Chapter 7

Tämän järven ympäristöä kuvaa Livingstone erinomaisen kauniiksi. Järveä ympäröi kaikilla puolilla korkeat vuoret, joiden rinteet ovat huippuun saakka runsaimman kasvullisuuden peitteessä. Kovan kosken pauhinalla rientää virta järvestä syvän ja ahtaan vuorisolan kautta, mutta päästyänsä ulommaksi se laajenee ja tyyntyy hiljaisempaan juoksuun, ensin tehden ison mutkan länttä ja lounatta kohden ja sitte pohjoiseen päin kunnes se laskee Komolondo-järveen. Maan asukkaat nimittävät virtaa Lualabaksi, mutta eroittaaksensa sen muista samannimisistä vesistä on Livingstone nimittänyt sen Webbin virraksi erään hyvin rikkaan Englantilaisen muistoksi, joka oli Livingstonen vanhimpia ja parhaimpia ystäviä, Komolondo-järvestä lounaasen päin on toinen suuri järvi, joka Lomame-virran kautta laskee vetensä Lualabaan. Livingstone nimitti tämän järven Lincoln-järveksi, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain murhatun presidentin Lincoln'in muistoksi. Lukijamme tietänee, että presidentti Aaprahami Lincoln vainaja oli se, joka lakkautti orjuuden kotomaassansa ja siten vapautti häpeällisestä ikeestä 4 miljoonaa neekeriä. Hänen ihmisrakkaudesta hehkuvasta mestarillisesta puheestansa, jonka hän piti astuessaan virkaansa, ja jossa hän selitti ne syyt, joihin nojaten hän oli julistanut orjat vapaiksi kotomaassansa, oli Livingstone Englannissa kuullut osan luettavan ja oli siitä erittäin suuresti innostunut. Tätä muistellessaan päätti Livingstone nimittää löytämänsä järven sen miehen nimellä, jonka jalot toimet ansaitsevat kaikkien rehellisten ja totuutta rakastavien ihmisten suurinta kunnioitusta, ja on siten Lincolnin muistolle pystyttänyt muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mitkään kiviset tai metalliset muistopatsaat.

Livingstone seurasi Lualaba-virtaa pohjoiseen päin ja näki siihen yhtyvän sangen monta muutakin virtaa, joista hän merkiksi ainoastaan tärkeimmät karttaansa. Hän saapui viimein Nyangve-nimiseen paikkaan, jossa sanottiin, että siitä pohjoiseenpäin on järvi, johon Lualaba laskee; mutta kova sairaus esti häntä jatkamasta matkaansa, ja hänen täytyi vastoin innokasta haluansa lähteä paluumatkalle Udshidshiin, johon oli hyvin pitkä matka. Sinne hän saapui kantotuolissa melkein vähissä hengin, uupuneena ja kärsien kaikellaisia puutteita.

Pitkä aika kului sen jälkeen ilman että Livingstonesta saapui minkäänlaista sanomaa Eurooppaan ja moni arveli jo häntä kuolleeksi. Jo ruvettiin tuumailemaan retkikunnan lähettämistä häntä etsimään, kun Englannin konsuli Sansibarissa, tohtori Kirk, joka oli ollut Livingstonen seurueessa hänen toisella matkallansa Sambesin alavarrella, sai maaliskuussa 1871 kirjeen kahdelta arapialaiselta kauppiaalta, ilmoituksella, että kristitty matkustaja oli loka- tai marraskuussa edellisenä vuonna ollut arapialaisen kauppiaan Mohammed ben Garbin tykönä Monakoso-nimisessä paikassa Tanganjikan länsipuolella ja että hänellä oli vaan muutamia palvelijoita luonansa ja kärsi suurta puutetta.

Kun tämä tieto tuli Eurooppaan, jossa Livingstonen viimeiset tutkimus- ja löytömatkat olivat vetäneet hyvin suuren huomion puoleensa, ruvettiin heti varustamaan retkikuntaa, joka veisi hänelle apua, ja sitä varten koottiin suuria rahasummia. Luutnanttien Dawsonin ja Henn'in sekä Livingstonen pojan Oswaldin johdolla lähti retkikunta Englannista helmikuussa 1872 ja tuli pian Sansibariin, mutta täällä heitä kohtasi se uutinen, että heidän aikomuksensa oli jo eräs toinen mies ennättänyt täyttää, nimittäin Amerikkalainen Henry Morton Stanley.

Stanley oli New-Yorkissa ilmestyvän suuren sanomalehden New-York Herald'in palveluksessa oleva reporteri, eli matkustavainen uutisten urkkija. Mainitun sanomalehden omistaja James Gordon Bennett oli Pariisissa silloin kun sanoma Livingstonen hädän-alaisesta tilasta oli saapunut Eurooppaan. Hän päätti silloin lähettää lehden kustannuksella Stanleyn Livingstonelle apua viemään, ja hankkimaan tietoa oliko Livingstone enää hengissäkään. Stanley oli silloin Espanjassa, jossa Karlistalaissota riehui paraikaa, ja saatuansa sähkösanomalla kutsumuksen tulla Pariisiin, tuli hän sinne ja lähti heti taas sanomalehden kustannuksella matkalle toisaanne. Ennenkun hänen piti Livingstonea lähteä etsimään, piti hänen kuitenkin ensin käydä useassa paikoin Etelä-Euroopassa ja Aasiassa, ja viimein Intian kautta lähteä Afrikan itärannikolle sieltä tunkeutuaksensa sisämaahan kunnes hän löytäisi Livingstonen. Kaikki nämä retket toimitti Stanley ja kuljettuansa satoja peninkulmia Eurooppalaisille ennen tuntemattomia teitä saapui hän vihdoin marraskuussa 1871 Udshidshiin, jossa hän tapasi Livingstonen sairaana ja kärsien paljon puutetta. Sansibarista lähdettyänsä oli Stanleytä kohdannut kaikellaisia vastahakoisuuksia, niin että hänen täytyi taistella milloin rosvoavia maan asukkaita, milloin nälkää ja omia kapinallisia seuralaisiansa sekä tautia vastaan ja viipyi siten matkallansa rantamaalta Tanganjikan itärannalle saakka 236 päivää.

Kun Stanley tapasi Livingstonen, oli tämä sairaana ja kaiken puutteessa, mutta sillä hoidolla, jota Stanley hänelle antoi, sekä sen avun kautta, jonka hän nyt sai, virkistyi Livingstonen ruumiillinen ja hengellinen voima niin suuressa määrässä, että hän taas ryhtyi tutkimuksiansa jatkamaan. Yhdessä Stanleyn kanssa kulki hän venheillä pitkältä Tanganjika-järven pohjoista ja läntistä rantaa pitkin etsien jotakin tästä järvestä muihin vesiin johdattavaa virtaa. Sellaista virtaa he eivät kuitenkaan löytäneet. Päinvastoin tulivat Livingstone ja Stanley huomaamaan, että Tanganjikasta ei lähtenyt pohjoiseenpäin mitään virtaa, vaan että siihen laski Rusisi. Stanley vietti Livingstonen tykönä joulun ja vielä jonkun aikaa eteenpäin; helmikuussa 1872 lähti Stanley palausmatkalle ja Livingstone seurasi häntä Tabora nimiseen suurempaan kylään, johon Stanley oli tulomatkallansa jättänyt suurimman osan tavaroistansa ja aseistansa. Nämä jätti hän nyt Livingstonelle, joka jäi vielä Afrikaan, ja lähti itse takaisin Sansibariin, palataksensa Englantiin. Sansibarissa Stanley kohtasi sen lähetyskunnan, joka Englannin maatieteellisen seuran toimesta oli lähtemäisillään Afrikan sisämaahan Livingstonelle apua viemään, ja joka siis nyt oli myöhästynyt. Tämän retkikunnan johtajat näkyivät suuresti kadehtivan Stanleyn saavuttamaa kunniaa. Luutnantti Dawson ensin, ja hänen jälkeensä Henn luopuivat retkikunnan päällikkyydestä, ja viimein myöskin Oswald Livingstonekin, hyvin vastahakoisesti, sillä sairaus esti häntä lähtemästä pitkälle matkalle. Stanley kokosi silloin retkikuntaan kuuluvat miehet, ja lähetti heidät erään arapialaisen johdolla menemään Livingstonen luo. Itse hän palasi Englantiin, jossa alussa epäiltiin häntä valhettelijaksi ja petturiksi, jopa väitettiin, ettei hän ollut koskaan Afrikassa käynytkään. Kuitenkin täytyi maatieteellisen seuran jäsenten viimein tunnustaa Stanleyn ansiot Livingstonen auttamisessa ja hän sai Englannin kuningattarelta vastaanottaa kauniin muistolahjan.

Taas kului pitkä aika ilman että oli Livingstonesta saatu mitään varmaa tietoa; mutta v. 1873 alkoi uudelleen kuulua huhuja hänen kuolemastansa, ja kohta saatiin varma tieto, että hän huhtikuun 27 p:nä 1873 oli kuollut Tshitambo nimisen päällikön maassa Bangveolo-järven eteläpuolella olevilla suoperäisillä mailla. Hän oli kauan sairastanut punatautia ja toivoi paranevansa saadakseen jatkaa matkustuksiansa, mutta eräänä aamuna hänen palvelijansa löysivät hänen hengettömänä rukoilevassa asennossa siinä majassa, jossa hän oli sitä ennen asunut.

Hänen uskolliset palvelijansa, joista kaksi, nimeltä Susi ja Chumah, olivat kauimman aikaa pysyneet hänen palveluksessaan, kokivat hänen ruumistansa voidella estääkseen sitä mätänemästä, ja lähtivät viipymättä sitä viemään Sansibariin. Kaikki Livingstonen paperit ja muistoonpanot aivan hänen kuolinpäiväänsä saakka ovat säilyneet ja tulleet Englannin maatieteellisen seuran haltuun.

Matkalla Sansibariin joutuivat Livingstonen palvelijat Fipa nimisen kansan maahan, jossa heitä kiellettiin kuljettamasta ruumista etemmäksi. He keksivät silloin sen keinon, että lupasivat sen haudata, ja kun asukkaat olivat siihen tyytyneet, hautasivat he yöllä jonkun osan tavaroista, jotka olivat tarpeettomat, ja käärivät Livingstonen ruumiin siten, että se oli tavaramytyn näköinen. Täten he onnellisesti saapuivat Sansibariin, josta ruumis lähetettiin Englantiin. Englantilaiset, jotka hautaavat mainioimpain miestensä ruumiit Westminster Abbey-kirkkoon, hautasivat sinne Livingstonenkin maalliset jäännökset.

Etelä-Afrikan tutkijasankari, joka väsymättömällä innolla ja uutteruudella oli elämänsä päämaalia kokenut täyttää, oli nyt lakannut toimestansa. Seuraukset hänen työstänsä eivät kuitenkaan koskaan joudu unhotuksiin, siksi ne ovat liian suuret ja mainiot. Hän oli elänyt Afrikassa yhteensä kolmekymmentä vuotta ja oli joka paikassa osannut voittaa niin hyvin alkuasukkaiden kuin muidenkin kunnioituksen ja rakkauden.

Sivistymättömätkin kansakunnat, joista monet eivät olleet kuulleetkaan valkoisista ihmisistä, nimittivät häntä "hyväksi valkoiseksi mieheksi" tai "hyväsydämmiseksi valkoiseksi mieheksi", säilyttäen häntä aina rakkaassa muistossa.

Eurooppalaiselle sivistykselle on Livingstone avannut suuria vaikutusaloja, rikkaita hedelmällisiä maita, joiden asukkaat vuosituhansia ovat olleet sivistyneille kansoille peräti tuntemattomat. Hänen työnsä jäi tosin häneltä keskitekoiseksi, mutta se on kuitenkin ollut voimallisena kiihoituksena muille tiedemiehille jatkamaan hänen tutkimuksiansa, jota onkin tehty viime ajoilla uutterammin kuin koskaan ennen, ja niiden seuraukset ovat suuremmat, kuin vuosisatojen kuluessa ennen saavutetut.

Mutta ei ainoastaan tieteellisessä, vaan myöskin muissa suhteissa on Afrikassa tehdyistä tutkimuksista ollut hyötyä. Hyvin monessa paikassa, jotka nuo mainiot matkustajat ovat saattaneet Eurooppalaisille tutuiksi, on heidän vaikutuksestansa sekä kristinuskon valo ja sen siunausta tuottavat vaikutukset, että kaupan tuottama aineellinen hyöty päässyt levenemään Afrikan raakuudessa ja orjuudessa kauan kituneille kansakunnille.

Saadaksemme täydellisemmän kuvan Livingstonesta, tulee meidän tarkastaa hänen luonnettansa ja uskonnollisia mielipiteitänsä. Muutamat ovat väittäneet häntä lavertelijaksi ja heikkomieliseksi, että hän muka pitkällisen Afrikassa olonsa kautta oli muuttunut aivan toisellaiseksi mieheksi kuin se kunnioitettava ja vakava lähetyssaarnaaja, joksi hänet tulee tuntemaan hänen ensimmäisistä teoksistaan, hänen kertomuksistansa Etelä-Afrikassa. Nämä väitökset, joita ainoastaan hänen kadehtijansa ovat voineet levitellä, ovat kumminkin aivan vääriä. Livingstone, jos kukaan, oli hiljainen ja harvapuheinen mies; hänen puheessaan ilmestyi aina hiljainen leikillisyys, jota hän ei milloinkaan ystäviensä seurassa säästänyt. Hänen naurunsa oli aina niin viettelevä, että se sai kaikki hänen seurassaan olevat nauramaan. Se väitös, jonka hänen entinen matkatoverinsa, Englannin konsuli Sansibarissa tohtori Kirk oli lausunut, että muka Livingstone ei paperille pannut huomioitansa ja tieteellisiä tutkimuksiansa, on myöskin väärä, sillä hänen matkoiltansa on tallessa hänen päiväkirjansa, joissa melkein jokainoalta päivältä on muistoonpanoja ja tarkkoja tietoja kaikista seikoista, joita hän oli ottanut tutkiakseen. Kaikki hänen tekemänsä kartat osoittavat, että hän on ne valmistanut huolellisesti ja ahkerain töiden kautta saavutetulla kokemuksella. Mitä siihen ilkeään väitökseen tulee, että muka Livingstone viimeisellä matkallansa olisi mennyt naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa, siitä ei tarvitse muuta sanoa, kuin että se on perätön valhe, joka on häpeäksi sille, joka julkeaa yhdistää sellaisen parjauksen tohtori Livingstonen nimen kanssa.

Tutkittakoon vaikka kuinka tarkasti Livingstonen luonnetta miltä puolelta hyvänsä, niin ei siitä löydy sellaista puolta, jota voitaisiin sanoa huonoksi. Sitä seikkaa ovat hänen kadehtijansa kyllä moittineet, että hän ei ollut oikein hyvässä ja ystävällisessä suhteessa Englannin maatieteellisen seuran kanssa, mutta siihenkin on aivan luonnolliset syyt. Hän oli hellätuntoinen siinä suhteessa, ettei hän sallinut keksinnöitänsä ja muistoonpanojansa niin muutella ja mestaroida kuin hyvin monet ilmatieteen tutkijat, jotka tätä tiedettä olivat koko ikänsä tutkineet ainoastaan kotonansa oman pöydän ääressä, olivat halukkaat ja valmiit tekemään. Tällainen korjailemisen into yltyi usein niin suureksi, että sellaisia seikkoja, jotka monet matkustajat olivat omin silmin nähneet ja yksimielisesti kertoivat samalla tavalla, kuitenkin Englannissa väitettiin vääriksi, siitä syystä, että kotona olevat tiedemiehet olivat saaneet päähänsä toisellaisen ajatuksen asiasta. Niin olivat esim. tiedemiehet Galton ja Beke väittäneet aivan valheeksi, että mitään Tanganjika-järveä ollenkaan on, koska he olivat saaneet toisellaisen ajatuksen asiasta, vaikka neljä eri matkustajaa oli käynyt tämän järven rannalla ja kukin antanut siitä kertomuksensa. Nuo kotona oppineet olivat näet kuulleet jonkun arapialaisen kauppiaan kertovan, että Keski-Afrikassa on summattoman suuri järvi, ja tahtoivat sen vuoksi kartoillensa piirustaa Tanganjikan, Niassan ja Niilin lähde-järvet yhdeksi ainoaksi järveksi, vaikka monet monituiset matkustajat olivat näyttäneet toteen, että järviä oli ainakin kuusi, joilla jokaisella on oma erityinen nimensä. Oliko siis kumma jos Livingstone ei mielellänsä ehdottomasti jättänyt monivuotisten vaivojensa hedelmiä sellaisten miesten arvosteltaviksi, vaan kääntyi sellaisten ystäväinsä puoleen, joiden hän tiesi oman kokemuksen nojalla pitävän arvossa muiden tutkimuksia, ja tietävän, ettei hän varmana asiana esitellyt kirjoituksissaan muuta kuin sen, minkä hän oli tutkimalla itse tullut varmaan tietämään? Jokainen etevä tutkija on tarkkatuntoinen sen suhteen, ettei hänen tutkimuksiansa väärennetä. Jos Livingstone tunsi harmia siitä, että hänen työnsä hedelmien kanssa siten meneteltiin, niin siitä ei häntä millään tavoin voi moittia; sitäpaitse on hänen suhdettansa Englannin maatieteelliseen seuraan monella taholla kuvattu pahemmaksi kuin se olikaan.

Hänen luonteessansa on monta hyvin miellyttävää ja rakastettavaa puolta. Hänen lempeä tyyneytensä ja rohkea luottamuksensa työnsä menestymiseen eivät häneltä koskaan kadonneet. Hänen suustansa ei päässyt milloinkaan valitusta tuskallisesta levottomuudesta eikä hänen pitkällinen poissa-olonsakaan kotoa omaistensa luota saanut häntä surullisiin vaikeroimisiin. Vaikka hänellä oli tilaisuus kotona viettää rauhallista mukavaa elämää sivistyneen ja hienon yhteiskunnan keskuudessa ja nauttien kaikkea, mitä aineellinen varallisuus ja oppineiden ylhäisimpäin kansalaisten kunnioitus sekä perheen läsnäolo olisivat hänelle voineet tarjota, valitsi hän kuitenkin mieluummin vaivaloiset tutkimukset Afrikan tuntemattomissa aarniometsissä ja terveydelle vahingollisilla suomailla, sillä hän oli pannut elämänsä päämääräksi tutkia ja tunnetuiksi saattaa nämä maat niin suuressa määrässä kuin hänen voimansa sallivat. Hänessä tapaamme todellakin uljuutta, jäykkyyttä ja kestäväisyyttä suurimmassa mitassa. Vaikka hänen mielensä paloi päästä kotiin, ei hän kuitenkaan jättänyt työtänsä kesken.

Hänen sielunvoimistaan on erittäinkin merkillinen hänen erinomaisen hyvä muistinsa. Kun Stanley oli hänen kanssansa Udshidshissa, ihmetteli hän suuresti, että Livingstone ulkoa luki pitkiä runoja Englannin etevimpäin runoilijain teoksista, vaikka hän pitkään aikaan ei ollut tilaisuudessa saada kirjoja käsiinsä. Mutta tämä seikka lienee selitettävä siten, että sellainen muisti, jota ei ylen paljon uusilla asioilla vaivata, uudistaa kaikki ennen saadut tiedot ja painaa ne sitä tarkempaan talteen. Hänen vanha ulkomuotonsa, hänen pitkää ikää ja monia vaivoja osoittava raskas käyntinsä, hänen koukistuneet hartiansa ja harmaa partansa peittivät toisennäköisen kuoren alle sen vilkkaan leikillisyyden ja hänen elonvoimasta hehkuvan ja voimakkaan sielunsa runsaat lahjat, jotka hänessä piilivät ja tulivat aina esiin kun hän kertoi lukemattomia leikillisiä pilajuttuja tai kertomuksia entisistä metsästysretkistä, joissa päätehtävä aina oli jollakin hänen ystävistänsä. Omia ansioitansa hän ei milloinkaan kiitellyt.

Kun Livingstonen luonnetta tarkastetaan uskonnolliselta kannalta, täytyy hänestä sanoa, että uskonto hänessä parhaiten ilmestyy hänen elämässänsä ja töissänsä. Uskonto näyttäytyi Livingstonessa parhaimmalta puoleltansa. Se johti aina hänen käytöstänsä sekä hänen omia palvelijoitansa, että pakanallisia maan asukkaita ja ulkokullattuja Arapialaisiakin kohtaan ja kaikkia muitakin kohtaan, joiden kanssa hänellä oli jotakin tekemistä. Uskonto oli hänen tehnyt hiljaiseksi ja hurskaaksi kristityksi; ihmisluonnossa oleva raakamaisuus ja yksipäisyys oli hänestä kadonnut ja poistunut. Hän oli tullut erittäin ystävälliseksi seurakumppaniksi ja erittäin lempeäksi isännäksi. Ensi kerran tullessaan Udshidshiin sai hän Arapialaisten ja heidän jälkeistensä puolelta kokea vihamielisyyttä ja kaikellaista kiusaa, mutta hänen tyyni ystävällisyytensä ja lempeä iloinen luonteensa muutti kaikkien mielet niin, että häntä siellä viimein yleisesti kunnioitettiin. Yksin muhamettilaiset, jotka yleensä eivät koskaan liioin osoita ystävyyttä kristittyjä kohtaan, olivat häneen mieltyneet eivätkä milloinkaan kulkeneet hänen huoneensa ohitse häntä tervehtimättä, tavallisesti lisäten sanat: "Jumalan siunaus sinua seuratkoon!" -- Joka sunnuntaiaamuna keräsi hän ympärillensä vähäisen ystäväpiirinsä ja luki yksinkertaisella luonnollisella äänellä rukouksia ja jonkun luvun raamatusta; sen jälkeen hän piti tästä lyhyen selityksen, jota kaikki kuulijat tarkkuudella ja utelijaina kuuntelivat.

Se seikka, että Livingstone niin suuressa määrässä on jaksanut kestää kaikkia niitä vaivoja, joita Keski-Afrikan Eurooppalaiselle sopimaton ilmanala ja vaivaloisen matkustuksen rasitukset ylenpalttisen runsaasti tarjoavat, ei ole yksinomaisesti sanottava hänen lujan ruumiinrakennuksensa, vaan myöskin hänen kohtuullisen ja säännöllisen elämänsä ansioksi. Hänen oma lääkäri-taitonsa pelasti myöskin hänen monta kertaa turmiollisista taudeista, jotka ovat Afrikan ilmanalassa tavallisia, ja jotka olisivat paljon aikaisemmin tappaneet tottumattoman matkustajan.

Olemme koettaneet täten antaa lukijalle kuvan Livingstonen luonteesta ja hänen vaiherikkaasta elämästänsä sekä lyhykäisesti kertoa pääkohdat hänen toimistansa, jotka parhaiten todistavat mikä suuri ja jalo henki asui hänen rinnassansa ja millä uutteruudella hän pitkitti työtänsä, jonka seurauksena viimein oli, ettei hän kotomaassa omaistensa seurassa saanut päättää päiviänsä, vaan kuoli kaukana villien raakalaisten maassa, etäällä kaikista sivistyneistä ihmisistä ilman mitään helläin ja rakkaiden ystäväin apua.

Mutta häntä elähytti aina se toivo, että Kaikkivaltias hänen työllensä antaisi sen menestyksen, että siitä seuraisi siunausta ja edistystä Keski-Afrikan kurjuudessa eläville asukkaille ja toivokaamme, että myöskin niin tapahtuu, sillä ovathan Eurooppalaiset useissa paikoin jo perustaneet uudisasuntoja, lähetyssiirtokuntia ja kauppapaikkoja noiden pimeydessä vaeltavain pakanain keskuuteen, eikä kukaan voine kieltää, että etupäässä tohtori Livingstonen työ, hänen ihmisrakkautta henkivät kirjoituksensa ja uutterat muistutuksensa kotomaansa hallitukselle ovat aikaansaaneet sen, että orjakauppa on englantilaisten sotalaivojen avulla erittäin suuressa määrässä saatu vähennetyksi sekä Atlantin, että Intian-meren puolella. Kaikkien täytyy myöntää, että uuttera ja vaatimaton lähetyssaarnaaja ja matkustaja Taavetti Livingstone on töillään tehnyt nimensä ikuisesti muistettavaksi ja että hän on osoittanut olleensa sellainen ihmiskunnan ystävä, jommoisia sangen harvoin tavataan.

MUISTUTUS.

Kartalla on selvyyden vuoksi merkitty ainoastaan ensimmäinen ja kolmas matkustus. Toisen matkustuksen jälkiä on lukian helppo löytää nimien avulla, ja sen merkkiminen olisi melkein tarpeeton, koska se suureksi osaksi tapahtui pitkin Sambesi- ja Shire-jokea.

[Kuva: Etelä-Afrikan kartta.]

VIITESELITYKSET:

[1] Englannin peninkulmia menee noin 6,61 yhteen Suomen peninkulmaan.]

[2] Boer'eiksi (luetaan: buur) sanotaan niitä valkoisia Afrikassa syntyneitä Hollantilaisten, Saksalaisten ja hugenottien jälkeläisiä, jotka asuvat villien kansojen naapureina Kap-maan rajamailla.]

[3] Septuaginta'ksi sanotaan alkuperäisestä hepreankielisestä tekstistä kreikan kielelle käännettyä vanhaa testamenttia.]

[4] Lukijamme tietänevät, että tämä on lyhdyntapainen kone, jonka avulla voidaan suurennuslasien lävitse pimeässä kuvata kaikenmoisia kuvia seinälle tai jollekin eteen pingoitetulle esiripulle.]

[5] Kun Kvango-laakso on päiväntasaajan eteläpuolella, niin näkyy aurinko keskipäivällä tietysti suoraan pohjoisessa.]

[6] Oikeata talvea ei tietysti ole, vaan sitä vastaava sateinen vuoden aika, joka alkaa huhtikuussa, ja on paljon lyhyempi kuin talvi meillä.]