Part 1

TAITEILIJAN AVIOLIITTO.

Pariisilaisia kuvia

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomentanut

K. Halonen

Oulussa, H. W. Marjamaan kirjapainossa, 1909.

SISÄLTÖ:

I. Proloogi. II. Rouva Heurtebise. III. "Rakkauden uskontunnustus." IV. Italiatar. V. Laulajapari. VI. Väärinkäsitys: Vaimon ajatuksia. VII. Väärinkäsitys: Miehen ajatuksia. VIII. Tahallinen pahoinpitely. IX. Bohème. X. Katkelma erään naisen kirjeestä ystävättärellensä. XI. Suuren miehen leski. XII. Valehtelijatar. XIII. Kreivitär Irma. XIV. Mitä koruompeluksiila reunustettu hännystakki tiesi kertoa.

I. Proloogi.

Saako taiteilijat mennä avioliittoon?

Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessä päivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsa ja juttelivat.

Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille. Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaan heikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkuttelee tuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinille taidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille ja tauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.

Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaa kun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmät ja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuin hän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaa narreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaan kuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaa siitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli ja matolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassa myöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennyt lapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen, missä lapsi piti asettaa sänkyyn.

Kaikki tässä taiteilijakodissa todisti hiljaista ja rauhallista perheonnea. Runoilija oli kerrassaan hurmaantunut ja antoi tämän tunteensa purkautua sanoiksi.

"Sinä olet niinmuodoin menetellyt oikein", sanoi hän kääntyen ystäväänsä. "Löytyy vaan yksi laji totista ja oikeata onnea. Yksi luulee sen saavuttavansa yhdellä, toinen toisella tavalla, mutta onni on toki yksin ja ainoastaan avioliitossa. Sinun pitää toimittaa minut naimisiin!"

_Maalari_: En, en ikinä! Siihen minä en suostu. Ole hyvä ja mene naimisiin omin neuvoinesi jos sinua huvittaa. Minä en sekoita itseäni sellaisiin tekoihin.

_Runoilija_: Ja miksi et?

_Maalari_: Siksi — siksi että taiteilijoiden, niinmuodoin myöskin runoilijoiden, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.

_Runoilija_: No, sepä on todellakin liian ankarata! ja sen sinä uskallat sanoa! Sinä! Eikö lamppu sammu ja muurit muserru yhteen sinun syntisen pääsi ylitse? Ajattelehan toki, onnettomuuden ihminen, että olet minun suonut katsella tässä aivan häiritsemätöntä avio-onnea! Olet herättänyt sielussani melkein kateuden tunnetta ja nyt kiellät minua halaamasta samaa onnea? Oletko ehkä sydämettömän rikkaan kaltainen, joka kaksin kerroin nauttii omasta hyvinvoinnistaan kun näkee toisten kärsimyksiä ja hätää, ja vasta perinpohjin tuntee mielihyvää istuessaan oman lämpimän ja loistavan lietensä ääressä ajatellen, että sade ulkona rankasti syöksee alas ja että niin monta kurjaa rääsyläistä on ilman kattoa päänsä päällä.

_Maalari_: Ajattele minusta mitä tahdot. Tunnen liijan suurta ystävyyttä sinua kohtaan tahtoakseni auttaa sinua tekemään tyhmyyttä — tyhmyyttä, jota ei koskaan elämässä voi hyväksi tehdä.

_Runoilija_: Keskustelkaamme asiasta. Kuinka sinulle on käynyt? Etkö ole täysin tyytyväinen? Ja kuitenkin olin vähintäänkin saanut sen käsityksen kuin onni totisesti olisi sinun luoksesi kotiutunut.

_Maalari_: Ja siinä olet oikeassa. Minä olen onnellinen. Täydellisesti onnellinen. Rakastan vaimoani koko sydämestäni ja kun minä ajattelen lastani, tahtoisin ääneen riemuita. Avioliitto on tullut minulle rauhalliseksi satamaksi, missä tunnen saavani suojaa monesta myrskystä ja vaarasta. Ei semmoiseksi, mihin lyöttäytyy rauhassa loikomaan, piintyy ja tulee kelpaamattomaksi merelle, vaan lahdelmaksi, johon heittäytyy ankkuriin korjatakseen purjeita ja mastoa ja lepää ennen uusia matkoja tuntemattomiin maihin. En koskaan ole työskennellyt mieluummin kuin jouduttuani naimisiin ja parhaimmat tauluni olen maalannut sen jälkeen.

_Runoilija_: No — mutta —?

_Maalari_: Rakas ystäväni! Vaarassa tulla sinulle naurettavaksi, täytyy minun yhtäkaikki sanoa, että katselen onneani ihmeenä, joka on eriskummallinen ja tavaton. Niin, käsitänhän hyvin mitä avioliitto oikeastaan on ja enemmän kummastuttaa minua se onnellinen arpa, jonka olen voittanut. Ja niin ollen olen aivan samallainen kuin ne, joilla ei ole mitään tietoa vaarasta ja urhoollisesti käyvät sitä kohti huomaamatta ja sitte jälkeen päin ihmettelevät omaa rohkeuttaan.

_Runoilija_: Mutta mistä sitten aiheutuvat sen hirvittävät vaarat?

_Maalari_: Ensimäinen ja pahin on se että tultuaan siihen kadottaa kykynsä, tahi vähintäänkin heikentyy se. Ja minä uskon sen olevan hyvin tärkeän asian taiteilijalle. Pyydän sinun muistamaan, etten ajattele tavallisimpia ja yksinkertaisempia oloja. Myönnänhän, että avioliitto suuressa kokonaisuudessaan on kerrassaan mainio kasvatuslaitos ja että usea meistä miehistä vasta siihen jouduttuaan oppii hoitamaan taloutta ja itseänsä sitten kun on saanut perheen ja etenkin kun se alkaa lisääntyä. Onhan tapauksia, joissa naiminen on tarpeellinen koko olemassa ololle. Naimaton juristi esimerkiksi — semmoista tuskin voi ajatella tässä maassa. Ei voi koskaan luottaa riittävään lepoon ja rauhaan. Mutta meille maalareille, kirjailijoille, kuvanveistäjille ja säveltäjille — jotka elämme vähän syrjässä elämän suuresta hyörinästä ja jotka lakkaamatta olemme kiinni tutkimuksissamme muovailla ja luoda taideteosta, me, joiden täytyy eroittautua suuresta joukosta, samoinkuin täytyy ottaa pari askelta takaisin taulusta voidakseen nähdä ja käsittää sen kokonaisuudessaan — meille kaikille, sanon minä, ei pitäisi avioliiton olla sääntönä, vaan poikkeuksena. Kun me taiteilijat nyt kerta olemme sellaisia hermostuneita, kevytluontoisia ja vaihtelevia olentoja — sanotaanhan meitä usein myöskin suuriksi lapsiksi — meille sopii ainoastaan erikoisilla lahjoilla varustettu nainen — nainen, jota tuskin voi löytää tästä maailmasta ja sen vuoksi tekee parhaiten ollessaan etsimättä. Suuri Delacroix — ihailethan syvästi hänen teoksiansa — hän tiesi sen! Mitä suloista taiteilijaelämää eikö hän viettänyt kuvaamonsa neljän seinän sisällä, kun hän omisti kaikki ajatuksensa ja työnsä taiteellensa! Olin kerran käymässä hänen pikku huoneessaan Champrosayssa ja pienessä pappilan puutarhassa missä ruusut kukkivat niin suloisesti. Tässä paikassa vietti tuo suuri taiteilija kaksikymmentä vuotta yksinäisyydessä. Mikä rauha, kuinka erillään maailman hälinästä! Voitko ajatella Delacroix'ia naineena ja perheen-isänä kaikkine huolinensa, niinkuin lastenkasvatus, sairaudet, kaikellaiset tarpeet, joita lisääntyneet tulot täytyy seurata? Luuletko, että hän siinä tapauksessa olisi onnistunut luomaan niin täydellisiä teoksia kuin hän nyt on tehnyt?

_Runoilija_: Puhut Delacroix'ista, mutta ajatteleppas Viktor Hugo'a! Voitko väittää avioliiton vaikuttaneen häneen siten, että teoksensa sen kautta olisivat tulleet vähemmän mainioita?

_Maalari_: En, häneen en luule avioliitolla siinä katsannossa olleen vaikutusta. Mutta kaikilla taiteilijoilla ei olle niin suuria lahjoja, että heille sen vuoksi voisi anteeksi antaa heidän tyhmyyksiänsä. Heidän kunniansa aurinko ei sädehti kylliksi kirkkaasti voidakseen kuivata kaikki ne kyyneleet, jotka heidän tähtensä vuodatetaan. Niin, sanotaanhan aina, että on hauska olla taiteilijan vaimo — mutta onko hän onnellinen? Ei! Sanon sinulle, että ratavartijan vaimo on paljo onnellisempi kuin taiteilijan vaimo.

_Runoilija_: On se kuitenkin lievemmin sanoen omituista kuulla noin räikeätä saarnaa avioliittoa vastaan mieheltä, joka itse on naimisissa ja lisäksi onnellisissa naimisissa.

_Maalari_: Sanon sinulle vielä kerran, etten puhu itsestäni. Näkökantani asiassa olen saanut niistä lukuisista valitettavista tapauksista, joita olen nähnyt toisista — niistä loppumattomista väärinkäsityksistä, joita alituisesti esiintyy taiteilijamaailman avioliitoissa ja jotka muodostavat omituisen elämänkatsomuksemme. Ajattelehan itse! Täällä on meillä eräs kuvanveistäjä, joka täysissä ja parhaissa nuoruudenvoimissaan ja ollen korkeammassa määrässä kyvykäs, on siirtynyt pois hyläten vaimonsa ja lapsensa. Koko maailma tuomitsee häntä, enkä minä tahdo suinkaan ottaa häntä puolustaakseni. Mutta kuinka se kaikki on käynyt, sen voin ihan hyvin käsittää. Katsokaa — tuo nuori mies eli ensin ainoastaan taiteellensa välittämättä laisinkaan maailmasta ja sen hälinästä. Ja hänen muuten rakastettava ja ymmärtäväinen vaimonsa on nyt kymmenen vuoden ajalla — sen sijaan, että olisi poistanut hänen luotansa kaikki mikä hänelle on kiusaksi — tuominnut hänet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin velvollisuuksiin seuraelämässä. Hän sai koko joukon niin sanottuja "virallisia" toimituksia — hän sai inhoittavien samettikalottisten kunnianmiesten ja mauttomasti puettujen rouvien muotokuvia rintataskuunsa. Sitten häiritsi hän häntä ehkä kymmenenkin kertaa päivässä välttämättömän tarpeellisilla vierailuilla ja iltaisin pakoitti hänet pukeutumaan hännystakkiin ja valkoisiin hansikkaisiin ja vei kerallansa yhdestä salongista toiseen. Sinä voit sanoa: "Hänen ei olisi pitänyt siihen tyytyä, vaan sanoa yksinkertaisesti ja varmasti 'ei' rouvan vaatimuksiin." Mutta tiedäthän myöskin kuinka juuri me taiteilijat, paikallaan pysyessämme, kotiin sidottuine elämäntapoinemme, enemmän kuin muut ihmiset olemme riippuvat ympäristöstämme. Kotielämän ilma ympäröi meitä ja jos emme ole aivan korkeiden aatteiden kiihoittamia, tulemme tämän ilman vaikutuksesta aivan liian pian veltoiksi, lamautuneiksi ja väsyneiksi. Muutoin antaahan taiteilija kaiken tarmonsa, voimansa ja elämänkuntonsa tulla teoksensa hyväksi ja tämä tekee hänet siksi voipuneeksi, ettei hänellä ole silmää nähdä jokapäiväisen elämän pikkumaisuuksia ja niinmuodoin ei viitsi itseään niillä rasittaa. Sen kautta saa naistyranni paljon helpommin vallan hänen ylitsensä. Kukaan ei voi silloin pikemmin kuin taiteilija olla selvillä, että hänet on voitettu ja pakoitettu ikeen alle. Mutta usko minua — hän ei kärsi sitä liian kauvan. Jos eräänä päivänä nuo näkymättömät kahleet, jotka häntä sitovat, ilmeisesti tulevat esteeksi hänen taiteellisille pyrkimyksilleiisä, heittää hän päältään ikeen, kainostuu entistä heikkouttansa, nousee ja menee omaa tietänsä, kuten ystävämme kuvanveistäjä. Sinä tiedät, että hänen vaimonsa oli menehtyä tämän johdosta. "Mitä maailman päivinä minä sitten olen hänelle tehnyt?" kysyi tuo säälittävä olento kerta kerran perästä. Ja hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän vaan ei ollut ymmärtänyt häntä. Ollaksensa taiteilijalle kelvollinen vaimo ei yksin riitä olla kaunis, viisas ja hyvä — hänen pitää omata sanomaton määrä hienotunteisuutta ja itsekkyydetön uhrautumiskyky, jota harvoin löytää tässä elämässä. Ja kuinka nämä ominaisuudet voi löytyä naisessa, joka ei tiedä mitään elämästä, vaan palaa uteliaisuudesta oppia sitä tuntemaan kaikissa vivahduksissansa? Hän on nuori, hän on naimisissa kuuluisan miehen kanssa, jolle kaikki ovet ovat avoinna. Laupias taivas! Onko ihmeellistä, että hän tahtoo vähän näyttäytyä hänen käsivarressaan? Sehän ainoastaan on aivan luonnollista. Mutta kun miehellä on mielessä joku suurteko, pitää hän itsensä jotenkin etäällä ihmisistä? Hän on tullut tietoisuuteen, että aika rientää nopeasti ja että työ on vaivaloista ja sen vuoksi ei hän tahdo taipua ottamaan osaa julkiseen elämään. Sillä tavalla syntyy eripuraisuutta ja kireät välit puolisoiden kesken. Molemmat puolet tuntevat itsensä onnettomiksi, ja jos nyt mies pysyy lujasti kiinni aikeessaan tahi osoittautuu myöntyväiseksi, on joka tapauksessa tasapaino häiriintynyt, rauha on poissa. Ah, minä olen tuntenut monta sellaista onnetonta paria, jossa vaimo on ollut pyövelinä tahi uhrina — ehkä useammasti edellisenä kuin viimeisenä — ja useimmasti hänellä ei ole aavistustakaan, että hän on itse, joka syyn kantaa. Esimerkiksi eräänä iltana olin minä säveltäjä Dargentyn luona. Siellä oli hyvin suuri seura ja häntä pyydettiin soittamaan. Tuskin oli hän alkanut erästä hurmaavata masurkkaansa, millä säveltäjä on osoittautunut olevansa Chopinin arvokas jälkeläinen, kun hänen vaimonsa alkoi jutella — ensin aivan hiljaa, mutta sitten yhä kovemmasti. Keskustelu kävi vähitellen yhä vilkkaammaksi ja lopuksi olin minä ainoa, joka kuuntelin soittoa. Silloin sulki Dargenty pianon, kääntyi puoleeni ja sanoi hymyillen, mutta katkeran surullisella äänellä: "Niin se käy aina. Vaimoni ei pidä musiikista." Voitko ajatella jotain kauheampaa? Olla naimisissa naisen kanssa, joka ei anna arvoa miehensä taiteelle! Ei, ystäväni! Seuraa minun neuvoani ja ole naimatta. Sinä olet yksin, olet vapaa. Säilytä yksinäisyytesi ja vapautesi!

_Runoilija_: Niin, sinä voit kernaasti saarnata! Sinä voit puhua yksinäisyydestä. Jos sinä minun mentyäni saat jonkun hyvän aatteen, niin voit kaikessa mukavuudessa hautoa sitä täällä kodin lämmössä, tuntematta sitä autiutta ja epämiellyttävää tyhjyyttä, joka tukehuttaa ja kuolettaa jokaisen innostuksen oraan.

Olla yksin työskennellessään — niin, se kyllä käy päinsä. Mutta tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä väsyneeksi ja voimattomaksi, jolloin epäilee kelvollisuuttaan, epäilee omaa taidettansa. Kuinka onnellinen eikö silloin ole, jos hänellä aina on joku luonansa, joka uskollisesti on hänen sivullansa — rakastava sydän, jolle voi ilmaista huolensa pelkäämättä, että luottamus vahingoittaa kykyämme tahi usko siihen murtuu. Ja sitten lapsi! Tuo hymyilevä pikku olento, joka ilman mitään syytä siihen, on aina iloinen ja tyytyväinen — eikö tämä ole paras nuorentamiskeino, mitä ihmisellä voi olla? Ah, niin monta kertaa olen ajatellut sitä asiaa. Meille taiteilijoille, jotka olemme turhamaisia kuten kaikki, meille, joille edistyminen on elämän-ehto — niin vieläpä pintapuolinen, helposti vaihteleva arvostelu siitä, mikä on muodinmukaista, voi meille olla hyvin tärkeätä — juuri meille ovat lapset korvaamaton aarre. Heistä voi saada lohdutusta vanhentumiselle. Kaiken minkä me kadotamme, voittaa lapsi ajan kanssa. Voi lohduttaa itseään sillä, että saavutuksen, jota ei meille ollut suotu, voivat he taistella itsellensä, ja kun hiukset tulevat harmaiksi, niin onhan ilahuttavaa nähdä vierellään kultakiharainen, pienoinen pää.

_Maalari_: Oh, rakas runoilijani! Oletko myöskin ajatellut kuinka ahkerasti täytyy askarrella kynällä ja siveltimellä voidakseen ravita ja kasvattaa rakastettavia jälkeläisiänsä?

_Runoilija_: Lopuksi voit kuitenkin sanoa suoraan, että taiteilija kaikissa tapauksissa on luotu elämään perheessä. Ja se on totta, että ne meistä, jotka eivät mene naimisiin, tulevat epäsäännöllisen elämänsä kautta heikoiksi ja luonteettomiksi. He muistuttavat matkustajaa, joka väsyneenä ainaiseen kodittomuuteen lopuksi sijoittuu johonkin hotelliin, jonka otsikossa on: "Huoneita matkustajille kuukausittain tahi päivittäin", ja siinä he sitten viettävät koko elämänsä.

_Maalari_: Siinä he tekevät kerrassaan väärin. He omaavat itsellensä käsityksen avioliiton ikävistä puolista tuntematta sen hauskuuksia.

_Runoilija_: Sinä myönnät siis avioliitossa olevan hauskuuksiakin?

Vastaamatta nousi maalari ja etsi luonnostensa joukosta jotakin ja lopuksi löysi erään jotenkin rypistyneen ja huonosti pidellyn käsikirjoituksen ja kääntyi sen kanssa ystävänsä puoleen.

"Me voisimme kauvankin pohtia tätä kysymystä onnistumatta vakuuttamaan toisiamme", sanoi hän. "Sinä nyt tahdot esitysteni uhallakin pysyä lujana päätöksessäsi mennä naimisiin. Mutta ensin pyydän sinun lukemaan tämän käsikirjoituksen. Huomaa, että sen on kirjoittanut nainut mies — mies, joka paljo rakastaa vaimoansa ja tuntee itsensä kotielämässään hyvin onnelliseksi. Hän on ollut hyvin paljon taiteilijoiden kanssa ja huvittanut itseänsä erittelemällä osan sellaisia avioliittoja, joista olen sinua varoitellut. Kaikki tässä kirjoituksessa on todellista alusta loppuun — niin tarkasti jäljennetty, ettei kirjailija ole uskaltanut painattaa teostansa. Lue se ja sano sitten minulle ajatuksesi. Luulen sinun jälkeenpäin saavan järkevämmän katsantokannan."

Runoilija otti käsikirjoituksen ja vei kotiinsa. Mutta hän ei kätkenyt sitä niin huolellisesti kuin mahdollisesti olisi toivonut, sillä minun onnistui reväistä siitä muutamia lehtiä ja niiden sisällön jätän tämän ohessa julkisuuteen.

II.

Rouva Heurtebise.

Hän ei ollut ollenkaan luotu menemään kirjailijan kanssa naimisiin, etenkin sellaisen kauhean ja intohimoisen, rähisevän, suurentelevan miehen kanssa, joka kävi elämän tietään nokka pystyssä ja kierretyin viiksin ja vaati ikäänkuin uhalla kantamaan hänen uljasta ja erinomaista Heurtebise-nimeään vastoin kaikkia tottumuksia ja poroporvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuinka — millä ihmeen tavalla — tuo mitätön olento, joka oli entisen elämänsä viettänyt kultasepän puodissa kellonperä- ja sormusrivien takana, jotka olivat asetetut lankaan, onnistunut vangita tämän runoilijan?

Olihan hänellä hieman puotimamsellisuloutta, määräämätöntä vetovoimaa, kylmät, aina hymyilevät silmät, samalla kertaa eteenpäin kumartuva ja veltto ruumiinrakennus, ei mitään todellista somuutta, mutta joku vissi maku näyttää loisteliaalta, jonka hän luultavasti oli saanut isänsä puodin ikkunasta ja joka pani hänet kiihkoisesti koreilemaan monivärisillä silkkiruseteilla, nauhoilla ja korvarenkailla; sen lisäksi käherretty otsatukka ja muut hivukset palmikoitu rasvojen kanssa matalan, kaidan itsepäisen otsan yli, mistä puuttui piirteitä ja vähemmän todisti hänen nuoruuttaan kuin täydellistä ajatuksien ja aatteiden köyhyyttä. Mutta semmoisenaan oli Heurtebise rakastunut häneen, kosinut häntä ja kun mies omisti pikku omaisuuden, ei hänen ollut vaikea saada tyttöä.

Häntä houkutteli siihen halu päästä naimisiin kirjailijan kanssa, joka tulisi antamaan hänelle niin monta teatterilippua kun vaan tahtoi. Mitä mieheen tulee, luulen melkein, että tuo epäjalo puotityttö oli vaatelijaalla tavallaan yhteenpuristetuin huulin ja pikkusormi ojona hurmannut hänet, ikäänkun se olisi korkein määrä pariisilaista hienoutta, sillä mies oli syntyjään talonpoika ja huolimatta lahjoistaan, säilytti hän yhtäkaikki olemuksensa perustuksella ja pohjalla synnynnäisen merkin.

Ikävöiden hiljaista ja rauhallista onnea, perhe-elämää, jota hän niin kauvan oli kaihoten kaivannut, vietti Heurtebise kahden vuoden ajan poissa ystäviensä parista hautautuneena maalle jossain kätköisessä sopessa kaupungin ulkopuolella, mutta yhtäkaikki aina lähellä tätä suurta Pariisia, joka houkutteli häntä muuttamaan ilmaa, joka häntä riudutti niinkuin jonkinlaisia sairaita, joille määrätään meri-ilmaa, mutta ovat liian heikkoja sietääkseen sitä ja sen vuoksi hengittävät sitä jonkun peninkulman etäisyydestä. Joskus nähtiin hänen nimensä jonkin artikkelin alla jossain aikakauskirjassa, mutta ei ollut niissä enää samaa raitista tuoreutta, samaa musertavaa voimaa, jota hänellä oli ennen. Ja me ajattelimme: "Hän on liian onnellinen; onnensa häiritsee häntä."

Sitten ilmestyi hän jälleen meille, mutta me näimme heti, ettei hän ollut onnellinen. Hänen ihonsa oli kalvettunut, piirteensä jännitetyt ja yhteen kuristuneet alituisesta ärsyttämisestä, hänen voimakkuutensa kutistunut kokoon jonkunlaiseksi hermostuneeksi vihaksi, hänen kaunis, sointuva naurunsa kaikui nyt särkyneeltä ja tämä teki hänet vallan toiseksi ihmiseksi. Hän oli liian ylpeä tunnustaaksensa tehneensä erehdyksen, eikä hän valittanut. Mutta ne vanhat ystävät, joille hän jälleen avasi kotinsa, tulivat heti vakuutetuksi hänen tehneen tyhmimmän naimiskaupan mitä ajatella voi ja että hänen elämänsä tämän perästä oli hunningolla. Rouva Heurtebise näytti kahden aviovuoden jälkeen samallaiselta kuin hääpäivänä sakaristossa. Sama tehty, tyyni naama, samat puotimamsellin koristusmerkit, mutta hän oli tullut varmemmaksi. Hän puhui nykyjään. Keskusteluissa taiteesta, mihin Heurtebise kärsien otti osaa arvostellen, ankarasti halveksien tahi rajattomasti innostuen, keskeytti hänet aina vaimonsa hunajan-imelä, epäpuhdas ääni, joka pakotti hänet kuulemaan ylenpalttista lörpötystä jostakin tyhmästä jutusta, joka ei ollenkaan kuulunut asiaan. Mies tuli silloin hämilleen, neuvottomaksi, katsoi meihin ikäänkuin anteeksi pyytäen ja koetti jälleen ottaa esille keskeytetyn puheen-aineen. Mutta kaikkien tyhmyyksien ja itsepäisyyden, liukkaan vastaväittelemisen tähden, jota tuo pieni linnunpää, tyhjä ja ontto kuin pökkelö, toi esille, täytyi hänen lopuksi vaieta ja antaa hänen jatkaa niin kauvan kun tahtoi. Miehen kestävä vaiteliaisuus sai rouvan pois suunniltaan ja saattoi hänet vielä enemmän vastenmieliseksi ja hyljeksittäväksi kuin muuten. Hänen maikaileva äänensä kävi karmakaksi, kohosi ylös diskanttiin, leikkasi ja särisi ärsyttävästi kuin kärpänen siksi kunnes mies puolestaan tuli mielettömäksi ja otti julkean ja uhkaavan äänen.

Noiden alituisten riitaisuuksien jälkeen, jotka aina loppuivat kyynelillä, oli hän levännyt ja virkistynyt kuin ruohomatto kastelemisen jälkeen. Mies sitävastoin tuli kuluneeksi, kuumeentapaiseksi ja kelpaamattomaksi työhön. Niin hän vähitellen lamaantui samoin kuin hänen kiivautensakin. — Eräänä iltana jouduin näkemään muutaman tuollaisista kiusallista kohtauksista, ja kun rouva Heurtebise riemuiten nousi pöydästä, huomasin hänen miehensä kasvoista, jotka hän riidan aikana oli pitänyt alas luotuna ja nyt nosti ylös, hehkuvan vihaa ja ylenkatsetta, joka ei voinut enää sanoiksi sopia. Tulipunaisena kasvoiltaan, silmät kyynelissä ja suu vedettynä ivalliseen ja sydäntäviiltävään hymyyn, odotti hän kunnes rouva meni tiehensä lyöden ankarasti oven perässään kiinni, mutta sitte teki virnistyksen hänen jälkeensä, mielettömän virnistyksen raivosta ja tuskasta aivankuin koulupoika opettajansa selän takana. Hetken perästä kuulin hänen mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä murisevan: "Oh, kyllä itseni hänestä ravistaisin jos lasta ei olisi!"

Sillä heillä oli lapsi, kaunis, pikku raukka, mutta jotenkin epäsiisti, joka ryömi joka loukon ympäri, leikki isompien koirien, ja hiekan ja hämähäkkien kanssa puutarhassa. Niin pian kun äiti hänet näki selitti hän pojan olevan "ilettävän" ja valitteli, ettei hän ollut antanut häntä jollekin imettäjälle täysihoitoon. Muuten oli hän pitänyt puotityttötottumuksensa ja heidän järjestyksetön kotinsa, missä hän aamusella käveli ympäri koristettuine leninkineen ja kummastusta herättävine kampauksineen, muistuttaen hänen rakkaita puotikamareitaan — hökkeleitä, mustia liasta ja puuttuen ilmaa, minne ahtaudutaan kauppiaselämän väliajoiksi kiireesti syömään huonosti laitetun ruokansa liinattomalta pöydältä, korvat koko ajan teroitettuna kuulemaan ovikellon soittoa. Tässä maailmassa on ainoastaan katu, mikä luetaan — kaduksi, missä ostajat ja kävelijät kiitävät eteenpäin ja siellä ja täällä myllertää joutilas väkijoukko, jotka sunnuntaisin täyttävät käytävät ja ajotien. Rouva Heurtebiseila oli myöskin kauhean ikävä maalla. Oh, kuinka hän kaipasi Pariisiansa! Hänen miehensä sitävastoin kaipasi maaelämää pysyäkseen raittiina mieleltään. Pariisi pyörrytti häntä kuin maalaista tilapäisellä kaupunkimatkallansa. Huvittaaksensa itseänsä kutsui rouva entisiä ystävättäriänsä luoksensa. Kun mies ei ollut kotona, huviteltiin näissä tilaisuuksissa repimällä hänen papereitaan, hänen muistiinpanojaan tekeillä olevia töitä varten.

"Katsos, rakas ystäväni — kyllä se on hyvin naurettavaa! Hän sulkeutuu sisään näitä kirjoittaaksensa, kävelee edestakaisin ja puhuu itseksensä. Minulla puolestani ei ole aavistustakaan mitä merkitystä kaikella tuolla roskalla on."

Ja sitte tuli myötäänsä valituksia, katsauksia entisaikoihin.