Part 5

Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Minä kiellän teitä matkustamasta Moulins'iin, te ette saa seurata pakolaista. On järkevämpää ja varmempaa odottaa häntä kotona oman lieden ääressä. Mitähän on koko tuo tapaus? Te kieltäydyitte ottamasta vastaan tuota ilkeätä vanhaa tätiä; teidän vaimonne on matkustanut hänen luokseen. Teidän olisi pitänyt olla valmistautunut siihen. Niin nuoren rouvan sydämessä on sukulaisrakkaus hyvin voimakas. Te olette tahtonut mennä kiireellisesti matkaan. Ajatelkaa, että tuo täti on hänet kasvattanut, ettei hänellä ole muita sukulaisia. Hänellä on miehensä, ymmärrättehän. Mutta, rakas ystäväni, näin meidän kesken sanoen, voimmehan tunnustaa toisillemme: aviomies ei aina ole niin rakastettava. Minä tunnen ainakin yhden, joka hyvästä sydämestään huolimatta on äärettömään hermostunut ja kiivas! Myönnän, että työllä ja kirjallisella harkitsemisella voi siinä olla määrätty osansa. Mutta kaikissa tapauksissa on totta, että lintua on säikytetty ja se on kääntynyt entiseen häkkiinsä. Älkää olko peloissanne; hän ei viihdy siellä kauvan. Jos en pety, niin tuo vasta leivottu pariisitar pian väsyy vanhanaikaiseen ympäristöönsä ja pian kaipaa runoilijansa toimintaa ja hälinätä. Ennen kaikkea, olkaa aivan hiljaa!

Vanha ystävänne

Marestang.

Paras Marestangini!

Samaan aikaan kirjeenne kanssa sain Moulinsista sähkösanoman, jossa ilmoitetaan, että Nina tulee takaisin. Oh, kuinka oikein te ennustitte! Hän tulee kotiin tänä iltana, yksin kuten matkustikin ja ilman, että olen tehnyt vähintäkään häntä lepyttääkseni. Nyt vaan pitää valmistaa hänelle rauhallinen ja hyvä olo, ettei hän enää joudu kiusaukseen matkustaa. Olen näinä kahdeksana päivänä, jolloin olen ollut eroitettuna, koonnut hellyyttä ja kärsivällisyyttä varastoon. On ainoastaan yksi kohta, missä olen taipumaton: en tahdo koskaan kodissamme nähdä tuota epämiellyttävää dromedaaria, tuota sinisukkaa vuodelta 1820, joka on antanut sisarentyttärensä minulle yksinomaan siinä toivossa, että vähäinen maineeni olisi hänelle hyödyksi. Voitteko ajatella, rakas Marestangini, että heti naimisemme jälkeen tuo ilkeä akanrähjä aina on asettunut vaimoni ja minun välillemme, aina tulla kyttyröittänyt mukaan, kun olemme tahtoneet' huvitella — kutsuihin, teatteriin, taulunäyttelyihin, seuraelämään, maalle, sanalla sanoen; kaikkialle. Ihmetyttääkö siis teitä, jos minulla on ollut vähän kiire lähettää hänet takaisin Moulinsiin, omaan hyvään kaupunkiinsa? Niin,' ystäväni, ei kukaan voi aavistaa kuinka paljo pahaa sellainen epäilevä vanha, elämää tuntematon laho voi saada aikaan vasta perustetussa kodissa. Se, josta tässä on kysymys, on ahtanut vaimoni pikku päähän koko joukon karsaita, vanhettuneita, eriskummallisia mielipiteitä — rococo-tunteellisuutta paimenromaanien ajoilta. Hänelle olin ainoastaan; runoilija, sellainen runoilija, joita nähdään vanhoissa nimikorteissa, laakeriseppeleissä, lyyra lonkalla, hiukset kaikkien taivaan tuulten heiluteltavana ja runoilija-takki samettikauluksineen. Ja tuollaiselle miehelle oli hän luvannut sisarentyttärensä ja voittehan hyvin ymmärtää, että Nina raukkani täytyi tuntea itsensä odotuksissaan pettyneeksi. Muuten ymmärrän, että olen käyttäytynyt pölkkymäisesti tuota rakasta lasta kohtaan. Se on, kuten sanotaan, minä olen tahtonut käydä tietäni kiirehtien, minä olen peloittanut häntä. Hänen hiukan ahdashenkinen ja vinoon viety kasvatuksensa — kiitos luostarin ja tädin tunteellisten houreiden — pitää minun hiljaa ja huomaamatta tehdä toiseksi ja maalaistottumukset kyllä hijoutuvat ajanollen. No, voihan tuon kaiken vielä tehdä hyväksi kun hän tulee takaisin. Niin, rakas ystäväni, hän tulee takaisin! Tänä iltana menen ja kohtaan hänet asemalla ja me käännymme kotiin käsikädessä, sovitettuna ja onnellisena!

Henri de B.

Nina de B. tädillensä Moulins'issa.

Hän odotti minua asemahuoneella hymyillen ja avonaisin sylin, niinkuin olisin tullut kotiin ihan tavalliselta matkalta. Voithan ymmärtää että minä otin sen vastaan kylmimmällä naamalla. Tuskin olimme tulleet kotiin kun jo sulkeuduin huoneeseeni, söin päivälliseni yksin, teeskennellen olevani väsynyt. Ja niin suljin minä oven sekä lukolla että salpaimella. Hän yritti luokseni ja sanoi hyvää yötä avaimen reijästä, mennen matkoihinsa varpaisillaan, ilman vihaa ja itsepäisyyttä ja se minua kovin kummastutti. Tänään aamupäivällä kävin M. Petitbryn luona, joka antoi minulle perinpohjaisia toimintaohjeita kuinka minun pitää käyttäytyä — kellonlyönti, paikka, todistajat — ooh, rakas täti, jos tietäisit kuinka minua peloittaa yhä enemmän, kun se hetki lähestyy! Hänen vihansa on niin kauhea — jopa silloinkin kun hän on kiltti kuten eilen, säteilevät hänen silmänsä. Hyvä, minä tulen voimakkaaksi kun ajattelen sinua, rakas täti.

Muuten on se, kuten M. Petitbry sanoo, ainoastaan epämiellyttävä silmänräpäys, joka pian menee ohi. Sitte tulemme me molemmat — sinä ja minä — jälleen aloittamaan entistä rauhallista ja onnellista elämäämme.

Nina de B.

Sama samalle.

Rakas täti, kirjoitan sinulle sängyssäni sen hämmästyttävän tyhjiin menneen, kauhean kohtauksen perästä. Kuka olisi uskonut asian saavan sellaisen käänteen? Olin ottanut huomioon kaikki varokeinot. Olin ilmoittanut Marthalle ja hänen siskollensa. Heidän piti tulla kello yksi, jonka hetken olin valinnut sitä suurta kohtausta varten kun juuri olemme nousseet pöydästä ja palvelijat korjaavat pois tähteitä mieheni kirjoitushuoneen edessä sijaitsevassa ruokasalissa. Aamulla jo olivat patterini valmiina — yksi tunti sormiharjoituksia pianolla, sitten "Luostarin kellot" ja kaikkia muita kappaleita, joita hän inhosi. Se ei estänyt häntä työskentelemästä, eikä vähintäänkään suututtanut häntä. Sama kärsivällisyys aamiaispöydässä. Ruoka oli huonoa, pelkkiä jäännöksiä ja sokeria ruuassa, jota hän ei voi suvaita. Ja sinun olisi pitänyt nähdä minun toalettiani! Siivekäs viiden vuoden vanha leninki, pieni musta silkkinen esiliina, kähertämätön otsatukka. Katsoin häneen — etsin hänen silmistään vihastumisen merkkejä, esimerkiksi hyvin tunnettuja suoria poimuja kulmakarvojen välissä, jotka hän aina tapaa saada pienimmästäkin kiusasta. Mutta ei, ei mitään. Näytti melkein siltä kun mieheni olisi pilattu. Hän sanoi rauhallisesti vähän surunvoittoisella äänellä: "Sinä olet muuttanut kampaustasi?"

Minä tuskin vastasin, sillä minä en tahtonut käydä liian hätäisesti asiaan ennenkuin todistajat olivat tulleet ja sitäpaitsi tunsin itseni, kummallista kyliä, rauhattomaksi ja vapisin jo edeltäpäin siitä kohtauksesta, jonka aijoin panna toimeen. Lopuksi, annettuani muutamia tavallista vihaisempia vastauksia, nousi hän pöydästä ja meni huoneeseensa. Aivan vavisten seurasin minä häntä. Kuulin ystävieni asettuvan pikkusaliin ja Pierr'in tulevan ja menevän, asettelevan laseja ja hopeoita. Hetki oli tullut. Minun täytyi johtaa hänet tahalliseen pahoinpitelyyn ja se onnistuisi minulle hyvin helposti kaiken sen jälkeen, mitä aamulla olin tehnyt häntä ärsyttääkseni.

Kun menin hänen kirjoitushuoneeseensa, olin otaksuttavasti, hyvin kalpea. Tunsin olevani leijonan luolassa. Ajattelin: "Jospa hän tappaa minut!" Mutta hän ei näyttänyt niinkään vaaralliselta loikoessaan siinä sohvalla sikari suussaan.

"Häiritsenkö sinua?" kysyin kaikkein ivallisimmalla äänelläni.

"Et! Näethän etten työskentele", vastasi hän rauhallisesti.

Minä jatkoin ilkeästi: "Sehän onkin harvoin kun sitä teet!"

Hän vastasi aina hyvin hiljaa: "Sinä erehdyt, ystäväni. Minä päinvastoin työskentelen hyvin paljo. Meidän ammattimme on niitä, joissa työskennellään työkappaleen olematta aina kädessä."

Minä: "No, mitä sitte todellakin teet? Aah, varmaankin — minä tiedän — runonäytelmääsi, sitä jota olet jo jauhanut kahden vuoden ajan! Olihan se hyvä, että vaimollasi oli rahoja — nyt voit laiskotella niin paljo! kun tahdot."

Uskoin hänen hyökkäävän ylös. Ei, ei ollenkaan. Hän tuli ja tarttui aivan hiljaa käsiini.

"Vai niin, se on ennallaan? Pitääkö meidän yhä elää sotajalalla? Miksi olet tullut takaisin?"

Tunnustan, että tulin hänen hellästä ja surullisesta äänestänsä hieman liikutetuksi, mutta silloin ajattelin sinua, täti raukka, sinun ohjeitasi, kaikkia hänen hairahduksiansa ja se antoi minulle kuntoa. Minä mietin mitä katkerinta ja enimmän pistävää voisin hänelle sanoa — niin, mitä tiesin? Sanoin olevani epätoivoinen siitä kun olin mennyt kirjailijan kanssa naimisiin, että kaikki ihmiset Moulinsissa surkuttelevat minua, että kaikki minun ystävättäreni olivat menneet naimisiin virkamiesten kanssa, säännöllisiä, vaikutusvoimaisia hyvässä asemassa olevia miehiä — ja hän sitävastoin — jospa hän edes ansaitseisi rahaa! Mutta ei, hän tekee työtä kunnian vuoksi!

Moulinsissa ei kukaan ollut kuullut puhuttavan hänestä, Pariisissa vihellettiin ulos hänen kappaleensa. Hänen kirjojaan ei myydä j.n.e. Minä tulin ihan pois suunniltani keksimistäni ilkeyksistä. Hän katsoi minuun kylmän vihaisesti vastaamatta. Luonnollisesti sai tämä kylmyys minut vielä enemmän suunniltani. Minä olin niin lämmennyt etten enää tuntenut omaa ääntänikään, joka oli kohonnut kaikuvimpaan diskanttiin ja viimeiset sanat minä kiljuin hänelle — en nyt enää muista mitä se oli, jotain pahaa ja hurjan ilkeätä — turtuneissa korvakalvoissani suhisi. Nyt olin varma, että M. Petitbry tulisi saamaan "tahallisen pahoinpitelynsä". — Kalpeana, yhteenpuristetuin hampain oli Henry ottanut pari askelta minua kohti: "Madame!"

Mutta äkisti sammui hänen vihansa, hänen kasvonsa tulivat jälleen liikkumattoman jäykiksi ja hän katseli minua suurimmalla halveksimisella, hävyttömän rauhallisella naamalla — ooh, silloin oli minun kärsivällisyyteni lopussa! Minä kohotin käteni ja annoin hänelle — läiskis! — valtavimman korvapuustin mitä elämässäni olen jakanut. Läiskäyksestä avattiin salin ovi ja minun todistajani näyttäytyivät, juhlallisina ja inhosta läähättäen.

"Se on kunnotonta, herra!"

"Niin, eikö totta?" sanoi tuo miesraukka ja näytti tulipunaista poskeaan.

Voit ajatella, että minä olin hämmentynyt. Onneksi päätin minä pyörtyä ja itkeä pois kaikki kyyneleeni, joka olikin suuri helpoitus.

Nyt on Henri minun luonani, hoitelee minua kaikella tavalla ja on todellakin hyvin kiltti minua kohtaan. Mitä minun pitää tehdä? Sellainen nolaus! Ja miten M. Pititbry tulee suuttumaan?

Nina de B.

IX.

Bohème.

Luulenpa, ettei koko Pariisissa ole yhtään ainoata kotia, jossa vietettäisiin niin vilkasta ja iloista elämää, kun kuvanveistäjä Simois'en luona. Siinä eletään aivan yhtämittaista huvielämää. Tulipa sinne mihin aikaan päivästä tahansa, kuulee aina laulua, naurua ja pianon soittoa kitaran säestämänä, jos mahdollisesti, myöskin triangeli mukana. Kun tuli kuvaamoon, täytyi olla varoillaan, ettei sattunut yhteen jonkun valssia tanssivan parin kanssa tahi sotkeutunut katrillin vuoroihin, ja jos ei mikään tanssi ollut käynnissä, näki kaikissa tapauksissa sen yhteydessä olevia puuhia — kaikilla tahoilla oli harsoja ja muuta rojua, puolivalmiita kuvanveistoksia oli käytetty vaatenauloiksi, kuvat ja patsaat olivat koristetut tekokukilla ja kirjavilla silkkinauhoilla, kosteiden kipsikuvien päällä riippui kasa naisten vaatteita.

Talossa oli nimittäin neljä täysikasvuista tytärtä — kuudentoista ja kahdenkymmenenneljän välillä — kaikki hyvin kauniita, mutta myöskin ujostelemattomia ja huolettomia ja kun nämä tytöt lentävät ympäriinsä, niin että heidän nauhoilla koristetut hiuksensa, jotka olivat hyvin huonosti kiinnitetyt muutamilla hiusneuloilla, putoavana ja heiluvana selällä, eipä tahtoisi uskoa, että Simoisella on ainoastaan neljä tytärtä, vaan kahdeksan, kuusitoista — niin, kolmekymmentäkaksi. He ovat alituisessa liikkeessä, puhuvat kovaäänisesti ja nauravat vielä kovemmasti, heillä on perinnäisiä poikamaisia tottumuksia, joita saa nähdä ainoastaan taiteilijaperheissä. Kaikki heidän liikkeensä ilmaisevat heidän kotinsa olevan kuvaamossa ja ymmärsivät kuin parhain oppilas tahi juoksupoika toimittaa velkojia tiehensä; ja antaa tavaran hankkijia nenälle, jos he sattuvat saamaan päähänpiston tuoda lasku ajattomalla ajalla.

Oikeastaan ovatkin ne neljä tyttöstä, jotka hallitsevat taloa. Isä on työssään aamusta varhain; hän veistää, muovailee melkein mitään nauttimatta, sillä onnettomuudeksi ei hänellä ole mitään omaisuutta. Kun hän vasta valmistausi taiteilijauralle, oli hän suuresti kunnianhimoinen ja ahkeroitsi tulla taiteessansa täydelliseksi. Ja osittain onnistuivat asiat. Se joka näki hänellä jotain näyttelyssä, toivoi hänestä suurta tulevaisuudessa. Mutta hänen perheensä kasvoi vähitellen ja voidaksensa ravita ja vaatettaa heidät sekä tyydyttää heidän muut tarpeensa, täytyi hänen lopulta työskennellä aivan suoraan käsityömäisesti. Mitä rouva Simoiseen tulee, oli hänen ainoa askareensa joutilaana vetelehtäminen. Naimisiin menonsa aikana oli hän ollut hyvin kaunis ja kun miehensä oli hänet kuljettanut taiteilijapiireihin, missä hän tuli hyvin suosituksi ja puoleensa vetäväksi, teki hän sen jalon päätöksen, että ensin olla nuori kaunis rouva ja sitten tulla vanhemmaksi kauniiksi rouvaksi, mutta ei mitään enempää. Hän väitti olevansa kreolilaista sukuperää — mutta yhtäkaikki on minulle vakuutettu, etteivät hänen vanhempansa olleet käyneet Courbevoiea ulompana — ja sitten tapansa mukaan loikoi hän kaiket päivät aamusta iltaan jossakin niissä riippumatoissa, joita oli asetettu oviaukkoihin. Siinä hän loikoi ja löyhytteli viuhkallansa, piti ruokalepojaan ja katseli syvällä halveksumisella alas maallisen olemassaolon kaikkia aineellisia pyrintöjä. Hän oli niin monta kertaa ollut modellina miehellänsä Hebenä ja Dianana, että hän kuvitteli koko elämänsä viettävänsä puolikuu otsalla ja kaari kädessä ja kun hän jätti nämä jumalattarien arvomerkit, uskoi hän olevansa vapaa kaikesta työstä ja velvollisuuksista. Näin ollen vallitsi luonnollisesti kodissa kauhein epäjärjestys. Esineitä, joita melkein joka minuutti tarvittiin, täytyi tuntikausia etsiä.

"Oletko nähnyt sormustintani? Marthe, Eva, Geneviève, Madeleine — eikö teistä kukaan ole nähnyt sormustintani?"

Kaikissa pöydän- ja piironginlaatikoissa vallitsi sanomattomassa sekasorrossa kirjoja, ihojauhoja, nappeja, nauhoja, lusikoita, viuhkoja y.m. joilla oli kaikki täytetty, mutta siellä ei ollut mitään käyttökelpoista, mitään johonkin kuuluvaa. Se oli pelkkää tarpeetonta, kelvotonta, epätäydellistä, rikkinäistä tahi sekasotkuista rojua. Ja itse huonekalusto! Se oli todellakin jotain ainoata laatuaan. Se oli aina sellaista kuin ihmisillä, jotka usein muuttavat asuntoa ja eivät viitsi kaikkea ottaa kunnollisesti esille. Itsessään kauniit huoneet tekivät sen vaikutuksen, että niistä tulisi hyvinkin miellyttävä asunto, jos ne kerran asetettaisiin kuntoon. Sillä kaikki nyt oli väärillä paikoillaan, viskattu mihin sattui, niinkuin taloon tulisi tanssiaiset samana iltana. Kukaan siinä kodissa ei nähnyt vähintäkään vaivaa järjestääksensä mitään, paitsi mitä onnistuttiin saamaan tuolettiesineitä, joita tarvittiin kävelyillä esiintymiseen säteilevinä lentotähtinä kaduilla, ja sillä tavalla tahdottiin näyttää elettävän loisteliasta ja valoisaa elämää — ja silloin kunnia oli pelastettu. Tuo leirimäinen elämä kotona ei ollenkaan ujostuttanut sen jäseniä. Mutta koko pettävä todellisuus tirkisti vastaan, kun asunnon avonaisesta ovesta näki neljä alastonta seinää ja aivan kalustamattomat huoneet ja muuten täyteen ahdettuna mahdollisia ja mahdottomia tavaroita. Sillä tavalla elettiin bohème-elämää — elämää, jossa on pelkkiä yllätyksiä ja tilapäisyyksiä.

Samalla hetkellä kun piti istua pöytään, huomattiin, ettei ollutkaan mitään kotona mitä tarvittiin ja siksi täytyi lähteä hankkimaan. Näin ollen riensivät hetket uskomattoman nopeasti, ne menivät tietään niinkuin tuulen siivellä ja olihan siitä myöskin pieni hyötynsä. Jos syötiin myöhään aamiaista, ei tarvinnut huolehtia päivällisestä, vaan lykätä se illalliseksi tanssiaisissa ja niitähän oli melkein joka ilta. Usein laittoivat neidit Simoise iltamia omassa asunnossansa ja silloin juotiin teetä harvinaisista ja erilaisista astioista — pikareista, pienistä laseista, japanilaisista maljakoista — melkein kaikissa lohkeimia laidoissa sekä pitkiä halkeamia, joka oli luonnollinen seuraus epäjärjestyksestä ja alituisesta muuttelemisesta. Se täydellinen rauha, jota äiti ja tyttäret osoittavat alituisessa puutteessa ja kaivaten välttämättömiäkin, oli todellakin ihailtavaa. Mutta herra luoja — onhan tässä maailmassa muutakin ajattelemista kun talous! Yhden piti laittaa kampauksensa schweitsiiäiseen tapaan, toinen laittoi itsensä englantilaiseksi babyksi ja mamma Simoise katseli kaikkea tätä riippumatossaan autuaissa muinaisen kauneutensa muistoissa. Ja ukko Simoise — niin, hän oli aina onnellinen ja ihastunut. Kun hän vaan kuuli tyttäriensä nauravan ja ilakoivan ympärillänsä, kärsi hän mielellään kaiken kuorman ja vaivan, jonka elämä oli hänelle määrännyt. Hänelle suunnattiin kaikki arvottomatkin asiat, semmoisetkin kun: "Nyt tarvitsen minä uuden hatun, isä!" tahi: "Nyt olen aivan pakoitettu saamaan uuden leningin, isä!"

Talvi oli erittäin vaikea hänelle. Olihan niin paljo velvollisuuksia, saatiin niin monta kutsua — ja siksi täytyi työskennellä yhä innokkaammin, sai nousta aamulla pari tuntia aikaisemmin, ja mennä työhönsä. Atelieri on ainoa huone, jota lämmitetään ja sinne luonnollisesti kokoontuu koko perhe. Nuoret naiset leikkaavat ja ompelevat itse leninkinsä ja kiikkumaton nuora antaa kuulua naukuvan äänensä sen säännöllisesti keinuessa ja ukko Simoise seisoo korotuksellansa elämän edestä tulisesti ahertaen.

Oletteko koskaan tavannut noita naisia seuraelämässä? He herättävät aina huomiota tullessansa tanssisaliin. Ovathan molemmat vanhimmat jo nähneet monta tanssikautta, mutta ovat aina niin somia ja koristettuja, niin hyvin puettuja, että kernaasti heidät tanssiin pyytää. He saavat yhtä suuren ihailun kuin heidän nuoremmat sisarensa — niin, melkein yhtä suuren, kuin heidän äitinsä muinaisina päivinänsä. He osaavat kantaa pukunsa ja koristeensa niin kauniisti ja suurella suloudella, heidän vallattomuutensa on niin ihastuttava, naurunsa niin sointuva ja kirkas, aivan kuin huonosti kasvatettujen lasten, he hoitavat viuhkojansa aito espanjalaisen tapaan — mutta siitä huolimatta eivät he ole tulleet naimisiin. Ei kukaan heidän ihailijansa ole mennyt pitemmälle sitten kun on läheltä nähnyt heidän omituisen kotielämänsä — monenmoiset menot, viiruiset lautaset, rikkinäiset tapeetit, huonosti ripustetut antiikkiset kattolamput, alituisesti juoksevat velkojat, nuorten naisten huolimattoman pukeutumisen kotonansa — kaikki tämä on ajanut heidät pakoon heidän parhaimmissa aikeissansa. Ja mitä siitä on tosiaankin sanottava? Eihän iki maailmassa voi olla hauska aina hankkia kiikkumattoja rouvalle, joka aina heiluu ilmassa kuin lintu.

Pelkään Simoisen tyttöjen jäävän naimatta. Erään kerran kuitenkin tarjoutui erittäin loistava tilaisuus naimiskauppaan — se oli kommunismin päivinä. Simoisen perhe oli paennut erääseen pikkukaupunkiin Normandiassa, jonka asukkaiden selvästi täytyi olla erittäin riidanhaluisia, koska siellä oli kuulumaton määrä lakimiehiä, notarioita ja asianajajia. Tuskin oli perhe sinne saapunut kun Simoisea alettiin kysellä töihin. Hänen maineensa kunnollisena kuvanveistäjänä hankki hänelle kohta sitä, mitä hän etsi, sillä viranomaiset antoivat hänelle toimeksi laittaa muistomerkki, joka pystytettäisiin julkiselle paikalle kaupungissa. Simoise hankki itsellensä kuvaamon, rouvan kiikkumatto ripustettiin erääseen sen nurkkaan ja nuoret naiset laittoivat pikkujuhlia. Ne tekivät kaupungissa erinomaisen menestyksen. Täällä voivat heidän kotinsa puutteet mennä ja kelvata luonnollisena seurauksena maanpaosta, eikä kukaan sen vuoksi tehnyt mitään muistutuksia heidän omituisista kotioloistansa. Nauroivathan nuo kauniit ja somat naiset itse kaikkein makeimmasti heidän puutteellisuuksillensa. Kiireellisessä paossa ei ollut voinut ottaa mitään mukaansa ja sotatilassa olevasta Pariisista ei voinut mitään saada — tämä antoi heille vain uutta viehätystä. Ehdottomasti täytyi muistuttaa kauniita mustalaistyttöjä, joiden täytyy kammata ihanat hivuksensa jossakin ladossa ja sammuttaa janonsa lähteen partaalla. Vähemmän runollisten mielestä muistuttivat he hiljaisessa paossa olevia Coblenzissa-naisia, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinetten hoviin ja jotka olivat paenneet niin päätäpahkaa, etteivät ennättäneet ottaa ihojauhoa y.m. tuolettitarpeita tahi kamarineitiä mukaansa, vaan nyt täytyi oppia itse itseänsä palvelemaan, mutta yhtäkaikki aina säilyttivät hienot, kiihoittavat ja irstaat tapansa ja olentonsa, jotka olivat vallinneet Ranskan hovissa.

Jokaisena iltana täytti Simoisen atelierin joukko loistavia ja hurmaavia ihailijoita. Vuokraamansa pianon mukaan tanssi koko seurue polkkaa, valssia ja schottista — siihen aikaan tanssittiin vielä schottista Normandiassa.

"Tästä varmaan lopuksi tulee häät", sanoi ukko Simoise itseksensä. Ja silloin olisi varma, jos onnellisesti pääsisi ensimäisestä, niin toiset seuraisivat perässä. Mutta onnettomuudeksi ei päästy ensimäisestäkään, vaikka se jo oli vähällä tapahtua. Hurjin tanssija koko notaario-, asianajaja- ja heidän apulaisjoukossansa oli nimittäin eräs leskimies, eräs notaario, joka hyvin silmiinpistävällä tavalla hakkaili vanhinta neiti Simoisea. Perheessä nimitettiin häntä "ensimäiseksi tanssivaksi notaarioksi" — tarkoittaen erästä henkilöä Molièrin baletissa. Kun näki kuinka tuo aina iloinen ja innokas tanssija kääntelihe ja vääntelihe, täytyi myöntää, että Simoisella oli syytä häneen asettaa suuria toiveita. Mutta kerta kaikkiaan, notariot ja liikemiehet eivät tanssi kuten muut ihmiset. Kun sanottu kavaljeeri keinuttelihe valssissa ja ajatteli jotenkin näin: "Simoisen perhe on tosiaankin ihastuttava... tralala... lalala... mutta heidän pitäisi pian panna minut takavarikkoon... lala... Kaikissa tapauksissa en ryhdy mihinkään päätökseen ennenkun Pariisin piiritystila on lopussa... tralala... silloin voin hankkia itselleni lähempiä tietoja... lalala..." Niin ajatteli "ensimäinen tanssiva notaario" ja kun Pariisi pääsi vapaaksi piirityksestään, hankki hän todellakin lähempiä tietoja Simoise'n perheestä — ja kosiskeleminen keskeytyi siihen.

Yhtä vähän oli tullut mitään toistenkaan lupaavista kihlauksen viitteistä. Mutta mikään ei tähän asti ole voinut tukahuttaa korkeaäänistä rattoisuutta tässä omituisessa kodissa. Päinvastoin — mitä lupaavimmat näköalat haihtuivat olemattomiin, sitä vilkkaammaksi se vaan kävi. Seuraavana talvena täytyi Simoise'n perheen muuttaa kolme kertaa ja erään kerran pantattiin huonekalusto — mutta siitä huolimatta laittoivat he vielä kahdet naamiotanssiaiset.

X.

Katkelma erään naisen kirjeestä | ystävättärellensä.

(Löydetty rue Notre-Dame de Chams'elta.)

»— — — mitä kaikkea se minulle maksoi, miten paljo olenkaan nähnyt vaivaa päästäkseni taiteilijan vaimoksi! Mutta nuoret tytöt nyt kerran saavat niin paljo tyhmyyksiä päähänsä. Ah, rakas ystävä, jospa tämän kaiken olisin ennen tiennyt! Ajattele itseäsi minun asemassani. Minä tutkiskelin taiteilijain osoitteita näyttelyjen luetteloista ja huomasin niiden melkein kaikkien asuvan kaukaisilla, hiljaisilla kaduilla laitakaupungilla. Kuvittelin itselleni kuinka hiljaista ja rauhallista siellä täytyy olla. Jokainen on vetäytynyt itseensä, ei ajattele muuta kuin työtänsä, ja perhettänsä — ja kun tunnen itseni ja tiedän, että minulla on hirveä taipumus mustasukkaisuuteen, sanoin itsekseni: Juuri sellaisen miehen minä tahtoisin. Hän olisi aina luonani, meidän ei tarvitseisi erota koko päiväksi. Hän tekisi työtä maalaten tahi veistäen, minä istuisin vieressä ja lukisin. Me viettäisimme päivämme yhdessä kuvaamossa. Suloinen ajatus!