Part 5

Sitten hän antoi hevoselleen uuden iskun, joka tosin oli tarkoitettu triumvireille, mutta jonka tuo luontokappale alistuen sieti. Pureva tuuli alkoi puhaltaa. Csalanos-lammikon takaa kuului etäistä tohinaa ja melua: tatarien leirielämän kohua.

Ravia, tamma, ravia!

Hän ajoi siirrettävän ruokomuurin ohi, jonka suojassa paimenet tavallisesti talvehtivat, mutta joka suojasi oikeastaan vain tuulilta. Lestyakin täytyi ratsastaa sen ohi. Hevosen selästä hän huomasi sen kupeella seisomassa erään vaippaan kietoutuneen miehen, leveälierinen musta hattu päässä; tämä oli ehkä sinne paennut lumituiskua. Mies tuli lähemmä ja sanoi:

"Sallikaa minun virkkaa pari sanaa, herra Lestyak."

Lestyak ei edes vilkaissut häneen, vastasi vain äreästi: "Ette tunne sitä sanaa, joka saisi minut pysähtymään."

"Minä olen — Czinna."

Oli siis kumminkin sana, joka hänet pysäytti, saipa hypähtämään hevosen selästä maahan.

"Onneton tyttöseni, kuinka tänne tulet? Ah, kuinka sievä sinä oletkaan poikana!" Ja hän hymyili väsyneesti ja surullisena.

"On hyvä, että olette tullut hevosen selästä, sillä minä aijon heti nousta satulaan. Tulkaa tänne muurin suojaan, mutta heti, ja antakaa minulle viitta."

"Oletko mieletön?"

"Olen kaikki tarkoin tuuminut, kuultuani kotona, mihin he teidät lähettävät. Jos menette tuonne, tappavat ne teidät, tai myyvät teidät orjaksi, eikö niin?"

"Sinäpä sen sanoit, Czinna!... Mutta ihmettelen, että sinä olet täällä."

Hän katseli tyttöä hämmentyneenä eikä tuntunut voivan häntä kyllin katsella.

"Mutta jos teidät surmataan, ei voi enää olla kysymystäkään palaamisesta."

"Se on kyllä totta."

"Ei leikitä nyt! Te olette kauhea ihminen. Ja jos teidät pannaan vankeuteen, ei kukaan teitä lunasta vapaaksi. Senaattorit estäisivätkin sen."

Maks puraisi huuleensa.

"Mutta jos minä menen tuonne ja esiinnyn Lestyakina ja he tahtovat minut surmata, niin he huomaavatkin minut naiseksi, ja naiselle eivät tatarit tee pahaa, ja silloin voitte te minut lunastaa; jos he panevat minut tyrmään, voitte te minut Lestyakina sitäkin paremmin vapauttaa. Antakaa siis pian minulle viitta."

Ja puhuessaan näin kiehtovin, hempein äänin oli hän jo riisunut vaipan Lestyakin yltä.

Maks vastustelihe.

"Ei, ei! Mitä aijot?"

Czinnan todistelut olivat silti häneen vaikuttaneet.

"Mahdollisesti olet oikeassa", ja hän hieroskeli otsaansa. "Minä lunastan sinut, tietysti minä lunastan. Sinähän sanot olevasi minulle elämän velkaa. Vaiti, älä nyt vielä hätäile. Älä viisastele, tyttö. Malta vähäsen. En tiedä itsekään, mitä meidän pitäisi tehdä."

Tyttöpä ei jäänytkään odottamaan; hän oli heittänyt vaipan solakalle vartalolleen, seuraavassa tuokiossa hän hypähti satulaan. Silmänräpäys senjälkeen oli sumu hänet niellyt. Lestyak juoksi raivoissaan hänen jälkeensä.

"Pysähdy!" huusi hän ukkosenäänellä. "En päästä sinua lähtemään! Minä käsken sinun pysähtyä!"

Hän sai huutaa, hän. Hetken heikkous, ja virhe oli tehty. Heikkouden hetki on suurten miesten turmion alkuna. Tyttö lähti ja pysähtyi vasta tatarileirin edustalle.

"Viekää minut päällikkönne luokse. Olen Maks Lestyak, Kecskemetin lähetti."

"Astu satulasta, hyvä mies, ohjaan sinut perille", sanoi muuan pienikokoinen tatari puhuen hyvää unkaria. "Kurjan hevosenpa Kesckemetin tuomarit sinulle antoivat. Mutta tuoltapa tuleekin päällikkömme, beg Olaj, Allah valaiskoon kauan hänen partaansa."

Sieltä tuli todellakin väkevä beg Oiaj, kauniin raudikkonsa selästä hän tarkasteli paraikaa joukkojaan.

"Kecskemetin lähetti on täällä, mahtava beg", ilmoitti se pienikasvuinen nuori mies.

Beg tarkasteli lähettiä ja hänen vaippaansa varsin kiinteästi, sitten hän sanoi lempeästi:

"Käänny, nuori mies, ellei pyyntöni sinua loukkaa."

Czinna kääntyi.

Beg Olaj katseli nyt viitan selkäpuolta. Sitten hän hyppäsi satulasta, heittäytyi Czinnan eteen maahan ja suuteli kolmesti viitan lievettä. Czinna tuijotti häneen suurilla mustilla silmillään, hän luuli uneksivansa.

"Allah on suuri ja Muhamet hänen profeettansa. Mitä käsket, sinä Kecskemetin lähetti?"

Nöyränä ja kumartuneena hän seisoi Czinnan edessä. Tämä epäröi hetken, sanoi sitten karkealla äänellä:

"Jättäkää Kecskemetin tienoot heti!"

Olaj beg nosti uneliaat lampaansilmänsä kohti taivasta, kääntyi sitten huutamaan lujaa joukoilleen:

"Lähdemme! Satuloikaa hevoset!"

7.

Lestyak jäi ruokomuurin suojaan vaivaten päätänsä, mihinkä ryhtyä, mihin mennä. Hänen sekavissa aivoissaan olivat ajatukset kuin sulaa lyijyä, hänen jäsenensä olivat turtuneet, hänen sydäntään kalvoi itsemoite: "Olen menetellyt kehnosti; se oli itsekästä heikkoutta." Tuskastuttava levottomuus pisteli häntä kuin okaat.

Synkkänä hän tuijotti eteensä.

"Mihin nyt suunnata kulku...?"

Usva haihtui harvemmaksi ja sen keskestä loisti Csalanos-lammen jättiläissilmä, joka räpäytellen luomiaan oli kutsuvinaan: "Tule, Lestyak, järkevintä on tulla lepäämään tänne, vetää hopeinen peite ylle, uinailla hiekkapatjalla! Tuosta käy suorin tie."

Hän astuikin jo jonkun askeleen lammelle päin, mutta muuan pensas osui hänen tiellensä, koko seudun korkein pensas; sen ohuet oksat olivat lumihileiden peitossa. Hän ei huomannut oksia ja kompastui niihin. Ja kun hänen korvansa tällä karvaalla hetkellä kosketti "rakkaan maaemon" ruumista, kuuli, tunsi hän äkkiä sen hiljaa tärisevän, tuhansien kavioiden töminä kuului selvästi. Häntä puistatti. "Ah, tatarit hyökkäävät kaupunkia kohden."

Mutta tulikin rauhallisempaa, melu oli etääntyvinään, hiljeni hiljenemistään ja häipyi pian vallan. Vain yksi hevonen lähestyi. Kop! Kop! Kas todella, vain yksi hevonen ja sillä ratsastaa Czinna! Lestyak kimmahti pystyyn, ei ravistanut edes lokaa vaatteistaan, hän juoksi läähättäen tyttöä vastaan.

"Sinäkö se? Olet selvinnyt eheänä? Oletko todellakin siinä? Mitä tapahtui?"

Czinna hymyili iloisesti. Ennenkuin vastasi, antoi hän pikkukasvoilleen naisellisen uhkamielen sävyn:

"Tapahtui vain, kuten nyt alamaisimmin ilmoitan, että minä olen karkoittanut tatarit. He juoksevat kuin riivatut."

"Älä lorua!"

Sen piti merkitä: "Pyydän sinua puhumaan, selittämään!" Hän selittikin; mutta sitäennen hiveli hänen välkkyvä katseensa hellästi vihreää kirjailtua viittaa.

"Tämä vaippa onkin nyt jonkinarvoinen, herra Maks."

"Todellakin!"

"Kun Olaj beg sen näki, hyppäsi hän satulasta, suuteli sen lievettä kolme kertaa ja kysyi hyvin nöyrästi, mitä minä suvaitsin käskeä. Minä tietysti käskin heidän heti poistua seudulta. He noudattivatkin määräystä ja lähtivät."

Lestyak seisoi suu ammolla paikallaan.

"Onko mahdollista? Onko siinä sellainen taikavoima?"

"Näin tapahtui sanasta sanaan. Mutta minulla ei ole paljon aikaa lepertää. Ottakaa viitta, tässä on hevosenne, nouskaa satulaan. Minä poistun toista tietä."

"Lempo soikoon! Onpa tapahtunut todellinen ihme!" riemuitsi Maks, joka ei ollut osata tointua kummastuksestaan. "Tämä viittahan on siis oikea aarre!"

"Niin luulen minäkin. Mutta kiirehtikää toki, he voivat tulla. Olen jo näkevinäni mustien vaunujen vierivän kaupungista tännepäin."

Lestyakin otsa synkkeni.

"Olet oikeassa, Czinna, älä virka kenellekään tapahtumasta. Kiitän sinua kaikesta mitä olet tehnyt. Puhun siitä sinulle myöhemmin... vieläpä tänään. Niin, juttelen kanssasi vielä, Czinna."

"Hyvä on", sanoi urhea nuori mies ja katosi kahilistoon.

Lestyak lähti suoraa tietä. Pian häntä vastaan todella tuli pitkä vaunujono; siinä oli leipää ja puita, Marzsi kuljetti härkiä rehevin sadatuksin. Vaunujen edellä ratsasti yksi triumvireista, herra Samuel Holeczi, sivullaan riippuvassa keltaisessa nahkamassissa kantaen "asioiden ydinhermoa" (_nervus rerum_). Mutta tuo nainen noissa vaunuissa, punertavien leipäkasojen keskellä, on totta totisesti rouva Fabian; hänet on pelkkä uteliaisuus saanut mukaan, jotta hän kerrankin saisi nähdä nuo "koirankuonolaiset tatarit"; ja hänen vierellään kyyhöttää puhevalmis Paul Fekete vilkuttavin jäniksensilmin lukien kirjoitustaan.

"Katsokaas! Eikös olekin tuo Lestyak!" änkyttivät kummastuneet kecskemetiläiset. "Hän tulee manalasta!"

Samuel Holeczi, joka ei oikeastaan koskaan ollut ollutkaan yrmeissään Lestyakille (onhan tiettyä että luterilaiset aina pitävät toistensa puolta) ja jota sitäpaitsi kalvava uteliaisuus alkoi vaivata, teki herra Maksille pehmeästi seuraavan kysymyksen:

"Eikö totta, tuo on vain teidän sielunne, ettekä te itse?"

"Seitsemän seppää! Minä olen minä itse ilman sielua", ärähti Lestyak katkerana (kukapa tiennee mihin hän näillä viittasi?). "Entä te, mihin teidän matkanne?"

"Ystäviä on saapumassa tienoillemme", huomautti Holeczi kevyen hirsipuuleikkisästi: "Olemme menossa pitämään heille pientä tervetuliaisjuhlaa." (Tuo jalo herra oli useimmiten siunatussa mielentilassa.)

"Mutta te ette hevin heitä tavoita."

"Niinkö?"

"He ovat jo tipotiessään. Lähtivät sanomatta hyvästiä."

"Onko se mahdollista?" kaakotti rouva Fabian puhelun lomaan.

"Mikä vahinko!" murisi Paul Fekete. "Näin meni hukkaan miltei paras puheeni."

Lestyak kertoi vaippakohtauksen; sen kestäessä alkoivat herra Samuel Holeczin kasvot säteillä kaikkia värejä.

"Ei olekaan tavallinen pikku tapaus", mutisi hän raapien tyytymättömänä tylppää nenäänsä. "Ei pikku tapaus, hm, senjälkeen kun maailma luotiin, ei mokomaa ole sattunut."

Hänen hämiänsä kesti toki vain tuokion; hän oli vanha, ovela kettu, joka osasi helposti päästä aseman herraksi.

"Hei, ajomiehet, nyt kääntykää takaisin! Suuri päivä on koittanut Kecskemetille."

Mutta sitten hän hyppäsi satulasta ja virkkoi kunnioittavasti:

"Nouskaa minun hevoselleni, herra Maks Lestyak. Minusta on synti ja häpeä antaa teidän ratsastaa tuollaisella luuskalla."

"Antakaa mennä vain. Kiitän. Tämä ratsu on kyllin hyvä minulle. Kun kolme triumviria on minut sen selkään asettanut, ei yksi riitä minua sen satulasta poistamaan."

"Sitten nouskoon herra Fekete minun ratsulleni viemään kaupunkiin tietoa tapahtumasta."

Mutta se ehdotus sopikin vallan mainiosti "kaupungin Cicerolle", siten sai hän tilaisuuden pitää kelpaamattoman puheen asemesta uuden.

"Tietysti lähden! Kuinka en lähtisi? Onhan todellinen ilo ratsastaa niin kauniilla hevosella. Mutta antakaa minulle myöskin raippanne, sillä minulla ei ole kannuksia."

Tulinen juoksija ei tarvinnut ruoskaa, se laukkasi suurine puhujineen kuni sadun varsa, jonka apepussiin on pantu hehkuvia hiiliä eineeksi. Mutta Fekete itse ähkyi ja puhkui ja oli perille päästyä läpimärkä. Täällä hän tiedoitti yhä suurenevalle väkijoukolle rohkein puhekääntein, mikä erikoinen Jumalan armo oli tullut kaupungin osalle, sillä kuollut vaatekappale oli tullut eläväksi ja karkoittanut rajoilta perivihollisen.

"Tapahtui ihme. Jalot kecskemetiläiset kansalaiset, pankaa kellot soimaan. Ylpeä Olaj beg heittihe maahan ja suuteli kolmasti Lestyakin viittaa nöyrästi ja kysyi häneltä musertuneena: 'Mitä Kecskemetin kaupungin lähetti suvaitsee käskeä?' Tällöin kohotti herra Lestyak nuorempi päätänsä ja vastasi: 'Älkää tulko rajan yli — s.o. menkää tiehenne!' Ja nyt he tulevat takaisin, leipävaunut, härät, rahamassi, triumviri ja Maks Lestyak."

Voimakas ilohuuto kajahti nyt ilmoille. Kulovalkean lailla levisi tieto kadulta kadulle. Talosta taloon vietiin uutista. Nujerretut, vihatut senaattorit tulivat jälleen päivänvaloon, sekaantuen väkijoukkoon. Porossnokia tervehdittiin 'eljen'-huudoin, vanhalle Inokaille tehtiin paljastetuin päin tilaa. Herra Frans Kristonia vaadittiin ankarasti meluten puhumaan; tämä ei kauaa epäröinytkään, hän nousi keskellä toria olevalle kukkapenkeille ja sanoi vain:

"Vaadin teiltä oikeutta tuolle nerokkaalle nuorukaiselle, joka on taistellut tämän suuren voiton."

"Oikeutta!" toistivat tuhannet kurkut.

Kansa aaltoili sinne tänne kuin tulvilleen paisunut virta. Elämää, hälinää kaikkialla — miehet ja naiset kertoilivat puhuvan viitan ihmeistä. Jokainen tietysti hieman korjaili toisen kertomusta. Suuri innostus huokui ihmisistä. Jokainen liikkui edestakaisin, jokainen huusi jotakin, ja jokainen tuumi itsekseen jotakin.

Kauniit puhkeavat nuput, nuoret tytöt, pukivat rouvat päästä jalkoihin asti valkoisiin, kunnianarvoiset porvarit kiiruhtivat kaupungin talliin valjastamaan kuuluisat neljä ravijuoksijaa (nopeasti nauhoja harjaan!), vanhat miehet laahasivat kadulle kanuunaräiskät. Sivutein he poikkesivat "Kolmeen omenaan" rakettimestarin luo. (Tulkaa toki, herra Hupka, jos jumalaa kunnioitatte. — "Yksi siemaus vielä", pyysi Hupka.)

Kaupungin luterilainen pappi, arvonherra Peter Molitorisz, nousi itse p. Nikolauksen torniin, soittaakseen sopivalla hetkellä kelloa. Kattoaukoista pistivät esiin lipputangot liehuvine, hulmuavine kolmivärikankaineen. Hieman haalistuneita ovat värit jo, nehän ovatkin peräisin Bethlenin [Siebenbürgiläinen ruhtinas] ajoilta. Siitä asti ovat Kecskemetin talonkatot hieman verran kukoistaneet. Kukistetut yksitoista senaattoria pukivat joutuin ylleen hopeanappiset viittansa, sitaisivat vyölleen rämisevät miekat, ja nyt he jo seisoivat puoliympyrässä raatihuoneen portin edessä.

Paljon vaikeampi tehtävä oli Paul Feketen suoritettavana (ja tästäkin on selvää, etteivät julkisen elämän miesten hartioita rasita samanlaiset taakat), hänen täytyi muovailla käsikirjoituksensa uudelleen; nimite "mahtava beg" täytyi pyyhkäistä pois, tämän puhuttelusanan tilalle piti panna: "Kunniakas isänmaanystävä!" "Saavuimme luoksesi" lauseen tuli kuulua: "Sinä palasit luoksemme taas" j.n.e. (kaikki tuli silti sangen sievää).

Vaikka olikin tilapäistä, kävi kaikki kuitenkin mainiosti; loistovaunut vain hieman myöhästyivät; mutta kanuunat pamahtivat yhtaikaa, kellot kumahtivat juhlallisesti, ja kun Lestyakin vartalo tuli esille, kajahti kadulta riemuhuuto, joka lumivyöryn lailla eteni, kauas, aina kaupungin porteille saakka. Juuri silloin astui juhlittu ratsultaan, kuunteli herra Paul Feketen hyvinsommitellun puheen, nyökäytti hymyilevän tervehdyksensä valkopukuisille naisille, puristi kukistuneiden senaattorien käsiä ja syleilikin herra Porossnokia — jonka jälkeen hänet nostettiin hartioille kannettavaksi riemusaatossa kaupungintaloon ja vihdoin asetettavaksi raatihuoneen viheriän pöydän presidentintuolille.

Kun melu oli hieman hälvennyt (sillä sali oli tungokseen asti täynnä yhteiskuntaelämän ylhäisöä), otti valkohapsinen Matteus Puszta puheenvuoron ja ilmoitti heikolla, iltakellon kaltaisella vienolla äänellä Lestyakin ansioista ja huudahti lopuksi:

"Valitkaamme hänet Kecskemetin elinkautiseksi ylituomariksi!"

Kas, kuinka seinät nyt vavahtelivat riemuhuudoista! Kesti minuutteja ennenkuin Kaspar Permete sai sanoiksi ja äänensä kuuluviin, vaikka hän yritti kaikin neljin ulottimin saada näkyviin, että hänellä oli jotakin aivan erikoisen tärkeää sydämellään.

"Mutta minä, Kaspar Permete, joka kaksitoista vuotta sitten yhdellä ainoalla suuni sanalla sain kukistumaan hallituksen, minä en emmi väittää, että korkeimman virka-arvomme elinkautinenkin uskominen hänelle on liian lyhytaikainen tunnustus."

"Mutta eihän hän voi kuolemansa jälkeen toimia presidenttinä", huomautti herra Gerson Zeke.

"Mutta, mutta... Jättäkäämme se seikka ja merkitkäämme pöytäkirjaan, että kuten valtakuntamme kruunu Jumalan armosta kunniakkaasti hallitsevassa Habsburgin suvussa kulkee isältä pojalle, samoin periytyköön ylituomarinsauva Lestyakin miesjälkeläisille nyt ja ijankaikkisesti."

GERSON ZEKE: "Onhan kuitenkin pieni ero näissä."

KASPAR PERMETE (raivoissaan): "Ei ole!"

GERSON ZEKE: "Kruunu on kullasta, mutta ylituomarinsauva on korneliapuusta."

Tämän pienen välikohtauksen lopetti herra Johann Deak, Czegled-kadun asukas, joka oli hyvin ymmärtävän miehen huudossa.

"Veli Zeke on aivan oikeassa, sillä kruunu välkkyy kirkkaana heikonkin miehen päässä, mutta tuomarinsauva on aina hauras heikoissa käsissä. Ei käy laatuun tätä sauvaa sokeasti panna syntymättömien perillisten käsiin. Sitäpaitsi ei ole sopivaa juhlia tätä suurta päivää tuontapaisilla kinasteluilla. Pysykäämme kunnioittavan vakavuuden poluilla, älkäämme hätäilkö, sillä eihän kukaan meille lausu kiitosta siitä, jos annamme hänelle arvon, jonka aikanaan toinen saa. Kokous päättäköön siis, että muutenkin vain väliaikaiseksi valittu triumviraatti hajoitetaan."

"Sehän on jo vapaaehtoisesti luopunut! Ei kukaan niistä uskalla näyttäytyä", kuului joka suunnalta.

"Senjälkeen te valinnette vanhat senaattorit jälleen virkoihinsa ja sitten vasta voi tapahtua pöytäkirjaan merkintä Lestyakin elinkautisesta tuomaritoimesta."

Tarpeetonta sanoa, että kaikki hyväksyttiin. Uusi ylituomari istui niin arvokkaana kuin oikea hallitsija ja nyökäytti kylmän kiitoksen päällänsä. Hänen tähän asti kalpeat kasvonsa sävähtivät sentään tulipunaisiksi, kun kuului huuto:

"Tahdomme kuulla viittahistorian! Hän itse kertokoon sen meille tässä paikalla!"

Hermostuneesti hän liikahti tuolillaan, oli kuin rautainen koura olisi kuristanut häntä kurkusta. Kertoa sadoille kohtauksesta Olaj begin kanssa... Kohtauksesta, jossa hän ei ollut mukana, jota ei ollut nähnyt. Valehdella koko kaupungille vasten kasvoja! Ah, minkä korvaamattoman virheen hän tekikään, kun ei itse ollut mennyt leiriin. Lempoko sen tytön hänen tielleen lennätti. Ja kun hän nyt ei kerta kaikkiaan ollut siellä käynyt, olisi ollut parasta tunnustaa kaikki. Nyt on jo myöhäistä, mahdotonta.

Mitä ihanampi hänen asemansa nyt oli, sitä syvemmälle kalvoi hänen sieluaan tietoisuus, että odottamaton tuulenpuuska voi hetkellä millä hyvänsä musertaa hänet; Midaksenkin aasinkorvat paljastuivat. Häntä vaivasi tunne, että hän oli maineensa varastanut, hän ei voinut siitä iloita, ja silti, olihan se hänen omaansa, sillä hänhän oli viitan hankkinut.

Ylituomarin tuolin takana liikkui vastenmielinen varjo.

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin yhä vilkkaammin ja innostuneemmin.

Ei ollut mihin pujahtaa. Hämillään hän riisui viitan yltään ja pani sen vihreälle pöydälle. Siinä se nyt oli Kecskemetin kallis aarre. Sitten hän kertoi vielä kerran sokeltaen viitan ihmeellisen tarinan. Hänen esityksensä palkittiin hurjin ilohuudoin: jokainen riemuitsi, vain yksi murtunut vartalo itkeä nyyhkytti perimmäisellä rahilla. Mahtava ylituomari, nyttemmin Kecskemetin diktaattori, nousi, meni tuon hytkähtelevän miehen luokse, otti häntä kädestä ja virkkoi:

"Ja nyt me lähdemme, isä rakas. Tahdon kotona hieman levähtää."

Pikkuportilla odottivat jo pieni Erczi ja Laczi. Hedelmäleivokset olivat jo sieviksi leivotut ja pörkölt'kin [unkarilainen kansallisruoka] oli jo kypsää, porsaspaisti kohtuullisen jäähtynyttä, kun he saapuivat.

"En ole sinulle vielä kertonutkaan, poikani, niin, koskapa siitä olisin voinut sinulle puhuakaan, että minulla nykyisin on työssä apulainenkin, me aherramme nyt kaksin miehin."

Ylituomari oli välinpitämättömän näköinen.

"Tuoko nuori mies tuolla?"

"Minun täytyi hänet ottaa silloin kun lähdin Budan pashan luo neuvottelemaan. Sillä minä olen sinusta tehnyt ylituomarin, ettäs sen nyt tiedät. (Vanhuksen silmiin tuli vihertävä hohde.) Vanha Lestyak on mies kerrassaan, eikö?... Kisälli, sanon, haki työtä, vaikka huomaankin, ettei hän rahtuakaan saa valmista. Minulla ei ole ollut tilaisuutta tutkia, mihin hän pystyy. Tähän asti olen hosunut politiikassa. Älä naura, nuori mies, taikka minä närkästyn. Nyt saat sinä hoitaa politiikan. Suurta rotua, Lestyakien suku. Mutta kas, nyt olemme kotona."

Kuinka ihanalta tuntuu koti, jota ei ole pitkiin aikoihin nähnyt. Tutusti rököttää savupiippu, iloisina nyökkäävät vanhan päärynäpuun oksat, pihalla juoksee Bodri-rakki meitä vastaan, tuvassa mirri Czirmos, — kiviruukut, seinäkaapin astiat nauravat, huonekalut alkavat haastella, suuressa takassa räiskyy tuli ja luo loimujuovan ruskeaan oveen.

Vanhus huoahti:

"Voisipa nyt herättää henkiin vanhan äitirukkasi!"

Ruoka tuodaan pöytään, sen tuoksu täyttää huoneen, Erczi häärää edestakaisin, samoin kisälli Laczi.

"Mene, Laczi-kulta, holviin, juokse ja riennä! Mutta sinä, poikani, istu pöytään, sillä tiedän, että olet nälissäsi, vankilan ruoka on laihduttanut sinut. Kauhunpäivien jälkeen en minäkään ole syönyt. Ensin haittoi suuri suru, ja nyt suuri ilo. Budassa elelin kuin Nikolaus Toldyn hevonen. Mutta sinut olen sittenkin vapauttanut."

"Ibrahim pasha on kunnon mies", kuiskasi ylituomari hajamielisenä (vastapäätä istuvan Czinnan omituinen asema hermostutti häntä).

"Varjelkoon! Vihainen koira on se ukko, ensin hän kiivaili minulle, ei paljoa puuttunut, etten joutunut minäkin tyrmään."

"Minkävuoksi?"

"Sen mustalaisletukan vuoksi, jos häntä vielä muistat. Eikö keitto olekaan hyväksi suolattu? Tuopas suolasalkkari tänne, Laczi."

Laczi vapisi kuin haavanlehti.

"Mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö poikaani? Ei se pure, vaikka siitä onkin tullut suuri herra."

"Kiitos, en tarvitse suolaa. Tytön vuoksi siis Ibrahim oli kiukuissaan?"

"Hän väitti, että tyttö oli livistänyt teidän kanssanne, ja kunnes hän oli palannut tai ilmoitti missä hän oli, pidättäisi hän minut vankina. Sanoin, etten ollut sen koommin nähnyt hänen varjoaankaan."

"Siinä ette tehnyt oikein —", mutisi ylituomari. "Edelleen?"

"Onneksi saapui samaan aikaan virallinen tieto, että tytön vaatteet oli löydetty Tiszan rannalta ja ruumiskin naarattu joesta."

"Ah", keskeytti ylituomari iloisena. "Onko tyttö kuollut?"

"Mitä?" huudahti kisälli ja pudotti paistinvadin, jonka hän oli ottanut uunista tuodakseen sen pöydälle.

Mestari säntäsi raivoissaan hänen kimppuunsa.

"Sinua nahjusta! Nosta se ylös ja häviä sitten!" Pian hän taasen sentään nauroi. "Paljon ihmeitä tapahtuu tänään, kuolleet porsaatkin jo liikkuvat." (Kauniin ruskeaksi paistunut porsas oli vierinyt vuoteen alle.)

Laczi hiipi kravunpunaisena ovelle.

"Pysähdy!" komensi ylituomari, viittasi hänet luokseen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Nyt voit mennä."

"Tahdotko jotakin? Annan määräykseni mieluummin Erczille. Tuo toinen on taitamaton", virkkoi isä pojan lähtöä tarkaten, "en luule hänen paljoakaan ymmärtävän räätälinammatista. Se on, poikani, suurenmoinen ammatti, ihanaa tiedettä. Jumalan luomien korjailua, minä paikkaan ruman vartalon, luon miehevyyttä vinoihin olkapäihin. Se on jo jotakin, poika-kulta." (Vanhus siveli haltioituneena takkuista pellavatukkaansa.) "On sääli tuota nuorukaista, hänellä on niin lempeät, miellyttävät kasvot, että hän aivan hyvin voisi olla tyttö."

"Tänään ei mikään ole mahdotonta, rakas isä."

"Se on totta, mutta maistapa paistia. Meillä on myöskin hedelmäleivoksia. Etkö syö mielelläsi päätä?"

"Syönhän jo; mutta isä, ette ole vielä kertonut loppuun Budan seikkailua."

"Kun virallinen todiste saapui, tuli Ibrahim pasha hyvälle tuulelle; voithan käsittää, kuinka sulttaani häntä ahdisteli. Hän lähetti heti kuolintodistuksen padishahille, kutsui minut luoksensa, taputti olkapäille ja sanoi: 'Huomaan että olette rehellistä väkeä' (me Lestyakit olemme aina olleet rehellisiä). 'Tässä on käsky vapauttaa poikasi, mutta älä sano, koira, että olet saanut sen ilmaiseksi, sillä siten sinä voisit syöstä minut turmioon.' Ja näin pääsin minä käsiksi käskykirjeeseen."

"Hän on hätäillyt."

"Kuka? Minäkö?"

"Et sinä, vaan pasha."

"En ymmärrä sinua."

"Katsokaapa siis tuonne!"

Avoimesta ovesta leijui sisään iloisesti hymyilevä Czinna, mustalaistyttö; hänellä oli näpsä röyhelöpusero yllänsä ja musta huivi kaulassa: Ercziken juhlapuku.

Vanha Lestyak peräytyi askeleen.

"Jumala ompi linnamme!" huusi vanhus kauhuissaan, ja kylmiä hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. "Mustalaistyttö! Väisty, varjo!"

"Ei hän ole varjo, isä, vaan hän on itse Czinna."

"Lempo minut periköön, jos sitä uskon."

Ovelta kuului koputus, lempoko lienee kutsua noudattanut. Eihän toki sentään. Senaattori Matteus Puszta sieltä tuli Paul Feketen ja Kaspar Permeten kanssa.

"Jumalan terveeksi! Painakaa puuta. Mitä herroilla asiaa?"

"Kokous lähettää meidät teidän ylhäisyytenne luo."

"Mielellämme kuuntelemme teidän sanojanne", sanoi ylituomari arvokkaasti.