Part 3

Kelläpä olisi voimaa tällöin sanoa: "Nauran teidät pihalle", avata nuo ihastuttavat nyöriliivit, kuoria yltään nuo kummat puvut, panna pois nuo viehkeät karmiinisaappaat, irroittaa tuo säteilevä koristus ja ryömiä takaisin vanhaan mekkoon. Kaikki antautuivat koettelemaan — ei ainoakaan pannut noita ihanuuksia mielellään pois. Vanhemmatkin naiset saivat pian kuumeen, he olisivat mielellään nähneet itsensä noissa vaatteissa — ja niiden joukossa oli, jumala paratkoon, sellaisiakin, jotka Szegedinissä olisi noitina poltettu. Vihdoin täytyi seinälle panna kielto. Vain kauniit, orvot ja köyhät saivat pukuja koetella. Gyurka kuoma oli asiat kehittänyt niin pitkälle, hän ratkaisi, kuka oli kaunis. Pariksella oli vain yksi omena, hänellä niitä oli koko korillinen. Hänen suosiotaan hankituinkin kiehtovin hymyin, kinkuin ja paistoksin, täysinäinen viiniastiakin löysi tänne tiensä milloin sieltä milloin täältä. Sillä hänen virkansa ei suinkaan ollut vähäpätöinen. Se tuli niin sanoaksemme vasta, myöhemmin ilmi, kun kymmenen parinkymmenen vuoden perästä naisilla vain sikäli oli arvoa, jos he voivat sanoa: "Ohho, minä en olekaan entisen teeren lapsia, minunkin ruumiini on kerran prameillut lestyakilaisissa vaatteissa." Siitä tuli miltei sananparsi. Kuinka siis silloin, kun asia vielä oli lämpimimmillään, voi olla yhdentekevää, kuka sai vaatteita pitää kuka ei, kuka virallisesti tunnustettiin kauniiksi ja kuka kelvottomaksi havaittiin. Monta karvasta polttavaa kyyneltä silloin vuodatettiinkin. En tahdo vanhusta syyttää virkavaltansa väärinkäytöstä enkä siitä, että hän olisi ottanut vastaan lahjuksia (hieman vaikeata olisi syytöstä todistaakin nykyisin kahden vuosisadan perästä), mutta tosiseikkana pysyy, että hän monesti käyttäytyi aika lailla tahdittomasti. Niin esimerkiksi mustalaistyttö kohtauksessa.

Saapui näet kerran paikalle pikkuraukka tyttö, ryysyissään, paljain jaloin, naarmuisena, ahmi suurin silmin aarteita ja jäi sitten suu auki seisomaan. Kuin hohtavat Idän helmet välkkyivät hänen valkoiset hampaansa punaisessa suussa. (Se vanha aasi ei huomannut niitä ollenkaan.) Hän oli vielä lapsi, hoikka, mutta voimakasrakenteinen. Kauan siveli hän aarteita, vavahteli, kunnes vihdoin puhutteli heitukkaa: "Entä minä — saanko minäkin?"

Gyuri kuoma kohmettui ensin jääksi, sanoi sitten halveksien: "Miksi hevosenkenkää kilpikonnan jalkaan? Mene hemmettiin!"

Oli kuin jokainen sana olisi ollut pilvi, joka kuuroina valui tytön kasvoille, niin murheelliseksi kävi lapsi. Tämäkin villinä kasvanut oravainen karkoitettiin pureksimasta. Hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kädellään silmistä kumpuavat kyyneleet.

Onneksi — tai ehkä onnettomuudeksi — oli ylituomari parastaikaa huoneessa ja huomasi hänen murheensa. Hän kosketti kädellään häntä olalle. Pelästyneenä kohottausi hän suoraksi. "Valitse näistä puvuista joku ja pukeudu!"

Arkaillen katsahti hän puhujaan. "Tuo ei salli." (Hän viittasi ilmein Pintyöhön.)

"Entä jos minä sallin, minä, kaupungin ylituomari."

Tyttö hymyili kyyneltensä lomasta häntä tarkastellen. "Sinäkö täällä käsketkin? Todellako?"

"Pintyö", virkkoi ylituomari hymyillen, "tuokaa tälle pikkuiselle kauneimmat vaatteet. Katsokaamme, mitä hänestä voi tehdä."

Neljännestunnin kuluttua he sen näkivät. Kun hän astui pukukammiosta, pestynä ja pyntättynä, humahti halki huoneen ihmettelyn sorina. Onko tuo vain unikuva vai elävä olento? Hän oli kuin häikäisevän kaunis kuninkaantytär. Kirsikanpunainen silkkipuku esitti ihania muotoja, nuttu soljui sulavana polviin saakka. Hänen huulensa kilpailivat punassa rubiinien kanssa ja hänen sysimusta palmikkonsa valui niin pitkälle alas, ettei hänen ruumiissaan ollut ainoatakaan kohtaa, jonka ympäri se ei olisi voinut kiertyä.

"Kenen tytär olet?" kysyi ylituomari ihastuneena.

"Vanhan Burün, jonka tapana on soittaa 'Sievää husaaria'". ("Sievä husaari" oli kuuluisa csardas-tanssi Tiszarantaman uutisasutuksilla.)

"Mikä nimesi?"

"Czinna."

"Lähdetkö kerällämme Budaan?"

Hän kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.

"Jos lähdet, saat pitää puvun."

"Minä lähden."

Näin löydettiin kukkavihon ensimäinen kukka. Toisetkin saatiin. Täytyi vain monista valita sopivimmat. Pellavapää Maria Bari orvokinsinisine silmineen, ihastuttavine vartaloineen, ylväs, komea Magdolna ja pyöreä, rehevä Agnes Pal punaisin poskin, oikea puhkeava malva. Ei koskaan sulttaani saisi suudella kauniimpia, ei koskaan Firdusi ole laulanut ihanammista.

Nyt voivat he lähteä matkalle. Sunnuntaina saapui karja, sata uljasta härkää, kaikkien kaulassa kilkuttivat iloiset kellot, kaikkien sarvet olivat nauhoin koreillut, saapuivat hevoset, viisikymmentä salskeaa varsaa, kullakin hopeinen tiuku kaulassa. Kaksiin vaunuihin istuivat parittain tytöt — kaksi heistä oli rouvaa, mitä "väärennetyintä" rouvaa, sillä he tekeytyivät vain niiksi. Sinisiin, hopeasoljin kirjailtuihin vaippoihinsa kietoutuneina astuivat herrat senaattoritkin vaunuihin. Ensimäisissä istuivat ylituomari ja Frans Kriston, takalaudalla Josef Inokai. Yksi kuljettaa ratsuja, toinen nautoja. Herra Agoston, joka matkasi seuraavissa vaunuissa, kohosi lähettiläästä kukkatarhuriksi — sellaistahan on politiikka. Gabriel Porossnoki kantoi aseita upeassa silkkikotelossa. Kaupungintalon kuudes, pieni epämuodostunut Georg Imecs, ei tosin näyttänyt viehättävältä, mutta hän puhui hyvin turkkia ja tataria, hänet otettiin senvuoksi mukaan "voitelijaksi". Kokoontuneen joukon 'eljen'-huuto raikuu, kotiinjääneet naiset tempaavat päästänsä liinat niitä heiluttaakseen, ajurit hoputtavat hevosiaan, csikosit [hevospaimenet] läimäyttelevät ruoskillaan, ja näin lähtee tuo loistava matkue musiikin soidessa, sillä sadan härän kellot kalkattavat ja viisikymmentä hopeatiukua kilisee. Matka on yksitoikkoista, emme kuvaa sitä, aroilla on kaikki samanlaista. Tienoot, kaupungit, kylät, tasangot kangastuksineen, joista vain painuva päivä tekee lopun, harmaa maa, josta valju syysaurinko loihtii esiin kirjavia kukkia, ovat kaikkialla samanlaisia. Maatila muistuttaa toista kuin kyynärän kangaspala toista palasta, joka on leikattu samasta pakasta. Siellä täällä näkee yksinäisen uutisasunnon, valkoisen talopahasen, kaivon. Asutun tienoon päässä oli tuulimyllyjä levitetyin siivin. On todellakin outoa, kuinka yksitoikkoisia pusztan kaupungitkin olivat. Jokaisella oli jotakin mistä rehennellä. Debreczinillä lukionsa, Szegedinillä Matiaksen kirkkonsa, Kecskemetillä Nikolauksen torninsa, johon oli maailman parhaimmassa sovussa ripustettu kaikkien nähtäville kalvinilainen kukko, luterilainen tähti ja katolinen risti; jokaisella kaupungilla oli niinikään tuotavana kaupan omia kuuluiksi tulleita elintarpeitaan, Debreczinillä makkaraa, Kecskemetillä omenia, Szegedinillä paprikaa. Henkisestikin ne pyrkivät kehittymään samaan mittaan; jokainen osoitti, mihin hän hengen viljelyssä pystyi. Debreczinillä oli Csokonainsa, Szegedinillä Dugonitsinsa ja Kecskemetillä Katonansa [unkarilaisia runoilijoita].

Mutta sankarimme matkasivat iloisina, kunnes he vihdoin saapuivat Budan suureen muurahaiskekoon, jossa he heti suoriutuivat tehtävineen, kukin omalle erikoiselleen. Ensimäinen osa oli "voitelijan", joka eroaa tavallisista "voitelija"-naisista [unkarilainen hierojatar] vain siinä, että he hierovat tuskat ihmisistä kullalla eivätkä rasvalla. Hän juoksi Pontiuksen luota Pilatuksen puheille, saadakseen siellä varmuuden, että vastaanottoon suostutaan. Padishah myöntyi siihen, että seuraavana keskiviikkona Kecskemetin kaupunki saisi astua hänen säteilevien kasvojensa eteen.

5.

Loistoasussaan ilmestyivät ystävämme, miekat kupeella. Herra Lestyak osoittihe uljaaksi sorjaksi nuorukaiseksi. Hän piti puheen, kuvaili Kecskemetin oloja niin uskollisesti, niin kauniisti, että hänen takanaan seisovat neljä senaattoria puhkesivat kyyneliin. (Herra Imecs oli lähetetty eilen kotiin.) Monien tyylikukkasten jälkeen kärjistyi puhe siihen anomukseen, että kecskemetiläiset lankeavat Kaikkivaltaisen jalkojen juureen, anoen, että tämä suostuisi antamaan heille Kecskemetissä aina asuvan pashan tai jonkun muun arvohenkilön, vaikkapa vain pikkusormen kokoisen, joka heti vapauttaisi heidät riistolta. Vain se tietoisuus, että mahtavan sulttaanin mies asuu Kecskemetissä, takaa kaupungille rauhan ja olemassaolon. Puhetaiteellisen käänteen jälkeen hän sitten maalaili lennokkaasti, mitä ihanaa elämää pasha saisi siellä viettää; he rakentavat hänelle kivitalon, he pitävät arvossa ja kunnioittavat häntä, palvelevat häntä, heidän käsistänsä hän saa syödä makeaa hunajaa ja niin edespäin.

Budan pashan tulkki Nazur bey käänsi nyt puheen sulttaanille, joka kuunteli sitä ilmeettömin kasvoin ja ylen ikävystyneenä. Hän oli — sivumennen — aika miellyttävä herra; nelissäkymmenissä. Paikoitellen hän nyökäytti päätään.

Ibrahim pasha, Budan kenraali, seisoi kädet ristissä ryntäillä sulttaanin vieressä ja vaani kaikkea verestävin silmin; oli kuin olisi tahtonut sanoa: "Puheen olemme kuulleet, sallikaa meidän nyt nähdä jotakin painavampaa. Se seurasikin heti."

Gabriel Porossnoki astui esiin, avasi omenanvihreän silkkikotelon, jota hän piti käsissään, otti siitä hyvin tehdyn ruoskan ja fokoshin ja pani ne tyynylle sulttaanin jalkoihin. "Mahtava herra, me laskemme jalkojesi juureen Kecskemetin vaakunamerkit."

Sulttaani kumartui, nosti ruoskan permannolta ja tarkasteli sitä hetken. Sitten hän virkkoi hiljaa pari sanaa Ibrahimille.

Sillävälin oli herra senaattori Inokai karaissut kurkkuaan ja pamautti nyt kunnioittavasti kröhisten seuraavan: "Sinun sankarillisille sotureillesi olemme tuoneet pienen paistin, suurin sulttaaneista, ole armollinen ja katsele sitä ikkunasta."

Nazur bey tulkitsi tämänkin koneellisesti, ja vastahakoisesti nousi sulttaani sohvaltaan astuakseen ikkunan ääreen, minne pulskat härät ja hevoset voi hyvin nähdä, joista herra Frans Kriston oli esipuheen änkyttänyt. Kaikki nämä nähtävyydet eivät erikoisesti huvittaneet Idän mahtavaa herraa, väsyneenä hän pudottautui jälleen sohvalle... Nyt aukeni salin ovi ja vilpas tuulenleyhkä hiipi sisään. Ehkä sen oli synnyttänyt neljän naishameen kahina. Kecskemetin tyttäret astuivat huoneeseen, raikkaina ja suloisina.

Sulttaani ponnahti kiihkeänä ylös. Kristoffer Agoston astui keskelle salia, koulupojan tavoin ja elein aivan kuin hänen kädessään olisi ollut kukkavihko, jonka hän ojentaa isälleen, ja lausui hämillään: "Armollinen herra, me toimme myöskin pienen kukkavihon."

Sulttaani ei tosin ymmärtänyt näitä unkarilaisia sanoja, suvaitsi silti ilman lisäselityksiäkin hymyillä. Sitten hän huudahti iloisena Budan pashalle: "Huntu heidän kasvoilleen, pian, Ibrahim!" (Tämä merkitsi itämaisin kielin: "Älkää hetkeäkään kauempaa saastuttako näitä himokkailla katseillanne.")

Pashan syöksyessä ulos ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin, jutteli sulttaani tulkilleen jotakin pitkäveteisin, venytetyin sanoin.

"Hänen majesteettinsa sulttaani, jonka varjoa Allah varjelkoon, sanoo teille, te uskottomat, että hän ottaa tutkiakseen toivomuksianne. Olkaa siihen asti rauhassa ja odottakaa ulkona." Tulkki viittasi, ja näin oli lähetystö saanut käskyn poistua.

Mutta kun herra Agoston huomasi sulttaanin iloisen mielialan, luuli hän hetken lyöneen suorittaa jotakin ikuisesti merkittävää; hän pidätti uloskiiruhtavaa esimiestä viitanliepeestä ja virkkoi tulkille: "Mahtava tulkki, herrasi oikea käsi, välitä vielä muutama pyyntö!"

Suurvisiiri, salissa olevat pashat ja ulemat katselivat ällistyneinä tuota hullunrohkeata. Kecskemetin herrat eivät liioin olleet vähemmän säikähtyneitä, mutta sulttaani, joka ajatteli Kecskemetin kukkasia, hymyili yhä, ja kun sulttaani hymyilee, paistaa päivä, ruoho kasvaa, kivet soittavat harppua ja kaikki on niinkuin olla pitääkin.

"No, mitä vielä tahdotte?" huudahti Hassan, Ibrahim pashan edustaja. "Sanokaa pian, sillä toiset lähetystöt odottavat."

"Asia on näin", sanoi Kristoffer Agoston rohkeampana. "Näimme ulkona Nagy-Körösin lähetystön ja me pyydämme alamaisimmin Hänen majesteetiltaan, ettei hän suostuisi siihen, mitä se anoneekin."

Sulttaanin edustaja nauroi ja tulkitsi itse uskovaisten hallitsijalle tämän toisen pyynnön.

Uskovaisten valtias nauroi niinikään tätä omituista toivomusta (sellaista ei ollut hänelle vielä ennen esitetty) ja kysyi vilkkaasti, mikä sen perustana oli.

Lestyak otti vastatakseen: "Nagy-Körös ja Kecskemet ovat toisiinsa kuin Mekka ja Medina, kuin koira ja kissa."

Sulttaani tuli hyvälle tuulelle, tulkki käänsi heti ilosta säteilevin kasvoin valtiaan vastauksen: "Iloitkaa! Armollinen padishah harkitsee tarkoin ensimmäistä pyyntöänne, täyttää toisen."

Kecskemetiläiset lähtivät nyt ulos, toivottaen mennessään vuoroaan odottaville körösiläisille naapureilleen "hyvää huomenta".

Hetken perästä pujahti sulttaanin uskottu heidän pakeilleen, ja lohdutteli senaattoreja heitä olalle taputtaen: "Te olette onnellisia lurjuksia! Olette valloittaneet sulttaanin täydelleen. Ei epäilystäkään, kaikki toivomuksenne täytetään." Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Hänelle oli luvattu jälkeenpäin sata dukaattia, jos Kecskemetiin sijoitettaisiin turkkilainen hallinto.

Suuria toiveitaan hautoen kulkivat he edestakaisin ylistellen ylituomarin puhetta ja Agostonin esiintymistä. Agoston itse oli aivan hurmaantunut. "Eikö totta, olen minäkin jonkin arvoinen? Jotakin järkeä on minullakin, kuomakullat."

Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui turkkilainen uskottu takaisin. Vihaisena huitoi hän käsillään, hänen kasvonsa olivat kiukun punaamat kuin paprika. "No, siat", huusi hän jo kaukaa. "Olette onnenne tallanneet jalkoihinne!"

Kunnon miehemme katsoivat häneen kivettyneinä. "Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut?"

"On tapahtunut, te aasit, että Nagy-Körösin lähetystö Budan ja Szolnokin pashojen etäisyyttä valittaen toivoivat Kecskemetiin sijoitettavaksi turkkilaisen komennuskunnan."

"Mutta me"... sopersi Josef Inokai.

"Niin, te saitte sulttaanin lupaamaan, ettei hän täyttäisi Nagy-Körösin anomusta, mikä se lieneekin. Jähmettykää!"

Sitten hän käänsi heille selkänsä, kirottuaan sitä ennen jonkun kerran turkiksi.

Olisi pitänyt olla näkemässä sitä ällistystä. Lestyak hieroi viiksiään, rehellinen Porossnoki sadatteli, Kriston sai kauhusta verenvuodon nenästään, vanhaa Inokaita alkoi nikottaa, herra Agoston juoksi suoraa päätä vaunuille, jotka seisoivat Tonavan rannalla, painui yhteen niistä ja kietoutui bundaansa [unkarilaiset turkit], sillä häntä kouristeli sellainen horkka, että se — tasan jaettuna — olisi riittänyt sataankin nuhaan.

"Nyt voimme lähteä kotiin", katkaisi Kriston murheellisen äänettömyyden.

"Odotamme ensin sulttaanin päätöstä", arveli ylituomari.

Lienee ollut iltasoiton aika, kun sulttaanin kaimakani saapui tulkin mukana heitä noutamaan. Hän vei heidät erääseen saliin ja jätti heille viitan ja virkkoi tulkin suun kautta heille: "Tämän lähettää teille hänen majesteettinsa padishah. Arvattavasti osaatte sitä käyttää hyvin."

Senaattorit katselivat surullisina tuota tummanvihreätä samettikauhtanaa, joka oli kirjailtu kultanyörein ja -nauhoin, ja kummissaan tuntuivat kecskemetiläiset virkkavan toisilleen: "Näinkö paljo siis?"

"Ei enempää", vastasi kaimakani ylen levollisena. "Sulttaani katsoi teidän parastanne, mutta hän ei voinut syödä sanaansa. Te itse olette näin halunneet."

"Eikö voisi vielä kerran päästä hänen puheilleen?"

"Ei käy laatuun."

"Tuhat tulimmaista! Olemmepa kauniisti kiikissä! Kylläpä kotona riemuitaan!"

"Koska niin on asiat", sanoi ylituomari kylmästi, "niin ottakaa te, herra Kriston, viitta huostaanne".

Frans Kriston tarttui äkäisenä ja halveksien tuohon karhuntaljalla vuorattuun vaippaan niin, että sen lieve laahasi maata, ja vei sitä pahasti mokaten ylituomarin perässä. Vaunuille saavuttuaan hän heitti sen nurkkaan kuin minkäkin rääsyn.

Herra Agoston oli jo hävinnyt. Toinen ajureista tiesi hänestä sen verran, että hän oli käskenyt ajaa Waitzeniin, missä hänellä oli nainut tytär; hän ei ollut puhunut paljoa, sillä hänen hampaansa löivät loukkua, mutta sen verran hän toki oli sanonut, ettei häntä kuunaan enää nähtäisi Kecskemetissä. Kun hevoset oli syötetty ja juotettu ja miehemme pääsivät lähtemään, hämärsi jo ja savutorvien sauhu sekaantui nousevaan usvaan, sammakot kurnuttelivat rumasti Pestin soissa (nykyisen ketjusillan tienoilla), papit hoilasivat taukoamatta Budan minareteista ja Pestin vanhasta tornista pöllöt aaveellisesti huhuilivat. Vain kaukaa, jostakin kyläpahasesta kuului kristityn kellon itkevä ääni. Sumu oli vaaleanpunervaa kuin vastalypsetty maito, melkein läpinäkyvää, niin että siinä saattoi helposti eroittaa tiimeltäviä louhikäärmeitä, panssaripeitteisiä ihme-eläimiä ja lakana-aaveita. Taivaankumulle levittäytyi raskasmielisenä yksi ainoa tummansininen pilvi.

Pestin talot oli jo sivuutettu, ja hädin tuskin selviydytty Hatvanin portin pieleisistä soista, joiden liejuun Kristonin vaunut olivat tikahtaa kiinni, kun äkkiä pilvi syöksyi esiin ja nielaisi kuun aivan kuin siniseen sukkaan uppoaa suuri hopeataalari. Pimeni; juhlallinen, alakuloinen hiljaisuus painui nukkuvan luonnon yli. Vain vaunut natisivat akseleistaan ja tuolloin tällöin kuului kukon luikutus Pestin uutisasunnoilta. Hevoset kulkivat varsin vastahakoisina, ajurit sadattelivat ja senaattorit istuivat syvissä mietteissään sanattomina toistensa vieressä, vaihtoivat sentään joskus sanan pari. Ja silti he olisivat voineet ajatuksiaankin vaihtaa, sillä samanlaisia ne olivat kaikkialla. Jos yksi ajatteli: "Kuinka meidän pitää nyt kotona antaa saamamme suuri olematon?" vastasi toinen tuijottaen ensin syvään yöhön: "Olisin mieluummin paimenkoira kuin senaattori." Kolmas kohotti painuneen päänsä ja lisäsi huoahtaen: "Sadasta härästä ja viidestäkymmenestä hevosesta yksi vihreä viitta — sitä voi sanoa hyväksi kaupaksi." Taas he vaikenivat ja tuijottivat jälleen tuohon valkeahtavaan usvaan, josta yhä ilmestyi noita ihmeotuksia. Äkkiä astui tästä usvapylväistöstä muuan aave. Selvempänä, todellisempana kuin toiset — se asteli päin hevosia... ja sen varjo piirtyi tielle. Ensimäisten vaunujen hevoset hätkähtivät. Ajuri silmäsi sinnepäin. Pehmeä naisääni kuului: "Pysähtykää!"

Katolinen Inokai teki ristinmerkin. "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa!"

"Ken olet?" kysyi Kriston.

"Olen Czinna, mustalaistyttö. Ottakaa minut pian vaunuihin."

Ensin pelästyi vain Inokai, mutta nyt säikähtivät Kriston ja Porossnoki miltei kuoliaiksi. Seuraavissa vaunuissa ajava ylituomarikaan ei pitänyt sopimattomana hypähtää ulos vaunuista. "Kuinka tänne tulit, variksenpoikanen?"

"Pakenin!" vastasi Czinna lyhyesti.

"Niinpä tietenkin, mutta miksi pakenit?"

"Pitkästyin aikojani."

"Sinä koiranmaksa", ähisi Kriston korvallistaan raapien. "Tiedätkö, että meidät sinun tähtesi hirtetään? Menetkö kiireenvilkkaa tiehesi! Mitä teemme? Mihin ryhdymme?"

"Hänet täytyy toimittaa takaisin" arveli Porossnokikin.

Kuun kiiltävä naama pilkisti pilvien raosta ja valaisi kaunista tyttöämme. Hänen upea pukunsa oli yltyleensä tahraantunut, hänen pikkusaappaansa olivat loassa, nuttu läpikastunut suossa, jonka halki hän oli kahlannut.

"En halua palata", uhmaili hän ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät, sillä kylmästä ne hieman kalahtivat. Väristen hän napitti päällysnuttunsa.

"Sinun täytyy palata", sanoi ylituomari, "meidän päämme on kysymyksessä".

Tyttö lysähti kokoon, suuntasi kauniit, suuret silmänsä ylituomariin, mutta niin ihmeellisin ilmein, että ylituomari huudahti: "Tule, istu viereeni minun vaunuihin! Vien sinut kotiin."

"Herra ylituomari! Herra ylituomari!" varoitti Porossnoki alakuloisena. "Mitä teettekään!"

"Minun vastuullani!"

"_Juventus ventus_", murahti Inokai.

Czinnan silmät välähtivät jälleen, niissä oli koiran uskollisuuden lämpöä. Sitten hän hypähti ylituomarin luo keveänä ja notkeana kuin metsäkissa.

Vaunut lähtivät taas liikkeelle.

"Sinun on kylmä", virkkoi ylituomari kuunnellen hänen hengitystään. Hän otti keisarin viitan esiin ja kietoi sen hänen polviensa ympärille. Käden sivulla hän kosketti tytön otsaa, se oli hieman kuuma, mutta kuinka sileä ja pehmyt sivellä!

"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili ensimäisissä vaunuissa Inokai, "herra Kristoffer Agoston, joka on saanut päänsä turvaan Waitzeniin".

"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili perimmäisten vaunujen vierellä härkäpaimen vanhalle hevospaimenelle, "ylituomarimme, herra Lestyak, sillä hän saa maistaa mustalaistytön punaisia huulia ja kietoa käsivartensa hänen ihanan, solakan vartalonsa ympäri".

"Sanoppa, Czinna", kysyi ylituomari, "kuinka pääsit pakosalle?"

"Minä käskin ovella vartioivan vanhan turkkilaisen nukkua, ja hän nukkui."

"Kuinka pystyit hänelle turkkia haastelemaan?"

"Otin helminauhan kaulaltani ja annoin sen hänelle."

"Entä toiset?"

"Hoputin niitäkin lähtemään, mutta he eivät tahtoneet. Kotona heidän täytyisi käydä päivätöihin, täällä tarjottiin runsas päivällinen, paisti, kolmenlaista maukasta hedelmävanukasta. Taisi olla mamaligaakin [Jonkunlaista maissimuhennosta]. Jälkiruokaa en enää odottanut."

"Mutta sinähän lähdit mielelläsi mukaamme."

"Iloitsin niin kovin vaatteista."

"Ja nyt olet niihin jo kyllästynyt?"

"Halveksin niitä ja ikävöin jälleen vanhoihin ryysyihini."

"Aijai", virkkoi ylituomari surullisena, "Kecskemetille voit vielä tuottaa monta pahaa! Sinua ajetaan takaa, saat olla siitä varma, Czinna!"

Tyttö takertui pelokkaana ylituomariin ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavanlehti.

"Älä pelkää, en jätä sinua, kun kerran lupasin sinua suojella. Mitä sanoin, se pysyy."

Tyttö kumartui, tarttui Lestyakin käteen, suuteli sitä ja itki.

Hermostuneena, miltei töykeästi tarttui nuori mies hänen päähänsä irroittaakseen sen kädeltään ja mutisi pahatuulisena: "En minäkään ole mikään piispa." Mutta kun hän kohotti tytön päätä, pyöri maailma äkkiä hänen silmissään, se kieppui yhtenä hyrränä ja tähtiä sinkoili hänen edessään, vaunut tuntuivat kaatuvan, ja hän painoi tuota ihanaa päätä rintaansa vasten. Äkkiä hän katui... ja hän päästi sen irti.

"No no, mitä lempoa sinä teet, Czinna? Älä hulluttele äläkä suutele kättäni, sillä muutoin sidon palmikkosi seinään, jottet voi päätäsi liikuttaa. Sinähän panet ihmisen sekaisin!"

Hän tarttui ilakoiden tytön paksuun, pehmeään hiuspalmikkoon.

"No, sidonko mä tämän seinään?"

"Kuinka vain teidän armonne tahtoo", sanoi tyttö lempeästi, tyynesti.

"En sido, älä pelkää. Mietin muuta keinoa."

Pitkän tovin he olivat vaiti. Lestyak hieroi monesti otsaansa.

"Luulen parhaaksi", virkkoi hän vihdoin kuiskaten, "että sinun palmikkosi leikataan tyystin pois".

Czinna kohotti ihmettelevät silmänsä häneen, ne loistivat pimeässäkin.

"Kumarru lähemmä minua, Czinna, jottei ajuri kuule, mitä minä sanon. Nojaa korvasi kasvoihini. Vielä lähemmä. Älä pelkää, en sinua suutele."

"Entä sitten, vaikka suutelisittekin."

"Sinun tukkasi pitää leikattaman."

"Entä sitten, leikatkaa vain."

"Sitten sinun täytyy poistua vaunuista..." Tyttö liikahti rauhattomana.

"Sillä sinua etsitään, eikä minulla ole kylliksi voimia sinua suojella. Kukapa tietänee, kuinka minunkaan käy. Hankaluudet panevat tieni pystyyn. Sinun täytyy poistua, se on varmaa."

"Mutta minkätähden?

"Koska sulttaani tahi Budan pasha ovat mahtavampia kuin Kecskemetin tuomari. Jos minä olisin heitä voimakkaampi, saisit sinä nyt jäädä luokseni eikä hiuskarvaakaan päästäsi pudotettaisi."

"En ymmärrä teitä."

"Pian ymmärrät. Tuossa arkussa on miehen puku, ostin sen vastikään itselleni Budassa. Hypättyäsi vaunuista voit jossakin pukeutua pojaksi. Sinusta tulee sorja poika, saat uskoa! Lempokaan ei tuntisi sinua entiseksi Czinnaksi."

Czinna huoahti ja alkoi itkeä.

"Hyvin hitaasti, päivien vieriessä sinä kuljet Kecskemetiin takaisin, mikäli mahdollista toisia teitä, ja menet isäni luo kiertelevänä räätälinkisällinä, joka hakee työtä."

Czinna kuivasi kyynelensä ja nauraa remusi.

"Älä hirnu kuin pikku varsa... Asema on vakava. Jos vanhus kieltäytyy ottamasta sinua taloonsa, niin sinä näytät hänelle tätä sormusta merkiksi, että minä niin tahdon."

"Mutta tulettehan te kotiin ja voitte asian esittää suullisesti."