Chapter 6

Tultuansa takaisin Shire-virran varrelle, jossa Pioneer-laivan oli kauan täytynyt olla yhdessä kohden, sillä vesi virrassa oli niin matalaksi laskeutunut, ettei Pioneer voinut kulkea takaisin meren rantaan, vaan täytyi odottaa tulvaveden aikaa, sai Livingstone Kap-maan hallitukselta käskyn tulla takaisin, sillä Pioneer-laivaa ei enää luvattu hänelle käytettäväksi muuta kuin korkeintaan sen vuoden loppuun. Livingstone oli myöskin tuskastunut niihin lähetyssaarnaajiin, jotka häntä seurasivat, sillä he olivat useasti valittaneet hänen itsepäisyyttänsä eivätkä ymmärtäneet noudattaa tämän kokeneen miehen neuvoja, vaikka hän parhaiten tunsi Afrikassa vallitsevat suhteet. Hän päätti sen vuoksi palata Englantiin, ja tämän päätöksensä hän pani toimeen helmikuussa 1864, jolloin hän Afrikasta purjehti ensin Intiaan ja sieltä Suetsin kautta Englantiin, ja saapui kotimaahansa kesäkuussa samana vuonna.

Livingstonen toinen suurempi tutkimusmatka oli nyt lopussa ja se, oli kestänyt 6 vuotta. Tämän matkan seuraukset olivat myöskin hyvin suuret. Sen kautta nimittäin tuli Euroopan asukkaille tunnetuksi Sambesin suupuolella olevat maat, Shirva- ja Niassa-järvi sekä niiden ympärillä olevat hedelmälliset ja terveelliset seudut, jotka rikkauksinensa odottavat toimeliasten Eurooppalaisten työtä tuottaaksensa runsasta hyötyä viljelijöillensä ja muillekin maille, sekä erittäinkin vanhaa ja järjestetyn turvallisen elämän siunausta sen nykyisille onnettomille asukkaille, joita raakuuden ja orjakaupan tavottama turmellus rasittaa. Eurooppalaisten perustamat uudis-asuntolat näillä seuduilla tekisivät suurinta hyötyä maan asukkaille, jos samalla vaarinotettaisiin ihmisellisyyden ja omantunnon vaatimukset sivistyksessä ja taidossa jälkeen jääneitä kanssaihmisiä neekerejä kohtaan, jotka suuressa määrässä ovat osoittaneet kykenevänsä oppimaan hyvää Eurooppalaisilta, jopa ystävyydellä ja alttiudella ovat heitä melkoisesti auttaneetkin. Ilman Makololojen suurta ystävällisyyttä Livingstonea kohtaan ja heidän hänelle antamaa, voimallista apuansa olisi hänen ollut hyvin vaikea tehdä ensimmäistä suurempaa matkaansa, joka juuri herätti tiedemiesten ja Englannin hallituksen sekä koko sivistyneen Euroopan huomion näihin maihin, joita tarkemmin tutkimaan Englannin kansa ja hallitus varusti tuon mainion kansalaisensa.

Alituinen sota ja rauhattomuudet asukasten kesken tekee kuitenkin hyvin vaikeaksi saada maata laveammalta asutuksi ja viljellyksi, ja alkuasukkaiden hyviä ominaisuuksia ei sivistynyt ihminen aina niin hyvin huomaa sen törkeän ulkokuoren alta, jonka raakuus, juoppous ja muut paheet luovat heidän ympärillensä. Täällä voitti Livingstone kuitenkin niinkuin muuallakin maan asukkaiden kunniotuksen ja rakkauden, ja häntä nimitettiin yleisesti "hyväksi valkoiseksi mieheksi", aivan toisin kuin Portukalilaisia, joiden kanssa neekerit olivat alituisissa riidoissa. Orjakauppiaita hän kuitenkin aina vastusti, sillä nämä menettelivät melkein aina hirveimmällä ja julmimmalla tavalla, ja Mangandsha-kansan maassa pelasti Livingstone kerran koko parven orjia, jotka nuo petomaiset ihmisrosvot olivat saaneet matkaansa.

Ikävä on sekin seikka mainita, että Portukalilaiset ovat hänen suuria ansioitansa koettaneet hyvin suuressa määrässä vähentää. He ovat näet kokeneet väittää, että ne ennen tuntemattomat maat, jotka Livingstone on avannut tieteelle ja saattanut ne tunnetuiksi, ovat muka olleet heille melkein kaikki jo ennestään tutut, ja Livingstonen omista matkakertomuksista ovat Portukalin hallituksessa olevat ylhäiset virkamiehet teettäneet otteita ja kertomuksia, joita he jälestäpäin ovat kunnottomalla tavalla väärennettyinä julkaisseet, lisäellen omia arvelujansa ja arapialaisilta kauppiailta saatuja tarinoita. Näissä kaikissa kirjoituksissa selvästi näkyy Portukalilaisten täydellinen tietämättömyys niiden maiden suhteen, joiden keksimisestä ja tutkimisesta on kunnia Livingstonelle tuleva.

V.

[Kuva: Livingstonen viimeinen retki.]

Samalla ajalla, jolloin Livingstone oli Etelä-Afrikassa tehnyt tutkimusmatkansa, oli monta muutakin tiedemiestä matkustellut Afrikassa sen tuntemattomia maita tutkimassa. Pohjois-Afrikassa olivat Saksalaisen Barth'in ja Englantilaisen Richardsonin yhteiset matkat Saharan erämaan läpi Sudaniin ja Tsad-järven ympäristölle mainittavimmat, Keski-Afrikaa olivat tutkineet hyvin monet tiedemiehet useimmista eri kansakunnista; mainittavimmat niistä ovat Amerikalaiset Du Chaillu ja Stanley, Englantilaiset Burton, Speke, Petherick, Grant, Baker ja Cameron, sekä Saksalaiset Rohlss, Schweinfurth ja Nachtigall. Muutamat näistä matkustelivat yksin, toiset toverien seurassa, olipa innostus Afrikan tutkimista varten saanut pari hollantilaista naistakin rouva ja neiti Tinne'n lähtemään Niilin ympäristöihin; mutta heitä kohtasi onnettomuus. Saharan erämaassa he tulivat murhatuiksi. Viimeisinä aikoina ovat Stanley'n ja portukalilaisen majurin Serpa Pinto'n tutkimusmatkat huomattavimmat.

1-2

Noin monien miesten toimesta oli Afrikan sisämaassa, joka tämän vuosisadan keskipaikoille saakka oli pysynyt Eurooppalaisille melkein täydellisesti tuntemattomana, löydetty suuria järviä ja mahtavia virtoja, joiden ympärillä asui paikoin puolisivistyneitä maata viljeleviä kansoja, paikoin verenhimoisia ihmissyöjiä. Oli tullut Eurooppalaisille tutuksi, että Afrika ei ollut mikään hedelmätön erämaa, vaan että sen keskiosa on maailman hedelmällisimpiä ja rikkaimpia seutuja, joka odottaa, että sivistyneet kansat uudis-asuntoja perustamalla, kristinuskon levittämisellä, sekä järjestetyn kaupan ja turvallisen liikkeen kautta tekisivät näiden seutujen asukkaat osallisiksi sivistyneen ja järjestetyn yhteiselämän hedelmistä.

Niilin alkulähteet, suuret järvet Keski-Afrikassa, olivat jo löydetyt kun Livingstone lähti kolmannelle ja viimeiselle tutkimusmatkallensa. Mutta Keski-Afrikan sisämaa oli vielä peräti tuntematon ja Livingstonen mieli paloi saadaksensa tätä tutkia ja senvuoksi hän lähtikin jo v. 1865 sitä tutkimaan. Hänen tarkoituksensa oli tällä kertaa saattaa Niassa- ja Tanganjika-järvien väliset seudut tunnetuiksi ja koska tämä viimeksi mainittu järvi ei vielä ollut tarkoin tunnettu, toivoi hän löytävänsä jonkun siitä lähtevän virran ja saada selville onko se yhteydessä Niilin kanssa, kuten hän luuli, sekä tutkia sen länsipuolella olevia seutuja.

Livingstone matkusti ensin Bombaihin Intiassa, jossa hän otti mukaansa muutamia nuoria neekereitä, joita siellä lähetyskoulussa kasvatettiin lähetyssaarnaajiksi, sekä kaksitoista intialaista sotamiestä hoitamaan niitä aaseja ja kameleja, jotka hän oli matkaansa varten hankkinut, sillä nämä eivät kuole tsetse-kärpäsen puremasta niinkuin raavaseläimet ja hevoset. Tultuansa Afrikaan hankki Livingstone palvelukseensa myöskin muutamia miehiä Antsuan- eli Johanna-saarelta Mosambik-kanavassa, sillä tämän saaren asukkaita pidetään luotettavina ja kelvollisina tavarankantajina. Hänellä oli siis mukanansa kohtalaisen suuri seurue, jossa oli 12 intialaista sotamiestä, 9 miestä Johanna-saarelta, 1 Komoro-saaristolainen, 7 vapautettua orjaa ja 2 miestä Sambesin varrelta, jotka hän oli ottanut mukaansa koetteeksi. Eläimiä hänellä oli kuusi kamelia, kolme puhvelia, kaksi muulia ja kolme aasia, yhteensä 31 miestä, joista nuo intialaiset sotamiehet olivat varustetut kelvollisilla Enfield-mallin mukaan tehdyillä rihlatuilla kivääreillä. Livingstone oli nämä aseet saanut lahjaksi Intian hallitukselta. Kun raha noissa tuntemattomissa maissa oli aivan arvotonta, sillä maan asukkaat eivät sille antaneet mitään arvoa, vaan tekivät vaihtokauppaa, niin täytyi Livingstonen viedä mukanansa kymmenen pakkaa vaatetta ja kaksi säkillistä lasihelmiä, joilla hän voisi vaihettaa tarpeita alkuasukkailta. Sitäpaitse oli hänellä omaa tarvistansa varten monta laatikkoa lääkkeitä, vaatteita, tieteellisiä koneita ja muita tarpeellisia tavaroita. Livingstone alkoi matkansa Rovuma-virran vasenta rantaa kulkien ja tällä matkalla häntä kohtasi ylen paljo hankaluuksia. Usein hänen täytyi kirveillä hakkuuttaa auki tie edestänsä kun se oli niin kapea, ettei sitä käynyt kulkeminen. Näillä pienillä poluilla, jotka mutkittelivat aivan sinne tänne tiheässä metsässä, oli kamelien vaikea kulkea, sillä niiden korkeus teki, että puiden oksat heitä estivät. Matkan hankaluutta ja hitautta lisäsi vielä Johanna-miesten ja intialaisten haluttomuus jo velttous työnteossa.

Jo matkan alussa olivat sipojit (siksi nimitetään syntyänsä intialaista sotaväkeä) sekä Johanna-saarelaiset kyllästyneet eteenpäin kulkemiseen ja kokivat siten pakoittaa Livingstonea palajamaan takaisin, että he rääkkäsivät juhdat kuoliaiksi. Kun ei tämä koe auttanut, yllyttivät he alkuasukkaita Livingstonea vastaan syytellen häntä kaikella tavoin. Livingstone tuskautui tällaisista kujeista ja erotti sipojit pois seurastansa. Hän antoi heidän palata takaisin rantamaalle ja varusti heille kylliksi tarpeita paluumatkalle. Nuo sipojit olivat niin ilkeätä joukkoa, että alkuasukkaat luulivat heitä Livingstonen orjiksi. Heillä oli tapana pakoittaa ensimmäistä lasta tahi vaimoa, jonka tapasivat, kantamaan heidän pyssyjänsä ja ampumavarojansa, ja käyttivät neekeriä vastaan uhkauksia ja lupauksia, joita eivät kuitenkaan voineet täyttää. Tunnin marssiminen oli kylliksi riittävä aika että he jo valittivat uupumusta; he olivat silloin jo olevinansa aivan voimattomia ja seisattuivat viivytellen siten kulkua, ja miettivät uusia juonia isäntäänsä vastaan. Selvää on, ettei tällaisista puolustajoista olisi ollut muuta kuin vastusta jos joku suurempi vihollisparvi olisi Livingstonea ahdistanut.

Rovuma-laaksossa oli tullut nälkä-aika, ja vaikka asukkaat vastaanottivat Livingstonen ystävällisesti, niin oli hänen kuitenkin ollut vaikea saada seurueellensa kylliksi ruoka-aineita. Hän oli kuitenkin päässyt Rovuma-virran lähteiden ohitse kesäkuussa 1866 erääsen kylään, jonka hallitsija oli Uhijou-nimiseen kansaan kuuluva päällikkö. Tämä kylä oli kahdeksan päivänmatkaa Rovuma-virran eteläpuolella ja siitä oli lavea näköala Niassa-järven ja siihen laskevien jokien ja virtojen yli. Tämän paikan ja Rovuman välinen seutu oli asumatonta erämaata, jossa Livingstonen seurue oli kärsinyt paljon nälkää ja moni hänen miehistänsä oli karannut.

Livingstone saapui elokuussa 1866 Mponda nimisen päällikön kylään, jonka alue on Niassa-järven läheisyydessä. Tällä matkalla karkasi häneltä taas pari miestä, ja eräs kolmas, nimeltä Bekotani, jota Livingstone oli suuresti suosinut, tahtoi myös erota, sanoen syyksi, että hän oli tavannut veljensä, joka muka asui Niassa-järven itäpuolella ja että hänen sisarensa oli Mpondan lempi-vaimo. Kun Livingstone huomasi Bekotanin haluttomuuden seurata häntä, vei hän tämän Mpondan luo, ja siellä tuli ilmi, että Bekotani oli puhunut valhetta. Livingstone jätti tuon vastahakoisen seuralaisen Mpondan luo -- saatuansa kuitenkin ensin vakuutuksen, ettei häntä pahoin kohdeltaisi -- varusti hänet vaatteilla ja helmillä, kunnes hänen "suuri veljensä" tulisi häntä vastaanottamaan. Tämä hyväntahtoisuus Livingstonen puolelta sai kuitenkin huonon palkan. Bekotani koki kaikin tavoin houkutella entistä toveriansa, erästä toista Livingstonen palvelijaa, nimeltä Chumah luopumaan Livingstonen luota ja jäämään hänen luoksensa. Hän lupasi veljensä kautta toimittaa Chumah'ille vaimon ja niin paljon olutta juoda kuin vaan haluttaisi. Chumah kysyi kuitenkin neuvoa Livingstonelta, joka häntä kielsi uskomasta Bekotanin viettelyksiä, sillä hän epäili tämän aikovan tehdä entisen toverinsa orjaksi. Chumah olikin kylliksi varovainen ettei luottanut tuohon kavalaan viettelijään, vaan pysyi Livingstonelle uskollisena koko matkalla.

Livingstone aikoi kulkea Niassan yli, mutta arapialaiset, jotka kyllä tiesivät, että Livingstone aina julkisesti vastusti heidän ilkeätä orjakauppaansa, eivät antaneet hänelle lainaksi minkäänlaisia venheitä, vaikka niitä kyllä lupailivat, ja viimein täytyi Livingstonen kulkea järven eteläpuolitse sen ympäri, kun hän kauan oli turhaan odotellut arapialaisten lupauksien täyttämistä.

Niassan rantamaalla tuli eräs arapialainen samaan kylään, missä Livingstone oli ja kertoi että parvi järven länsipuolella asuvaa Masitu-kansaa oli ryöstänyt häneltä kaikki hänen tavaransa. Johanna-saarelaisten päällikkö Musa sai tästä kyllin syytä ruvetaksensa juonittelemaan Livingstonea vastaan. Hän tuli Livingstonen luo kertomaan tuota kuulemaansa juttua, eikä mitkään hirveät sivukohdat siinä suinkaan jääneet unhotuksiin. Livingstone kysyi uskoiko Musa tuota kertomusta.

"Aivan varmaan, sillä tuo arapialainen vakuutti että se on totta, oikein totta".

Livingstone arveli, ettei tuon arapialaisen puhetta ollut uskominen, sillä Masitut eivät olisi tyytyneet pelkkään rosvoamiseen, vaan olisivat hänet tappaneetkin. Saadaksensa asiassa luotettavaa tietoa, mentiin kylän päällikön ajatusta kysymään, ja tämä selitti heti arvelematta arapialaisen puheet perättömiksi valheiksi, sillä jos joku hyökkäys olisi hänen alueellensa tehty, niin hän olisi varmaan saanut siitä tiedon.

Tähän ei kuitenkaan Musa tyytynyt, vaan väitti: "Ei, ei, tohtori, ei, ei, ei! Minä en tahdo tulla Masitujen luo, heidän tapettavakseen. Minä tahdon nähdä jälleen isäni, äitini ja lapseni kotona Johannassa. En tahdo tietääkään mitään koko Masituista!"

Tähän vastasi Livingstone, ettei hänkään tahtonut, että Masitut tappaisivat Musan, vaan koska tämä oli peloissaan, niin hän lupasi kulkea suoraan länteen päin kunnes tulisivat niin kauas, etteivät viholliset heitä saavuttaisi.

Musa ei tyytynyt tähänkään lupaukseen, vaan huokaili ja valitteli yhä sittekin: "Jos meillä olisi kaksi sataa kivääriä, niin minä tulisin mukaan, mutta kun nyt olemme näin vähälukuiset, niin viholliset jonakuna yönä tekevät hyökkäyksen meitä vastaan ja tappavat meidät joka miehen".

Livingstone uudisti lupauksensa kulkea suoraan länteen päin, välttäen Masitujen aluetta. -- Tuskin oli hän sinnepäin alkanut matkustaa, niin Musa ja kaikki muut Johanna-saarelaiset karkasivat seurueesta. Tällainen käytös oli jo niin suuresti harmistuttanut Livingstonea, että hän sanoo tunteneensa kiusausta ampua Musa ja muutkin rauhattomuuden synnyttäjät, vaan oli kuitenkin jäljestäpäin hyvillänsä, ettei hän ollut saastuttanut käsiänsä heidän verellänsä. Pari päivää myöhemmin koki toinenkin hänen miehistänsä samallaista levottomuutta saada toimeen, mutta Livingstone kielsi ankarasti, ettei Masituista saisi tästälähin hiiskua sanaakaan, ja sai siten uusia karkauksia vältetyksi.

Johanna-saarelaiset, jotka olivat palanneet takaisin meren rantamaalle, levittivät Kilva-kaupungissa sen huhun, että Livingstone oli Masitujen maassa murhattu. Tämä huhu saapui Englantiin ja maatieteellinen seura Lontoossa varusti heti retkikunnan tutkimaan, olisiko asia tosi vaiko ei. Retkikunta kulki Shire-virtaa myöten ylöspäin ja sai luotettavia tietoja siitä, että Livingstone vielä oli elossa, ja häneltä myöhemmin tulleet kirjeet todistivat asian todeksi.

Niassan rannoilta lähdettyänsä oli Livingstone tullut ennen aivan tuntemattomiin maihin, joissa orjakauppakin ja sen turmellukset eivät olleet ollenkaan tunnetut; näitä seutuja eivät mitkään ihmisryövärit olleet vielä saastuttaneet. Kuten Livingstone aina oli ennenkin huomannut tällaisissa maissa olevan asian laidan, olivat asukkaat todella hyviä ja vierasvaraisia ihmisiä, ja vähäisen palkan edestä he kuljettivat hänen tavaroitansa kylästä kylään. Ilman heidän apuansa ei Livingstone olisikaan millään tavoin voinut kulkea niiden tuntemattomien maiden kautta joihin hän nyt oli saapunut.

Sen jälkeen kun Johanna-saarelaiset olivat lähteneet karkuun hänen palveluksestansa, tuli Livingstone _Lobisa_ nimiseen ylänkömaahan, jonka kautta kuljettuansa hän saapui leveään _Lobemba_-laaksoon, joka sateisella ajalla oli kokonaan tulvillansa. Laaksossa kulkee Kambesi eli Tshambesi niminen virta, jota muutamat matkustajat olivat selittäneet samaksi virraksi kun se, joka laskee Intian valtamereen. Livingstone luuli alussa myöskin tätä samaksi virraksi, mutta kun virran suunta oli aivan toisappäin, alkoi hän virtaa tarkemmin tutkia ja tuli huomaamaan, että se olikin alkuvirta toiseen vesistöön, joka kulki pohjoista kohti, ja laski _Bangveolo_-nimiseen järveen, josta taas lähti se suuri virta, joka on Tanganjika-järven länsipuolella. Tanganjikan ja tämän virran vesistöt eroitti korkeat vuorimaat, joiden yli kuljettuansa Livingstone löysi Liemba-nimisen järven. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että Liemba on juuri Tanganjikan eteläinen pää. Näiltä seuduilta tuli hän Londaan, jossa mainio päällikkö Kasembe hallitsi. Tämän maan olivat Eurooppalaiset tulleet tuntemaan ensi kerran portukalilaisen matkustajan tohtori Lacerdan kautta, joka v. 1798 oli käynyt Londassa, ja samoin oli majuri Monteiro käynyt siellä v. 1831, mutta nyt ei entistä pääkaupunkia enää ollut, sillä se oli jo muutettu toiseen paikkaan, kuten melkein aina tapahtuu Afrikassa, kun uusi ruhtinas tulee hallitukseen toisen jälkeen.

Ruhtinas Kasembeä sanoo Livingstone älykkääksi rotevaksi mieheksi. Koko henkivartija-joukkonsa läsnäollessa oli tämä vastaan-ottanut Livingstonen ja oli puettuna tavalliseen juhlapukuunsa, lyhyeen tulipunaiseen karttuunitakkiin. Eräs alapäällikkö, joka kuninkaan ja vanhempien päällikköjen neuvostossa oli määrätty hankkimaan tietoja valkoisesta miehestä, nousi kuninkaan edessä seisoalle ja selitti juhlallisella äänellä tutkimuksiensa seuraukset. Hän oli saanut tietää, että valkoinen mies oli tullut etsimään virtoja ja järviä, vaikka hän puolestaan ei voinut ymmärtää mitä valkoinen mies mokomilla tiedoilla tekisi; kuitenkin hän oli siitä vakuutettu, että valkoinen mies oli tullut hyvissä aikeissa. Kasembe tiedusteli mihin päin Livingstone nyt aikoisi kääntyä. Livingstone vastasi aikovansa kulkea eteläänpäin, jossa siellä päin kuuluu olevan järviä ja virtoja. Tähän virkkoi Kasembe: "Mitäs siellä teet? Onhan täällä vettä lähempänäkin". Ennenkun Kasembe lopetti kokouksen, antoi hän käskyn, että valkoisen miehen piti saada esteettömästi kulkea hänen maassansa mihin hän vaan tahtoi. Livingstone oli ensimmäinen Englantilainen, jonka hän oli nähnyt, ja hän oli mieltynyt tähän valkoiseen mieheen.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Livingstone oli viety kuninkaan eteen, tuli kuningatarkin suureen huoneesen, ympärillänsä suuri joukko keihäillä varustettuja nais-sotureita. Kuningatar oli kaunis nuori nainen, ja selvästi näkyi, että hän oli tahtonut tehdä valtaavan vaikutuksen tuohon muka sivistymättömään valkoiseen mieheen, sillä hän oli pukeunut oikein komeasti ja piti kädessään summattoman suurta keihästä. Mutta Livingstone oli odottanut hänen näyttäymistään aivan toisellaiseksi, ja hän ei voinut pidättää itseänsä purskahtamasta kaikuvaan nauruun, joka poisti koko vaikutuksen tuosta juhlallisesta näyttäymisestä, sillä hänen naurunsa oli niin raikas, että hänen majesteettinsa kuningatar ensimmäisenä yhtyi nauramaan, ja naissoturit oikeiden hovinaisten tavan mukaan, katsoivat velvollisuudekseen seurata ylhäistä esimerkkiä. Kuningatar joutui tästä varsin hämillensä ja lähti seuralaistensa kanssa pois huoneesta. Tämmöinen peräytyminen ei ole juuri kuningattarelle sopiva, ja oli varsin nolo verraten hänen muhkeaan näyttäytymiseensä.

Vuoden 1867 alusta, jolloin Livingstone tuli Kasemben hoviin, maaliskuun puoliväliin saakka v. 1869, jolloin hän tuli Udshidshiin Tanganjikan itä-rannalla, työskenteli hän oikaisten niitä virheitä, joita portukalilaiset matkustajat ovat tehneet kertomuksissaan. Kun Portukalilaiset puhuvat Kambesi-virrasta, nimittävät he sitä "meidän oma Kambesi", s.o. siksi virraksi, joka heidän alueensa kautta kulkee Mosambikin kanavaan. Saadakseen selkoa näistä asioista, tutki Livingstone näitä seutuja matkustellen useita kuukausia ristiin rastiin, kysellen jokaiselta vastaantulijalta samoja asioita, kunnes hänen täytyi niistä lakata, ettei sanottaisi: "Se mies on hullu; hänellä on vettä aivoissa".

Hänen tutkimustensa kautta on kuitenkin tullut selville, ettei Kambesi ole minkäänlaisessa yhteydessä Intianmereen laskevan Sambesin kanssa, vaan että se päinvastoin laskee aivan toisanne päin. Erhetys on arvattavasti tapahtunut siten, että toht. Lacerda kulkiessaan täällä oli kuullut Kambesin nimen ja arvelematta pitänyt sitä samana kuin Sambesi ja piirtänyt sen suunnan viimeksi mainitun virran mukaan.

Ruhtinas Kasemben hovista lähdettyänsä löysi Livingstone Moero eli Mviru nimisen järven, johon etelästäpäin laskee suuri ja vesirikas virta nimeltä Luapula. Tämän virran hän löysi kun hän kulki ympäri järven rantoja sen eteläpäähän. Kun hän sitte seurasi Luapula-virtaa ylöspäin etelää kohti, tuli hän huomaamaan, että se tuli suuresta Bangveolo- eli Bemba-järvestä, joka pinta-alaltaan on melkein saman kokoinen kuin Tanganjika-järvikin. Tutkiessaan mikä olisi suurin Bangveoloon laskeva virta, huomasi hän, että se oli Kambesi. Tämän virran juoksun hän oli siis tullut tuntemaan sen lähteistä Bangveoloon saakka, ja että virta jatkui eri nimellä (Luapula) Mviru-järveen, eikä lakkaa siihenkään, vaan juoksee yhä pohjoiseen mutkitellen joskus länteenkin päin. Oli siis tullut selväksi, ettei tämä virta ollut laisinkaan sama kuin Mosambikin kanavaan laskeva Sambesi, vaikka sen nimi oli jotenkin yhtäläinen. Livingstone oli vakuutettu, että hän nyt oli löytänyt Niili-virran alkulähteet, sillä hän luuli Luapula-virran olevan yhteydessä Niilin kanssa; mutta myöhemmin on Amerikkalaisen Stanleyn tutkimusmatka selittänyt, että Luapula onkin Kongo-virran alkuvirta. Tultuansa tuntemaan Kambesin ja ne järvet, joiden kautta se kulkee, palasi Livingstone takaisin Kasemben hoviin. Siellä hän näki vanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka Kasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti, että hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua, sillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen palvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät tuon arapialaisen palvelukseen. Useimmat heistä katuivat kuitenkin käytöstänsä ja palasivat Livingstonen luo, joka Kasemben luota Londasta matkusti Tanganjikan itäpuolelle Udshidshiin, johon hän tuli maaliskuussa 1869.

Pitkälliset vastahakoisuudet, joista tauti ei ollut vähimpiä, pidättivät tämän jälkeen Livingstonea kauan yhdessä kohden Udshidshissa. Hän oli sinne saapunut sairaana palvelijoittensa kantamana. Arapialaiset olivat jos jollakin tavalla koettaneet kiskoa häneltä hänen viimeisiäkin varojansa, joita hän koki kaikin tavoin säästää voidaksensa tarkemmin tutkia Tanganjikan ympäryksiä. Tällä alalla hän kirjoitteli monta kirjettä ystävillensä Englannissa, ja vaikka moni luuli Livingstonen jo kuolleeksi, oli kuitenkin maatieteellinen seura vakuutettu siitä, että hän oli elossa, ja että Musan viekas kertomus oli perätön valhe.

Kesäkuun lopulla 1869 lähtikin Livingstone Tanganjikan poikki sen länsipuolella olevaan maahan Uguhhaan uusille tutkimuksille, joiden seurauksena oli, että hän löysi siihen saakka tuntemattoman ison järven, jonka Moero-järvestä tuleva Lualaba-virta yhdistää samaan vesijaksoon, minkä hän sitä ennen oli löytänyt ja saattanut Eurooppalaisille tunnetuksi. Muutamain kauppiasten seurassa kulki Livingstone Tanganjikan rantamailta länttä kohden ja tuli Bambarre nimiseen kauppapaikkaan, Manjuema nimisessä maassa. Liki puolen vuotta täytyi hänen täällä viipyä, sillä hän sai jalkoihinsa ajoksia, joista vuoti veristä märkää kun hän astui. Päästyänsä näistä tuskista hän jatkoi matkaansa ja tuli silloin leveän virran luo, joka mutkitteli milloin pohjoista milloin länttä kohden ja joskus eteläänkin. Sen leveys oli paikoin yksi paikoin kolme Engl. peninkulmaa. Erinomaisella kärsivällisyydellä seurasi hän virran kaikkia mutkia kunnes hän näki sen laskevan pitkään ja kapeaan Kamolondo-järveen. Hän kääntyi sitte takaisin eteläänpäin samaa virtaa myöten, kunnes hän tuli samaan paikkaan, jossa hän oli nähnyt Luapula-virran laskeuvan Moero-järveen.