Part 23

He tulivat rautatiepenkereelle ja pysähtyivät pienelle sillalle, joka nosti tietä junaväylän yli. Virta, joka juoksi toisesta lahdenpohjukasta toiseen, piti avoinna vettä ja peremmässä lahdelmassa oli jään reuna täynnä helmenvalkoisia lintuja. Joku ui kuin jääkappale kylmässä tyvenessä, toiset lentelivät edestakaisin. Napamatkustajat kertovat pohjoisista seuduista, että siellä missä kasvullisuus jo on lakannut eikä jää sula kesälläkään, linnut elävöittävät koko laajan, aution maan. Lintujen pesät ovat kallioilla, munat vain paljaaltaan kuin pöydällä ja lintuja on tuhansia ja miljoonia, lukemattomia, valkeissa, kirkuvissa laumoissa. Jotakin sentapaista muistutti kuva lahden pohjukassa. Satoja vikiseviä ja kirkuvia lokkeja lenteli, liiteli, syöksyi tai asettui varovasti veteen, tai kyykötti jäällä. Ehdottomasti pysähtyivät Hilja ja Mataristo.

-- Mikä kumma kokous täällä on?

-- Ne varmaan valmistuvat muuttamaan... Ehkä poikasia harjoitetaan lentämään, vielä viimeisen kerran.

-- Toiset ovatkin vanhoja, toiset poikasia. Sen näkee selvästi.

-- Tummat ovat suurempia ja vanhempia. Kuinka ne vikisevät ja kirkuvat!

-- Ne puhuvat sillä tavalla...

-- Nyt muistuu mieleeni: joistakin linnuista kerrotaan, että ne näin syksyllä ennen muuttoa pitävät suuret lentoharjoitukset ja pistävät kuoliaaksi huonot lentäjät ja muutenkin heikot. Se on järkevää.

Hilja katsahti toveriinsa levottomana, mutta hämmästyi. Sillä Matin kasvot olivat iloiset ja tyynet.

-- Se on julmaa, sanoi Hilja.

-- Ne menehtyisivät kuitenkin pitkällä matkalla.

-- Antaisi menehtyä. Olisivat joka tapauksessa eläneet viime tippaan ja ponnistelleet niin kauan kuin suinkin. Sillä lailla meidän ihmistenkin täytyy.

-- Olet oikeassa. Vasta tänään minä sen tunnen: elämä on onnellista tuskineen, kärsimyksineen päivineen ja ihanaa on ponnistaa viime tippaan asti...

Tätä mieltä oli Hilja toivomalla toivonut Matille, hän oli monesti väsyksiin asti ponnistanut voimiaan puhaltaakseen häneen sitä. Ja nyt kun hän kohtasi omat sanansa, oman äänenvärinsäkin Matilla -- pelästyi hän hänen lujaa uskoansa elämään. Hilja ei uskaltanut ajatella loppuun mitä hän epäili.

He astelivat ääneti, Matti kuin vapautuneena vuosien taakasta, Hilja peittäen levottomuuttaan.

Rautatiepenkereellä olivat kaupungin levittämistyöt seisahduksissa. Maa, jota oli kuljetettu lahden täyttämiseksi, oli ehtinyt nurmettua, ennenkuin sitä oli yritettykään tasoittaa. Kokonaisia pieniä vuoria hakattua kiveä kohoili yltympärillä. Tahmea, kuoppainen tie oli täynnä papereita, joita nähtävästi oli viskelty vaununikkunoista, junan liketessä pääkaupunkia. Kaisaniemen ravintolan pieni kulmahuone loisti juhlavalaistuksessa, vaikkei vielä ollut pimeäkään. Plyshiverhoja ja peilin kultausta näkyi ikkunoista. Nähtävästi ravintolassa oli päivälliset. Julkipuolikin oli kirkkaasti valaistu ja runsaasti koristettu köynnöksillä ja väreillä. Valkorintainen miespalvelija päästeli alas uutimia salissa. Kahdet vaunut, kuomut ylhäällä, tulivat täyttä vauhtia puistosta ja pysähtyivät portaiden eteen. Vilkas töminä tieltä ennusti useampienkin vaunujen tuloa. Silinteripäisiä herroja ja nuoria naisia, joiden hiuksia suojeli pitsihuivit, astui alas. Herrat jäivät maksamaan, naiset kiirehtivät, liepeitään pidellen ja valkoisia kenkiään suojellen, sisään. Hilja ja Matti astelivat hitaasti soittolavan syrjään, jotteivät olisi hevosten tiellä. Lavan eteen oli naulattu lautoja ja pensaissa lepatti jokin suuri, kuollut lehti. Hiljan katse siirtyi äkkiä lehdistä valaistuille portaille. Oviaukossa seisoi nainen, jonka rikkaita punertavia hiuksia alas valui valkoinen pitsihuivi. Valkoinen atlaspuku solui sorjaa vartaloa myöten korkealle ylös kaulaan, hansikoitu käsi piteli viuhkaa ja liepeitä. Nainen odotti hymyillen herraa, joka toi hänen kukkavihkoaan. Hilja tunsi Marianne Breden.

Hänen sydämensä oli alkanut lyödä ja hänen tuli kiire pois. Mutta he eivät enää päässeet eteenpäin.

-- Varmaan häät, sanoi Matti, aavistamatta Hiljan mielialaa. -- Tuolla tulevat morsiusvaunut.

Ne olivat suuret, katetut vaunut, mutta niistä ei astunut morsiuspari, vaan keski-ikäinen nainen, hiuksissa haalean sinipunertavia kukkia, ja kookas, silinteripää herra. Ne olivat Armaan isä ja äiti.

Hilja ei enää odottanut Mattia, hän kiirehti jonnekin päin, ei tietänyt minne.

Hän ymmärsi, että täällä vietettiin Elisabeth Breden häitä.

Häntä ei ollut kutsuttu niihin, hänelle ei ollut ilmoitettu mitään!

Häntä siis ei enää katsottu kuuluvaksi perheeseen!

-- Täälläkö sinä olet? puheli Matti ennättäessään hänet. -- Eivät ne olisi ajaneet päällemme. Tunnetko sinä heitä? Joku katsoi sinuun niin pitkään. Mahtavat olla rikasta väkeä. Nyt tulevat morsiusvaunut.

He olivat joutuneet pienelle kunnaalle ravintolan yläpuolelle, pihlajien alle. Ilmassa soi syyslintujen vihlova sävel ja puista varisi maahan punaista jauhetta. Joka pihlajan ympäristö oli kuin veressä. Tilhiparvet liitelivät pilvinä marjaterttujen ympärillä.

-- Joko mennään, ehdotti Matti.

Ajotiellä kohtasivat he vielä hää joukkoa. Joku silinteri kohosi tervehtimään Hiljaa. Hän ei nähnyt, kuka sitä kohotti, hän tuijotti maahan.

-- Emmekö lähtisi kotiin, pyysi hän.

Mutta Matti oli pysähtynyt tarkastamaan urheilukenttää. Penkit kentän laidalla olivat ahdetut täyteen vaatteita. Huolimatta kirpeästä ilmasta, oli kenttä täynnä väkeä. Pallot lensivät, juostiin, huudettiin. Tanner tömisi. Pojat ja nuoret miehet olivat paljain polvin, osaksi käsivarsinkin.

Hiljan oli mahdoton seurata, mitä Matti puhui. Hän katseli tilhejä, jotka kirkuen lensivät puusta puuhun ja keltaisia viiruja auringon laskemasijoilla. Vihdoin hänestä tuntui siltä, että hän menehtyy. Hän pysäytti hevosen, joka palasi ravintolasta ja huusi Matille:

-- Nyt lähdemme kotiin. Minä en enää jaksa, vaikka sinä jaksaisitkin.

Sanat olivat niin kovat ja päättäväiset, että hän heti koetti lieventää niitä yrittämällä hymyillä.

Matti oli nukkumaisillaan vaunuihin. Ponnistus oli kuitenkin ollut hänelle ylivoimainen. Ohikulkijat luulivat häntä humalaiseksi ja kääntyivät katsomaan.

XII

Se on niin hullunkurinen juttu, ettei sitä käsitä millään järjellä!

Otso Okkola, jonka piti kirjoittaa juhlaruno arpajaisiin, on kadonnut kaupungista -- rouvansa kanssa! Rouvan on huhujen mukaan aikoja sitten pitänyt olla Tukholmassa. Mutta nyt ovat he kuin vastanainut, rakastunut pari ikään tavanneet toisensa Oopperakellarissa, istuneet kahden myöhään yöhön samppanjan ääressä ja aamulla on heidän nähty, mukanaan suuret matka-arkut ja hatturasiat ajavan asemalle. He ovat lunastaneet ensi luokan liput Hankoon ja siitä on sitten tie avoinna eteenpäin.

Koko kaupunki puhuu tästä. Ollaan närkästyneitä Otso Okkolalle, että hän ensin antaa aihetta eroamishuhuihin ja sitten lähteekin tipotiehensä rouvansa kanssa. Otso Okkola on vetänyt Helsinkiä nenästä ja Helsinki on suuttunut.

Suuttuneet ovat myöskin arpajaistoimikunnan rouvat. Juhlarunon piti korvata puhekin. Nyt täytyy tilalle keksiä jotakin muuta. Musiikkia saa tietysti helpommin, mutta ohjelmassa on sitä muutenkin. Hermostuneina keskustelevat rouvat asiasta, polttavassa kiireessä järjestelläään juhlasalia ja kohteliaina ottaessaan vastaan voittoja. Ei ole muuta neuvoa kuin että Aarne Koskinen ja joku muu herra pukevat ylleen frakit ja lähtevät pyytämään rouva Nerva Taminia. Hän on ainoa suurista laulajattarista, joka on kaupungissa ja hän voi olla hyvin rakastettava, jos hänet osaa ottaa oikealta kannalta. Aarne Koskinen kyllä tuntee diivat ja heidän oikkunsa.

Nuoret arkkitehdit johtavat koristustyötä juhlasalissa. He seisovat huimaavan korkeilla tikapuilla, juoksuttaen vihreää köynnöstä ja herkullista silkkipaperia kaikkiin suuntiin. Arpajaisten päävoitto, ylpeä, musta orhi, lähtee samana hetkenä, jolloin voittonäyttely avataan, silkkinauhain koristamana juoksemaan pitkin Helsingin pääkatuja. Kun se kepeästi tanssien tulee, tiu'ut helisten kaulalla, niin kaikki kadullakävelijät kääntyvät ympäri ja kysyvät toisiltaan mitä taulussa rattaiden takana seisoi, ja pikkupojat karkaavat rattaiden perässä katukulmasta toiseen ja työntävät häikäilemättä syrjään ketä eteen sattuu. Voittojen runsaus on suuri. Liikuttavasti ovat kaikkinaiset seurat pitkin maaseutua ommelleet pöytäliinansa tai keinutuolimattonsa. Niitä noudetaan yhä vielä yhtämittaa pikatavaratoimistosta. Rouvat jo unohtavat juhlarunoharmin tämän loistavan menestyksen rinnalla. Ennakkoarpojen menekki on sekin ollut niin suuri, että säästämällä täytyy säästää jokin osa arpoja illaksi. Pääsyliput iltamaan ovat kaikki myydyt. Toimikunta vain pahoittelee, ettei pantu hintoja korkeammiksi. Kaiken aamupäivän soi juhlahuoneustossa torvisoitto, yleisö liikkuu päällysvaatteissaan, toimeenpanijarouvat hääräävät silkkipuseroissaan ja arvanmyyjättäret sunnuntaipuvuissaan. Koristukset odottavat salaperäisinä, ikäänkuin nukkuisivat, iltaa. Permanto on tahmeana katulokaa ja avatuita, tyhjiä arpalippuja. Ulkona sataa.

Tulee sitten ilta, herkulliset värivivahdukset heräävät ja ihmisvirta tulvii sisään. Salissa on rouvia maailmannaisten silkkipuvuissa, hiukset muodikkaalla kampauksella, helmet kaulalla, siellä on nuoria tyttöjä, kukkasia hiuksissa, olkapäät kainosti paljaina. Siellä on ensi sivistyspolven tyttösiä kansallispuvuissa, tukat valtoimina hartioilla, mutta enimmäkseen siellä on naisia yksinkertaisissa, korkeakauluksisissa villapuvuissa. Juhla-airueet hääräävät tärkeän näköisinä, pitkät silkkinauhat sidottuina yli olkapään. Kaikkien suomalaisten ylioppilasosakuntien värit ovat edustettuina ja yleisöä on kaikista puolueista. Mutta juhlaan ei tule sitä perhekokouksen lämpöä, joka on puoluejuhlissa, ihmiset tarkastelevat toisiaan kaukaa ja virallisesti ja ohjelmanumerotkin vastaanotetaan virallisin kättentaputuksin. Vasta kuvaelmat ja tanssi saavat virkeyden valveille. Päät taipuvat vastatusten ja uteliaasti kuiskaillaan: kuka se oli, kuka se oli? Suurin osa esiintyjiä on vanhaa, tuttua kuvaelmaväkeä, mutta uudet tulokkaat herättävät huomiota. Toisista ei saada selvää kuin juhla-airueiden kautta ja heidän nimensä kulkevat sitten suusta suuhun läpi salin. Koko ohjelman aikana ei tule yhtä ainoaa nousun kohtaa, ja vasta keskilattian tyhjennyttyä ja valssin sävelen alkaessa soida, pääsee saliin se hiukan huumaava tunnelma, jonka kaunis valssisävel aina synnyttää. Juhlakoristeetkin pääsevät vasta nyt oikeuksiinsa.

Sylvi Vaarnakoski, pukeutuneena halpaan, vaaleansiniseen silkkiin, hiukset muodikkaalla kampauksella, kiharoissa vaaleanpunaisia tekoruusuja, astelee viuhkaa löyhytellen jo virkamieheksi päässeen näköisen herrasmiehen käsikoukussa salin poikki "supeeraamaan". Rouva Forsberg, vaaleanharmaassa silkissä, puhelee innoissaan muiden rouvien kanssa, mutta seuraa kaiken aikaa näkymättömin elein tyttäriään. Virkamies on Sylvistä aika huvitettu. Hän on erittäin hyvissä varoissa, mutta muuten on hänen elämästään puhuttu yhtä ja toista. Elma Vaurio tummansinisessä, ruumiinmukaisessa samettipuvussa, häikäisevän kauniina ja elämään kyllästyneenä suuntaa kokonaisessa herraparvessa askeliaan niinikään ruokasaliin. Brittaa tanssitetaan taukoamatta. Hän ja Meri Nikkilä ovat alituiseen permannolla. He tanssivatkin niin sulavasti, ettei kukaan vedä vertoja heille. Hilja Haapanen veti, mutta hän on nyt mennyttä. Missä hän mahtaneekaan olla -- on ehkä lähtenyt kotiin. Sellaista se on, kun uhmaa. Hänen kihlauksensa on nyt purettu. Ei hän enää ollut neiti Breden häissäkään -- häntä ei kutsuttu. Ymmärtäähän sen. Hän tanssi kai tänään viimeisen tanssinsa kuvaelmassa -- hyvin se kyllä meni. Mutta kovin hermostunut hän oli ollut pukeutuessaan, jokin sormus oli sattumalta pudonnut permannolle ja hän oli siitä säikähtänyt niin, että purskahti itkuun. Siellä se ylioppilas yhä asuu hänen kodissaan. Sääli äitiä ja tätiä!... Tanssin aikana istuessa pitkin seiniä riittää rouvilla pitkältä puheenaihetta Hiljasta. -- Tyyne Leinonen näkyy savolaismurteellaan ja reippaudellaan pitävän naurussa kokonaisia ryhmäkuntia. Hauskaa on myöskin Kaino Autereella, Linda Kaislalla ja Anni Koskisella. He ovat yleisen huomion alaisina, kuvaelmassa kun ovat olleet mukana. Rouva Forsberg kaipaa Elsaa. Jos hän tuntee tyttärensä oikein, niin hän nyt istuu jossakin ryhmässä väittelemässä raittiusasiasta tai on hän koonnut Sovinnon toimikunnan jäsenet johonkin nurkkaan ja pitää kokousta heidän kanssaan. Tai ehkä hän istuu Hiljan kanssa sättimässä pahaa maailmaa -- sekin on mahdollista.

Tämä olettaminen oli siinä määrässä oikea, että Elsa todella oli Hiljan kanssa. He istuivat naisten pukuhuoneessa vaatteiden, laatikkojen, koppien, maalirasioiden ja kaikenlaisen helyn sekamelskassa.

-- Sinä jäät tänne tanssimaan! taivutteli Elsa. -- Mikä sinua nyt ajaa kotiin? Mikä sinun on? Sinä olet niin valvoneen ja surkean näköinen. Etkä sinä kerro minulle mitään. Minä kannan aina kaikki huoleni suoraa päätä sinulle. Eihän minulla ole mitään sydämen suruja -- ne koskevat lukujani tai Sovintoa tai muuta sellaista, mutta ne ovat joka tapauksessa minun huoliani. Odota sinä, jahka minäkin rupean salaamaan sinulta! Tietäisipä se Armas vain, miten huonoksi sinä täällä käyt... Mutta Hilja, mikä sinulle tuli? Herran tähden, minä lähden saattamaan sinua kotiin. Ovathan sinun vaatteesi toisella puolella?

Hilja oli ollut mykkä ja poissaoleva. Kuin unessa hän oli tullut tänne, pukeutunut, tanssinut ja ottanut ylleen valkoisen pukunsa. Miksi hän olikaan pukeutunut juhlapukuun? Tottumuksesta kai. Sillä ei hänen tarkoituksensa ollut jäädä tänne. Kun hän ajatteli, että hänen pitää astella suuren salin läpi, missä on musiikkia ja tanssivia pareja, oli se hänestä tuntunut samalta kuin puoliyön hetkellä lähteä yksin kirkkomaalle. Hän käsitti kuitenkin, että sen täytyy tapahtua ja komensi jalkansa tottelemaan.

Kotiin hän lähtee ja kotona on häntä vastassa jotakin niin peloittavaa, ettei hän laisinkaan käsitä sitä pohjaan saakka. Hänen kirjoituspöydällään on pieni rasia...

Kuinka hullunkurista, ajatteli hän, kun sali avautui heidän eteensä, että täysikasvaneet ihmiset hyppivät tuossa. Ja siinä joukossa olen minä itse hyppinyt. Eikö se nyt ole hullua? Toiset istuvat pitkin seiniä ja toiset menevät sinne kumartelemaan. Mikseivät kaikki, joiden tekee mieli, itse lähde lattialle? On sellainen tapa, ettei lähdetä pyytämättä ja suuri osa, joka haluaisi tanssia, ei siten saakaan tehdä sitä... Meri Nikkilä liiteli Hiljan ja Elsan sivuitse vaahdonkevyissä, valkeissa harsoissaan, käsivarret paljaina. Hiljan mieleen välähti jotakin ollutta, joka jo oli kaukana: hänen oma itsensä.

-- Mikseivät nuo tuolta nurkista lähde mukaan, sanoi Elsa heidän mennessään herrojen sivuitse, joita seisoi nurkassa. -- Niiden tekee kovin mieli, mutteivät kehtaa. Äh, kuinka minun tekisi mieleni ravistaa jokikistä kauluksesta ja sanoa: koeta pois, poikaseni! Tällaisissa juhlissa pitäisi aina olla piirileikkiä noita nurkkamiehiä varten. Minä en käsitä, mikseivät ne pane piirileikkiä ohjelmaan. Se muka ei ole hienoa.

Hiljan mieleen johtui kuinka hän ennen oli tanssinut hurjasti tällaisissa tilaisuuksissa. Ei hetkeäkään hän ollut saanut levähtää. Nyt hän astui salin läpi ilman että kukaan häntä pidätti. Aarne Koskinen seisoi äkkiä kumartaen hänen edessään.

-- Minä olen hakenut neiti Haapasta kaiken iltaa, sanoi hän. -- Enkö saisi pyytää teitä syömään illallista. Kaikki, jotka olivat tanssissa mukana, tulevat.

Hilja punastui ja hänelle teki hyvää, että häntä joku muisti. Kohteliaisuuttaan he minua pyytävät, ajatteli hän samassa.

-- Kiitoksia, sanoi hän, -- minä menen heti kotiin, mutta ennen sitä tanssisin hiukan. Tahdotteko?

-- Sepä hauskaa, vastasi Aarne, hämillään siitä, ettei ollut huomannut pyytää Hiljaa.

-- Vie häntä nyt oikein reilusti! huusi Elsa heidän takanaan.

Kun Hilja alkoi keinua tutun sävelen mukaan, heräsi hänessä jotakin entisestä nuoruudesta ja hän tunsi kaipaavansa sitä. Hän muisti vasta ihmetelleensä, että ihmiset tanssivat. Oh, ihminen saattaa tanssia vaikka on surukin sydämessä: hänellä on suru sydämessä ja ihanaa on tanssia juuri silloin!

Käärö on kotona, jonka posti tänään toi, pieni käärö Parisista. Se sijaitsee pöydällä muistojen ja valokuvien keskellä, aamulla se tuli, hän ei ole uskaltanut sitä avata, hän kyllä tietää mitä se sisältää. Hänellä ei enää olisi oikeutta kantaa sormusta sormessaan, hänen pitäisi panna se kääröön toisen viereen. Millä riemulla hän kerran kävi sitä tilaamassa, miten hän katseli sen kiiltoa ja punnitsi sen painoa ja kietoi kätensä antajan kaulaan...! Hän ymmärtää niitä, jotka juovat suruunsa. Hän tanssii.

Aarne Koskinen on hiukan hämillään, sillä hän on huomannut, että he kahden ovat jääneet permannolle. Hän heittäisi Hiljan, kierrettyään hänen kanssaan salin kahteen kertaan, mutta Hilja johtaa häntä ja kiertää kolmannen... neljännen kerran. Hänen keskustelunsakin on hiukan kummallinen.

-- Kuulkaa, kummoiseksi te olette kuvitellut kuolleiden tanssin -- tiedättehän?

-- En koskaan ole ajatellut sitä.

-- Ne nousivat varmaan puoliyön aikana haudoistaan... luurangot... ottivat toisiaan kädestä ja kiersivät hautakiviä pitkässä ketjussa. Johtajana ketjun päässä oli joku, joka hirtti itsensä onnettomasta rakkaudesta. Ettekö usko? Mutta miksi me tanssimme kahden permannolla -- mikseivät nuo muut luurangot?

-- Te runoilette Heinen tapaan, sanoo Aarne Koskinen ja pitelee häntä kädestä, koska häntä tuntuu pyörryttävän.

-- Kiitos. Minä olen teille aina kiitollinen tästä tanssista. Mitähän kello jo on?

-- Viittätoista vailla kaksitoista.

Aarne Koskinen etsii katseillaan Elsaa, jonka he äsken jättivät tänne, mutta Elsaa ei näy. Heidän ympärilleen on muodostunut pieni, tyhjä kehä, ikäänkuin kaikki tahtoisivat pysytellä välimatkan päässä heistä.

-- Ehkä minä lähden etsimään Elsa Vaarnakoskea.

Aarne Koskinen etenee kumartaen ja Hilja livahtaa puolijuoksussa, kuin sokeana ulko-ovea kohti. Hän saa heti vaatteensa, hän on onnellinen, että pääsee kenenkään saattamatta ja juoksee alas portaita. Koko illan patoutuneet, pidätetyt kyyneleet pyrkivät esiin nyt.

Häntä vastassa on sadetta tihuttavan syksy-yön yksinäinen katu torkkuville ajureineen ja harvoine lyhtyineen, joiden niukassa valossa märkä katu kiiltää kauas eteenpäin. Ajuri, nähdessään jonkun astuvan ulos ovesta, toksahtaa valveille ja valmistautuu kyytiin. Hilja ei kuitenkaan huomaa häntä pyytää, vaan kiirehtii itkien eteenpäin.

Hän ei ole huomannut, että samassa hetkessä jolloin hän astui alas portailta, kohosi jostakin rakennuksen varjosta suuri, tanakka mies, alkaen kulkea hänen perässään. Kadunkulmassa ennätti mies hänen rinnalleen ja riensi heti rauhoittamaan hänen pelästystään.

-- Ettekö minua tunne, neiti Haapanen?

Hilja näkee lyhdyn alla pystyyn nostetun kauluksen, hatun, jonka sade on painanut lysyyn ja tuntee äänen. Mies on toimittaja Hannes Vaarnakoski.

-- Aikaiseenpa te läksitte haaleista, olin juuri ehtinyt perille, jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, olisitte päässyt menemään.

-- Mutta miksi te täällä olette, miksette tullut sisään...?

Vaarnakoski rupesi nauramaan. Samanlaista naurua oli Hilja tänä iltana nauranut ja se kosketti häntä oudon tutusti ja kaameasti, kun hän kuuli sen toisen suusta.

-- Ettekö te sitten tiedä, että minä taas olen luisunut...? Minä olen taas katuojassa. Niin, niin, siitä ei suinkaan ole muuta kuin kaksi tai kolme viikkoa, kun saatoin teidät kotiin -- ettekö muista --? Silloin olin vielä kiltti "Maaemon" poika. Minulla oli ihka uudet kengät. Nyt... ne likovat näin kadulla! Mutta aina ne silti ovat hienommat kuin jonkun Angervon tai yhtä rivon herrasmiehen. Ihmettä muuten, ettei äitini ole toitottanut onnettomuuttaan kaikkiin maailman suuntiin. Tai: ehkäpä teillä on ollut yllin kyllin ajattelemista omista asioistanne. Kas, kyllä me katuojan väet tiedämme mitä maan päällä tapahtuu. Me olemme -- älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä se on suurin kohteliaisuus, minkä voin sanoa -- me olemme ruvenneet katsomaan teitä hiukan niinkuin omaksemme. Herran nimessä, älkää suuttuko! Se on kohteliaisuus, se on meikäläisen suurin suosionosoitus. Meikäläisenä on hyvä olla -- en luule, että enää viitsin kohota pinnalle. Se on samanlaista kuin rikkaan miehen elämä: riippuvaista, alituista pelkoa, että aarteet viedään, alituista huolehtimista kunniasta ja maineesta. Me olemme riippumattomia kuin Diogenes, meillä ei ole kunniaa eikä hyvää mainetta, ei rahaa eikä muuta painavaa. Meidän on keveä ja huoleton elää. Hih, niin että...!

Hilja nauroi hermostuneesti. Niin se juuri on: hiellä ja vaivalla vartioimme me kunniaamme ja ilman että me voimme sitä millään lailla estää, tulevat vieraat ihmiset ja vievät sen meiltä. Eivät kuten varkaat yöllä, vaan keskellä selvää päivää. Varkaita ahdistetaan ja kun heidät saavutetaan, suljetaan heidät tyrmään. Mutta se, joka vie sinun hiellä ja vaivalla säilyttämäsi hyvän nimen ja rikkoo läheiset ystäväsuhteesi, on rehellisen ihmisen kirjoissa, voipa vielä saada erityisiä ansioita itselleen sillä, että on mustannut mainettasi. Miksi me todella kokoamme tavaraa, jota ei voi säilyttää!

He kulkivat korkeiden, pimeiden kivimuurien välillä. Keskikaupungin jäätyä ei tullut vastaan ainoaa ihmistä ja rattaiden räminä kuului kaukaa. Suuria, raskaita vesipisaroita tippui alas räystäistä.

-- Voi Hilja neiti, mitä humbuugia elämä on. Ei sitä kannata itkeä...

-- En minä itke...

-- No niin -- te voisitte kohdella minua luottavasti, sillä sen uskollisempaa ihailijaa ei teillä ole ollut eikä tule olemaan.

Hänen sanansa olivat leikkiä, mutta Hiljasta tuntui vastenmieliseltä. Vähän turvatontakin oli kulkea tuon ränstyneen miehen rinnalla näin kahden läpi kuolleiden katujen. Mutta mitäpä hänellä, Hiljalla, oli kadottamista. Yhtä köyhät he olivat molemmat.

-- Te olette aina ollut niin hyvä minulle, sanoi hän muun puutteessa.

-- Ja nyt te olette minulle likeisempi kuin koskaan ennen, Hilja neiti. Tiedättekö, minä olen kaksi viikkoa juonut yhtä päätä. Ensi yöt nukuin vielä kotona, mutta sittemmin en ole riisunut ensinkään! Olen juonut vaatteeni, päällystakkini, kelloni -- kaikki muut paitsi saappaani. Nämä tamineet, mitä minulla nyt on, olen kerjännyt ovilla. Siellä olen valehdellut. Olen sanonut, että olen entinen polyteknikko. He ovat uskoneet minua. Ah, mitä humbuugia on ihminen...! Olen sanonut, että sain maksaa toverin takia, että hän väärensi nimeni... kuulkaa nyt pohjaan asti mitä ihminen on ja potkaiskaa minut sitten menemään... Niin, Hilja neiti, minä olen rypenyt... niinkuin eläin... ja kuitenkin tunnen, Hilja neiti, etten milloinkaan ole ollut niin lapsellisen nöyrä ja puhdas kuin nyt.

Hilja kiihdytti askeleitaan, jotta matka loppuisi. Olisi pitänyt sanoa jotakin, sen hän tunsi.

-- Ymmärrättekö minua? kysyi Vaarnakoski.

-- Ehkä ymmärrän, sanoi Hilja ja omatunto soimasi häntä samalla siitä, ettei hän laisinkaan tarpeeksi syvästi tuntenut mitä sanoi.

-- Mutta teillä on kiire kotiin ja minä puhun vain itsestäni. Odotin teitä kuitenkin puhuakseni teistä. Mitä te nyt aiotte ruveta tekemään?

Hilja hämmästyi. Mitä tiesi tuo mies?

-- Kuinka niin? sanoi Hilja.

-- Noo -- anteeksi jos käyn liian kovin kourin kiinni, -- mutta täytyyhän teidän nyt muuttaa elämänsuuntaa.

Hiljan sydän löi kiivaasti ja närkästys ja epätoivo taistelivat hänessä.

-- Mistä te sen päätätte?

Vaarnakoski tunsi loukanneensa häntä ja vaikeni hetken.

-- Minä ripitin itseni teille. Luulin ansainneeni vähän luottamusta.

Hilja astui kiivaasti, pala palalta painaen alas tuskaa, joka tukahduttavana nousi rintaan.

-- Puhukaa! sanoi hän. -- Minä en voi mitään sanoa...

-- Kiitos! siinä onkin tarpeeksi. Puhun lyhyesti. Muistakaa, että te olette taiteilijasielu. Te ette ole porvarillista yhteiskuntaa varten. Te olette poikkeusluonne, teidän ei milloinkaan tule maailmassa hyvä. Kun te valitsette työn, niin katsokaa, että valitsette jotakin, joka sopii teille, joka antaa teille tyydytystä itsessään. Minä en kiduta teitä kauemmin. Olemmehan niin monesti ennen puhuneet näistä.