Part 4

"Enhän tiedä, kuinka minun käy", vastasi toinen yrmeissään, otti sormestaan opaalisormuksen ja antoi sen Czinnalle.

Hetkiseksi vaiettuaan hän lisäsi: "Mutta jos hän ottaa sinut ilman sormustakin, niin älä näytä sitä ollenkaan; isäni ei saa aavistaa, kenenkään ei tarvitse tietää, kuka on miehenpukuun kätkeytynyt. Minä tahdon niin."

"Tapahtukoon myös niin", sanoi Czinna.

"Ja nyt käymme työhön. Sinun täytyy ehtiä pois vaunuista niin kauan kun vielä on pimeää."

Laatikossa oli isot keritsimet, joilla tasailtiin varsojen harjat. Kun ylituomari oli ne ottanut esiin, alkoivat hänen kätensä vapista ja varsinkin silloin kun hän tarttui tytön paksuun palmikkoon tuhotakseen sen.

"En voi sitä tehdä." Ja hervottomana hän pudotti keritsimet.

"Miksi suotta epäröitte?" kiivaili tyttö siepaten keritsimet. Terävä rauta kirahti, ja hiusmetsä oli kaadettu. Tyttö hymyili kruunuriistetyin päin. Sitten hän irroitti suortuvistaan nauhat Lestyakin ottaessa arkusta miehenpukua.

"Kun olet saanut tämän yllesi, — kuuntele tarkoin —, sinä menet Tiszan rannalle mistä sen nopeimmin löytänetkin ja siellä sinä jätät omat vaatteesi pajupensaan juurelle, niinkuin itsemurhaa havittelevien tyttöjen on tapa tehdä; hehän heittävät vaatteensa rannalle mukaansa vain suuren surunsa..."

"Kaikki tehdään niin... kaikki."

"Hohoi! Voi! Voi!" kuului samassa Kristonin vaunuista.

"Mitä on tapahtunut?" huusi ylituomari pimeään.

"Olemme vajoamassa suohon." Se ei ollutkaan ihme. Siihen aikaan olivat kunnat vielä neitseitä tienteossaan. Valituksella, että lokaa kasattiin loan niskalle ja sitä sanottiin tieksi, ei silloin vielä ollut perusteita, sillä ylimalkaan ei kasattu mitään. Se käsitys oli yleinen, "että vaunut tehkööt itse tiensä". Missä rattaanjälkiä näkyi, siellä oli ihmisiä liikkunut, ja mistä jo oli kuljettu, "sieltä voimme mekin mennä".

Tie loppui äkkiä ja vaunut olivat akseleitaan myöten suossa, joka kuutamossa oli näyttänyt viherväsilkkiseltä niityltä. Tällainen puszta, jota Petöfi kutsuu avoimeksi kirjaksi, on hullua seutua. Päivisin se näyttää kangastuksiaan, maan vedeksi, öisin veden maaksi. (Milloin voi ihminen siihen luottaa?)

Ajuri sadatteli, suomi hevosia niin että siimat olivat katketa, mutta hän ei oikein tiennyt, mikä suunta oli valittava, missä poikkitie oli. Toiset vaunut koettivat onneaan toisaalla. Nekin painuivat suohon.

"Me menemme täällä pohjaan! Kuka tuntee tien?"

Kaikki poistuivat vaunuista ja alkoivat neuvotella.

"Niin paljon on varmaa, että me olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'", sanoi herra Porossnoki. "Jostain kulkee ajotie. Olen usein kuullut ajomiesten sanovan, että järvien lomista kyllä voi löytää oikean tien."

"Mutta mistä? Me etsimme niin kauan että ehdimme upota ennenkuin löydämme."

"Täytynee herättää vanha Marcsi; hän on jo usein ajanut härkiä Pestiin, myöskin sateisilla syksyillä. Ehkä hän tuntee tien? Sinä, pieni hevospoika siellä perivaunuissa, herätä veljesi Marton."

Hoikka Pali ei tarvinnut enempiä kehoituksia, hän ravisteli nukkuvaa vanhusta kaikin voimin.

"No, mitä nyt? Miksi ravistelet, lurjus?"

"Kunnioittaen pyydän teitä ilmoittamaan, vanha sukulainen, tunnetteko tien Kecskemetiin?"

"Luulen", virkkoi harvasanainen härkäpaimen.

"Olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'. Kahdet ensimäiset vaunut makaavat jo suossa. Katsokaahan ympärillemme, mistä löydämme oikean tien."

Marcsi tähyili taivaalle ja katseli hyvin tarkkaavasti tuota suunnatonta holvikkoa miljaardeine tuikkivine tähtineen.

"Ettekö nouse vaunuista tutkiaksenne seutua?"

"Mitä tutkimista siinä?" tokaisi toinen äreästi. "Suo kuin suo"

Ja jälleen hän loi tutkivan silmäyksen taivaanlakeen. Äkkiä kohottautui hän vaunuissaan pystyyn ja huusi Kristonin vaunuissa oleville: "Näetkö, rakas poikani, Otavan tällä puolella noita kahta pikku tähteä, toinen on kalpea, kirkkaanvaalea, toinen säkenöivämpi, mutta vähäisempi, molemmat ovat toisiaan vastassa".

"Näen, Marcsi bacsi." [Setä, serkkunen, kuoma.]

"No hyvä, ohjaa vaunut päin näitä kahta tähteä, veliseni. Siitä kulkee tie."

Senjälkeen hän kaikessa rauhassa paneutui levolle, niinkuin ainakin mies, joka on saanut kaikki hyvälle tolalle.

Herrat kiipesivät nyt polvensyvyisestä vedestä vaunuihinsa, mutta kun ylituomari saapui omilleen, ei Czinnaa näkynyt missään. Yleisen hämmingin aikana hän oli huomaamatta kadonnut, vain hänen suuri hajaantunut palmikkonsa enää kiilsi vaunujen nurkassa. Maks otti huoaten nuo ihanat kiharat käteensä, alkoi sitten suortuvin viskellä pieninä palleroina suohon. Nuo mustat kutrit leijailivat hiljalleen alas, tuuli kuljetti niitä, niin että ne näyttivät ikäänkuin lentävän; vihertävä vesi leikki niillä ja kietoi ne vesililjojen, kaislojen ja kirjavien vesiherneiden ympärille... Kun vihdoinkin oli päästy turvaan, oli ylituomarin kädessä enää vain yksi hapsi; sen hän kietoi sormensa ympäri.

"Hoi, kuulkaa!" huusi hän jyristen. "Minne on tyttöni joutunut? Missä vaununsa hän on?"

Kaikkialta kuului vastaus: "Täällä hän ei ole. Eikä täälläkään!"

"Jumalan kiitos!" kuiskailivat senaattorit keventynein mielin, "että hän on hukkunut, se pieni kilpikonna!"

Seikkailu oli nyt lopussa. Nyt saavuttiin selkkauksitta uutisasunnoilta kyliin ja kylistä uutisasunnoille. Silloin tällöin ajettiin harhaan, mutta ei ollut hätää, olihan Marcsi mukana; kun hänet herätettiin, neuvoi hän heti oikean suunnan.

"Ajakaa vain päin tuota vilkkuvaa pientä tähteä, jonka tuolla Pikku Otavan kyljessä näette..."

Hän liikkui kuin kotonaan tähtitaivaan tuikkivilla kiertolaisilla. Maa on muuttelevainen, mutta taivas sinisine pohjineen on vankkumattomasti aina samanlainen. Sieltä käsin hän mittasi tien Pestistä hamaan Kecskemetiin. Hän löysi sieltä niin tarkan ratkaisun, hän näki tien niin selvästi, että sillä hänen silmissään suorastaan tuprui pölypilviä...

6.

Pintyö asetti ladatut kanuunaräiskät torille; sinne tänne pystytettiin ulkojulisteita: "Tervetuloa!" "Eläköön!" y.m.s. Loistava kaunopuhuja Paul Fekete hikoili paraikaa valmistaessaan puhetta, joka alkoi: "Kukapa ei tuntisi oppineen ja kunnioitettavan Senecan mainetta?" (Tietysti kaikki sen tunsivat, sillä herra Paul Fekete eli tuon kuuluisan ja oppineen miehen lauselmilla.)

Burün mustalaiset hankasivat käyriinsä hartsia, lyhyesti, oli ryhdytty suuriin valmistuksiin ja olisi kukaties soitettu suuria kellojakin, ellei herra Porossnoki terveen järkensä neuvoa noudattaen olisi Czegledissä istuttanut Palia, koreaa hevospaimenta, hevosen selkään ja antanut hänen tehtäväkseen ajaa kotiin sanomaan, ettei järjestettäisi minkäänlaista huvinäytelmää, koska iloisuuksiin ei nyttemmin ollut mitään syytä.

Lähetti sai aikaan melkoisen mielenmasennuksen, äkämielin ja vihaisina katseltiin ikkunoiden ja aitojen takaa, kun edustajat iltasella saapuivat. Ei kajahtanut ainoatakaan 'eljen'-huutoa, koirat vain ärhentelivät vaunujen jäljessä. Mutta näin olikin parempi, miksi suurentaa häpeää, joka muutenkin oli kyllin suuri!...

Samana iltana vielä saivat Budan tapahtumat siivet alleen; saatiin selville, minkä sopan Körös oli Kecskemetille, tai paremmin minkä Kecskemet oli itselleen keittänyt, ja että sulttaani annettujen monien lahjojen vastineeksi oli heittänyt heille viitan.

Kirous ja häpeä!

Mutta kuinka heillä saattoi olla häpyä tuoda tuo viitta kotiin? Seuraavana päivänä kokoontui sankkaa joukkoa raatihuoneen edustalle; arvokkaammat kansalaiset menivät saliin asti kuullakseen oikein virallisesti matkan vaiheista kerrottavan. Sellainen oli näet tapa jokaisen suuren yrityksen jälkeen.

Tavallinen rahvas, vaimoja ja lapsia, elämöi ulkona, hoilasi ja yritti aivan mahdottomin äänin sovittaa säveltä runosäkeihin, jotka tekijättöminä olivat syntyneet roskaväen huulille:

"Kecskemet, et muusta piittaa, kun keisarin vain kannat viittaa!"

Muutamat kujia kulkevat Suur Körösin ajomiehet vielä lisäsivät ärtymystä. Tukevasti hevosiaan läimäytellen he viskasivat joukkoon ivallisen:

"Pitääkö se viitta myöskin lämmintään?"

Ja ainakin se lämmitti sisällä istuvia senaattoreja aimotavalla. Synkkinä he istuivat tuoleillaan. Toiset, kuten herra Inokai, aivan murtuneina ja toivottomina. Vain ylituomarin kauniit kasvot ilmaisivat rohkeutta ja uhmaa.

Porossnoki kuvaili matkan vaiheita hyvin sepitetyssä puheessa, ja hän alkoi taivaan jumalasta, joka koettelee Kecskemetiä niin usein, että häntä jo voi pitää vakinaisena kaupungin asukkaana. He olivat tehtäväänsä käyneet hyvää tarkoittaen (Herra jumala on siitä todistajana!) eivätkä he voineet mitään, että suunnitelma ajautui karille.

Mikä on totta, se pysyy totena, kulunki oli suunnaton, mutta he olivat ajatelleet: "rohkea rokan syö!"

Aluksi kuunneltiin häntä tyynesti ja tuo kaunis puhe olisi kenties pelastanutkin maistraatin, ellei niiden yksityisseikkojen yhteydessä, jolloin Porossnoki mahtipontisesti lausui: "Ja keskiviikkona me ilmestyimme hänen majesteettinsa, Turkin keisarin eteen, joka siinä istui kaikessa prameudessaan", ellei tällöin, kuten sanottu, Gaspar Permete olisi huutanut väliin: "Piippua hänellä ei ainakaan ollut suussa?"

Hillitön ilo kuvastui kaikkien kasvoille ja sitten seurasi ruma sivuhuudahdus toinen toistaan. Arvovalta laski ja tuskin oli ensimäinen kipuna singonnut olkikasaan, kun jo kaikki leimahti ilmiliekkiin.

"He ovat heittäneet ne ihanat rahat lemmon kitaan! Rubiinivälkkyvät puvut he ovat noille neulottaneet! Virallisia tilaisuusmiehiä! Jalokivivartisen ruoskan he ovat ottaneet mukaansa! Rahaa tuhlattiin tolkuttomasti! He ovat meidät saaneet imeväisten pilkattaviksi! Tulen juuri ulkoa ja siellä torilla körösiläiset huutelevat: 'Pitääkö kauhtana lämpimänsä?' Sellainen häpeä kaupungillemme!... Siitä saatte vastata!"

Jättiläisvartaloinen Josef Berkes kimmahti pystyyn ja pyörivin silmin, karjuvin äänin ja nyrkit ojossa syyti:

"Erotkaa! Pois vihreän pöydän äärestä!"

Ja turmiota ennustaen täytti salin sadoista kurkuista kajahtava huuto, joka kulki kuin myrsky puutarhan puissa.

"Erotkaa!"

Kiihoittuneet kansalaiset tunkeutuivat yhä kiinteämpänä renkaana vihreän pöydän ympärille. Lestyak sysäsi tuolinsa kumoon, tempasi liiviensä reunuksesta irti kaupungin sinetin, joka siinä riippui ketjusta, ja viskasi sen ketjuineen päivineen permannolle, niin että se kierähti salin äärimmäiseen nurkkaan.

"Siinä on! En tarvitse sitä enää!" Ja hän kiiruhti ovelle.

Mutta Blasius Putnoki asettui hänen tielleen.

"Hoo! Ei niin, kuomaseni! Sinä jäät. Syytän sinua Jumalan ja ihmisten edessä, että sinä vedät yhtä köyttä kaupungin vihollisten kanssa, että sinä olet myynyt pyhän äitikirkkomme aarteet. Sinä olet kaupungin vanki."

"Kenen määräyksestä?" kysyi Lestyak kylmän ylpeästi.

Putnoki nolostui aivan kuin häneltä olisi kieli katkaistu, Lestyak puolestaan poistui paiskaten salinoven mennessään lukkoon. Kukin vuoroonsa nousivat nyt toisetkin senaattorit alistuen yleiseen tahtoon. He luopuivat virastaan. Syntyneessä sekamelskassa raivasi herra Josef Berkes tien presidentinpaikalle.

"Ehdotan, että kunnes kypsän harkinnan jälkeen uusi virkamiehistö on valittu, kaupungin asioita hoitaa kolmijäseninen toimikunta. Yksi katolinen, yksi luterilainen ja yksi kalvinilainen jäsen."

"Niin olkoon!" huusi joukko.

Heti valittiin ne kolme, herrat Samuel Holeczy, Josef Berkes ja Blasius Putnoki. Joukon hajottua siirtyi triumviraatti viereiseen huoneeseen neuvottelemaan, ja sen ensimäinen päätös oli vangituttaa nuori Lestyak.

Vanha Lestyak itki ja huusi, kun hänen sydämensä ylpeyttä, hänen Maksiaan vietiin vankilaan. Ensin hän tarttui silitysrautaan ja aikoi kolhia kuljettajat kuoliaiksi. Kun hänen kädestään riistettiin silitysrauta, otti hän käyttääkseen sopivia raamatunlauseita, jotka hän sivautti ukonnuolina Gyuri Pintyön ja Pistä Muskan piille.

"Asiaa ei pidä ottaa noin pahalta kannalta, rakas isä", virkkoi hieman äkäisenä entinen ylituomari. "Eihän tämä kestä kauaa."

"He saavat tätä vielä katkerasti katua!" huusi vanhus puristaen kätensä nyrkkiin kuin näyttämösankari. "Voi sinuas, Kecskemet, sinun käy kuin muinoin Sodoman ja Gomarran!"

"Onni voi meille hymyillä", lohdutti Maks.

"Onni?" Ja vanhus alkoi jälleen nyyhkyttää kuin nainen. "Onnikin on jumalatar, nainen sukunsa lajia. Se juoksee alati uusien miesten perässä. Kenen kanssa se kerran lemmenliiton solmi ja kenen se hylkäsi, sen luokse se ei koskaan palaa."

Senjälkeen tarttui hän epätoivoisena mielipuolen elein saksiin ja alkoi leikata palasiksi juuri valmistamaansa uutta viittaa, käheästi voihkien:

"Paha sinut periköön, koira. Maailmanloppu lähenee."

Maailman loppu ei tosin tullut, mutta kyllä viitan, ja Maks-rukkakin teljettiin raatihuoneen tympeään vankilaan. Hän juoksi jäljissä, mutta porttikäytävällä hänen vanhat jalkansa pettivät ja hän kykeni vain kynnykseltä huutamaan:

"Älä pelkää, rakas poikani, minä kyllä sinut sieltä päästän, kilvoittelen sinut vapaaksi."

Eikä se niihin aikoihin niin erin vaikeata ollutkaan! Mentiin vain Budan pashan luo, hankittiin pieni käsky, että hänet päästettäisiin vapaaksi. Ellei Budan pashan sydän tällöin kylliksi heltynyt, mentiin Szolnokin pashan puheille ja hänenkin myöntymyksensä oli pätevä. Olettakaamme, että Szolnokinkin pasha oli huonolla tuulella, silloin oli viisasta käydä tapaamaan Kalgan sulttaania tai kulkea puhuttelemaan Fülekin varaispaania ja pahimmassa tapauksessa voi pyytää vapautuskäskyä herra Csudaltakin, ellei ole yksinkertaisinta lähteä Szecsenyyn hänen ylhäisyyttään herra Stefan Koharya tapaamaan. Kaikki nämä jalot herrat isännöivät Kecskemetissä.

Juuri silloin, otolliseen aikaan, saapui muuan kulkijapoika tarjoutumaan työhön. Se oli sievä, luottamusta herättävä nuorukainen.

Nyt voi herra Lestyak turvallisena heittää haarapussin olalleen ja yllämainitun nimiluettelon sen lisäksi. Tuo poika saa vartioida taloa, ottaa vastaan tilauksia, pakista kärsimättömien asiallisten kanssa, Érzike tyttö keittää hänelle ruoan ja pitää häntä silmällä.

"Mutta kuuleppas, Laczi poikani — nimesihän on Laczi? — älä kureile tytön kanssa, sillä hän on minun kummilapseni."

Näin lähti vanhus ja viipyi kauan, vasta sydäntalvella hän palasi.

Tämänvuotisen martinhanhen jalka ennusti ankaraa talvea ja sellainen tulikin. Taistelevat sotapuolueet kärsivät siitä surkeasti. Herra Tökölyn armeijasta paleltui sata jouluun päästäessä. Edellisen vuoden huonon sadon johdosta oli elintarpeitakin niukalti, soturit eivät kärsineet ainoastaan vilua, vaan myöskin nälkää. Ei siis ihme, että he toisinaan käyttäytyivät varsin sydämettömästi.

Samana iltana, jolloin vanha Lestyak tuli kotiin Budan pashan käskykirje taskussa, saapui hänen mukanaan samalla osasto Kalgan sulttaanin pahamaineisia sotureja kaupungin edustalle. Heidän hallussaan oli varsin paljon orjankahleisiin kytkettyjä naisia ja miehiä, ja heidän päällikkönsä Olaj beg lähetti ratsastajan viemään seuraavaa käskyä triumviraatille:

"Uskottomat koirat! Ellei minulle huomiseksi aamupäiväksi lähetetä kahdeksaa vaunullista leipää, neljääkymmentä härkää, kahtakymmentä kuormallista halkoja ja neljäätuhatta viittäsataa guldenia rahaa, saavun iltapäivällä niitä sotilaineni noutamaan ja katkaisemaan Kecskemetin hallitusmiehiltä kahden päät, sillä yhdellä tuomarilla on yhdessä päässä tarpeeksi. Ymmärtäkää! minua hyvin!"

Raatihuoneessa syntyi hirveä kauhu. Heitukat juoksivat kiireenvilkkaa talosta taloon kehottaen leipomaan mahtavalle Olaj begille kakkuja, hakkaamaan halkoja; mutta vaikeinta oli haalia kokoon rahoja, sillä kaupungin kassa oli tyhjä. Sellaista suoneniskua ei nyt jakseta kestää.

Kun Mikael Lestyak astui nöyränä saliin, tapasi hän raatimiehet sangen murheellisina.

"No, mitä te tahdotte?" kysyi Putnoki karkeasti.

"Tulin poikani vuoksi, suuri herraseni."

"Poikanne?"

"Niin, poikani juuri. Vien sen raukan kotiin."

"Vain jos me päästämme hänet vapaaksi."

"Tietysti, kyllä te päästätte", uhitteli vanhus levittäen herra Putnokin silmäiltäväksi Ibrahim pashan kirjeen. "Mutta kuten vain Teidän armonne suvaitsee."

Triumviri tuli jokseenkin noloksi vilkaistuaan pashan kirjeeseen; tarttuipa hän kauhun valtaamana jo kaulaansa, sillä tuo hyväkäs Budan pasha ei kuivannut mustetta hanhensulastaan koskaan panematta vakavien rivien lomaan jotakin pikku sukkeluutta. Nytkin oli kirjeessä seuraava lyhyt rivi: "Näen, että Teidän selkänahkanne syhyy armottomasti."

"Tilanne on melkoisesti muuttunut", virkkoi triumviri nöyränä. "Tottelemme käskyä. Tänään on jo kovin myöhä, eikä vanginvartijaakaan ole saapuvilla. Huomenis varhain me vapautamme veljemme."

Räätäli meni kotiinsa, mutta aamuhämärissä hän oli jälleen raatihuoneen portin edustalla. Oli oikea koiran ilma; paksua sumua kiertyi kaikkialle ja luntakin alkoi tuhuttaa. Kaupungin päät saapuivat varsin varahin, etenkin Putnoki, joka yöllä oli saanut hyvän ajatuksen ja kiiruhti sitä tovereilleen kehittelemään.

"Ei ole hyvä, että Lestyak päästetään vapaalle jalalle. Hänen pääkopassaan asustaa suuri ymmärrys ja vehkeilynhalu."

"Luja pää, totta puhut, mutta sandshak-pashallekaan ei käy leikitteleminen."

"Ei minunkaan mielestäni. Me laskemme hänet vapaaksi, mutta minä lähetän hänet semmoiseen paikkaan, mistä hän ei kuunaan palaja. Jättäkää se asia minun huolekseni!"

Kadut täyttyivät tavattoman varhain. Asukkaat kuljettivat mikä ajorattailla mikä työntökärryillä tavaroitaan läheisille uutisasunnoille.

Olaj begin ilmestyminen näköpiiriin sai kauhun ilmeet ihmisten kasvoille. Sillä tuo hyväkäs Olaj beg ei todellakaan ollut vähäpätöinen rihkamoitsija kuten esim. Stefan Csuda tai Dervish beg, jotka tyytyivät ryöstämään jonkun papin tai kauniin tytön. Ymmärtävä Olaj beg työskenteli _en gros_. Hän tuli harvoin, mutta kun hän tuli, otti hän mukaansa kokonaisen kadun, vaimot ja lapset, kilut ja kalut, hevoset ja naudat, jättäen paikalle vain siat, jotka ovat saastaisia elukoita ja ovat jyrkässä ristiriidassa Koranin määräyksiin. Sellainen mies oli Olaj Beg, häntä oli pelättävä.

Kun tieto hänen vaatimuksistaan levisi kaupungille, tuli vaikutusvaltaisimpia kansalaisia ani varhain yksitellen raatihuoneelle; yhdellä oli hieman rahaa, toinen saapui tarjoamaan leipää ja halkoja. Huono uutinen on hyvä herättäjä.

Monet napisivat, kun herra Putnoki antoi käskyn noutaa nuori Lestyak tyrmästä. Hän saapui hieman kalpeana, mutta pystypäin.

"Maks Lestyak", sanoi triumviri juhlallisesti, "olette vapaa!"

Tyytymättömyyden tohina täytti salin.

"Budan pasha on suojelijanne", huomautti edellinen pistävästi.

Lestyak ei vastannut mitään. Hän liikahti hermostuneesti ikäänkuin aikoen poistua.

"Ei siellä ole Buda. Malttakaa hetkinen! Budan pasha ei ole Rooman paavi, herra entinen ylituomari, hän voi kyllä lukot murtaa ja salvata, mutta ei synneistä päästää. Ne teidän täytyy sovittaa."

Tuskastuttava hiljaisuus palasi, henkeä pidätellen odotettiin mitä tapahtuisi.

"Rajoillamme oleskelee julma Olaj beg, Csalanos-lammen tuolla puolen. Hän on vaatinut kaupungilta suuren verosumman, joka on hänelle vietävä tänään ennen puoltapäivää, mutta se on mahdotonta. Tiedättekö siis, Lestyak, mihinkä rangaistukseen me teidät tuomitsemme?"

"Sanokaa, olkaa hyvä."

Blasius Putnoki sanoi häijysti nauraen:

"Te olette tuonut tänne kuuluisan viitan, katsokaamme nyt, mitä sillä saatte aikaan. Te puette sen yllenne ja menette se yllänne begin luo."

Nuoren miehen sydäntä kouristi. Isku tuli odottamatta. Hänen jalkansa hetkahtivat. Mutta pian hän voimistui. Aivan kuin itsekseen hän virkkoi: "En saa pelätä, en saa..." Hänen sydämensä takoi voimakkaasti, hänen äänensä kävi soinnuttomaksi; mutta rohkea väri levisi hänen kasvoilleen.

"Entä mitä pitää minun sanoa begille?"

"Sanokaa hänelle, että hän tyytyisi puoleen veromäärään ja odottaisi sitä vielä pari päivää, kunnes olemme haalineet sen kokoon. Tahi, lempo soikoon, tarjotkaa hänelle viittaa, jonka arvo vastannee viittäkymmentä hevosta, sataa härkää ja noin neljäätuhatta dukaattia. Hän tyytyy siihen. Hahahaa! Ja mitä jää yli, sen tuotte kaupungin kassaan. Hahahaa!"

"Hän ruhjoo minut heti teilirattaalla tai panettaa minut kahleisiin."

Putnoki kohautti olkapäitään.

"Se on teidän onnettomuutenne."

"Niinkö?" huudahti Lestyak katkerana. "Tuomitsetteko minut todella tähän?"

Hän suuntasi katseensa triumvireihin, kaupungin harmaahapsisiin isiin, vuoroon kuhunkin. Nämä nyökäyttivät päätänsä merkiksi, että tuomio oli oikea. Yleisten varojen tuhlareille pitää näyttää peloittava esimerkki.

"Viekää minut ennemmin tyrmään takaisin", sanoi Maks malttinsa menettäen, mutta katui sanojaan heti.

"Mitä te oikeastaan niin kovin pelkäätte?" viisasteli triumviri purevasti. "Saattehan yllenne sen viitan."

"Ei ole tapani peljätä", virkkoi toinen ylväästi. "Koska minun pitää lähteä?"

"Aamupäivällä, kunhan saan kaikki järjestykseen. Tahdotteko siihen mennessä ripittäytyä?"

"En."

Vanha räätäli toitotti epätoivoisena koko kaupungille, kuinka huutavan väärin oli lähettää hänen poikansa tatarijoukkojen kynsiin. Se on kuolemantuomio ilman kuulustelua ja puolustusta.

"Muistakaa, kuinka te häntä kolme kuukautta sitten ihailitte. Nouskaa kapinaan, tarttukaa kuokkiin, heinähankoihin, tulkaa, minä johdan teitä nitistämään tuon kolmilehtisen apilan." (Se oli triumviraatin pilkkanimi.)

Ei ainoakaan käsi noussut; juuriahan on vain kasvavilla puilla... korkeintaan rosmarinien ja muskottien peittämien ikkunoiden taakse ilmestyi ruskeat tai vaaleat tytön kasvot ja syvä huokaus kenties pusertui kukanlehvien väliin: "Maks Lestyak parka!" Siitä asti jäivät nuo kauniit kasvot ikkunan taakse tähyilemään.

"Milloin hän saapuu? Kovin mielelläni tahtoisin hänet nähdä tuossa kauhtanassa! Kuinka kauan hän viipyy?"

Raatihuoneen pihalla satuloitiin hänen hevosensa. Kevyesti hän hyppäsi selkään, vaikka vihreä silkkiviitta ulottui aina hänen kantapäihinsä asti. Hän viheltelikin pannessaan vasemman jalkansa jalustimeen. Kaksi keihäsmiestä nousi niinikään ratsuille; he asettuivat paljastetuin sapelein vartijoiksi hänen kummallekin puolelleen.

He pujahtivat ulos takaportista, jotteivät kokoontuneet uteliaat saisi huutaa ja nauraa. Mutta sehän olikin itkettävää! Triumvirit katselivat ikkunoista niin kauan kuin yhä tihenevän sumun läpi voi nähdä. Herra Putnoki hieroi tyytyväisenä käsiänsä.

"No niin, tuo ei ainakaan enää kuule Kecskemetin sarvenääntä!" (Yleisenä tapana näet oli p. Nikolauksen tornista torventoitotuksella ilmoittaa puolipäivän hetken koittaneen.) Sitten hän kääntyi vilkkaana kokoontuneiden kansalaisten puoleen: "Mutta nyt kiiruhtakaamme lastaamaan verot rattaille, jotta Olaj beg, joka tietysti vihapäissään lähtee kaupunkia kohden, löytäisi lähetyksen puolitiessä jo vastaantulossa."

Keihäsmiehet seurasivat mukana vain kaupungin laidalle saakka, niinkuin karkoitettuja oli tapa saattaa. Niin kuului käsky. Olisi ollutkin sääli lähettää keihäsmiehet hamaan vihollisleiriin asti, missä varma tuho heitä odottaisi.

Ehkei Lestyak menekään kauaksi, ehkä hän poikkeaa johonkin sivulle pensaikkoon, maailmahan on avara ja sillä on neljä nurkkaa — no, tehköön vain niin, kunhan ei vain kauempaa ole meidän vaivoinamme.

Mutta osuttiinpa nyt oikeaan mieheen. Ratsastaessaan rajatonta lumi-aavaa ajatteli Lestyak itsekseen:

"Lähden pois; minun täytyy se tehdäkin, sillä jos jään, olen iäksi kuollut. Mutta jos olen poissa, voi käydä niinkin, että vielä kutsuvat minut takaisin. Olaj beg on järkimies; vainajata hän ei voi mihinkään käyttää, elävällä sitävastoin on arvoa, jos esim. tahtoo orjakauppaa hieroa. Pahimmassa tapauksessa hän heitättää minut tyrmään. Ainahan voi jotakin uskaltaa."

Alasvaluvan viittansa liepeillä hän sivalsi koniaan selkään, ja tamma rukka yritti hieman nopeampaan vauhtiin. Ratsu oli kohoutunut nopeasti arvosta toiseen. Eilen se vielä oli pyörittänyt kaupungin vääntömyllyn ratasta, ja nyt istui sen satulassa tuomari. (Kyllin hyvä tatareille, järkeilivät triumvirit.)

"Minut laahataan mestauslavalle", tuumi matkamies, ja kiukun veri kiehui hänen suonissaan.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

"Ah, jospa joskus voisin palata!"