Part 6

He kertoivat lyhyesti, että kokous oli hänen lähdettyään päättänyt: Herra Agostonin luo Waitzeniin toimitetaan lähetystö, se oli ensimäinen (varsin järkevä) päätös, toiseksi, viitta pannaan kolmeksikymmeneksi päiväksi julkisesti nähtäväksi; jokainen saa sitä maksutta ihailla, köyhä niinkuin rikas, paikallinen asukas niinkuin vieraskin; suurkörösiläiset vain maksavat kymmenen denaria. (Sekin on varsin järkevää.)

"Mutta tärkein päätös on", jatkoi Matteus Puszta, "että me noudatimme p. Nikolauksen kirkosta pyhäinjäännöslippaan; sinne pannaan viitta päiviksi ja öiksi. Avaimen lähettää kokous teille, ylituomari; te vartioitte sitä kuin silmäteräänne ja säilytätte sitä paikassa minne vieras käsi ei voi päästä."

Näin sanoen hän ojensi vihreässä nauhassa kelluvan avaimen ylituomarille.

"Noudatan kokouksen päätöstä."

Hän otti avaimen, nousi, astui Czinnan luo ja ripusti avaimen tämän kaulaan.

"Säilytä sinä sitä povessasi, Czinna."

Czinna punastui korviansa myöten; hän veti vaistomaisesti punaisen liinan kasvojensa katteeksi; silloin tosin pistivät takaa esiin hänen pojanomaisesti lyhyet kiharansa.

Herra Matteus Puszta keikautti ikkunaan päin kääntyen suurta päätänsä; siinä siis paikka, minne vieras ei pääse. Kauniin naisen lumenvalkeat parmaat.

Räätäli kiljahti:

"_Canis mater!_ Kisälli Laczi!" (Hän tunsi hänet tukasta.) Ylituomari hymyili.

"Niin käy, isä-kulta, kun on ihmeiden aika. Aikakirjoihin kerran kirjoitetaan, kuinka räätälinsällistä tuli ylituomarin vaimo."

Kirkastuksen sädekehä hohti tytön otsalla, Maksin katseen tenhovoimaa hän ei jaksanut kauempaa sietää. Hän luuli onnesta kuolevansa. Painaen kädellä sydäntänsä hän syöksyi huoneesta. Räätäli ponnahti kuin metsähiiri pystyyn myrkyllisenä.

"Mitä kujeita sinulla on tuon pojan kanssa? Ellet olisi Kecskemetin kaupungin ylituomari, sanoisin sinulle jotakin. Onneksesi, onneksesi olet. Ja mitä merkitsevät sinun naurettavat sanasi? Mitä aijot?"

"Otan hänet vaimokseni."

"Sinä, Kecskemetin kaupungin elinkautinen ylituomari?" Vanhus antoi surullisena päänsä vaipua.

"Budan pasha surmauttaa meidät molemmat, jos hän saa asiasta vihiä."

"Pashaakin vastaan suojaa vitta. Eikä Czinnaa sitäpaitsi enää etsitäkään, koska ovat saaneet päähänsä, että hän on hukkunut Tiszaan."

"On kyllä joku, joka kuiskaa hänelle totuuden. Mutta puhukaa toki jotakin, herrat, neuvokaa häntä, älkää toki seiskö siinä kuin puutukit."

Tästä kehoituksesta puuttui Gaspar Permete puheeseen ja selitti Maksille, että hän saisi valita itselleen puolison kaupungin rikkaimmista tytöistä; viisitoista joka sormelle. Czinnan alhainen syntyperä ei mitenkään sopisi hänen korkealle arvolleen.

"Ei ole sanottu vaikka sopisi", arveli Maks nauraen. "Jospa Czinna polveutuukin Egyptin faraoista?"

"Herra ylituomari, sitä olisi vaikea todistaa!"

"Yhtä vaikeata vain kuin teidän todistaa päinvastainen, ettei hän ole faraoiden jälkeläinen."

Permete nauroi, Matteus Pusztakin nauroi; sillä Matteus Pusztan käsitys asiasta oli: "Ylituomari tietää kyllä mitä tekee. Häntä ei tarvitse kenenkään mennä neuvomaan."

Paul Fekete puolestaan otti tarkastaakseen kysymyksen siveellistä puolta.

"Ei kuka tahansa kelpaa ylituomarin rouvaksi, hänen tulee edes olla henkilö, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy kaikenlaisiin tehtäviin ja sen ohessa on älykäs."

"Kuulkaas", virkahti Maks harmistuneena, "arvon herra Seneca väittää, että naiselle riittää, jos hän tietää niin paljon, että sateen tuhuttaessa ymmärtää mennä hakemaan katonsuojaa".

"Täällä puhumme turhaan", huudahti herra Permete olkapäitään kohauttaen, ja hyvää ehtoota toivottaen hän poistui muiden keralla huoneesta.

Matkalla he siroittivat kolmeen suuntaan Czinnan romaanin.

Siihen aikaan oli jo kaikkialla juorukelloja.

"Tyttö on käyttänyt taikaa, on sekoittanut jotakin hänen juomaansa, muuten on asia käsittämätön. On kauheata, kuinka pahasti niin älykäs mies voi kompastua."

Vielä enemmän kuin juorukelloja miellytti tämä tarina Blasius Putnokia. Samana iltana hän jo oli matkalla Budan pashan puheille ilmoittamaan tälle, että mustalaistyttö vielä eli. Maks Lestyak piti häntä kätkössä ja aikoi naida hänet. Mutta hänelle kävi Budan pashan luona merkillisesti, kuten myöhemmin tuli selville. Pasha kuunteli hänen juttuaan ja kysyi sitten otsa rypyissä:

"Väität siis hänen elävän?" — "Kyllä hän on hengissä." Pasha kutsui henkivartioston paikalle. "Viekää tuo mies ulos — antakaa hänelle viisikymmentä kepiniskua jalkapohjille ja tuokaa hänet jälleen tänne." Kun he olivat hänet tuoneet, kysyi hän uudelleen ystävällisesti: "No, elääkö tyttö vieläkin?" — "Varjelkoon, ei hän enää elä, armollinen pasha." Ibrahim hieroi tyytyväisenä käsiänsä. "Opi tästä, mies, että henkilö, jonka minä kerran olen sulttaanille ilmoittanut kuolleeksi, makaa haudassa vähintäin kuusi jalkaa multaa päällänsä."

Näin kävi kavalan Putnokin, mutta Maks Lestyakin onni onkin harvinaisuuksia. Ihanan sädehtivästi paistoi aurinko häneen. Hänen valtansa kasvoi päivä päivältä, hänen asemansa lujittui sekä sisään- että ulospäin.

Kecskemet esitti nyt suurta osaa. Viitta oli kokonaisen sotajoukon veroinen, se piti viholliset aisoissa. Se oli armeija, joka ei tarvinnut univormuja, ei muonitusta, jota voivat vahingoittaa korkeintaan vain koit.

Kecskemetiläiset eivät peljänneet enää vihollisia. Päinvastoin, he odottivat perin tyytyväisinä sitä hetkeä, jolloin tienoilla harhaileva turkkilaislauma iskisi heihinkin. Siitä koitui aina kansalle suuri nautinto. Ylituomari ratsasti tällöin kaupungista mustalla orhilla, neljä heitukkaa ratsasti hänen edellään, neljä hänen jälessään, miehet, naiset, lapset, usein koko kaupunki seurasi mukana, nauttiakseen siltä huumaavasta hetkestä, jolloin turkkilaiset päälliköt kumarsivat viittalippaalle ja jolloin he nöyrinä kysyivät ylituomarilta:

"Herra, mitä suvaitsette käskeä?"

Pitkiä tarinoita oli liikkeellä ihmeviitasta, niitä koristivat kaikenmoiset kirjavat lisäilyt. — Milloin väitettiin sen vaaranhetkinä puhuvan ja antavan tuomarille neuvoja, milloin kerrottiin että viittaa hypistellyt sairas parani, leski tai neito jotka sitä suutelivat saivat miehen. Viisaammat väittivät, ettei viitta suinkaan ollut erikoinen jumalanihme, vaan että sen koko voima oli siinä, että siihen oli ommeltu sulttaanin allekirjoittama lause: "Totelkaa tämän viitan omistajaa." Herra Mikael Lestyak itse, joka tarkasteli tuota maankuulua vaatekappaletta ammattimiehen silmin, sanoi halveksien:

"Eipä tuossa ole erin kummallista. Tuollaisen voisin minäkin tehdä, jos vain tahtoisin."

Viitan taikavoima loi tenhoa myöskin sen kantajaan. Maks joutui tarinan värihehkuiseen pukuun. Kauniina iltoina hänestä juteltiin majoissa satojen penikulmien päässä. Kaukana Szegedinin alapuolella kalastajaveneen lipuessa hiljaa soljuvilla aalloilla mietti veneessä-istuja itse: "Mitä tehnee nyt Kecskemetin ylituomari?"

Hän syö kultaista silavaa rubiinihelaisella veitsellä. Puhuva viitta ei vain sanonut viholliselle: "Pysy loitolla Kecskemetistä!" vaan se virkkoi myöskin ystävälle; "Tule Kecskemetiin." Äveriäitä ihmisiä, jalosukuisia herroja saapui sinne aarteineen asuakseen maailman turvatuimmassa kaupungissa; vanhemmat lähettivät lapsensa mieluimmin sinne; niihin aikoihin ilmestyivät Kecskemetin kaduille ensikertaa ne erilaiset ylioppilasmuodot, joita siellä sitten on ollut meidän päiviimme saakka; koulu kukoisti, asukkaat rikastuivat aivan satumaisen nopeasti.

Kaikella on toki pahatkin puolensa. Viitta siitti paljot rahat, paljot rahat siittivät kaikenlaisia hirtehisiä ja rosvoja, jotka yhä uskalsivat poiketa Kecskemetinkin alueelle. Mutta kaikella pahallakin on hyvät puolensa. Hirtehisiä varten perustettiin sotaoikeus, ja koska maakunnassa ei voitu enää vapaasti liikkua, annettiin Kecskemetin maistraatille väliaikaisesti ylin tuomiovalta hengenrikoksiin. Vielä askel ja Kecskemetistä tulee kuninkaallinen vapaakaupunki.

8.

Maks Lestyak oli elämän ja kuoleman valtias, ja jotta hänen arvonsa yhä kasvaisi, antoi kuningas hänelle aatelisarvon, joka oikeutti hänet käyttämään lisäkettä "Kecskemetistä". Vaakunassa oli kuvattuna hopeisella kentällä seisova viittaniekka ritari. Kilven toisessa puoliskossa seisoi takajaloillaan kolmella kullatulla tyynyllä kettu. (Hänen majesteettinsa oli tässä osannut varsin oikeaan.) Vain yhtä puuttui enää täydellisestä onniautuudesta: Czinnan vihkiminen.

Eikä sitäkään ollut enää tarvis kauaa odottaa. Lestyak ukko oli jo aikoja sitten leppynyt, tuo pikku olento osasi häntä kaikessa miellyttää, ja kun tyttö kutkutteli häntä poskesta, luuli hän tulleensa taivaaseen. Czinnasta hersyikin päivä päivältä yhä kauniimpi, muodot pyöristyivät ja kasvot olivat kuin kirsikka, jonka verenväri hennon ihon aitakin hohti. Ei kukaan koko Kumaniassa vetänyt hänelle vertoja. Hänestä tuli vanhuksen lemmikki, uskottu, hän kutsui tätä "tyttärekseen", "miniäkseen", ja hoputti poikaansa kiirehtimään häitä, koska hän muuten, jumala auttakoon, naisi tytön itse.

Maks raivosi kärsimättömyydestä, jos pieninkin este ilmaantui; mutta ellei estettä ollut, nauroi hän koko asialle.

Ensimäinen määräaika oli sovittu päiväksi, jolloin hän saa Budan pashan lupakirjan, ilman sitä ei toki voi mitään tehdä, lintu vain rakentaa pesänsä, vaikka se pelkääkin, että julmat kädet sen hävittävät. Lupa tuli itsellään: se oli kirjoitettu Putnokin jalkapohjiin. On varmaa, ettei pasha enää koskaan ahdista tyttöä.

"Nyt voitte viettää häänne", sanoi heille vanhus.

"Odottakaamme vielä, kunnes Czinnan tukka on kasvanut entiselleen", vastasi Maks. "Lyhyellä tukalla näyttäisi kruunu rumalta."

Vuoden kuluessa kasvoivat hänen hiuksensa, ja kuinka ihaniksi! Eräänä iltana hän hajoitti ne vienon kuiskailun aikana; hän piti niitä nyttemmin suurten naisten tavoin kierrettyinä päänsä ympäri ja sitoi kahdella paksulla palmikolla Maksinsa molemmat kädet yhteen, kuten on tapana sitoa vangittujen kädet.

"Yiituomari kahleissa", nauroi hän ilkamoiden.

Maks ymmärsi, viittauksen.

"Todellakin, hääaikahan olisi jo käsillä, olen sitä jo niin kauan odottanutkin, mutta jos asiaa oikein tuumii, ei haittaa, vaikka vielä oppisit hieman enemmän; minä puolestani tahdon sitä ennen ansaita niin paljon, että voin ylituomarinrouvan elättää."

Ylituomari oli näet ottanut hyvin oppineen herra Molitoriszin Czinnan kotiopettajaksi; kun puolisen vuotta oli kulunut, arveli tuo arvon herra:

"Hän tietää jo sen minkä minäkin."

Maks oli haalinut kokoon hieman rahoja, mutta juuri siihen aikaan saapui aateliskirja. Tuo onnenpoika alkoi nyt elää suurellisesti; ympäristön aateliset pyrkivät hänen tovereikseen, he tulivat häntä tervehtimään, ja hän vastasi vieraskäynteihin. Czinnan hän jätti yksikseen. Aatelismieshän ei voi aina kuherrella, sehän olisi naurettavaa. Tuo kurja pergamenttipaperi oli muuttanut hänet kokonaan toiseksi, hänen verensä oli kuin käynyt sinisemmäksi, ja hänestä tuli nyt kaiken lisäksi oikullinen.

Kaikkialla jo juoruttiin, että hän naisi Beniczkyn perheestä, silloin hänestä tehtäisiin varamaaherra johonkin Emerik Tökölyn maakuntaan, joka vielä oli keisarin hallussa. Tällainen huhupuhe oli kuitenkin vain juorua. Kecskemetiläiset sellaisen sorvasivat senjälkeen kuin heidän ylituomaristaan oli paisunut niin suuri mies, että Kecskemet näytti hänen rinnallaan pieneltä.

Ah, Czinnan sydän vuoti verta! Sillä pienellä, päärynäpuun varjostamalla penkillä, jolla he olivat suvi-illoin niin usein toisilleen kuiskailleet, jolla Czinna oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi, istui Maks nyt tuiki harvoin; usein hän viipyi viikkokaupalla linnoissa ja kun hän sitten joskus tuli kotiin ja lausui hänelle jonkun kauniin sanan, oli hänen puheensa loppuna aina:

"Mutta varokin liikoja sanoja, Czinna, kyyhkyseni, älä koskaan puhu kenellekään tuosta päivästä; tiedäthän mitä päivää minä tarkoitan, älä sano kenellekään, että sinä olit silloin siellä — Olaj begin luona, sillä se olisi minun turmioni."

Oli kuin veitsi olisi työnnetty Czinnan sydämeen. Hän alkoi epäillä, että Maks pelkäsi häntä, mutta ei rakastanut; hän kahlehtii hänet kihlasormuksin vain sentähden, että saisi olla varma hänen vaitiolostaan. Päivä päivältä hän kävi surullisemmaksi, punaiset ruusut kuihtuivat hänen kasvoiltaan, silmissä ei ollut enää entistä tenhoavaa kiiltoa, lempeä alakuloisuus oli nyt hänen ominaisuuksiaan.

Mutta kaunis hän oli sellaisenakin. Vanha Lestyak pelästyi; hän luuli hänen sairastuneen, hän oli myöskin keksinyt sairauden syyn.

"Älä loukkaudu, älä ole surullinen, pikku resedakukkani. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, kun sanon, että hän veisi sinut jo huomispäivänä vihkialttarin eteen, jos hänellä vain olisi rahaa. Mitä hänellä on, sen hän tuhlaa Fayn ja Beniczkyn perheissä. Tunnen hänet, tuon Maksin, hän on täynnä tyhmyyksiä, mutta hänen sydämensä on hyvä. Voittehan te tosin elää minunkin talossani, vaikka hieman köyhästi, mutta tiedäthän kuinka hassu hän on, kun hän tahtoo elää oikein herroiksi; eipä hän syö mansikoitakaan, ellei hänelle tarjota niitä hopeiselta lautaselta. Ja juuri nykyisin potee hän tuota sairautta. Jättäkäämme hänet rauhaan, kunnes hän on saanut kyllänsä vaakunaketustansa. Joko syö kettu hänet tai hän ketun. Yleensähän tuollaiset vaakunaeläimet syövät hyvin paljon, Czinna kulta."

Sellaisen puheen aikana Czinna vain huokaili, kauniit sanat eivät lääkinneet hänen haavaansa.

"Älä huokaile, hymyile toki kuten ennenkin. Jos saisin puhua, sanoisin sinulle jotakin, mikä panisi sinut ilosta hypähtelemään."

Salaperäisenä hän vilkutti silmiänsä ja mutisi itsekseen: "Vait', pidä suusi kiinni, vanha mies!"

Mitä tuo salaperäisyys tarkoitti, ei Czinna voinut aavistaa. Vain yksi seikka oli herättänyt hänen huomiotaan. Jo muutamia päiviä oli kaksi herraa käynyt Lestyakin puheilla; myöhään illalla he tulivat, kauan siinä kuiskailtiin ja takahuoneeseen tällöin sulkeuduttiin, mutta vanhus ei koskaan maininnut, mitä he asioivat, vaan vaiteliaana ja pää painuksissa hän liikkui omaistensa parissa.

Eräänä iltana vihdoin hän otti Czinnan pään käsiinsä ja siveli hänen tuuheaa mustaa tukkaansa. Se oli hänen lempihyväilyjään.

"Iloitse, Czinna-pikku, iloitse! — Sinun päiväsi on tullut ja häät pidetään, minä laitatan sinulle sellaisen morsiuspuvun, että Fayn neidit ovat kateudesta aivan viheriäisiä. Naura toki, Czinna, sillä sinulla on niin paljon rahaa, että sinun pienokaisesi, kun sellaisia saat (ei sinun senvuoksi ole tarvis punastua, miksi häpeät minun lapsenlapsiani?) voivat leikitellä kultakolikoilla."

Vanhus otti taskustaan kouran täyden kultarahoja ja antoi niiden välkkyä Czinnan katseitten edessä.

"Mistä saitte noin suuren aarteen?" kysyi tyttö kummastuneena.

"Mitä on tämä muuhun verraten? Kuule, lapseni, kerron sinulle kaiken. Sinun hyväksesi sen teen minkä teen, koska tiedän, ettei Maks voi sinua naida ilman rahaa. Toisaalta on siinä mukana hieman turhamaisuuttakin minun puoleltani. Minä tahdon tehdä asun sellaisen, että räätälit vielä vuosituhannenkin kuluttua tarinoivat siitä: 'Eli kerran mies, Matteus Lestyak nimeltä, joka valmisti tämän vaatekappaleen'".

"En aavista, mistä on kysymys."

Vanhus jatkoi kuiskaten:

"Kaksi herraa tuli luokseni, tunnethan ne, pieni lihava toinen ja toinen oikea Goljatti. He saapuivat erään kaupungin asioissa, mutta sen nimeä eivät ilmaisseet edes minulle. En kysynytkään, sillä onhan yhdentekevää, mikä se on. He tulivat kuten sanottu ja virkkoivat: 'Mestari, räätälien räätäli, kaikkien räätälien suurin! Saavuimme luoksesi tehdäksemme sinut upporikkaaksi.' 'Mitä tahdotte?' 'Ompele meille viitta, joka on aivan samanlainen kuin Kecskemetin kaupungin, mutta sen täytyy olla alkuperäisen kaltainen kuten kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää toistensa rinnalla; pystytkö siihen?'

"'Neulani pystyy kaikkeen', vastasin, 'mitä silmäni näkee.'"

Czinnan ruumista karmivat kylmät väreet.

"Entä mitä te päätitte?"

"Teimme kaupat. Puoleen ja toiseen haasteltuamme sovimme, että he maksavat viisituhatta guldenia; viisisataa he suorittivat etumaksua, kaikki on sinun, lapseni."

"Osaatteko sellaisen myöskin neuloa?"

"Minäkö?" Ja hänen silmänsä välähtivät. "Ole nyt, tyhmyri! Minä minua pidät? Siitä tulee loistoteos, sen sinulle sanon."

"Mutta jos siitä koituu onnettomuutta?" kysyi tyttö pelokkaana.

Vanhus nauroi.

"Mitäpä voisi tapahtua? Toinen kaupunki saa niinikään viitan, siinä koko asia. Niin, ja turkkilainen, joka nykyisin ryöstelee noin kahtasataa kaupunkia, on tällöin pakoitettu tyytymään sataan yhdeksäänkymmeneen yhdeksään. Eikä se silti nälkään kuole."

"Onhan se niin", myönteli Czinna hajamielisenä.

"Sinä, lapseni, annat minulle avaimen, ei siitä kenenkään tarvitse tietää: minä tarkastan viittaa, tutkin ja koettelen sitä tarkoin; sitten teen kädenkäänteessä sen tarkan jäljennöksen, ja sitten vietetään häät jommoisia ei vielä kuunaan ole ollut. Hei vaan, kuinka sinun hennot jalkasi hypähtelevät morsiuskarkelossa!"

Sitten suunniteltiin kaikki yksityiskohdittain: mimmoinen morsiuspuku tehtäisiin, millainen kruunu ja minkälaiset jalkineet hankittaisiin, kuinka hän tarjoisi viidestätuhannesta dukaatista neljätuhatta Maksille: "Tuossa, ota äläkä soimaa vaimoasi siitä, ettei hän ole tuonut mitään pesään." Siihen hän tietysti vastaisi: "Mistä olette tämän summan saaneet?" Czinna puolestaan vastaisi: "Olemme sen löytäneet lahonneelta sillalta." Ja lopuksi he keksisivät jonkun perintöjutun ja kaikille koittaisi ikuinen onnen aika.

Czinna tuli iloiseksi, nauroi, taputtipa käsiäänkin; niin rajattomasti miellytti häntä tällainen tulevaisuuskuva, jonka Lestyak maalasi hänen eteensä. Seuraavana päivänä aukeni vanhalle räätälille raatihuoneen rauta-arkku Czinnan luovuttaman avaimen avulla; hän tutki kerran myöhemminkin hyvin perinpohjaisesti viittaa ja meni sitten Czegediniin siellä asuvilta ylhäisiltä turkkilaisilta kauppiailta ostamaan välttämättömät tarvikkeet, hienoa tummanvihreää samettia, nauhoja ja karhuntaljaa vuoriksi. Ja kun kaikki oli hankittu, kävi hän luomisinnon kuumeisena työhön käsiksi.

Se ei ollutkaan vähäpätöinen tehtävä. Joka ilta nouti hän salaa päällysnuttunsa alla viitan kotiinsa ja aamuisin hän vei sen samalla tavalla takaisin paikoilleen. Ylituomarin huoneeseen hänellä oli vapaa pääsy; senvuoksi ei kukaan kysellytkään, miksi hän siellä tämän tästä kävi. Ehkä oli ylituomari lähettänyt hänet sieltä jotakin noutamaan?

Illasta myöhäiseen aamuun hän ahersi, perimmäiseen huoneeseensa sulkeutuneena, taiteilijanomaisen innoittuneena ja kiihtyneenä. Joskus hän herätti Czinnan yöpuulta, näyttääkseen hänelle yksityisiä osia, jotka vähitellen alkoivat saada ihanan alkumuotonsa hahmoa. Hänen silmänsä välkkyivät, otsa hohti, sieraimet värähtelivät ja ääni vapisi iloista ylpeyttä:

"Katso näitä hihoja, tätä kaulusta, katso!"

Ja kun sitten kahden viikon kuluttua viittajäljennös oli viimeistä neulanpistoa myöten valmis, täyttyi hänen sydämensä suloisilla tunteilla:

"Voiko avarasta maailmasta löytää ihanampaa taideteosta!?"

Oli jo yö. Kukot kiekuivat. Räätäli katseli ikkunasta ulos. Sydänyöksi hän oli kutsunut miehensä ja jossakin lähistöllä he vuottivat hetkeä, jolloin hän saisi viitan valmiiksi näytettäväksi. Pihakoira Bodri alkoi jo haukkua luskuttaa. Ahaa, se vainuu ihmisiä. Ja he saapuivatkin.

"Katselkaapa!"

Ihmettelyn huudahdus kirposi heidän huuliltaan. Vuoteelle oli levitetty kaksi kullankimmeltävää viittaa ja ne olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää.

"No mitä arvelette?" kysyi mestari.

Toinen miehistä vastasi:

"Sinä olet tosiaankin räätälien räätäli, kaikkien aikojen suurin mestari."

Toinen ei hiiskunut mitään, ottihan vain suuren vyön uumiltaan ja kaatoi kasan kultarahoja keskelle pöytää.

"Tuossa on säntilleen neljätuhatta viisisataa kappaletta. Laske ne, mestari, ellet muuten usko."

"Lempo ne laskekoon! En rahojen, vaan maineen vuoksi olen ahertanut."

"Kumman saamme mukaamme?" kysyi nyt Goljatti, viittoihin viitaten. "Kumpi on meidän?"

Lestyak seisoi epäröivänä vuoteen ääressä. Hän tuumi itsekseen:

"Annanko heille _oman_ työni? Enkä enää koskaan, en koskaan sitä saa nähdä? He vievät sen, Jumala tiesi minne, enkä tämän koommin saa kuulla sen vaiheista. Ja sitten alan tuskaillen surra, mitä siitä on tullut. En näe sitä turkkilaista, joka kumartuu maahan asti minun teokseni edessä, — joka suutelee sitä, minun teostani! Ei, ei. Tulos ei saa mennä sen mukana. Työni on täydellinen. Tahdon sen pitää alati silmieni edessä, huumaantua sen ihanuudesta!"

"No, miksette lopultakin näytä, kumpi on uusi?" tiukkasi Goljatti kärsimättömänä.

"Entä miksi te vaaditte nimenomaan uutta?"

"Koska tiedän, että olette meille määrännyt juuri uuden." Lestyak hypähti loukkaantuneena.

"En, en", sammalsi hän käheästi: "Juuri vanhan saatte mukaanne, vanhan, oikean. Uusi... jää Kecskemetiin."

Jättiläinen otti viitan ja pani sen nopsasti vaippansa alle. Ovi kävi ja painui jälleen pian lukkoon. Molemmat vieraat häipyivät öiseen pimeään.

Vanhus meni levolle, mutta virkistävä uni ei vain ollut tullakseen. Pahat painajaiset häntä ahdistivat. Dukaatit, jotka hän oli latonut koriin ja pannut vuoteen alle, alkoivat ohuilla hämähäkinjaloilla kiipeillä ylös seiniä. "Mars, hämähäkit, alas seiniltä!" Muuan kolikko hypähti hänen rinnalleen ja alkoi siinä hulluna karkelon. "Odotapas, lurjus, jahka saan sinut näppeihini." Hän haroi rahaa, mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni, vaikka sen kylmät jalat pistelivät häntä ja saivat hänet värisemään, niin että hampaat alkoivat kalista; oli kuin jääkärkisillä neuloilla olisi häntä pistelty.

Sitten hän uneksi, että kikatteleva Saatana otti tuon lemmon kullan, sulatti sen padassa ja valutti sen sitten hänen korvaansa, — tuo polttava neste virtaa hänen suoniinsa ja puhkaisee ohimon, ja hänen verensä kuumana kiehuessa huutavat hänelle hirvittävät äänet; "Lestyak, mitä olet tehnyt, ah, mitä olet tehnyt?"

Hän nousi, pukeutui, painoi päänsä ikkunanpieleen ja vuotti aamua. Hän tunsi ankaraa ahdistusta, mutta ei tunnustanut sitä itselleenkään. Ah! Kaikkihan on kunnossa. Asia on varma, aivan varma. Hän vei viitan raatihuoneen suureen rauta-arkkuun, sitten hän meni Czinnan makuusuojaan jättämään tälle avaimen ja kuiskasi tällöin hänen korvaansa:

"Kaikki hyvin, sydänkäpyni. Tuolla vuoteen alla haukahtelevat jo kultaketut. Meillä on jotakin mitä valjastaa häävaunujen eteen."

Turhaan hän ponnistelihe tyyneksi. Hänen vääntyneet kasvonsa eivät ilmaisseet rauhaa. Hän ei voinut hetkeäkään pysyä alallaan.

Kuin hullu kärpänen liehui hän sinne tänne, kunnes hän vihdoin lähti tapaamaan poikaansa; tämä oli paraikaa saamassa kirjettä heitukka Pintyöltä.

Ylituomari näytti hyvinvoivalta, hänen kasvonsa loistivat. Hän oli juurikään pukeutunut.

Hänen pukunsa olikin tavallista erilaisempi, sellainen joka aatelismiehelle sopiikin. Tavallisen viitan asemasta oli hänen yllään oikea attila uurretuin hihoin; uurrereunoissa oli koreanpunaisia silkkiompeleita.

"Hyvää huomenta, isä! Mitä uutta kuuluu?"

"Tahtoisin pyytää sinulta jotakin."

"Kecskemetin ylituomaria käskee vain yksi mies koko Kecskemetissä."

"Tarkoitatko minua?"

"Tepä sen sanoitte. Entä mitä te käskette?"

"Se koskee pikkuseikkaa, oikkua. Kun tämän jälkeen vihollisjoukko saapuu Kecskemetin edustalle, tahtoisin minä viitta yllä mennä sitä vastaan."

"Lempo soikoon, ei hullumpaa! Sopiikin mainiosti, sillä minun olisikin tänään täytynyt panna joku toinen tilalleni."

"Onko jotakin hullusti?" tutkaisi räätäli.

"Suurvisiiri Kara Mustatan joukko majoittui sydänyöllä jokseenkin lähelle kaupunkia. Se on menossa Belgradista Kekköhön ja lähettää noutamaan täältä elintarpeita. Pintyö toi vastikään heidän kirjeensä."

"Mainiota!" päästi räätäli haltioissaan. "Minä menen heille vastaamaan."

"Hyvä on. Pintyö, satuloikaa isälleni hevonen."

"Mikä niistä? Büszke?"

"Raro lienee parempi, se on lauhkeampi. Tänään en voi itse mennä, oikeus istuu tänään. Aatelkaas, isä, syyttäjä ei ole sen pienempi kuin Kalgan tatarisulttaani. Jotkut Kecskemetin pojat ovat ryöstäneet lammaskatraan ja mukiloineet neljää vahdissa ollutta tataria. Yksi näistä kuolikin."

"Maailma on ylösalaisin."