mukanaan katkeria muistoja voitoistansa. Hän tahtoi jättää teatterin, mutta hänen miehensä vastusti sitä: "Silloin sanottaisiin, että minä olen pakoittanut sinut lopettamaan."

Ja tuo kauhea kidutus jatkui heidän keskensä.

Eräänä ensi-iltana seisoi laulajatar valmiina astuaksensa näyttämölle. Silloin kuiskasi joku hänelle: "Olkaa varoillanne... Teitä vastaan vehkeillään katsomossa."

Hän nauroi. Kavaluutta häntä kohtaan? Herranen aika — miksi? Hänellä ei ollut ainoatakaan vihollista, eli ulkopuolella kaiken vehkeilyn. Mutta se oli yhtäkaikki totta. Keskellä kappaletta suuressa duetossa miehensä kanssa, kun hänen mainio äänensä otti korkeimman säveleen, joka oli tässä yhteydessä ja lopetti sitte siten, jota musiikkikielellä sanotaan juoksutukseksi varmasti ja kirkkaasti kuin helmet kaulanauhassa, keskeytettiin hänet vihellyksillä. Yleisö oli yhtä liikutettu ja hämmästynyt kuin hän itse. He istuivat hämillään ja henkeään pidättäen rintakehässään samoin kuin laulajatar sitä askeloa, jota hän ei saanut laulaa. Äkisti lensi mieletön ja kauhea ajatus hänen aivojensa lävitse. Mies oli yksin näyttämöllä hänen vastassaan. Hän tarkasteli häntä kääntymättä ja näki vahingonilon välähdykset hymyilevän hänen silmissään. Tuo olentoparka ymmärsi. Nyyhkytykset olivat hänet tukehuttaa. Hän ei voinut muuta tehdä kun purskahtaa itkuun ja kyyneleiden sumentamana kadota kulissien sokkeloihin...

Miehensä oli antanut hänet viheltää ulos!

VI.

Väärinkäsitys. Vaimon ajatuksia.

Mikä hänellä oikeastaan on? Mitä hän tahtoo? Minä en häntä ymmärrä. Olenhan tehnyt kaikki, mitä olen voinut, hänen onneksensa Laupias taivas! En tahdo väittää, etten yhtä hyvin olisi voinut mennä naimisiin lakimiehen tahi jonkun muun suositussa asemassa ja vakinaisessa toimessa olevan miehen kanssa, kuin kirjailijan — mutta suoraan sanoen semmoisena kuin hän oli miellytti hän minua. Väliin hän tosin näytti minusta pintapuoliselta ja kevytmieliseltä, mutta aina hän oli kohtelias, ylevä ja rakastettava. Sitä paitsi oli hänellä pieni yksityinen omaisuus ja minä ajattelin, että ollessamme naimisissa ei hänen runotaitonsa tarvitse estää häntä hankkimasta vakinaista tointa, josta olisi varmat tulot.

Siihen aikaan tahdoin myöskin joka tapauksessa miellyttää häntä ja olla hänelle hyvä. Kun hän tuli maalle meidän luoksemme s.o. tätini ja minun luokseni, voi hän tuskin kylliksi ylistää ja ihailla sitä järjestystä ja aistia, millä meidän pieni kotimme oli sisustettu. "Se on kerrassaan hurmaavaa", selitti hän lakkaamatta. Ja sitte nauroi hän ja antoi minulle runoteoksistansa kaikkia mahdollisia nimiä ja joukottain niistä romaaneista, joita hän oli lukenut. Tunnustan, että olin siitä hyvilläni. Tietysti olisin toivonut itselleni vakavamman ja säännöllisemmän miehen, mutta luonteemme erilaisuudet voisivat kyllä helposti tasoittua kunhan olemme tulleet Pariisiin ja saaneet oman kotimme — niin uskoin silloin.