Part 24

Hilja muisti hänen sanansa: ja tekin kun menitte kihloihin! No niin, nyt siitä oli päästy. Hän pusersi sormusta suonenvedontapaisesti kädessään.

-- Te ennustitte minulle aikoja sitten, sanoi hän tukahtuneesti, -- onneni särkymistä... Te toivoitte sitä...

-- Hilja neiti!

-- Niin te teitte!

Hiljan täytyi painaa kasvot käsivarsiaan vastaan. Hän oli kuin hajoamistilassa. Häneen ei vaikuttanut Vaarnakosken anteeksipyynnöt, hänen vilpitön hätääntymisensä. Hän riensi puolijuoksua kotiovelle. Siinä otti ränstynyt mies hartaana ja kunnioittavana hänen kätensä ja vei sen äänettömänä huulilleen. Hilja ei voinut mitään puhua.

Hänen oli vaikea löytää ylös pimeitä portaita. Hän kolisteli ja oli lankeamaisillaan helmoihinsa. Kunhan hän nyt voisi liikkua niin hiljaa, ettei herättäisi Mattia, sillä nyt hänen täytyy olla yksin.

Hän pääsi onnellisesti sisään, riisui ovella kenkänsä ja liikkui ääneti huonettaan kohti. Vasen käsi pysyi kuin jäykistyneenä suonenvedontapaisessa puristuksessaan. Vilun väreet kävivät alas selkää. Hän ei voi, hän ei voi! Hän ei anna pois tätä sormusta.

Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!

Hän sytytti kynttilän. Varjot nousivat joka esineestä suuriksi ja mustiksi hänen ympärilleen. Pöydällä oli pieni rasia. Se kätki hänen kohtalonsa. Hänelle tuli hurja halu hekumoida tuskastaan. Hän liikkui kuin mielipuoli, sytyttäen kyntilöitä ja lamppuja. Hän viettää nyt hautajaisia. Jumala on hänet hyljännyt ja ihmiset ovat hänet hyljänneet. Ainoa, joka häntä kunnioittaa ja joka häneen uskoo, on mies katuojasta! No niin, käydäänpä sitten työhön!

Pian on käärinvaate kiskaistu pois ympäriltä ja rasia, jossa alkuaan on ollut jotakin lääkettä, avattu. Valkeiden pumpulien sisästä tulee esiin kultainen sormus.

Hilja pitelee sitä käsissään ja kaikki hänessä vaikenee. Hän ei sittenkään ollut uskonut, että se olisi se. Hän oli sittenkin toivonut, että se olisi jotakin muuta. Nyt kun hän lukee oman nimensä sormuksesta, hän uskoo. Lopussa kaikki -- lopussa! Hän ääntää sen ensin jäätynein sydämin. Sitten alkaa syvällä hänen sisässään nyyhkiä, nyyhke kasvaa ja joka solu on irtaantumaisillaan toisesta. Hän riuhtaisee sormuksen sormestaan, paiskaa sen kilahtaen toisen päälle, sulkee rasian ja päästää sen, ikäänkuin se polttaisi, pöytälaatikkoon. Kuvat pöydällä katsovat hänen työtään. Ne ovat ne, joiden luo hän ensinnä on mennyt, kun aamuisin on astunut vuoteesta. Ne ovat ne, joille hän on sanonut hyvää yötä viimeiseksi. Niiden luo hän tuhat kertaa on tullut unelmoimaan ja ikävöimään. Nekään eivät enää kuulu hänen elämäänsä. Ne ovat pyyhkäistävät pois -- pois silmistä, pois sielusta! Sitten tulee muistojen vuoro, jotka täyttävät seinät ja nurkat, joka esineen, itse ilman tässä huoneessa. Kaikki pois -- pois silmistä, pois sydämestä! Ensinnä nuo kasvot!

Hän painuu autiota pöytää vastaan ja viipyy siinä kuin kuollut.

Kauan.

Hän nousee vanhana, väsyneenä ihmisenä, hämmästyy valkeaa pukua yllään ja muistaa vähitellen, mitä on tapahtunut. Kaikki mennyt on jo kaukana hänen takanaan. Hän ikävöi kylmää vettä kasvoilleen. Eivät ole tuoneet hänelle. Tottakin! Tyttö tanssii iltamassaan, hän on unohtanut. Ja Hilja lähtee hitain, kuulumattomin askelin keittiöön, valaisten eteensä kynttilällä.

Kun hän avaa oven, kuulee hän liikettä, kuiskeita. Tuli pöydältä sammuu. Askeleet kiirehtivät ovea kohti. Oman kynttilänsä valossa ehtii Hilja nähdä pitkän miehen sieppaavan päällysvaatteitaan puulaatikon päältä ja karkaavan ulos ovesta. Varkaita! käsittää Hilja ja parkaisee. Mutta silloin nousee vuoteesta, kohotetun peitteen alta, käherretty tytön pää, kultanauha ohimoilla ja palvelustyttö, yllään sinertävä iltamapuku, hyppää permannolle ja huutaa:

-- Mitä neiti hakee täältä? Eikö palvelija saa rauhaa yölläkään?

Ja vetäessään kiinni ovea, joka miehen jäljeltä on jäänyt auki, hän jatkaa:

-- Eihän neitikään malttanut olla iltamassaan. Neiti ei tule sanomaan minulle mitään. Se on minun asiani kuinka minä elän. Minä en elä ensinkään huonommin kuin neiti itse. Meidän talossa saa elää kuinka tahtoo. Koko kaupunki sen tietää, kuinka neiti elää...

Hiljan käsi nousee silmille, joita vastaan satelee kuin lokaa. Kantamus putoaa kolahtaen hänen käsistään ja sirpaleet lentävät pitkin permantoa. Hetkiseen ei hän pääse paikalta, mutta vihdoin hänen jalkansa tottelevat. Hän juoksee, häneen sattuvat seinät ja esineet pitkin matkaa. Minne hän pääseekään, eikö hänelle löydy mitään turvapaikkaa, jotakin maankoloa kaukana ihmisten näkyvistä! Vihdoin hän satuttaa päänsä jotakin kovaa vastaan ja kaatuu. On kuin hänen päänsä kiehuisi. Kaikki on syttynyt tuleen hänen ympärillään. Tämä on loppu, tämä on helvetin tuli...

Äkkiä hän tuntee, että häntä nostetaan kainaloista.

-- Jeesus Kristus sinäkö? ajattelee hän ja koettaa kevenevää päätään.

Mutta tuttu ääni puhuu lämpimästi kuiskaten:

-- Hilja kulta, mitä on tapahtunut? Sinä pelästyit äsken. Ethän enää pelkää. Minä olen sinun luonasi. Minä tiedän kaikki mitä sinulle on tapahtunut. Sinun on vaikeaa nyt alussa. Mutta niinkuin minä, ei kukaan saata rakastaa sinua. Tule... kerro minulle.

Hilja pakenee Matin edellä läpi ruokasalin saliin. Hän muistaa, ettei sitten enää pääse minnekään, sillä seinä tulee kerran vastaan.

-- Hilja kulta, älä pakene minua. En tahdo sinulle pahaa. Tahdon suojella sinua koko maailmaa vastaan...

Hilja tunkeutuu sohvapöydän taakse, se on viimeinen kohta, jonne hän pääsee. Kun hän pysähtyy, tuntuu siltä, kuin väkevä virta tarttuisi hänen vaatteisiinsa. Hän ponnistaa vastaan, hän tarttuu kiveen virrassa, hän käy kiinni puunoksaan -- kaikki luisuu hänen käsistään ja likainen, musta virta vie hänet. Silmät kiinni tuntee hän sen hetkessä, joka on lyhyt kuin lyhyin silmänräpäys. Hukkuvana kohottaa hän käsivartensa, purskahtaa hytkimään sekä itkussa että naurussa, kuiskaa tukahtuneesti ja heristää käsivarsiaan:

-- Virta vie minut... Kaikki palaa ympärillä. Minun täytyy tahriintua niinkuin kaikki muut. Minun täytyy syttyä palamaan niinkuin kaikki muut. Maailma tahtoo. Maailma on väkevä. Se on murskannut minut tahtonsa alle. Minä olen valmis tulemaan siksi miksi se minua on tahtonut. Sinuahan maailma on valmistanut lapsesta asti. Tässä minä olen. Minä tahdon kuulua katuojaan, minä en enää tahdo suojella kunniaani. Minä tahdon menettää kaikki, minä tahdon likaantua maailman mielen mukaan. Tässä minä olen. Tuhoa minut. Mutta tee se pian!

Hän suistuu maahan.

Hän ei kuule eikä näe, hän ei tunne eikä tiedä. Hetket kuin iäisyydet vierivät hänen ylitseen. Vihdoin on kuin häntä nostettaisiin ja sanomattomassa säikähdyksessä parahtaa hän. Se on turvattoman hätähuuto, se on linnun äännähdys, kun siltä on ammuttu siipi. Hän havahtuu itkuunsa, tuntee olevansa pitkänään omassa vuoteessaan ja alkaa aavistaa jotakin kauheaa. Mitä? Onko tehty murha tai muu hirvittävä teko, jota ei saa peruutetuksi eikä poispestyksi. Hän ei pääse liikkumaan. Hänen silmiinsä välähtää kuva, jonka hän jossakin on nähnyt: Juudas verenkarvaisissa vaatteissa menossa hirttämään itsensä... Niin, se on jäljellä, se on suurten, veriruskeiden syntien loppu.

Hän pääsee ylös vuoteestaan ja haparoi eteensä.

-- Jumala, Jumala, eikö sinun armosi riitäkään suurille, veriruskeille syntisille...! Jumala, Jumala!

Hän lankeaa polvilleen maahan. Ulkonainen pimeys on hänet käsittänyt.

On kuin joku tarttuisi hänen käteensä ja nostaisi häntä.

-- Minä tahdon: ole puhdas! kuuluu pimeydestä.

Kaikki hänessä pysähtyy. Muistojen säie on avautunut kirkkaana kuin vesisuoni kallion syvimmässä. Kuvat lapsuuden ajoilta alkavat kulkea silmien ohitse. "Ja vaikka te makaisitte maassa, niin te voitte nousta ja puhdistua." Hetket täyteläiset kuin vuodet vierivät, hiljaisuus kirvoittaa, kaikki äskeinen pyyhkiytyy pois kuin pilvi.

Hän nousee kuin kuolleista herätetty. Hän sytyttää tulta. Hän on kiitollinen, hän on iloinen. Hän on nuori, hän on lapsi. Jumala ei ole häntä hyljännyt eikä hylkää. Hän kuljettaa kummallisia teitä. Mutta hän vie perille. Hän pitelee kädestä, hänen äänensä soi syvällä sielussa. Ei tarvitse pelätä.

Hän ei pelästy, kun näkee Matin tulevan kynnykselle. Hänelle ei enää ole elämässä mitään peloittavaa, ei elämässä eikä kuolemassa. Matti tulee hiljaisena, lauhana, kirkkaana ja hyvänä kuin hänen isänsä joskus hyvin kauan sitten, kun isä vielä käveli. Hän pysähtyy Hiljan eteen ja odottaa hänen sanojaan.

-- Tiedätkö mitä on tapahtunut?

Matti vaikenee ja hänen äänensä jättää hiljaisuuteen ikäänkuin soinnun.

-- Jumala on käynyt täällä. Minä olen tuntenut Jumalan läsnäoloa. Ajattele: se on tapahtunut, mitä olen huutanut itselleni läpi vuosien. Ja juuri sinä hetkenä, kun minä olin syöksemäisilläni perikatoon meidät molemmat, sinut ja minut, välähti silmieni edessä kuin Paavalin edessä Damaskon tiellä. Minun piti suudella sinua, kun minä näin sinun turvattomuutesi. Minä elin sinä hetkenä läpi enemmän kuin koko ikänäni. Miekka lävisti minut. Minä tunsin toiselta puolen synnin voiman itsessäni, toiselta puolen Jumalan väkevyyden itsessäni. Ne olivat molemmat minussa ja minulla oli valta valita. Sellainen hetki on ikuisuuden hetki. Sellaisena ihminen näkee Jumalan kasvot.

Hiljan sydän paisui kiitollisuutta. Hän ei voinut puhua. Hän otti Mattia kädestä ja astui ikkunan luo. Autiolla kadulla kumisi, kun hän avasi ruudun.

Taivaanrannalla tuntui jo päivän salo ja korkeudessa, joka puhdistumistaan puhdistui pilvistä, vilkkuivat tähdet.

Heidän ympärillään oli suuri hartaus ja valkeus kuin ylösnousemisen aamuna.

XIII

Joulu tekee tuloaan Helsinkiin. Kiire on kaduilla ja toreilla. Kauppapuotien ikkunat levittävät yleisön eteen houkuttelevimmat helynsä. Tuolla heloittavat herkulliset silkit ja tanssipukukankaat, täällä kullat ja hopeat. Kirjauutuudet kutsuvat kirjavin kansin. Mutta varsinkin ilakoivat ikkunoissa lasten lelut. Missä on joulukuusia tonttuineen, missä kokonaiset pienet satumetsät hiihtävine lappalaisineen.

Ihmiset ovat kääröineen juoksemaisillaan nurin toisensa. Lähetit, pienet ja suuret kuljettavat sekä olkapäillään että käsirattailla tavaroita. Kuorma-ajurit ovat kulussa, pika-ajurit vievät ja tuovat kansaa asemalta ja asemalle. Kaksi vastakkaista ihmisvirtaa, tuleva ja menevä, vilisee varhaisesta aamusta myöhään iltaan katukäytävillä. Ikkunoiden kohdalle se hetkiseksi patoutuu, kiihtyy houkuttelevista näkemyksistä ja jatkaa kulkuaan. Köyhillä lapsilla on aikaa viipyä ihanuuksien ääressä. Ne kiistelevät ruudun takana sen tai sen lelun omistamisesta, lelun, jota eivät ikinä saa. Pienet poikaset, jotka myyvät kengännauhoja ja muuta rihkamaa, kiihtyvät huutamaan tungettelevaisuuteen asti: ostakaa, ostakaa! ja seuraavat, ohuissa vaatteissaan, hyvän matkaa, juosten kävelijän rinnalla. Vanha tupakankaupustelija on pukenut ylleen uudet huopasaappaansa ja vasta paikkaamansa päällystakin, valinnut suojaisen kulman hyvässä kadunristeyksessä, levittänyt istuttavakseen pienen telttatuolinsa ja polttelee siinä paperossiaan. Pelastusarmeija on pystyttänyt "patojaan" toreille ja puistikkoihin ja ääressä käyskelee vakava, sinipukuinen nainen, päässä armeijan suojaava lakki.

Rikkaus näkyy niinä päivinä selvemmin kuin muutoin ja köyhyys kirkuu sen rinnalla, nöyrtyen, katkeroituen ja suistuen nurin kiireen jalkoihin.

Päivisin kiehuu kiire harmaampana, näkymättömämpänä. Mutta illalla, kun valot ovat sytytetyt ja ikkunoiden välke ikäänkuin helisten tulvii kaduille, on ilmassa salaperäinen kiihtymys. Ja kiihtymys kasvaa kasvamistaan jota likemmä joulu joutuu. Vihdoin tulevat kuuset. Helsingin keskipiste, rautatietori, muuttuu eräänä aamuna metsäksi. Salon humisevat puut ovat uhratut, sälytetyt kuormiin ja ajetut pääkaupunkiin. Metsän viileä, hiljainen puu tulee tuomaan joulua sinne, missä hiljaisuutta on niin vähän, missä kiire on niin polttava. Varakkaat turkkiniekat herrat ja rouvat tinkivät sitten itselleen mieleistä hiljaisten puiden joukosta. Köyhät ihmiset ostavat hentoja kuusenlapsia, hylätyitä tyviä ja tynkiä ja kaikkein köyhimmät kokoavat myöhemmällä ylijäämiä, oksia ja puunkappaleita polttopuikseen.

* * * * *

Haapasten ruokasalissa istuvat sisarukset Jenny ja Aline pitkistä ajoista yhdessä. Ulkomaan tuomiset, puserokankaat, kahvikupit kuvattuine terveyslähteineen, kaikkinaiset pikkurihkamat ovat levällään pöydällä ja kahvipannun iloinen, punainen harja nousee niiden keskeltä. Mutta sisarukset ovat mustissa vaatteissa ja heidän kasvonsa ovat itkettyneet. Vanha kello käydä raksuttaa seinällään ja Lutherin kuva katsoo alas astiakaapin yläpuolelta. Ne ovat nähneet perheessä vaihtelevaa iloa ja surua. Sellaista se on ollut läpi vuosikymmenien. Tällä kertaa vaihdetaan sisarusten sanat kyynelten ja kahvinjuonnin lomitse.

-- Mutta Herra Jumala, ettekö te nyt voineet kutsua lääkäriä kaupungista. Mitä ne maaseutulääkärit tietävät. Jaa, minä sanon sen, että Toivo on... niin, minä uskallan sen sanoa, että Toivo on tappanut Lainan...

-- Ei, sitä ei voi sanoa! Jumalan tähden! Kaikki tehtiin mitä voitiin. Kaksi lääkäriä kutsuttiin. Toinen tuli, kun hän jo oli kuollut. Se meni niin uskomattoman pian. Ei, Toivoa ei voi syyttää. Hän itki hyvin katkerasti. Hän ei kahteen päivään käynyt tallissakaan ja se osoittaa Toivoon nähden suurta surua.

-- Sinä saat nähdä, että hän pian menee naimisiin! Sen uskon hänestä ja miten käy sitten lapsiraukkojen... Minä vain sanon, ettei äitipuoli saa niitä rääkätä. Me otamme ne tänne, ne pienet enkelit.

-- Toivo ei anna niitä. Kyllä hän niitä sentään rakastaa.

-- Mutta hän menee naimisiin, saat nähdä.

-- Voi olla.

-- Sinä myönnät sen. Onko hän ehkä jo sanonut jotakin sinnepäin. Onko hänellä ehkä joku jo katsottuna.

-- Älä nyt noin... Voi, voi, kun ei sinun kanssasi koskaan voi puhua rauhallisesti.

-- Sinä et vastaa siihen mitä kysyin. Sinä tahallasi vältät sitä. Sinä tiedät sen jo. Ehkäpä se roisto jo on kihloissa!

-- Mutta rakas Jenny, piika kuulee, muista ettei se enää ole Maali... En minä mitään tiedä. Hautajaisissa vain oli muuan tyttö, suuren talon tytär, kansanopiston käynyt, joka tavattoman selvästi osoitti ihailunsa Toivoon ja kuiskailtiin, että se taitaa pyrkiä Lainan paikalle. Se leikki koko illan lasten kanssa...

-- Se hävytön...! purskahtaa Jenny täti puhumaan. -- Se hävytön! Mutta sehän on julkeata! Ruveta jo Lainan hautajaisissa... Mutta minä sanon sen, että minun täytyy matkustaa sinne varjelemaan lapsia siltä ilkiöltä... Jaa, minähän en voi, kun minun täytyy ottaa tuntini taas, mutta Hilja saa lähteä. Mitä hänellä täällä on tekemistä. Sopii hyvin, että hän pakenee pois ihmisten hampaista.

-- Voi, rakas Jenny, kuinka vähän sinä tunnet elämää. Jos Toivo tahtoo mennä naimisiin, niin mitä luulet meidän voivan tehdä hänelle! Mitä sinä voit Signelle ja tohtorille...

-- Sehän on ihan eri asia. Kaikki sinä sekoitat. Minä olisin voinut erottaa heidät, jos olisin tahtonut. Minä en tahtonut, sillä tohtori on kelpo mies ja konsulinna antoi suostumuksensa.

-- Mutta, rakas Jenny, älä nyt suutu noin. Piika kuulee.

-- Jaa, se on kanssa kaunis juttu, että Maali on poissa. Kyllä täällä on ollut kaunis elämä keittiössä sillaikaa.

-- Mutta kyllä Maalikin viime aikoina oli käynyt sietämättömäksi. Hän oli hermostunut aivan yksinkertaisesti. Nykyaikana on palvelijoillakin hermot.

-- Älä ensinkään puolusta Hiljaa. Sellaista elämää ei millään voi puolustaa... Voi, Herra Jumala sentään...

-- Älä nyt joka toisena sananasi sano "Herra Jumala".

-- Mutta minä avuksihuudan Häntä! Tämä ei ole mitään turhaanlausumista. Jollet sinä anna minun puhua rauhassa, niin minä lähden... Kuinka sinä olet noin kauhean äreä!

-- Etkö sitten luule, että minulla on ollut kestettävää...

-- No niin, minä tiedän... Kerro nyt Lainasta. Kun en minä ensinkään tahdo ymmärtää, että se on totta... Eikö Laina sitten ennen kuolemaansa pyytänyt ehtoollista, tai osoittanut edes joitakin merkkejä, että ikävöi sovitusta Jumalan kanssa?

-- Ei. Sehän se juuri on surkeaa. Ensimmäisen päivän hän itki lasten takia, itki niin, että sitä oli kauhea katsella. Mutta sitten hän tyyntyi ja kovettui. Hän ei voinut ymmärtää Jumalan tarkoitusta eikä nöyrtynyt ottamaan vastaan kohtaloaan sitä ymmärtämättä. Kyllä se oli surkea kuolema. Niin nuori kun hän oli ja niin kovettuneena nukkui pois. Toivo puhui ja Toivo veisasi kauniilla äänellään. Ei mikään auttanut. Hän vain pyysi häntä menemään pois. Toivo oli onneton. Hän pelkäsi todella, että Laina joutui pahaan paikkaan, helvettiin. Lainan kasvoihin jäi ruumiinakin sellainen outo kovuus. Kuolleiden kasvoilla voi olla niin kaunis rauha, niinkuin kaikkien meidän kuolleiden on ollut. Mutta näissä oli jotakin aivan toista. Se lääkäri, joka tuli kaupungista ja ehti perille vasta Lainan kuoltua, seisoi pitkän aikaa ääneti ja katseli kuollutta. Se oli vanha mies ja nähnyt monen kuolevan. Minä kysyin häneltä, oliko hän ennen nähnyt sellaista ilmettä kuolleilla. "Joskus", hän sanoi. "Se on kysymys, joka on jäänyt vaille vastausta." Ehkä se oli niin.

-- Mutta sehän on kauheata! Hän oli siis ihan kääntynyt pois Jumalasta?

-- Jollei Jumalalla nyt sittenkin olisi armoa sellaisillekin...

-- Ei ole! Sehän on niin selvästi sanottu.

-- Kun minusta sittenkin tuntuu, että on...

Sisarukset itkevät. Kello käydä raksuttaa. Ulkoa katsoo punaraitaisten uudinten takaa kylmä, säteilevän kirkas päivä.

-- Oliko hän paljon muuttunut?

-- Hän oli käynyt ihan samanlaiseksi kuin hän oli ennen tyttönä. Kaunis hän oli arkussaan. Me puetimme hänet hänen morsiusvaatteisiinsa. Ne olivat olleet lakanan sisällä siitä asti kun hän ne hääiltana riisui. Ne olivat kuin uudet. Kaunis hän oli, paitsi että kasvoissa oli se sellainen sovittamaton kysymys. Pitäjäläisiä kävi joukoittain häntä katsomassa. Toivo kustansi kalliin arkun, kalleimman minkä voi saada. Helat ja levyt olivat puhdasta hopeaa. Siitä puhuttiin pitkin pitäjää.

-- Voi Herra Jumala sentään, etten minä koskaan saa nähdä Lainaa! vaikeroi Jenny täti ja vuolaina vuotavat sisarusten kyyneleet. -- Mutta kuka saattoi aavistaa, että Hilja tuottaisi meille tällaisen häpeän! alkaa Jenny täti äkkiä. -- Kuka sitä olisi uskonut, kun viimeksi istuimme täällä yhdessä. Että sinun, hänen äitinsä, pitää istua rautatievaunussa kuuntelemassa, kuinka vieraat ihmiset puhuvat hänestä mitä häpeällisimpiä asioita. Mitä he oikeastaan sanoivat?

-- Johan minä kerroin, en minä jaksa niitä toistaa. He tulivat sisään päivälliseltä Riihimäellä -- kaksi keski-ikäistä herraa, ja rupesivat puhumaan Hiljasta ja hänen suhteestaan Mataristoon.

Jenny täti kiehui kiukkua.

-- Minä olisin sinun sijassasi noussut, mennyt heidän luokseen, sanonut kuka olen ja antanut heidän kuulla kunniansa. Sinä kuuntelit kiltisti, sinä!

-- Onneksi! Siitähän olisi tullut täydellinen skandaali, jos minä vielä olisin ruvennut sotkemaan.

-- Mistä he sitten tietävät, ettei Hilja ole kihloissa?

-- Eihän hän kanna sormusta.

-- Onko koko maailma sitten ehtinyt huomata sen!

-- Tiedäthän, kuinka huhut leviävät.

-- Mutta mitä Hiljan kihlaus kuuluu kehenkään! Mitä oikeutta kenelläkään on sekaantua meidän asioihimme?

-- Sinä puhut kuin suuri lapsi! Mitä oikeutta? Sama oikeus kuin poimia marjoja toisen metsästä tai herneitä toisen hernemaasta, jos se vain on tarpeeksi kaukana omistajan asunnosta.

Sisarukset vaikenivat. Rouva Haapanen hypisteli jotakin Jenny tädin tuomisista, mutta ajatteli toisia asioita.

-- Mitä sinä kehoitit minua lähtemään ulkomaille! tuli Jennyltä taasen kuin putouksena. -- Jollen olisi lähtenyt, olisin kyllä vartioinut Hiljaa. Ja jahka minä saan sen Matariston käsiini, niin kyllä hän kuulee. Täällä hän esiintyi kuin viaton lammas ja vei sitten koko perheen kunnian. En kehtaa enää näyttää silmiäni kadulla. Lydiakin kohtelee minua suorastaan halveksien. Vaikka hänellä itsellään on paljon syytä. Hän oli Helsingissä, hän olisi saanut pitää Hiljaa silmällä.

-- Minun täytyy vielä käydä Bredellä. Se ei ole hauskaa se.

-- Ei ole, myönsi Jenny täti. -- Kai minunkin pitäisi mennä sinne, mutta koko kylpymatkani menee hukkaan, jos nyt saan mielenliikutuksia. Liian aikaiseen me ylpeilimme Armaan hienoista sukulaisista.

-- Kyllä Armaskin olisi saanut odottaa kunnes oli tavannut Hiljan.

-- Kuka heistä oikeastaan rikkoi välin?

-- En minä tiedä, vaikka Hiljan äiti olenkin. Hilja ei sano mitään. Hänhän on niin muuttunut.

-- En ymmärrä Hiljaa. Hän ottaa asian aivan tyynesti. Häntä ei edes hävetä, vaikka hän tietää, mitä hänestä puhutaan.

-- Häntä ei hävetä, kun ei hän kadu. Siinä se on! Hän sanoo, että jollei Armas välittänyt hänestä sen enempää, niin oli parasta, että meni näin.

-- Sen hän _voi_ sanoa! Ei mikään mies kärsisi sellaista.

-- Armas olisi saanut odottaa kunnes olisi tavannut Hiljan, sanon sen vielä, toisti äiti.

-- Sinä siis luulet, että Armas purki?

-- Mistä minä tiedän. Ja onhan se jokseenkin yhdentekevää.

-- Taas sinä kiukustut! Ehkä minä lähden nyt. Voinhan syödä aamiaista vaikka...

-- Että sinä nyt taas viitsit. Meillä on sieniomelettia. En tosin tiedä miten tämä uusi "neiti" osaa sitä valmistaa, mutta...

Tuli taas äänettömyyden hetki, jonka aikana kumpikin sisaruksista yritti käydä käsiksi joihinkin tavaroihin.

-- Saisin minä sen Matariston käsiini! uhkasi Jenny täti äkkiä.

-- Hilja vain kehuu häntä, sanoi äiti. -- He ovat yhä kirjevaihdossa.

-- Mitä sinä sanot!

Jenny täti kimmahti pystyyn.

-- Eilenkin häneltä tuli kirje ja Hilja kiirehti itse asemalle viemään siihen vastausta.

-- Ja sinä sallit sen tapahtuvan! huusi Jenny täti, silmät suurina päässä.

-- Mitä minä sitten sille voin.

-- Etkö sinä olekaan Hiljan äiti? Sinulla on oikeus ottaa haltuusi hänen kirjeensä, avata ne tai lähettää ne avaamattomina takaisin.

-- Mitä sinä puhut! Ei nykyajan tyttöjen kirjeitä avata.

-- Mitä se mokoma sitten kirjoittaa?

-- Mistä minä tiedän. Hilja menee omaan huoneeseensa lukemaan.

-- Jollei sinussa ole äitiä saamaan selville mitä se roisto -- en sano paremmin -- vielä uskaltaa kirjoittaa, niin kyllä minä otan selvää. Missä Hilja säilyttää kirjeet?

-- Laatikossaan. Olen minä ne joskus nähnyt pöydälläkin.

-- Etkä ole lukenut!

-- Mutta, rakas Jenny, näethän itse, miten Hilja on vanhentunut. Kyllä hän on kärsinyt tarpeekseen. Mitä minä nyt rupeaisin urkkimaan hänen kirjeitään. Eihän mitään enää voi muuttaa. Huhut ovat kuin irti päästetyt linnut. Ota nyt metsästä lintu kiinni!

-- Aikooko Hilja sitten nyt mennä kihloihin tämän Matariston kanssa?

-- Hän sanoo, ettei.

-- Mitä he sitten aikovat? Mitä tämä kaikki on ollut?

-- Hilja sanoo sitä ystävyydeksi.

-- Ystävyydeksi!

Jenny täti lausui sanan ihmeissään, ikäänkuin olisi kuullut sen ensi kerran eläessään.

-- Niin, niin, niinkuin hän ja Elsa ovat ystävät! Tai sinä ja minä.

-- Onko hän hullu! huusi Jenny täti. -- Sinä ja minä olemme sisarukset ja Elsa on tyttö -- mutta nuori tyttö ja nuori herra, jotka eivät ole edes sukua! Tiedätkö, sinä olet sinäkin syypää Hiljan kevytmieliseen katsantokantaan. Minä sanoin sinulle aina: pidä kiinni ovet eteiseen, koska sen ylioppilaan pitää kulkea sitä tietä. Äläkä anna Hiljan rajattomasti viipyä tansseissa. Sinun kasvatuksesi on ollut leväperäistä!

-- Loppujen lopuksi kaikki on minun syyni! sanoi Aline rouva ja nousi suuttuneena.

-- Minä en sanonut niin! Jos tahdot ymmärtää sen niin, niin tee se vain, mutta minä en sitä sanonut!

Jenny nousi hänkin ja meni Hiljan kamariin. Hänen täytyi istuutua tuolille itkemään. Yhtä paljon kuin hän viime keväänä oli surrut sitä, että Hilja antoi rakkautensa Armaalle, yhtä paljon sattui häneen nyt Armaan kadottaminen. Huone puhui selvään, että Armas oli pyyhittävä pois Haapasten suvusta. Kaikki kauniit taulut, kaikki hienot koristeet, yksin lamppukin olivat poissa. Huone oli karu ja autio. Itkettyään aikansa Jenny täti pyyhki silmänsä ja huusi ruokasaliin:

-- Missä Armaan lahjat ovat?

Hän sai toistaa kysymyksen pariin kertaan ennenkuin Aline vastasi. Hän ei ollut vielä unohtanut äskeistä pientä kahakkaa.

-- Kopassa vinnillä, vastasi hän vihdoin.