Part 22

-- Hiljaaa!... Tämä on sikamaista! Ennen sinä niin usein olit meillä ja minä teillä, mutta nyt sinä vain hoidat tuota mokomaa. Viedä minulta paras ystäväni -- mitä minä muusta! Pitääkö sinun nyt hoitaa häntä? Mitä minä ihmisistä! He ja heidän puheensa ovat minulle ilmaa. Häijyjä he ovat. Olen jo antanut paria kloppia korville, kun tullaan kysymään minulta: onko heidän välillään todella suhde? Sellaista idiotismia! Annoin heitä korville kintaillani talon portailla ja koko vestibyyli oli täynnä väkeä, ja minä annan koko maailmaa korville, jos niiksi tulee. Mutta viedä minulta paras ystävä! -- siitä se tarvitsisi korvilleen, joka sen teki! Ja minä sen miehen vielä tumpuloinkin, aijai kuinka tumpuloin, jahka ehdin. Juuri kun minä hommaan sinut ulkojäseneksi Sovintoon, saadakseni olla sinun kanssasi enemmän... Muuten tiedätkö, se on ihan kamala tämä maailma: ei nyt menesty muut kuin puolueyhdistykset. Viime kokouksessa oli taas ihan tyhjää. Ja niin hyvä ohjelma kuin meillä oli. Mutta ihmiset elävät vain riitaisessa tai poleemisessa maaperässä tätä nykyä, se on ihan sietämätöntä. Tiedätkö, Hilja, minä olen jo kaikkeen niin kyllästynyt, että ajattelen: menköön huut helkkariin kaikki tyyni! Mitä tuota maailmaa yrittää parantaa, kun ei se itse tahdo... Kuule, eikö se mies siitä jo ala parata? _Tahtooko_ se edes kunnialla? Ilman että tahtoo, ei tule mitään. Voi, voi, kun minä ehtisinkin, niin tulisin sinua auttamaan. Tai olenkin jo ehdottanut sitä, mutta mamma ei anna. Niin, ja eihän minulla olisi ollut aikaakaan. Mutta kuka minut vielä takaa, jos piruus minuun oikein menee... vaikka rikon välit koko perheen kanssa ja asetun sinua puolustamaan -- jaa, jaa! En minä ole koskaan tietänyt miten paljon sinä minulle olet. Emmehän oikeastaan ole puhuneet niin syvällisistä asioista. Mutta silloin siellä talon portaissa, kun ne hunsvotit tulevat minulta kysymään -- jaa kutka? Äh, en minä viitsi sanoa! sellaiset vain, jotka ovat tanssineet kanssani ja joiden pitäisi sinut tuntea... Jaa, minä suutuin niin, että korvissani vinkui ja minä riistin käsistäni kintaat -- ne olivat lisäksi märät -- ja minä annoin tulla. En tiedä, kai siitä syntyy huhu siitäkin, kuinka "muuan naisylioppilas talon portaissa antoi miesylioppilasta korville"... Voi sinua, liikuttaako se nyt sinua noin! Oletko todella noin heikko! Voi, voi... tiedätkö, se on loukkaus minua kohtaan, se on epäluottamuslause: ystävän pitää uskaltaa ystävän tähden. Kyllä minä vielä tiedän vaatia hyvitykseni. Jahka se mies saadaan pystyyn tuolta, niin minä pakotan sen työhön ja sen pitää istua kaikissa komiteoissa, taikka saa korvilleen hänkin. Minä olen tullut niin villiksi, näetkö. Maailma tekee sellaiseksi, kun sille oikein saa suuttua... Ei... hyvät ihmiset! olenko minä taas saarnannut täällä näin kauheasti! Kokoushan minulla on, täytyy tehdä ehdotus uusista kirjoista kiertäviin kirjastoihin... Hilja kultani... mene suohon nyt, et saa itkeä...!

Kun Elsa oli mennyt, istui Hilja hyvän hetken eteisen pimeässä nurkassa. Elsa ei vielä koskaan ollut tehnyt häneen sellaista vaikutusta. Hän oli tullut kuin terve, virkeä tuuli. Hän oli pannut itsensä alttiiksi Hiljan tähden. Hilja itki ja nauroi ilosta. Hän alkoi jo miettiä, että jos saisikin Elsan tänne kanssaan joksikin ajaksi. Varmaan hänen terveydestänsä tarttuisi Mataristoon. Mutta täti Forsberg ei anna hänen tulla.

Eräänä aamuna tuli rouva Parkkari-Lehmus tapaamaan Hiljaa. Hän oli ilman päällysvaatteita, vain huivi hartioilla, yllään lyhyenläntä, musta hame ja väljä punakirjava pusero, jota leveä kumivyö piti koossa tanakan vartalon ympärillä. Hänen kasvonsa olivat järkevät ja puhtaat, silmät viisaat ja läpitunkevat, hiukset sileiksi kammatut.

-- Mehän olemme naapurit, sanoi hän terveellä, puhujanselvällä äänellä, -- olen kyllä nähnyt portaissa. Tulin pyytämään teitä tanssimaan sooloa yhdistyksemme kymmenvuotisjuhlaan. Te voisitte itse valita mitä haluatte esittää. Toimikunnassa kyllä ajateltiin, että otettaisiin Salomen tanssi, arveltiin että saataisiin teatterista lainaksi sekä puku että Johanneksen pää. Ehkä ne vuokraisivat, jolleivät ilman antaisi. Tästä numerosta kannattaisi maksaakin, koska ajateltiin, että siitä tulisi ohjelmaan sellainen vetävä numero. Puku täytyy saada hyvä -- joitakin harsoja ja helyjä, että siitä tulee puoleensavetävää. Ajatelkaa nyt sitten asiaa ja ilmoittakaa minulle. Olisi muuten hauskaa tehdä tuttavuutta. Minua intreseeraa ennakkoluulottomat ihmiset. Jos vaikka sopisi pistäytyä meillä tänä iltana. Meille tulee Laura Laakso. Hän tekisi kanssa mielellään tuttavuutta. Hän kirjoittaa taas uutta näytelmää, joka käsittelee vapaata rakkautta. Hän on hyvin hauska ja pureva. Kuten sanottu, tänä iltana me olemme kotona ja se ei tapahdu usein. Laskimme, että viime kuussa olimme kotona kaksi iltaa ja toisena oli silloinkin vieraita. Niin, olisi hauska tehdä tuttavuutta. Ja minä saan sitten kuulla tanssista...

Hänen mentyään seisoi Hilja miettimässä, mitä tämä suosio tiesi. Yhtäkkiä -- siitä että rouva Parkkari kylmänä oli mennyt hänen ohitseen portaissa -- tällainen ystävällisyys...! Hän tuli kuin vanhan tuttavan luo ja tarjosi tutustumaan kirjailijaan, joka kirjoittaa näytelmää vapaasta rakkaudesta... Hilja aavisti jotakin rumaa ja pahaa ja veri nousi hänen kasvoilleen...! Tähän häpeään ei edes tottunut. Se poltti uutena joka kerta, kun toistui.

Ruustinnalta tuli seuraava kirje:

Rakas Hilja lapseni!

Nyt minä voin ilmoittaa sinulle sen ilosanoman, että meille tänä yönä kl. 1.40 syntyi pieni tyttö. Se on niin suuri ja muhkea ja huutaa täyttä kurkkua. Laina voi asianhaarojen mukaan hyvin. Hän oli vain toivonut poikaa ja on siitä vähän onneton. Lapsellisuuttahan se on. Toivo on siinä suhteessa paljon järkevämpi. Hauskaa oli nähdä Elliä. Kun hänet aamulla tuotiin vuoteen ääreen, rupesi hän lyömään pikku sisartaan minkä jaksoi, mutta päivällä hän jo tahtoi panna kädet sen ympäri ja suudella. Toivo tahtoo, että ristiäiset pidettäisiin niin pian kuin suinkin. Kyllä minun vielä täytyy viipyä ristiäisten yli, mutta tulen sitten heti kotiin. Minun on jo ikävä kotiin ja olen sinusta levottomampi kuin voin sanoa. Ei pitäisi antaa ihmisille aihetta puhua. Sinä et koskaan ole huolinut ihmisistä, mutta kyllä heistä täytyy huolia. Täytyy elää niin, ettei heillä ole mitään sanomista. Minkätähden syyttä suotta panna maineensa vaaranalaiseksi. Sitäpaitsi sinä panet vaaranalaiseksi Armaankin maineen. Ja ajattele hänen omaisiaan. Minä pelkäsin kun läksin kotoa, mutta en toki uskonut, että jäisit ilman Maalia. En ymmärrä tänäkään hetkenä, miksi hän on mennyt. Täti Forsberg kirjoitti siitä minulle ihan lyhyesti. Sinä et ole kirjoittanut. Kuinka et ole maininnut siitä? Pelkään, että siinä ehkä piilee enemmänkin kuin vain se, että Maali on poissa. Kenen kumman sinä nyt olet saanut sijaan? Toivon, että täti Forsberg on auttanut sinua. Jaa, jaa, minkä näköistä siellä lieneekään, kun tulen kotiin! Likaista ja särjettyä ja ehkä ovat varastaneet talon puti puhtaaksi. Näenhän minä kummoiset nämä fröökinät täällä ovat. Mutta täytyy heittää kaikki Jumalan haltuun vain.

Laina tahtoisi sinua mielellään ristiäisiin. En tiedä kehoitanko sinua tulemaan, kun en tiedä minkälainen juveeli sinulla on siellä keittiössä. Olen sinusta levottomampi kuin voin sanoa. Toivottavasti Mataristo on jo terve. Hänelle ei saa panna niitä uusia lakanoita, joissa on välipitsi, ne paikatut kelpaavat kyllä. Ja anna aina niitä pyyhinliinoja, joissa on punaiset laidat. Ettei se uusi palvelustyttö vielä ulos lähtiessään jättäisi tulta hellaan ja te kaikki palaisi siellä! Minä olen todella levoton. No niin, täytyy heittää Jumalan haltuun.

Pitäjäläiset kohtelevat nuorta pappiansa suorastaan liikuttavalla rakkaudella. Lainalle on tuotu suuret joukot lapsen sukkia ja muita vaatteita, sukat vain ovat sellaista muotoa, ettei niitä voi panna mihinkään jalkaan. Toivolle ovat muutamat uskovaiset naiset yhdessä ommelleet hevosloimen. Se on mauton ja räikeä, mutta kelpaahan se aina hevosen selkään. Se on pikkuvarsalle, jahka se kasvaa suureksi. Toivo on ihastunut varsaan, se onkin hyvin hauska ja siinä on jo juoksijan merkit, vakuuttavat hevosmiehet. Nimiä täällä kovasti ajatellaan. Laina vain on niin kumman välinpitämätön. Kirjoita sinäkin ja ehdota nimiä. Varsan nimen Toivo jo sanoo tietävänsä, mutta hän ilmaisee sen vasta ristiäispäivänä. -- Täällä on jo ollut aika kylmä, maa on jäässä. Sanon sinulle nyt vain hyvästi, rakas lapseni. Ja ota selvää Armaan äidin syntymäpäivästä, se on näin syksyllä, ja osta kukkia ja mene itse onnittelemaan. Ja kirjoitathan sinä usein Jenny tädille, hän rakastaa sinua niin. Sano sydämelliset terveiset kaikille tutuille. Ja muista nyt olla arka maineestasi, äitisi tähden ja Armaan tähden. Sano täti Forsbergille, että minä pian kirjoitan. Kerro telefonissa täti Längforsille, että meillä täällä on tytär. Jenny tädille olen jo kirjoittanut. Olen kirjoittanut niin monta kirjettä, että käteni jo puutuu. Katso, rakas lapsi, etteivät avaimet ole ovissa, minä en yhtään luota siihen uuteen tulokkaaseen. Ja muista käydä tarkastamassa valkeaa, ettette vielä kaikki pala. Kukkia ei saa kastella liian paljon. Jumalan haltuun, rakas lapseni. Äitisi.

Jenny täti kirjoitti:

Rakas Hilja lapseni!

Nyt minun oikein täytyy torua sinua, kun et sinä kirjoita. Kuinka monta kirjettä minä olenkaan kirjoittanut etkä sinä muuta kuin kortteja. Sinä et saa sitä kaunista silkkipuserokangasta, jollet kirjoita kunnollisesti. Sinua täytyy rangaista jollakin tavalla. Tai onko jotakin tapahtunut, koska et tahdo kirjoittaa? Lydia täti ei kirjoita muuta kuin että silmiesi alla oli mustat renkaat. Eihän vain ole tapahtunut jotakin? Täällä ovat asiat kovin hyvästi. Kirjoitin konsulinnalle tarkat tiedot Friedrich Reh'stä ja konsulinna vastasi, että hänen tyttärensä saa valita sydämensä mukaan ja he ovat nyt kihloissa. Minä sanon tohtoria Friedrichiksi ja hän minua "Tante Jennyksi". Signe tahtoo niin ja tohtori on todella kelpo mies. Se vain on ikävää, että me rouva von Rohden kanssa jouduimme ihan eroon. Näyttää todella siltä kuin hän olisi ajatellut vanhemmalle tyttärelleen Friedrichiä. Mutta eikö hän nyt näe, että tyttö ontuu, vaikka olisi miten hyvin kasvatettu. Minun koko päiväni kuluu huolenpitoon näistä nuorista. Saksassa ollaan kovin ankaria eikä niinkuin meillä. Friedrich täyttää Signen huoneen aina ruusuilla ja tuo minullekin kukkasia ja chokolaadilaatikoita, kun minä pidän chokolaadista. Me tulemme kaikki yhdessä Suomeen, jahka lääkärit nyt päästävät. Tämä hoito tekee erinomaisen hyvää. Kyllä Signe sentään on lapsi vielä olemaan kihloissa. Siitä on suuri edesvastuu, hän voi vielä jälkeenpäin syyttää minua. Me ajelemme nyt joka päivä. Tohtori mahtaa olla kovin rikas. Tässä maassa ei tehdä velkaa. Tohtori tuntee sinutkin kuvasta ja sanoi "sie ist sehr sympatisch". Tähän kieleen tottuu, kun tätä pitemmältä kuuntelee. Mutta kyllä Itämerenmaakuntien saksa on aina minusta selvempää ja kauniimpaa. Sano Maalille, että siihen kakkuun voi panna mitä hedelmiä tahansa, kun ne vain eivät ole kovin happamia. Laittakaa nyt seuraavalla kerralla omenista. Banaanit ovat minusta erittäin hyvät. Johan niitä saa Helsingissä. Jollei mamma olisi ristiäisiin tarvinnut hametta, olisin tuonut täältä. Kahdella saks. markalla metri saa oikein kaunista kangasta, joka Suomessa maksaa viisi tai kuusi. -- Nyt ne tahtovat minua ajelemaan. Hyvästi siis, rakas Hilja lapsi. Ja muista nyt, ettet ole ajattelematon. Pyydän sitä itsesi ja Armaan ja meidän kaikkien tähden. Hyvät tavat ovat kuitenkin tärkeät. Pidä kiinni ovea salin ja eteisen välillä. Ja kirjoita minulle kaikesta. Ihan minä suutun, jollet nyt kirjoita. Sinä saat silkkipuseron, mutta kirjoita nyt ja oikein pitkältä. Signe ja Friedrich sanovat paljon terveisiä ja pyytävät anteeksi, että keskeyttävät kirjeen. Sinua suutelee

Jenny tätisi

Armaalta tuli kirje, jossa ei ollut muuta kuin:

Hilja, valkolilja!

Huvittaako sinua tietää kuinka voin? Sain tänään erittäin hyvän kotletin ja otin juhlan kunniaksi punaista viiniä à 5 francia. Ei muistojen maljoja saata juoda huonommassa. Miten juot sinä muistojen maljat, sinä, joka olet raittiusihminen? Vedessäkö? No niin, ehkä vesi vie alas vieläkin paremmin kuin viini. Onnea vain.

Ihailijasi ja nöyrin palvelijasi

A. B.

Nyt se siis tuli, mitä Hilja jo jonkun aikaa oli peläten odottanut! Armaalle oli kirjoitettu. Kuka oli kirjoittanut ja mitä? Armas uskoi. Pyytämättä selitystä, kysymättä oliko huhussa perää, hän kirjoittaa tällaisen sydämettömän kirjeen. Hilja lyyhistyi, kirje kädessä, tuolille ruokasalin ovensuuhun ja mietti miettimistään, mitä tämä merkitsi. Oliko ymmärtäminen, että kaikki oli lopussa? Hän äänsi mielessään tuon kovan ajatuksen, ettei uskonut siihen. Hän ei päästä irti Armasta, se on samaa kuin että hän yhtä päätä heittäytyy mereen. Armas ei tarkoita täyttä totta: Armas on mustasukkainen! Ja kun Hilja sen keksi, valtasi hänet pyörryttävä riemu! Armas on mustasukkainen, kuten hänkin, Hilja on ollut, Armas joka itse ehdotti, että he eläisivät näin vapaina. Armas rakastaa häntä, ei saata olla rakkautta ilman mustasukkaisuutta!

Mutta tämä oljenkorsi katkesi pian ja hän haparoi tyhjyydessä. Hän kosketteli sormusta sormessaan ja koetti tunkea sellaisen ajan sisään, jolloin ei hänellä ole sitä, jolloin ei hän saa suunnata ajatustaan Armaaseen, tähdätä ikäväänsä ja toivoansa häneen. Epämääräisinä kuvina liitivät muistot taasen hänen ohitseen, muistot siitä hetkestä asti, jolloin he ihmisjoukosta vetäytyivät syrjään ja ensi kerran katsoivat toisiaan silmiin... Chopinin Nocturne vain soi eivätkä he tietäneet mistään muusta... Sittemmin, kun Armas tuli, toi hän aina ruusuja. Ne eivät saaneet olla siniseen vivahtavia, niissä piti olla elämän puna. Elämän puna oli ollut heidän rakkaudessaan. Voiko sellainen rakkaus kuolla? Eikö samalla kuole itse elämä? Ainakin hän, Hilja, tuntee kuuluvansa multaan senjälkeen. Hän haki paperipalan ja silmät kyynelissä niin, että tuskin erotti rivejä, hän kirjoitti:

Rakkaani,

sinulle on kirjoitettu minusta jotakin pahaa. Kaikki ulkonaiset asiat voivat olla minua vastaan, se on totta. Jos niiden mukaan tuomitaan, olen rikollinen enkä mahdollinen olemaan morsiamesi. Mutta ota sydän rinnastani, pane se tulta vastaan ja katsele elämän punaa, joka siinä virtaa: se on puhdas kuin ruusut, joita minulle toit, kun meillä oli kevät. Rakkaani, katso sydäntäni -- se ei koskaan ole kuulunut kenellekään muulle kuin sinulle eikä tule kuulumaan...

Hän ei voinut jatkaa. Kasvot kirjettä vastaan hän itki. Äkkiä hän hätkähti valveille: mitä hän kirjoittikaan...! Hän ei muistanut sanoja, mutta hän tunsi, että kirje on heti lähetettävä, jottei tulisi mitään esteitä väliin. Hän sulki sen kiireesti koteloon ja päätti viedä sen kirjelaatikkoon yhtäpäätä. Ja ikäänkuin peläten, että joku pidättäisi häntä, otti hän ylleen päällysvaatteet, napitti takin portaissa ja riensi juoksemalla kirjelaatikolle.

Senjälkeen tuli hänen turvallisempi olla ja hänet valtasi suuri väsymys, jonkinlainen resignatsionin tunne: käyköön miten käy! Hän on valmis kaikkeen.

Matti oli pitkin päivää aivan oikein arvannut Hiljan mielialat. Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän seurasi jännittyneenä joka ilmettä hänen kasvoissaan. Huippuunsa nousi hänen jännityksensä, kun hän kuuli Hiljan kuin paeten juoksevan alas portaita. Hän ymmärsi, että Hilja vei kirjettä, kirjettä, joka sisälsi hänenkin kohtalonsa. Nyt hän vain odotti hänen kasvojaan: niistä saattoi kuin avonaisesta kirjasta lukea mitä oli tapahtunut.

Kirjelaatikko ei ollut kaukana, mutta Hilja viipyi hänen mielestään. Tai mateli aika. Hänen silmänsä hukkuivat kuvioihin seinällä, johon hän tuijotti, ja hän kyseli itseltään mitä hänelle seuraa, elämä vaiko kuolema? Jos Hilja hänet heittää, niin seuraa kuolema, sillä mikään muu ei kiinnitä häntä elämään. Hän ei sääli omaisiaan, sillä he löytävät lohdutuksensa Jumalassa. Jos Hilja hänet heittää, täytyy hänen saada voimat viimeiseen, ratkaisevaan askeleeseen.

Ei täällä Hiljan kodissa, ettei Hilja pelästy. Hän ostaa lipun jollekin tuntemattomalle asemalle ja lähtee siitä metsään. Kukaan ei tiedä tulla häntä kysymään eikä häntä kaivata. Hilja kaipaa, muttei tiedä mistä tiedustella... Juuri niin hän tekee. Hän kirjoittaa ensi yönä kirjeen isälleen ja Hiljalle.

Kun hän tätä ajattelee, tulee teko kammottavan likelle. Hiki tunkee esiin, laihtuneet, valkeat kädet painelevat päätä. Paita liimaantuu kiinni ihoon. Hän tuskin enää odottaa Hiljaa, hänen kohtalonsa on jo niin selvä. Hänen ruumiissaan on ilkeä tunne, ikäänkuin hän elävältä lahoaisi. Ehkäpä ei hänen tarvitsekaan tehdä itselleen väkivaltaa, ehkäpä hajoamistila jo on alkanut. Sydän lyö... pysähtyy, lyö... pysähtyy. Jotakin tämäntapaista tunsi muinoin lapsena kirkossa talvipakkasella, kun jalkoja paleli. Tunne on nyt tuhatkertaiseksi monistettuna. Ehkä tämä onkin kuolemaa...

-- Matti! kuului Hiljan ystävällinen, tyyni ääni eteisestä. Hän koputti ja tuli, kynttilä kädessä, sisään. -- Tiedätkö, ulkona pakastaa. Puihin tulee kuuraa, telefonilangat ovat jo ihan valkoisina.

Matti heräsi ja näki hänen varjonsa suurena liikkuvan katossa ja seinillä, hänen sytyttäessään lamppua. Hänen jännityksensä palasi: hän haki Hiljan kasvoja.

Myrsky oli käynyt. Myrsky oli lakannut. Matti luki kasvoista sen, mitä hän niin hartaasti halusi lukea ja elämä ja ilo tulvivat häneen kaikella sillä voimalla, millä kauhu ja kuolema äsken olivat häntä hallinneet. Hänen olisi tehnyt mieli karata ylös, nostaa syliinsä koko huone, Hilja, koko maailma. Kuin humalassa, mittaamattoman voiman kannattamana hypähti hän pystyyn...

Kun Hilja, hetkiseksi pistäydyttyään ruokasalissa, palasi, tapasi hän hänet permannolla pyörtyneenä.

Jollei hän vasta itse olisi kestänyt niin suurta mielenliikutusta ja jollei hän olisi ehtinyt tottua hermostuneen arvaamattomiin taudinkohtauksiin, olisi hän pelästynyt enemmänkin. Nytkin valtasi hänet kaamea tunne: kuoliko hän? Valaistessaan Matin kasvoja, hämmästyi hän onnellista hymyä sairaan suupielissä. Hän oli kuin autuaasti nukkunut kuollut. Käsivarsi oli jäänyt pään alle, tiukka kaulanappi oli auennut. Hilja turvautui etikkaan, vesikääreisiin, kaikkeen, mistä oli kuullut puhuttavan, ja kun Matti vihdoin avasi silmänsä, katselivat he toisiinsa onnellisesti hymyillen, ikäänkuin Matti olisi herännyt kuolleista.

-- No niin, joko on parempi! puheli Hilja taasen kuin lapselle. -- Nojaa minuun, että pääset vuoteeseen. Mikä sinulle tulikaan?... Ja mikä sinun on? Itketkö? Nauratko?

-- Minun on niin hyvä, sanoi Matti. -- Anna minulle vähän ruokaa. Minä nukun sitten.

Senjälkeen tapahtui hänen taudissaan käänne. Huippukohta oli nähtävästi sivuutettu. Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän olevansa paljon terveempi. Koko ympäristö ui valossa ja ilossa, hänen itsensä teki mieli kieritellä ja ilakoida kuin lapsen. Ihmeellisen heikko hän kuitenkin vielä oli. Vaivalla sai hän vaatteet ylleen ja astui sotilaallisella ryhdillä Hiljaa vastaan eteisessä. Hänen täytyi pidellä kiinni huonekaluista, kun liikkui, mutta hän aterioi jo Hiljan kanssa ruokasalissa, puhui tunneistaan ja töistään ja tahtoi, että he Hiljan kanssa pian lähtisivät kävelemään. Hiljalla sattui kerran pitkistä ajoista olemaan käsityönä sukankudin eikä morsiustyö. Sekin oli Matille mieleen. Hän naurahteli itsekseen, niin iloissaan hän oli.

Hilja ei voinut käsittää tätä muutosta. Hän oli lukemattomia kertoja pannut liikkeelle kaiken voimansa karkoittaakseen Matin alakuloisuutta -- nyt, kun hän itse turhaan taistelee alakuloisuutta vastaan, kasvaa Matin iloisuus ja paraneminen edistyy silmin nähden. Hän ei kuitenkaan uskaltanut uskoa sen kestävyyteen. Jos hän vain tietäisi mistä se johtuu ja miten sen saa jatkumaan!

-- Et sinä vielä jaksa kävellä, sanoi hän, kun Matti taasen ehdotti kävelyretkeä, -- ajelemme.

-- Minä otan kepin, vastasi Matti ja nauroi päällystakkiaan, joka oli käynyt suureksi.

Hilja valmistautui kuin kujanjuoksuun. Hän ja Matti yhdessä Helsingin kaduilla! Mutta hän ei sanonut mitään. Itse hän oli heittäytynyt veteen -- nyt oli uitava rantaan!

Portaissa Matin taasen täytyi nauraa. Polvet nytkähtelivät hullunkurisesti eikä tahtonut osata arvata etäisyyttä. Katsellessa tuota luisevaa talonpoikaista miestä, jonka vaaleita nuoria kasvoja helakka veri punasi, kankeita, taudin henkevystyttämiä piirteitä ja lapsellista hymyä, tunsi hän taasen, pitkistä ajoista, sitä omituista hellyyttä, joka aina oli kiinnittänyt häntä Mattiin. Tuli mitä tuli! ajatteli hän, hän on ystäväni! Ja varovaisesti astuivat he kadulle.

Oli pilvinen, kolea päivä, taivas lunta täynnä. Lumettomat katukivet kilkkasivat kuurassa, telefonilangat jännittyivät häikäisevän kimmoisina vöinä yli kattojen ja katujen, ihmiset liikkuivat reippaina, kaulukset pystyssä. Ohikulkijoiden silmät pysähtyivät kalpeaan nuorukaiseen, joka onnellinen hymy kasvoilla otti hapuilevia askeleitaan, ja kauniiseen tyttöön hänen rinnallaan. Sisarukset he eivät olleet, sen kertoivat kasvot selvästi, olivat tietysti kihlatut... Lahti kiilsi jo jäässä, rannalla hääräsi joukko poikia, viskellen kiviä jäälle. Kivi lensi vinkuen pitkin peiliä, piirtäen perässään valkoisen viivan ja pysähdyttyään kertautuen jään kalvoon. Poikien kimakat äänet kajahtelivat syyspakkasessa.

-- Kyllä ulkoilma sentään on ihanaa! puheli Matti. -- Tämä se tekee terveeksi eivätkä lääkärit.

-- Mutta ikkuna on niin paljon ollut auki, sanoi Hilja.

-- Ei se ole samaa.

Matti pysähtyeli hengittämään, katselemaan ja nauttimaan. Olisi luullut hänen vuosikauden olleen vankilassa, niin hän iloitsi.

Eläintarhassa oli hiljaista. Kellastuvaa nurmea peittivät ruskeiksi mädäntyneet lehdet ja niitä kuuran harso. Harmaat puutkin olivat härmässä, huvilat häämöttivät niiden takaa. Rantaa kohti oli aukeampaa, siellä kimmelsi härmä vihreällä nurmella, jonka se teki hopean väriseksi. Jään rajassa törrötti kellastunut, latvoistaan taittunut kaislikko, kuvastuen jäähän. Vastarannan kertasi kalvossaan puut, rakennukset, tornit ja kupukatot kaupungista, himmeästi ja aavistuksentapaisesti.

-- Istutaan vähän, ehdotti Matti, posket heleässä palossa.

-- Jos sinä kylmetyt. Käännytään takaisin.

-- Onko sinulla kiire jonnekin? Tanssiharjoitukseen?

-- Ei, niitä ei ole ennenkuin juuri arpajaisten edellä. Minä vain pelkään, että kylmetyt.

He istuivat selinpäin tiehen. Matti piirteli kepinpäällä kuuraan ja katseli jäätä, routaa, kaupunkia, taivasta, Hiljaa. Hän tunsi täyteläistä elämänhalua ja kiitollisuutta siitä että eli. Hilja hätkähti hänen katsettaan, kuitenkin koettaen sitä peittää. Hän puheli muista asioista, mutta ajatteli kaiken aikaa: mikä hänelle on tullut? Mikä sai aikaan tämän käänteen? Kunhan hän paranee, kysyn häneltä. Meidän täytyy olla ystävät, kuten alussa olimme.

-- Mennään Kaisaniemeen asti, ehdotti Matti. -- Kierretään sitten sieltä takaisin. Urheilukenttää on korjattu, tahtoisin nähdä sen.

-- Sinä et jaksa. Tämähän on aivan tavatonta.

-- Etkö näe kuinka hyvin minä voin. Etkö ihmettele?

-- Ihmettelen.

-- Niin minäkin.

-- Siinä on nähtävästi nyt tullut käänne.

-- Niin on. Nähtävästi.

Matti katsoi häneen ja nauroi.