Part 2

Valentin Katona alkoi juuri pehmeämpää raaka-ainetta käsittelevälle ammattiveljelleen selittää, kuinka Maks joutui senaattiin, kun samassa neuvottelusalin ikkuna rämisten aukeni ja jalo herra Gabriel Porossnoki siitä huusi ukkosäänellä: "Kunnioitettavat Kecskemetin kaupungin asukkaat!" Haudanhiljaisuus seurasi. "Ilmoitan teille senaatin nimessä, että tästä päivästä alkaen vuodeksi eteenpäin on jalo ja kunnioitettava herra Mikael Lestyak lakiemme ja tapojemme mukaan valittu kaupungin ylituomariksi."

Ällistyksen mutina-aalto kävi läpi koko tiheään sulloutuneen joukon.

Ensin kuului naurunrähäkkää. "Hahahaal Mikael Lestyak! Hehehee!"

Mutta pian tapaili mukaan toisia ääniä, jotka totunnaisesti huusivat: "_Eljen!_ Eläköön!"

Ja näihin ensimäisiin 'eljen'-huutoihin yhtyi pian satoja, ja näin kasvoi valtavan voimakas huuto... Jos ensimäinen 'eljen' olisi ollut vaatimattomampi ja ensimäinen hahaha raikkaampi, silloin olisi 'eljen' saanut hajaääniä ja taivaita tavoitteleva huuto olisi kajahtanut kuin helvetin nauru: "Hahahaa! Hihihii!"

Mitä suurempi joukko on, sitä häälyvämpi. Kuten kevyt untuva, jonka ensimäinen tuulenleyhkä nostaa korkeuksiin, kallistuu sekin milloin oikealle milloin vasemmalle.

Riemukkain 'eljen'-huudoin tulvaili kansaa kaduilta. Kaikilta suunnilta riensi uteliaita. Muutamilla oli vesisangot käsissä, ja ne huusivat; "Missä palaa?" Toiset kyselivät: "Mitä on tekeillä, mitä tapahtunut?"

Kaupungintalon portti avautui ja kaksittain tulivat senaattorit ulos, Mikael Lestyak keskellään.

"Hän tulee! Hän tulee!" Syntyi kauhea tungos. Jokainen tahtoi tulla lähemmä.

Hän asteli ylpeänä, arvokkaana, ikäänkuin ei enää olisikaan Mikael. Nuoruuden puna hehkui hänen poskillaan, hän loi hymyilevän katseensa väkijoukkoon, niinkuin onnenlapsen sopiikin.

Hänen sivullaan kulki kaksi heitukkaa [maakuntapoliisi] kohotetuin sauvoin kuten ennen vanhaan Rooman konsulien liktorit. Siinä olivat vallan attribuutit.

Mutta se olikin varsin suotavaa arvoisalle herra tuomarillemme — sillä tuo kahdenkolmatta vuotias nuori mies, paitahihasillaan ja hiukioimissa liiveissään, näytti noiden hopeanappisissa dolmaneissa [levätti] komeilevien arvonsenaattorien rinnalla aikalailla erikoiselta. Ehkäpä juuri tämä nähtävyys sai kansan riemusta remahtamaan.

Lestyak-ukko oli vuoroon kalpea, vuoroon purppuranpunainen. "Jumalani, jumalani, uneksinko minä siis?" (Ja tällöin hän hieroi pieniä harmaita silmiään, pyyhkäisi ehkä pois esiinpyrkivän kyyneleenkin.) "Naapuri, tukekaa minua!" Ja hän olisikin lyyhistynyt siihen paikkaan, ellei Valentin Katona olisi pidellyt häntä pystyssä.

"No, nyt heilutelkoon teidän jalosukuisuutenne espanjanruokoa kaupungin ylituomarin selässä, jos olette niin mahtava valtias."

Hän ei vastannut mitään, mutta keppi putosi hänen voimattomasta kädestään; hän sulki silmänsä, mutta pimeässäkin hän tunsi ylituomarin lähestyvän; hän hypähti kuin elohiiri hänen luoksensa, peitti hänet silittämättömään uuteen viittaan, jossa vielä näkyivät valkoiset ompeleet ja räätälin tekemät liituviivat.

Joukko hyväksyi raikuvin riemuhuudoin tämänkin tempun, vain Valentin Katona virkkoi ilkamoiden: "Hehei! Matias kuomaseni! Kuinka puettuna menee nyt Halasin pormestari Fülekiin?"

Räätälivanhus vastasi äkeän uhmaavasti: "Menköön szürissään [mekkoa muistuttava vaatekappale]. Hän on niikseen liian vähäpätöinen henkilö minun ommella hänelle viittoja."

Ja nyt hän syöksyi raivostuneen härän lailla joukon läpi, kiiruhti kotiin, talopahastansa varjostavaan pikku puutarhaan, jossa suuri päärynäpuu huojutteli haluakiihoittavasti ruosteenpunaisia hedelmiään ja kurkoitti tukevia oksiaan pitkälle kadun yli. Oravan kepeänä hän kiipesi aivan sen latvaan ja alkoi kuin mieletön ravistaa sen latvaoksia. Ihanatuoksuiset päärynät, hänen kateellisesti varjelemansa ylpeydet, putosivat nyt joukon sekaan, "tsup, tsup", ja lapset ja naiset heittäytyivät tämän taivaanlahjan niskaan, niinkuin ihmiset kullan kimppuun, jota ylirahastonhoitaja kruunauksen aikana kujille siroittelee. Ikämiehetkin kumartuivat poimimaan kieriviä pääryniä.

"Syökää itsenne hulluiksi ja pulleiksi! Siinä teille on ateriaa!" kirkui vanhus ja ravisteli ja ravisteli hurjana vanhaa puuta niin kauan kuin siinä oli yksikin päärynä. — — — Siten juhlittiin hänen poikansa virkanimitystä.

3

Ylituomarinvaalin synnyttämä ensi huumaus oli ohitse.

"Se oli lopultakin hullua", arveltiin. "Ensiluokan narripeliä."

"Kaupunki joutuu naurunalaiseksi!" huomauttivat monet.

"Sen ovat ne neropatit, senaattorit tehneet, pelastaakseen nahkansa hyvään talviuneen."

Sieltä ja täältä kohosi kiukunääniä, huokui kademieltä, ja tyytymättömyys puhkesi kukkaansa.

Mutta järkevät vallanpitäjät riensivät tunnustamaan uuden ylituomarin.

Zülfikar aga lähetti hänelle "lujasta Szolnokin linnoituksesta" kirjeen, jossa kehoitti tätä aloittamaan virkatoimensa sillä jalolla teolla, että hän lunastaisi hänen huostassaan olevat kaksi erakkoa.

Herra Stefan Csuda pyysi häneltä melkoisen ystävällisin äänensävyin neljä kuormavaunullista leipää.

Vain Budan kaimakanin luottamusmies Halil effendi, joka saapui Kecskemetiin järjestämään sikäläisiä verotusoloja, riehui kaupungintalolla raivoissaan siitä, että hänen annettiin neuvotella parrattoman nulikan kanssa; ylituomari kääntyi kerran kantapäiilään ja paiskasi ulosmennessään oven tiukasti kiinni. Jonkun minuutin kuluttua palasi heitukka Pintyö vanhaa vuohipukkia nuorasta raahaten.

"Mitä aijot tuolla tyhmällä elukalla, uskoton koira?"

"Tuon sen herra ylituomarin käskystä. Herra suvaitkoon neuvotella pukin kanssa, sillä on parta."

Tämä leikkaus miellytti Kecskemetiä, ja vaaka heilahti Miskan eduksi.

"Siinä on mies! Hän ei joudu ymmälle. Hän on rökittänyt effendiä kelpotavalla. Sellaista ylituomaria ei meillä vielä ole ollutkaan." Ja he seurasivat tarkasti hänen tekojaan, nähdäkseen, mitä miehestä oikein lähtee. Ja melkein jokainen päivä antoikin yleisen mielipiteen jauhettavaksi pikku herkun. Kerrottiin ylituomarin kutsuneen luoksensa kultaseppä Johann Baloghin ja Kronstadtista tänne muuttaneen kuulun kullantakojan Venzel Valterin; heidän piti valmistaa ruoska, jonka varsi olisi puhdasta kultaa, topaasein, smaragdein ja kaikenmoisin sädehtivin jalokivin koreiltu, ja edelleen kultakudonnainen fokosh, jonka varsi niinikään piti olla kullasta ja huotra puhtaasta hopeasta. He eivät saaneet pitää päivää yötä parempana, pikemmin ehkä päinvastoin. Nämä molemmat arvokkaat työt nielisivät miljoonan. (Niin, liikeneekö siis kaupungilta sellaiseen varoja?) Seuraavana sunnuntaina kävivät tuomarit ja molemmat senaattorit kaikki myymälät ja ostivat kaikki kansallisväri-nauhavarastot, sitten he ajoivat kaupungin neljällä hevosella "Szikralle". Szikra on Kecskemetin Sahara. Hiekkameri. Sittemmin ovat lastenlapset istuttaneet sinne puita; silloin oli hiekka vielä vapaata, se liikkui ja vyöryi korkeina, rajuina aaltoina mielensä mukaan, loppumattomiin. Yltympärillä rajattomilla lakeuksilla ei vettä, ei ainuttakaan kasvia, aurinko heittää liljanvalkoiset säteensä miljardeille hiekkajyville, jotka liikahtelevat silmää häikäisevän nopeasti, aivan kuin tuhannet näkymättömät luudat olisivat toiminnassa, tai kuin auringonsäde itse niillä liikkuisi ja hypähtelisi. Eläimistä, elävästä olennosta ei merkkiäkään. Tämä lakeus ei voi elättää edes pientä myyrää. Sillä tämä alue onkin vain läpikulkumatkalla. Täällä ei kukaan voi olla kotonaan, sillä maa ei ole itsekään kotonaan. Maamyyräkin tahtoo pesästä kerran lähdettyään sen löytää jälleen. Kukapa voisi osoittaa yhdenkin hiekkakummun, jonka hän huomenis löytäisi samanlaisena? Kummut siirtyvät paikoiltaan kuin rauhattomat vaeltajat, ne hajoavat ja muodostuvat toiseen paikkaan uudelleen... Syvä kuolonhiljaisuus vallitsee. Vain joskus visertää pääsky korkealla ilmassa, se ei halveksi lentää sen ylitse. Kaukana, hyvin kaukana näkyy sorsaparvi. Siellä on jossain lampi. Aurinko nousee hiekkakummusta esiintaistellen ja iltaisin painuu se hiekkakumpuun takaisin. Aurinko itsekin on kuin loistava hiekkakunnas, jonka kultainen pöly laskeutuu korkeuksista harmaanruskeaan yksitoikkoiseen maahan. Kauas, kauas on vaellettava, ennenkuin tahaton ilonhuudahdus kirpoaa huulilta. Silloin ei ole vesi enää kaukana. Kääpiöpajujen lomitse kiemurtelee runollinen Tisza, sulovesi-virtamme. Vasemmalla välkkyy matala maja. Sen takana levittäytyvät rehevät laitumet huojuvine ruohoineen. Ylituomarin mielenkiintoa herätti aavikon elämä; hän tarkasteli kaikkea vuoron perään. Sitten hän antoi härkä- ja hevospaimenille määräyksen, että tästä päivästä neljän viikon perästä pitää auringonnousun aikoihin kaupungintalon edustalla olla sata kaunissarvista valkoista härkää ja viisikymmentä virheetöntä ratsua, joiden harjat ovat kansallisvärisin nauhoin koristellut. Tämä toimenpide ei pysynyt salassa, senjälkeen kun herrat olivat kotiin palanneet, ja jos Kecskemetissä jo tällöin olisi ilmestynyt sanomalehtiä, niin olisi vastaava toimittaja julaissut tämän uutisen välikkein harvennettuna. Mutta nyt haastelivat porvarit asiasta vain viinikulhojen ääressä: "Kultainen fokosh! Kansallisvärisin nauhoin koreillut härät ja hevoset! Kuninkaanpoika ehkä haluaa kaupungille paimentinkiläiseksi." Mutta entistäkin suuremmaksi kasvoi hämmästys seuraavana päivänä, jolloin Gyurka Pintyö rummun päristessä pääkadulla karkealla äänellään teki tiettäväksi:

"Trum, trumm, ta-ra-ra! Kaikille niille, joita asia koskee, ilmoitetaan." Tässä oli rumpua kuljettavan Gyurkan säännöllisenä tapana hetkinen hengähtää ja kallistaa sellerinmuotoista päätänsä sivulle kuni surumielisen hanhen, mutta niin taiten, että hänen huulensa osuivat levätin sisätaskussa pullottavan taskumatin suulle, josta hän otti hyvän siemauksen ja sitten kostutetuin kurkuin jatkoi jyristen; "Että joka tahtoo päästä Turkin keisarin puolisoksi, ilmoittautukoon jalolle herra ylituomarille."

Nyt tietysti seurasi sopotusta sinne, sopotusta tänne. "Ylituomari on tullut hulluksi."

"Kypsymätön poika", murisivat monet. Kysymykseen tutustutetut, ne jotka tiesivät, mikä oli tarkoitus, ravistelivat päätänsä: "Ei synny mitään." Lapselliset toki kummastelivat ja iloitsivat kunnianosoituksesta, sillä olihan kaunista, että Turkin keisari valitsi puolisonsa Kecskemetistä; (Puhukoonpa nyt Nagy-Körös!) Tytöt ja nuoret lesket haastelivat kummissaan tuosta merkittävästä uutisesta. He pilkkasivat ja ahdistelivat toisiaan rohkeilla kaivopuheilla viisi päivää. Ylituomarin suunnitelma piteni kuin etanan sarvet yhä kauemmaksi. Levisi tieto, että sulttaani Muhamed IV saapuisi piakkoin Budaan; niinikään kerrottiin, että hänelle vietäisiin sata härkää ja viisikymmentä ratsua ja että senaattorit valitsevat hänelle lahjaksi neljä Kecskemetin ihaninta neitosta.

"Vain neljä?" huudahti epäillen Paul Inokain kaunis rouva; "keisari parka!"

"Ja jospa tietäisit, sisar Borcsa", selitti Matias Toth, "että hänellä on kotona vielä kolmesataa kuusiseitsemättä vaimoa".

"Hänellä on varmaankin paljo touhua", pisti tähän sanansa älykäs rouva Georg Ugi, "ennenkuin hän aamuisin saa ne kaikki kuritetuksi". (Ja hän maiskutti vastenmielisesti kieltään.) Kirkas naisenäly, tällä kerralla Kata Agostonin, keksi heti onnettomimman noiden monien joukosta. "Surku sitä raukkaa, jonka vuoro on helmikuun 29:nä, sinä vuonna, jolloin helmikuussa on vain päivää kahdeksankolmatta. Kuinka hänen käy?"

Siihen ei Matias Tothkaan osannut vastata, hän mutisi jotakin, että turkkilaisilla on toinen kalenteri, mutta se ei estänyt naisia kyyneliin asti säälimästä kolmattasadannettakuudettakymmenettäkuudetta vaimoa. (Oi, onnetonta sielua!) Sitten sai uteliaisuus johtoaseman, kenellä on kylmää uskallusta ilmoittautua. Ei olisi hullumpaa tietää, keitä ne neljä Kecskemetin kukkatarhan kauneinta ruusua olisivat, jotka valtuusto valitsisi. Salaisesti askarrutti tuo turhamainen ajatus turhamaista sydäntä. Mutta hävyntunne sanoi: "Seis!" Ylituomarin kasvot saivatkin pian pettyneen ilmeen. Sunnuntaihin mennessä ei ainoatakaan kalaa koukussa. Niin tosiaankin, rouva Fabian saapui mustatuin kulmakarvoin, pinkkonutussaan. "Arvaatteko, herra ylituomari, miksi tulin?" sanoi hän silmillään veikistellen.

"Tulitte kenties maksamaan veroa."

"Mutta olkaa nyt!" ja pitsiliinallaan hän löyhytti kiemaillen Lestyakia.

"Ehkä tulitte jotakuta syyttämään?"

"En."

"Kerännette varoja papin hyväksi?" jatkoi ylituomari.

Rouva Fabian painoi surullisena päänsä alas ja huokasi: "Ellette arvaa, olisi suotta minun sitä sanoa." Hänen äänensä ilmaisi tuskallista kieltäymystä, sydäntäkouristavaa surumieltä.

"Mitä! Ettehän toki tulle ilmoittautumaan?"

"Olen leski", virkkoi toinen häveliäästi.

"Onhan sekin peruste. Hm!"

"Teen sen kaupunkini hyväksi", jatkoi leski korviaan myöten punastuen.

"Mutta mitä sanovat siihen isä Bruno, isä Litkei?" urahti ylituomari puolin vihaisena puolin nauraen. "Hehän ovat teistä tehneet miltei pyhimyksen."

"Luetan sieluni puolesta messun. Sieluni jää edelleenkin kirkon omaksi, ruumiini uhraan kaupungilleni."

"Hyvä! Hyvä! Merkitsen nimenne muistiin."

Paitsi häntä ilmoittautui vielä jokunen kalpeaposki. Panna Nagy Czegled-kadulta, leskirouva Kemenes, Maria Ban. Toisia ylituomari ajoi huoneesta ulos. "Menetkö tiehesi, rumilas, ketä lempoa sinäkin voisit miellyttää?" Eräälle rokonarpiselle tytölle hän sanoi vihaisena: "Eikö sinulla ole kotona kuvastinta?"

"Ei ole, jalo herra ylituomari."

"Mene sitten, lapseni, etsi jostakin vesisaavi, katso itseäsi siinä ja tule takaisin, jos sinulla on rohkeutta."

Kaikki nämä yksityisseikat herättivät tarkkatietoisissa piireissä suurta riemua. Seuraavana päivänä, maanantaina, oli senaatinistunto, ja senaattoritkin laskettelivat teräviä huomautuksia tuloksettomasta yrityksestä. "No, onko ketään jo häkissä?"

"Ei yksikään ole kelvannut", vastasi Lestyak äkäisenä.

Herra Gabriel Porossnoki hymyili luontevasti.

"Olemme tehneet vääriä laskelmia. Kecskemetistä olisi helpompi keisarille löytää neljä äitiä kuin neljä lumoojatarta", sanoi ylituomari jyrkästi. Hän oli jäykkä ja taipumaton asioissa, jotka hän oli saanut päähänsä. "Emme voi lähteä ilman kukkavihkoa." Ja samalla hän ojensi senaattoreille Budan sandshak-pashan ystävällisen kirjeen, jossa tämä tiedusteluun, minkälainen lahja miellyttäisi hänen majesteettiaan, vastasi itämaalaisen hämärästi: "Tuokaa hänelle hevosia, aseita, paistia ja kukkia!"

Kukkia siis pitää olla. Piste. Tähän asti ei tosin kukaan ilmoittautunut — koska ei ollut syöttiä. Turkin sulttaani ei ole syötti. Kuka haaveilee Turkin sulttaanista? Olisipa kyseessä joku Tisza-seudun rikas, juureva mylläri, sirossa, ruumiinmukaisessa hohtoharmaassa dolmanissa ja saappaissaan, ja etsisipä hän itselleen laillista puolisoa. Mutta Turkin sulttaani. Hänestähän tienoomme naiset tietävät vain, että hän on pashojen pasha. Eihän varpunenkaan anna houkutella itseään loukkaaseen, valkoisista hevosenjouhista punottuun renkaaseen, ellei olkien lomasta pilkoita punertavia jyviä. Eihän pikku hiirikään mene satimeen, ellei siinä ole viekottelemassa perällä vilahteleva valkoinen rasvakimpale. Kecskemetin naisillekin pitää asettaa syötti. Mikä on tämä syötti? No, taivasten tekijä, mikä muu kuin — vaatteet! Helmet, nauhat, röyhelöt. Se on helvetinkin pyhä kolminaisuus. Belsebubista alkaen hallitsee niiden avulla jokainen paholainen. Yksi huutaa: "Tule, katsele minua!" Toinen rohkaisee: "Koettele minua!" ja kolmas kuiskii: "Ole kirottu minun tähteni!"

Mikael Lestyak lähetti senjälkeen päteviä naisia liikkeelle, yhdet Szegediniin, toiset Budaan sikäläisten turkkilaiskauppiaiden luo ostamaan kokoon ihanimmat silkkikorukankaat, kulta- ja hopeakukin kirjailtuja kankaita, hienoja silkkiröyhelöitä, rubiinikimmeltäviä vöitä; Heitä kehoitettiin kaikessa valikoimaan välkkyvintä upeutta. Heidän tuli kaiken aikaa pitää mielessä, että kyseessä oli nyt oikeastaan puettaa prinsessoja tanssiaisiin.

Vanha Lestyak itsekään ei ollut puuhaton, poikansa vaatimuksesta hän istui vaunuihin ja lähti naapuriherrasperheisiin, Bayn, Fayn ja Bariuksen, entisten työnantajiansa luokse (sillä hän oli laajalti maineikas taitavana räätälinä) pyytämään näiltä kaupungin yhteisten pyrkimysten hyväksi (sillä hekin ovat kaikki Kecskemetin kiinteistönomistajia) pukuja ompelevia neitosia. Kaikkialla esiytyivät herrasnaiset, "kaupungin suojelijat", armollisesti. Mestari Matias voi palata kotiin kokonainen vaununlasti neitoja mukanaan. Kun tavaratkin pian saapuivat suurissa arkuissa ja kaikki oli erinomaista lajia, alkoi mestari Matias Lestyakin valvoessa kuumeinen työ päivin ja öin. Sakset ja sormustimet rapisivat, neulat välähtivät, ja vähitellen alkoivat monet sametti- ja silkkipalaset saada muotoja. Huntujakin tehtiin, kahdelle neidolle ja kahdelle rouvalle. Ei tarvinne huomauttaa, että niin paljon kuin tyttöjä ja rouvia olikin, kaikki päivisin haastelivat ja öisin uneksivat näistä ihmepuvuista. Kaikki olisikin luistanut oikein sulavasti, elleivät esimies Bruno ja isä Litkei olisi sekaantuneet asioiden kulkuun. Näitä ei näet ollenkaan miellyttänyt koko puuha, että Kecskemetissä olisi turkkilainen hallitus ja että kaupunki itse sitä vielä anoisi.

"Joka on Jehovan uskottu, se ei saa liehiä Allahia. Sillä uskottoman palvelijan hylkää toinen herra eikä toinen ota häntä vastaan. Olkaa varuillanne, Kecskemetin jumalaapelkääväiset asukkaat." He sättivät uutta ylituomaria ja pitivät kiihoittavia puheita häntä vastaan, joka ajaa turkkilaisten asiaa tahtoessaan näille turvata p. Nikolauksen kaupungin, ryöstää neidot ja myy sielujen autuuden.

Unkarilaissydän on kuin hyvää tuohtunutta taulaa; pienikin kipuna sen sytyttää. Yhä useammat ja useammat kiihtyivät Seuraavana sunnuntaina kokoontui pyhän saarnan jälkeen levottomia joukkoja raatihuoneen edustalle ja uhkaavin elein huudettiin: "Alas ylituomari! Alas senaattorit!" Varsinkin katolilaiset olivat kuohuissaan. Luterilaiset, joiden esi-isät toistasataa vuotta sitten olivat muuttaneet kaupunkiin, ja Tolnasta saapuneet kalvinilaiset, jotka näihin aikoihin asuivat eristettyinä Hautuumaakadun varsilla, sietivät hieman paremmin Siebenbürgin protestanttisten ruhtinaiden kanssa liittoutuneita uskottomia. Protestanteista on turbaani yhtä eriskummainen kuin tiara.

Herrat Porossnoki ja Agoston kiiruhtivat kiihtyneinä ylituomarin luo. "Nyt ovat asiat hullusti. Kansa tuolla alhaalla on kuohuissaan. Ettekö kuule?"

"Kuulen", vastasi tämä välinpitämättömänä.

"_Quid tunc?_ Pitääkö meidän heittää hankkeemme?"

Maks katseli heitä ivahymyten. "Kysymys on siitä, onko se huonompi senjälkeen kun luostarin esimies sitä vastustaa."

"Eihän se ole käynyt huonommaksi", sanoi Porossnoki, "mutta meidän täytyy ottaa mahdollisuudetkin laskuihimme. Kahden viikon perästä käyvät molemmat isät, joiden vaikutusvalta kansaan on niin suuri, kuokin ja lapioin meitä vastaan."

"Kysymys on edelleen siitä, ratkaisemmeko _me_ Kecskemetin kohtalot vaiko katu. Luullakseni me. Mitä olemme päättäneet, se pysyy."

Niin tarmokkaasti ylituomari lausui nämä sanat, että ne tehosivat Porossnokinkin rautaiseen luonteeseen, vain Kristoffer Agoston olisi vielä mielellään kiistellyt. "Uhma ei ole aina paikallaan, herra ylituomari. Paha on jo liikkeellä Sitä vastaan pitää johonkin ryhtyä, ennenkuin se kasvaa yli voimiemme."

"Mehän ryhdymme johonkin. Puolen tunnin perästä nousette ratsulle."

"Minäkö?"

"Te ratsastatte salaisena lähettinä erästä tärkeätä asiaa ajamaan."

"Minne?"

"Istukaahan, hyvät herrat, mutta pitäkää suunne lujissa salvoissa, sillä jos joku teistä ilmaisee mitä nyt sanon, sitä minä rankaisen."

"Hän puhuu kuin diktaattori", murahti helposti loukkaantuva Zaladi.

Sillävälin olivat senaattorit saapuneet, kalpeina, pöhistynein kasvoin, muutamien katseista puhui kauhu. "Kuulkaa! Kuulkaa!"

"Herra Agoston, te lähdette kurutsijoukon luo, nimittäin Stefan Csudan puheille."

"Tuon varkaan! No, sen minä löylytän, jos hänet vain missä näen."

"Te ette tee hänelle mitään, neuvottelette sensijaan hänen kanssaan kohteliaasti ja kysytte häneltä, millä hinnalla hän olisi taipuvainen vielä kerran ryöstämään esimiehen ja isä Litkin — mutta heti. Näitä kahta miestä emme tarvitse vähään aikaan."

Kaupunginisien synkät kasvot kirkastuivat hymyilyyn, ei kukaan enää ollut kalpea. Herra Porossnoki iski iloisena kädellään otsaansa. "Sepä vain ei olisi pälkähtänyt päähäni. Teidän armonne on synnynnäinen valtiomies."

"Välttämättömyys on hyvä opettaja, usein parempi kuin kokemus. Pappeihin ei meillä ole valtaa, emme voi heitä vangita emmekä heiltä kieltää saarnatuolia. On vain yksi keino, — Stefan Csuda."

"Paljoko saan luvata?" kysäsi hyvätuulisena lähtöätekevä Agoston.

"Te voitte yrittää selviytyä halvalla, sillä hänellähän ei nykyisin ole mitään tehtävää, ja kuuluuhan se sitäpaitsi hänen alaansa. Luvatkaa hänelle puolet siitä mitä hän vaatii."

Puolta tuntia myöhemmin tuprutti jo Agostonin tamma pölyä Czegled-kadulta, ja kolmannen päivän iltapuolella veivät Csudan miehet hurskaita munkkeja sidottuina samaa tietä... Näin menestyksellinen oli herra Kristoffer Agostonin salainen lähettitoimi; kuolinpäiväänsä asti hän kertoi alati mielellään tästä toimestaan, yhä mainiommasta, yhä romanttisemmasta, ja harmaatukkaisena hän aloitti kertomuksensa seuraavin maalailevin sanoin: "Hei kuulkaa! Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä olin täysivaltaisena lähettinä hänen majesteettinsa, herra Tökölyn hovissa".

4.

Papit vietiin, ja Kecskemetin kansankapinahanke nukahti, ja läheni se merkittävä päivä, jolloin senaattorien piti lahjoineen lähteä Budaan — Turkin keisarin luo. Puvut olivat valmiit ja kolmeksi viimeiseksi päiväksi ne pantiin kaupungintalolle yleisön tarkastettavaksi. Siitä syntyi oikea juhlakulkue. Heitukka Pintyö vartioi suurta pöytää, jolle aarteet oli levitetty houkuttelemaan. Gyurka vanhus siinä seisoi kerubina, mutta lieskamiekan asemesta hän heilutti kädessään pähkinäpuusauvaa. Niin ihanasti kaikki välkkyi, että hänkin näytti sen tartuttamalta. Sellaiset verkot ovat naiskasvoille suuri jälkiapu. Tavallista sievempiä neitoja hän rohkaisi toisinaan, sekin oli hänen virkaansa. "Koetelkaapa vain sitä, kyyhkyseni, tuolla sivuhuoneessa." Ja kuka olisi voinut vastustaa? Oliko sydäntä, joka ei olisi rajummin sykkinyt, katsetta, joka ei olisi kiehtoutunut? Kaikki "tuhannen ja yhden yön" aarteet eivät olleet mitään näiden rinnalla. Kuinka moni tyttö hiipikään arkana kuin metsäkauris kaikkien näiden ihanuuksien ympärillä ja antoi katseensa hempeänä niillä harhailla, mutta pian avautuivat silmät suuriksi ja alkoivat loistaa kuin kaksi liekehtivää kynttilää, jäsenet alkoivat hiljaa vavahdella, ohimoissa poltti ja takoi rajusti, ja juuri samaan aikaan sitten alkoi heitukka puhua. "Koetelkaa toki, kyyhkyseni!" Ja he koettelivat ja olisivat sitten mielellään kuolleet! Mutta voi sitä, joka tuon loiston kerran oli ylleen pukenut! Ihania nauhoja pujotettiin heidän kiharoihinsa, vartalo nyöritettiin solakaksi, heidän ylleen pantiin kummasti ommellut paidat, taivaansiniset silkkipuvut, joihin oli kirjailtu hopeisia puolikuita, ja lisäksi jalkoihin karmiininpunaiset pikkusaappaat ja huikaisevat koristukset. "Kas noin, enkeliseni, tarkastele nyt itseäsi!" Heidän eteensä pantiin kuvastin, ja tyttäret alkoivat riemusta remuella; he näkivät keijukaisunta. Ja heidän siinä itseään kummeksiessaan, kaipuun polttamin sydämin, aaltoilevin povin ja turhamaisuuden nälän kalvamina, astui kerubi jälleen esiin: "Nyt riittää jo, riisuudu — tai jos sinun tekee mielesi, niin käy aina noissa pukimissa".