Part 2

"Oh, jospa olisin tietänyt...! Kun ajattelen, että olisin voinut mennä naimisiin Allbertot & Fajan kanssa, valkoisen tavaran kauppiaat...!"

Hän nimitti aina molemmat liiketoverit ikäänkuin hän olisi molempien kanssa mennyt naimisiin. Melkeinpä yhtä vähän ujosteltiin, vaikkapa Heurtebise oli kotonakin. Hän häiritsi häntä ja esti tekemästä työtä, täytti huoneen, jossa hän työskenteli, jonninjoutavalla kevytlajisten naisten lörpöttelyllä, jotka ääneen puhuivat ylenkatseella kiijailija-ammatista, joka niin vähän tuottaa ja jonka työteliäimmät hetket arveluttavasti muistuttavat joutilaisuutta.

Kaiken tämän aikana koetti Heurtebise olla syrjässä tästä elämästä, kun hän jokaisen päivän tunsi tuottavan itsellensä onnettomuutta. Hän muutti Pariisiin, otti huoneen eräässä hotellissa kuvitellen olevansa nuori mies. Mutta sitten tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi poikaansa ja kääntyi samana iltana takaisin maalle ja tunsi rajattoman halun sulkea hänet syliinsä. Päästäksensä kotiin tultuansa joutavista kohtauksista, otti hän aina sellaisissa tapauksiss jonkun ystävän mukaansa ja pidätti häntä niin kauvan kuin voi. Niinä hetkinä kun ei hän ollut kahden vaimonsa kanssa, heräsi hänen suurellinen kykynsä ja keskeytyneet työsuunnitelmansa palasivat uudestaan hänen aivoihinsa. Mutta mikä epäilys, kun vieraat olivat poistuneet! Hän olisi tahtonut heitä pidättää, kiinnittää itsensä heihin niin lujasti kuin voimat kestivät. Kuinka alakuloinen hän oli saattaessaan meitä asemalle, missä meidän piti odottaa esikaupungin omnibusvaunua, joka toi meidät takaisin Pariisiin! Ja kun me olimme lähteneet, kuinka hitaasti hän kääntyi kotiinsa tomuista tietä myöten selkä köyryssä ja kädet riippuvina, kuunnellen vaunujen häipyvää kolinata!

Yhdyselämä kahden kesken oli nimittäin tullut sietämättömäksi. Välttääksensä sitä, piti hän huoneen täydeltä vieraita luonansa. Kiitos hyväsydämisyytensä, väsymyksensä ja välinpitämättömyytensä, että hän pian oli koko kirjallisen köyhälistön ympäröimänä. Kokonainen joukko kirjallisuuden renkejä, laiskoja, puolihassuja kuvittelijoita piintyivät hänen taloonsa ja kotiutuivat siellä paremmin kuin hän itse. Ja kun rouva Heurtebise oli tietysti tyhmä ja arvostelukyvytön, oli se hänestä "hurmaavaa" ja piti heitä miestään etevämpänä, kun nämä kirkuivat kovemmasti kuin hän. Yhdessä olo kului hyödyttömässä suun pieksämisessä. Se oli oikeata tyhjien sanojen ja puheenparsien sekamelskaa, joka parhaiten muistutti irtonaista ruutia ja Heurtebise parka, joka istui hiljaa ja liikkumatta keskellä kaikkea tuota hälinää, tyydytti itseänsä hymyillen ja kohautellen olkapäitänsä. Joskus, kun nämä vieraat loppumattoman ruoka-ajan jälkeen istuivat kyynäspäät pöytäliinalla konjakkipullon ympärillä ja alkoivat pitkäpiimäisen lörpötyksensä, ikävän kuin piipunsavun usva, yllätti hänet syvä inho. Ja kun hänellä ei ollut voimia ajaa pois noita kurjia raukkoja, pakeni hän itse ulos eikä tullut kahdeksaan päivään.

"Minun huoneeni on täynnä tyhmeliinejä", sanoi hän kerran minulle. "En uskalla mennä kotiini." Se elämä sai aikaan sen, ettei hän koskaan voinut mitään kirjoittaa. Hänen nimeään näkyi harvoin ja hänen omaisuutensa, joka suli kokoon sellaista elämää talossa vietettäessä, hävisi niihin käsiin, joita hänelle ojennettiin.

Emme olleet tavanneet pitkään aikaan kun eräänä aamuna sain hänen käsialallaan kirjoitetun kortin — ennen niin selvää, nyt huolimatonta ja vapisevaa. — "Me olemme Pariisissa. Tule tervehtimään. Minä ikävöin kauheasti." — Tapasin hänet vaimoineen, lapsineen ja koirineen pienessä synkässä asunnossaan Batignollessa. Epäsäännöllisyys, jolle ei täällä ollut tilaa oikein levitelläitä, näytti vielä kurjemmalta kuin maalla. Vaikka poika ja koirat kieriskelivät ja pyöriskelivät ympäriinsä karsinata muistuttavan huoneen lattialla, makasi Heurtebise sairaana kasvot seinään päin, täydellisessä voimattomuuden tilassa. Vaimo, koristeltuna ja välinpitämättömänä, ei huolehtinut hänestä rahtuakaan. "En tiedä mikä häneen on mennyt", sanoi hän samantekevästi olkapäitään kohottaen. Kun Heurtebise sai nähdä minut, tuli hän muutamiksi hetkiksi iloiseksi kuten ennenkin, vieläpä kuulin pari kertaa hänen vanhan, hyväntahtoisen naurunsakin, joka kuitenkin sammui pian. Hän oli Pariisisissakin pitänyt maalla saamansa tottumukset ja vaikkapa huone oli rappiolla rahapulan ja sairauden tähden, tuli tuossa kahdentoista aikaan joku kuokkavieras, eräs pieni kaljupäinen| nukkavieru, jäykkä ja ärtyinen herra, jota nimitettiin "Proudhon lukijaksi". Ainakin minulle esitti Heurtebise hänet tällä nimellä. Kun kysyin: "Kuka hän on?" vastasi hän totisesti: "Hän on eräs hyvin lahjakas mies, joka on perinpohjin tutkinut Proudhonnea." Siltä hän ei kuitenkaan paljo muuten näyttänyt, sillä tämä syvämielinen ajattelija ei puhunut koskaan sanaakaan paitsi pöydässä moitti paistin olevan liian sitkeätä tahi kastikkeen olevan epäonnistunutta. Sinä päivänä sanoi "Proudhonnin lukija" aamiaisen olevan kaiken arvostelun alapuolella, joka ei kuitenkaan estänyt häntä ahmimasta puolet kaikesta mitä tarjolla oli.

Miten tämä ruoka-aika sairaan sängyn vieressä tuntui minusta tuskalliselta! Vaimo lörpötteli kuten tavallisesti ja antoi pienokaiselle silloin tällöin pienen muksun, koirille luun ja filosoofille pikkuhymyn. Ei ainoatakaan kertaa Heurtebise kääntynyt meihin päin, eikä hän kuitenkaan nukkunut. En ollenkaan tiedä ajatteliko hän. Minun rakas, kelpo ystäväni! Näissä alituisissa kurjissa taisteluissa olivat hänen voimakkaan luonteensa sulat karisseet pois ja hän alkoi tehdä kuolemaa. Hänen hiljainen kuolintaistelunsa, joka pikemmin oli elämän hylkäämistä, kesti muutamia kuukausia ja niin tuli rouva Heurtebisesta leski. Ja kun kyyneleet eivät olleet hänen silmiänsä sumentaneet ja kun hän edelleenkin suki hiuksensa yhtä huolellisesti ja Allbertot & Fajon vielä olivat à prendre, meni hän naimisiin Allbertot & Fajonin kanssa — kenties molempien kanssa. Kaikissa tapauksissa pääsi hän nyt siihen elämään, johon hän oli luotu: puotimamsellin tyhjään lörpöttelyyn ja ijankaikkiseen hymyilemiseen.

III.

"Rakkauden uskontunnustus."

Hän oli aina ajatellut elämänsä suloisimmaksi arvaksi päästä naimisiin runoilijan kanssa. Mutta armoton kohtalo oli päättänyt toisin ja sen sijaan, että olisi käynyt hänen kunnianhimoisten ja romantillisten toiveittensa mukaan, oli se säätänyt hänelle jotenkin yksinkertaisen ja vaatimattoman arvan — hänen piti mennä naimisiin erään rikkaan kasvitarhanomistajan kanssa Auteuilissa, eräs hyvin rakastettava ja hauskanmoinen herra, jonkun verran vanhempi kuin hän ja hänellä oli yksi ainoa viaton ja kaukana kaikesta peloittavuudesta oleva heikkous, hän nimittäin oli kiihkoisa puutarhan hoitaja. Tuo kelpo mies oli aina puutarhassa istutuksiensa kanssa. Joko istui hän aivan kokonaan ruusuistutustensa keskellä, askarrellen eri kukkalajien jalostamisessa, työskenteli lapioiden tahi kastellen ja myöntää täytyy, että nämä toimet tarjoavat monipuolista huvia sille, joka ei aja takaa kaikkein korkeimpia ihanteita.

Ja nyt oli hän puutarhurinsa kanssa ollut naimisissa lähes yhdeksän vuotta. Matkansa elämän läpi oli ollut hänelle yhtä suoraa, yhtä tasaista ja yksitoikkoista kuin huolellisesti hoidetut käytävät miehensä puutarhassa. Melkein kymmenen vuoden ajan oli hän nyt kuullut puutarhasaksien yksitoikkoista raksutusta tahi vesisuihkun lorinaa, joka hiljaa ja suloisesti valui vesikannusta kukkapenkeille. Tuo piintynyt kukkaisten ihailija piteli vaimoansa samojen sääntöjen mukaan, joka kelpasi hänen kukillensakin. Hän piti tarkan vaarin lämpömäärästä ulkoilmakasveilla koristetussa salongissaan. Hän koetti niin paljo kuin mahdollista suojella häntä huhtikuun kylmiltä ja maaliskuun auringolta; aivan kuin hän vuodenajan mukaan muutteli ruukkukasvejaan joko vapaaseen ilmaan tahi huvihuoneeseen, niin hän määräsi myöskin vaimonsa elintavat — aina katsoen ilmapuntaria ja kuunvaiheita.

Kauvan eli rouva tällä tavalla eroitettuna maailmasta sen muurin sisällä, joka ympäröi hänen miehensä puutarhaa. Hiljaisesti ja vaatimattomasti kuin orvokinkukka vietti hän päivänsä, mutta sielunsa sisimmässä ikävöi hän vieraita, vähemmän säännöllisesti ja taidokkaasti laitettuja puutarhoja, missä köynnöskasvit kietoutuvat puun runkoihin ja liehuvat niiden ruumiissa, missä suloiset ulkoilmakukat, tavallisille ihmisille tuntemattomat, avaavat nuppunsa ja missä silmä saa juopua mielikuvituksen värivivahduksista. Sellaisia puutarhoja esitetään usein joidenkin runoilijain kirjoituksissa ja siksi luki hän kaikki runot ja värssyt, jotka mahdollisesti voivat tulla puutarhaintoilijan ahtaaseen maailmaan. Miehen oma sellaisen kirjallisuuden tunteminen supistui runomittaisiin ilman ennustuksiin kalenterivärssyihin, kuten esimerkiksi tämmöisiin:

"Jos ei kylmä Kynttelinä, Ei palella Paavalina, Ei oo helle heinäkuussa."

Valitsematta ja aikomatta luki tuo onneton rouva vaikka mitä runoja, jotka vaan sattuivat hänen käsiinsä. Hän ahmi säännöllisesti kaikki, vieläpä kaikkein kurjimmatkin töherrykset. Hän oli onnellinen jo nähdessäänkin loppusointuja "hempi ja lempi!", "taivas ja vaivas", "kulta ja tulta". Kirjan suljettuaan vaipui hän tuntikausia kestävään uinailuun ja herättyään siitä huokasi hän: "Oo, kuinka ilkeästi on mieheni minut pettänyt!"

Kaikki tämä olisi muuten mennyt menojansa kaikessa viattomuudessansa ja varmaan asettunut hiljaisiin toiveisiin, riuduttaviin huokauksiin ja ikävöimiseen, ellei juuri kaikkein vaarallisimmalla hetkellä rouvan täyttäessä kolmekymmentä vuotta — tämä ajankohta toimittaa, kuten tunnettu, naisen hyveissä yhtä suuren muutoksen kuin keskipäivän aurinko, joka määrää sen päivän ilman — niin jos ei juuri silloin vastustamaton Amayry olisi sattunut hänen tielleen.

Amayry oli oikea lajinsa perikuva. Hänen muotonsa! Kantapäästä kiireeseen asti näkyi merkkejä, joita hän oli osakseen saanut hyvin valmistetusta maailmantuskasta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja poskensa kalpeat kuin kuolema. Lisäksi oli hän viimeisen venäläisen muodin mukaan huolellisesti käherretty ja viikset hoidettiin unkarilaisella partarasvalla! Hän oli yksi niitä onnettomia, jotka katselivat koko elämää epäilyksellä — mikä aina vaikuttaa voimakkaasti naisiin — mutta yhtäkaikki käy puettuna viimeisen muodin mukaan. Hän oli niitä lyyrikkoja, jotka eivät huolehdi arkipäiväisyyksistä ja joiden vapaus ja riippumattomuus parhaiten näyttäytyi nerollisen huolettomasti solmitussa kaulaliinassa, joka oli niin irrallaan, että se hetkenä minä tahansa voi auveta. Tarvitsi vaan nähdä minkä vaikutuksen hän teki lausuessaan keveästi väräjävällä äänellä kappaleita suuresta runoteoksestaan "Rakkauden uskontunnustus" ja kun hän tuli tuohon ihanaan paikkaan:

"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan..." silloin sanankuulijat tiesivät tuskin itsestäänkään, niin olivat ihastuneita.

Todennäköisesti ei tee tuolle taitavalle lumoojalle väärin, jos otaksuu, että hän uskoi "korkeuden herraan" yhtä vähän kuin johonkin muuhunkaan. Mutta, kuten tunnettu, eiväthän naiset kysy sellaisia pikkuasioita. Hyvin sointuvat sanat ovat houkutuspala, jonka kaikki ilman poikkeusta nielevät ja joka kerran kun Amayry lausui "uskontunnustustaan" kertyivät he piiriin hänen ympärilleen ja avonaisilla ruususuillaan ahmivat hänen haikailevan, taidokkaasti heitetyn syöttikoukkunsa. Taivahinen! Voihan ymmärtää — niin kaunisviiksinen runoilija, joka sen lisäksi uskoo rakkauteen niinkuin korkeuden herraan!

Ja niin kävi kukkaisviljelijän rouvalle kuin monelle muullekin, hän ei voinut vastustaa. Kun hän oli kuullut hänen runonsa kolme kertaa, oli hän voitettu. Ja hänen uneksuva ja huikentelevainen luonteensa, samalla kertaa kunniallinen ja ylpeä, hylkäsi kaiken epäilyksen ja horjumisen. "Uskontunnustuksissaan" oli runoilija myöskin selvästi osoittanut ettei hänellä ole mitään käsitystä salaisesta rakastajasta, joka "käy ympäri kantaen päätään korkealla ja polkee petetyt sielut jalkojensa alle."

Tuo nuori rouva otti niinmuodoin "Rakkauden uskontunnustukset" ojennusnuorakseen. Hän pakeni äkisti Auteuilista ja heittäytyi runoilijan syliin. "Minä en voi kauvemmin elää yhdessä! tuon ihmisen kanssa! Vapahda minut!" Tällaisissa tapauksissa näet oma puoliso aina merkitään "tuoksi ihmiseksi" ja niinmuodoin! sillä nyt tarkoitettiin kukkaisviljelijää.

Ensi silmänräpäyksen oli Amayry jäykistynyt hämmästyksestä. Kuinka hitossa oli tuo kolmenkymmenvuotias rouva tullut ajatukseen ottaa todeksi sen, mitä hän oli sanonut lemmen tunnossaan ja yksinkertaisesti tullut ja heittäytynyt hänen syliinsä? Mutta hän piti hyvässä pelissä hyvän naaman ja otti vastaan mitä kohtalo odottamatta oli hänelle säätänyt. Siitä huolellisesta hoidosta, minkä rouva oli puutarhurin luona saanut, oli hän niin hyvin säilynyt, ettei siihen nähden mitään puuttunut.

Heidän yhteiselämänsä ensipäivät olivat tosiaankin hurmaavia. Pelättiin vaan petetyn aviomiehen seuraamista; piti kätkeytyä otetun nimen varjoon; piti myötäänsä muuttaa asuntoa ja luonnollisesti valita ne vähemmän huomatuista taloista etäisimmissä Pariisin laitakaupungeissa. Ei uskallettu mennä ulos ennenkuin iltasilla ja silloinkin täytyi tarkkaan katsella ympärillensä kaikille suunnille ennenkuin lähdettiin tunteelliselle kuutamokävelylle ulos linnoituslaitoksille.

Mikä ihmeellinen valta romantiikalla on! Mitä suurempaa pelkoa rouva tunsi, sitä kekseliäämmästi mies käytti varovaisuuskeinoja, sulki tarkemmasti ikkunan verhot ja mitä tiheempiä harsoja hän vaati rouvan käyttämään, sitä suuremmalta ja ihmeellisemmältä näytti runoilija hänen silmissään. Iltaisin aukaisivat he pikkuhuoneensa ikkunan ja katselivat tähtiin, jotka välkkyivät kauniimmasti kuin merkkiliekit lähellä sijaitsevalla rautatien pihalla, ja silloin rouva antoi hänen lausua:

"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan...!" Se oli aivan yksinkertaisesti ihmeen ihanaa!

Onnettomuudeksi ei riemu kestänyt kauvan. Petetty aviomies näyttäytyi aivan rauhalliseksi eikä antanut nähdä eikä kuulla mitään. Mitäpä häneltä voisi odottaa? "Tuo ihminen" oli eräänlainen filosoofi. Kun hänen vaimonsa oli hänet noin loukkaavalla tavalla hyljännyt, oli hän sulkenut porttinsa, hoiteli kukkiansa ja tunsi hiljaista tyytyväisyyttä, että ne eivät voineet häntä hyljätä, kun olivat maahan kiinni juurtuneet. Meidän rakastuneemme rauhoittuivat vähitellen ja kääntyivät takaisin Pariisiin. Mutta nyt huomasi nuori rouva äkisti, että jumaloitu runoilija oli ikäänkuin muuttunut. Pako, arkuus tulla yllätetyksi, pelko joutua kiikkiin, alituinen rauhattomuus, sanalla sanoen kaikki, joka oli antanut pysyväisesti ravintoa heidän intohimoillensa, liukui pois itsestään ja nyt alkoi rouva vihdonkin ymmärtää häntä, nähdä selvästi. Jokaisessa tilaisuudessa, joka koski heidän pienen kotinsa sisustusta, heidän arkipäiväisen elämänsä pienissä yksityisseikoissa oppi hän tuntemaan sen miehen, jonka kanssa hän eli yhdessä.

Ne vähäiset korkeammat, miehekkäät ja myötätuntoiset tunteet, jotka luonto hänelle oli lahjoittanut, oli hän käyttänyt värssyihinsä, ettei hänellä ollut vähintäkään omaksi käytettäväksensä. Hän oli pikkumainen, itsekäs ja ennen kaikkea turhan tarkka — jotain, jota rakkaus ei koskaan voi anteeksi antaa. Välttääksensä pelättyä takaa-ajoa oli tarvinnut ajaa viikset pois ja tämä oli häntä rouvan silmissä halventanut. Aivan toiselta oli hän näyttänyt silloin kun rouva näki hänet — ihanan nuorukaisen — poltetuin kiharoin — ensikerran vahakynttilän uinailevassa valossa ja kun hän lausui "Uskontunnustustaan". Niin takaisin vetäytyneenä kuin hänen täytyi rouvan tähden elää, näytti hän vähitellen koko luonteensa ja nyt tulivat hänen heikkoutensa ja puutteensa päivän valoon. Pahin kaikesta oli se, että hän lakkaamatta kuvitteli olevansa sairas ja oli jo kauvan ollut taipuvainen sellaisiin kuvitelmiin. Tuo sankarimainen Amayry kääriytyi villaisiin ja kihtilaastareihin ja hänen kamiininsa hyllyllä seisoi lääkepullo sekä toisella pilleri- ja pulveri-laatikoita toinen toisensa vieressä. Pitkän ajan sai pikku rouva hoitaa diakoonin ja sairaanhoitajattaren töitä. Alistuen kantoi hän kohtaloaan, kun hänestä tuntui että siten sovittaa harha-askeleensa ja että hänen elämänsä vasta nyt oli saanut ominaisen päämäärän. Mutta sitten alkoi hänen intonsa siihen nähden haihtua. Ylenmäärin kuumassa huoneessa, missä runoilija istui villapeittoihin käärittynä, ikävöi hän päästä takaisin puutarhaan Auteuil'issa, missä tuoksui niin suloisesti ja ilma oli niin raitis ja kaunis — ja näissä heräävissä unelmissa näki hän hyväntahtoisen kukkaisviljelijän käyskentelevän siellä hiljaa, niin vaatimattomana ja oman hyödyn pyytämättömänä puittensa ja kukkainsa keskellä. Kuinka paljon voittikaan puutarhuri vertailussa tuon kiihkoisen ja itsekkään ihmisen kanssa, joka nyt oli hänen rinnallaan.

Kun kuukausi oli kulunut, oli hänet vallannut rakkaus puolisoonsa ja hän rakasti häntä oikein ja totisesti eikä kuvitellen ja teeskennellen totisuutta. Eräänä kauniina päivänä kirjoitti hän miehelleen pitkän epistolan kiihkeästi vakuuttaen kärsimyksiänsä ja uudestaan herännyttä rakkauttansa häneen. Hän ei saanut vastausta. Miehensä katsoi varmaan, ettei hän ole vielä kylliksi rangaistu. Nyt kirjoitti hän hänelle kirjeen kirjeen perästä kerjäten rukoilevilla sanoilla anteeksiantoa ja suostumusta tulla takaisin hänen luoksensa, vakuuttaen rakastavansa häntä nyt enemmän kuin elämäänsä ja selitti ennen kuolevansa kuin jatkaa elämää "tään ihmisen" kanssa. Nyt oli niin muodoin vuoro entistä rakastajaa nimittää sillä nimellä. Kirjeet kirjoitti hän luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, sillä hän vakavasti täydellisesti uskoi Amayryn olevan rakastunut häneen, ja yhtä kiihkoisesti kun rouva ikävöi miehensä anteeksiantoa, yhtä paljon kauhistutti häntä mitä rakastajansa tekisi otaksuttavassa mustasukkaisuudessaan.

"Hän ei koskaan antaisi minun mennä", ajatteli rouva epäillen.

Kun hän lopuksi hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut anteeksiannon ja kukkaisviljelijä oli myöntynyt, että hän saa jälleen tulla hänen luoksensa — olemmehan jo sanoneet hänen olleen filosoofin — alkoi hän salaisesti valmistukset kotilieden luo kääntymistään varten ikäänkuin se olisi ollut vaarallisin pakoretki. Hän aivan yksinkertaisesti antoi puolisonsa hänet ryöstää pois, sillä se oli hänen mielestään ainoa mahdollinen pääsytie. Eräänä iltana kun runoilija, joka jo aikoja sitte oli väsynyt tähän kahdenkeskiseen yhteiselämään ja ei ollut vähemmin ylpeä jälleen kasvaneista viiksistään, oli mennyt erääseen seuraan, missä hän aikoi lausua "Rakkauden uskontunnustustaan", kääriytyi rouva suureen viittaan, juoksi lähimpään kadunkulmaan, missä miehensä jo odotti ajopeleissä, nousi vaunuihin ja tuli jälleen puutarhaan, ainiaaksi parannettuna kaikesta halustaan olla runoilijan vaimo.

Tämä ainoa runoilija, joka varmaankaan ei ollut parasta lajia, oli ijäksi päiväksi turmellut hänen runollisen makunsa.

IV.

Italiatar.

Näytäntö oli loppunut. Kun yleisö vaihtoi kiihkeästi mielipiteitään uudesta kappaleesta tunkeutuen eteenpäin ja leveänä ihmisvirtana aaltoili vahvasti valaistussa käytävässä, olivat muutamat kirjailijan ystävät, minä niiden mukana, kerääntyneet taiteilijain käytävän ulkopuolelle onnitellaksemme häntä. Mitään erikoista menestystä ei kappale ollut suinkaan saavuttanut. Se ei soveltunut nykyajan ihmisten aatesuunnille ja johtavalle maulle. Kirjailija oli rohkealla kädellä koettanut murtaa ne väliseinät, jotka oli asetettu kysymykselle mikä on "sopivaa teatterille", hän oli hyvin vähän välittänyt draamallisen suvaitsevaisuuden rajoista. Opettavaiset arvostelijat olivat langettaneet tuomionsa: "Semmoinen ei sovi näyttämölle", ja kaikellaiset irvistelijät bulevardeilla kostelivat, kun muutamissa parhaimmissa värssyissä heidät oli asetettu jotenkin huonoon tunnelmaan, lakkaamatta hokien: "Ei kukaan ihminen mene teatteriin sellaista katsomaan. Se kappale ei tule monta penniä tuomaan kassaan." — Me sitävastoin olimme ylpeitä ystävästämme, joka oli uskaltanut käyttää sellaista kieltä, joka oli osannut pukea ajatuksensa ja katsantokantansa niin suloisesti sointuviin sakeisiin ja joka oli piirtänyt miehensä ja naisensa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat eikä sellaisia kuin nykyajan katsantotapa vaatii — vaatimus, joka edellyttää otaksuman katsojalla olevan heikot silmät tahi värjätyt silmälasit.

Koneistonhoitajien, palosotilaiden ja kuvailijoiden joukossa tuli runoilija teatterirakennuksesta meitä vastaan. Hän käveli pitkä eturuumis hieman eteenpäin nojallaan ja näytti niinkuin häntä olisi viluuttanut, sillä hän oli kääntänyt takkinsa kauluksen ylös niin että hänen harmaa partansa ja harmahtavat hivuksensa olivat osaksi sen alle kätkettynä. Hän näytti hyvin masentuneelta. Ammattitaputtajien, hänen hyvien ystäviensä ja muiden enemmän sivistyneiden suosionosotukset olivat rajoittuneet ainoastaan siihen teatterisalongin soppeen ja sanoi hänelle nyt jo, ettei hänen kappaleensa tulisi elämään monta esitystä. Eikä yleisö ollut osoittanut mitään erikoista huomaavaisuutta, kun hänen nimensä julkaistiin [Kun uusi kappale Pariisissa esitetään, saa yleisö vasta ensi-illan jälkeen tietää kirjailijan nimen. Tämä nimen julkaisu tulee todistukseksi, tuleeko kappale hyväksytyksi tai ei, sillä jos niin ei ole, estää nimen julkaisemisen yleisön valtaava huuto.] — se oli kaikunut ehkä aivan huomaamatta — ja sehän aina oli syynä huonoon tuuleen. Kun on työskennellyt parikymmentä vuotta ja kun tietää itse olevansa lahjakkuutensa ja voimiensa huipulla ja yksinkertainen joukko ei tahdo sitä ymmärtää, on se jokseenkin masentavaa, niin kerrassaan musertavaa. Sillä silloin sanoo itselleen: "Voihan olla niinkin, että he ovat oikeassa!" Ja silloin tulee epäileväksi ja pelkuriksi...

Meidän iloinen huudahtuksemme ja ystävällinen käden puristuksemme häntä jonkun verran iloitti. "Luuletteko todellakin, että se meni hyvin? Voin vakuuttaa: tähän kappaleeseen olen antanut mitä ylipäänsä voin esittää." Hän laski kuumeentapaisesti vapisevat kätensä meidän käsiimme, ja koetti silmistämme etsiä kehoitusta ja luottamusta. Samalla tavalla sairaan katse kiintyy lääkäriin kun hän änkyttää: "Eihän se ole hengenvaarallista, vai kuinka — enhän minä kuole?" — Ei, ei, rakas runoilija, et sinä tule kuolemaan. Kun operetit ja koristus-kappaleet ovat eläneet satoja esityksiä ja houkutelleet tuhansia katsojia, ovat aikaa sitten unhoitetut ja haudatut, huolimatta kaikista houkutuksista, joita on käytetty, on sinun teoksesi edelleen säilyttävä nuoruutensa ja elämäntuoreutensa.

Kun me nyt kaikki seisoimme siinä pian tyhjentyvällä käytävällä koettaen lohduttaa ja iloittaa ystäväämme, kuulimme lähellämme erittäin voimakkaan äänen huutavan kaukana kauniista olevalla italian murteella: "Hoi, sinä! Nyt on kai jo kylliksi lörpötelty runoudesta ja muusta sellaisesta. Nyt menemme kotiin stufatoamme syömään."

Samassa otti eräs jotenkin lihava kapottihattuinen ja punaruutu-takkinen nainen ystäväämme käsivarresta, ja tämä tapahtui niin epähienolla ja käskevällä tavalla, että hän nähtävästi — kasvoista ja ryhdistä päättäen — tunsi itsensä ikäänkuin haavoitetuksi ja kiusatuksi.

"Vaimoni!" sanoi hän kääntyen meihin. Sen jälkeen kääntyi hän jälleen vaimoonsa, pakoitti itsensä hymyilemään ja sanoi:

"Emmeköhän pyydä näitä ystäviämme seuraamaan meitä näyttääksemme heille kuinka mainiosti osaat laittaa stufatoa?"

Tämä sanottiin turhaan italian kielellä, sillä rouva oli ehdoituksesta samaa mieltä. Me niinmuodoin seurasimme heitä Montmartreen — viisi tai kuusi mitä meitä oli — maistaaksemme ylistettyä häränpaistia.

Myönnän, että olin kauvan toivonut nähdä ystävämme kotia. Naimisensa jälkeen oli hän kerrassaan vetäytynyt pois kaikesta seuraelämästä, hän oleskeli melkein aina maalla.