Chapter 5

Tultuansa Kilimaniin, Sambesin suulla, sai Livingstone kuulla, että Englannin hallitus sekä Kap-maan siirtokunnan hallitus olivat pitäneet paljon huolta hänestä ja lähettäneet laivan häntä vastaanottamaan Sambesin suulla, mutta että laivan väestön päämiehet olivat laivalta maalle tullessaan hukkuneet, sillä Sambesin suu on melkein täynnä salakaria. Tällainen uutinen tuntui niin lempeän miehen kuin Livingstonen mielestä kumminkin katkeralta. Hän otti muutamia seuralaisistansa Kilimaniin saakka, vaikka huonon vuodentulon vuoksi olikin vaikea saada elatusta, että nämä saisivat nähdä valtameren. Makololot olisivat mielellänsä seuranneet etemmäksikin, vaan Livingstone oli epätietoinen miten hän itsekään pääsisi Englantiin. Oltuansa kuusi viikkoa Kilimanissa sai hän kuitenkin erään Englantilaisen laivan mukana Kap-kaupungista 150 puntaa matkarahoja sekä kaikellaisia muita tarpeita. Samalla laivalla pääsi myös Livingstone maksutta Mauritius-saarelle, josta hän sitte palasi Egyptin kautta Englantiin.

Hän otti mukaansa matkaseuransa päämiehen Sekvebun, joka oli älykäs mies ja oli monta hyvää työtä tehnyt hänelle, sillä Livingstone tunsi olevansa suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle ja tahtoi tehdä Sekeletun mieliksi, joka oli käskenyt häntä ottamaan koko seurueen kotiinsa saakka. Suuret matkakustannukset estivät Livingstonea ottamasta toistakin miestä mukaansa, joka seurueesta oli ainoa jäljellä hänen mukanansa. Tätä koki Livingstone peloittaa tulemasta mukaan sanoen hänen kuolevan jos tulisi niin kylmään maahan kuin Englantiin. "Siitä ei ole lukua," vastasi tämä, "salli vaan minun kuolla jalkojesi juuressa".

Kun Livingstone ja Sekvebu Kilimanissa erosivat ystävistänsä, oli kova myrsky, joka olisi voinut peljättää vanhojakin merimiehiä. Aallot pauhasivat niin korkeina, että kun laiva oli laineen pohjalla ja vene toisen laineen takana, niin ei sinne näkynyt laivan mastojakaan. Sekvebu näki nyt ensi kerran valtameren. Vene nousi laineen harjalle ja syöksi siitä nopeasti eteenpäin sellaisella vauhdilla, että se törmäsi toista aaltoa vastaan kuin karille; suuret hyökylaineet syöksivät vettä veneen ylitse ja kaikki näytti hukkuvan. Mutta vene syöksee vaan laineen halki ja jatkaa kulkuansa laivalle; sillä välin yksi merimiehistä ammentaa vettä venheestä ämpärillä niin paljon kuin kerkiää. Sekvebu-parka kysyi peljästyneenä: "Tälläkö tavoin teillä on tapa matkustaa?" Livingstone hymyili ja vastasi: "No niin, kuten näet," ja koki häntä lohduttaa ja rohkaista. Sekvebu oli tosin eläessään nähnyt venheitä paljon ja monellaisia, mutta mokomaa hän ei ollut ikänään nähnyt. Kun he saapuivat laivalle, heilui se niin ankarasti, että maamoukat, -- joksi Livingstone nimittää itseänsä ja Sekvebua -- tottumattomina vesillä kulkemaan eivät millään tavoin voineet köysiä myöten nousta laivaan, vaan heille täytyi laskea alas istuin, jossa he hinattiin ylös aivan kuin naiset, jotka joskus käyvät laivaa katsomassa. Laivalla heidät vastaanotettiin suurimmalla ystävyydellä ja olivat siellä pian tottuneet kaikkeen, paitse Livingstone -- omaan äidinkieleensä, jota hän ei ollut puhunut puoleen neljättä vuoteen, ja oli jo kolmentoista vuoden kuluessa sitä ennen siitä melkoisesti vieraantunut. Hän arveli siis laivalla olleensa hyvinkin naurettava keskustelukumppani, kun hän luuli tuntevansa äidinkielensä täydellisesti, mutta puhuessa ei keksinytkään sanoja.

Laivalla oppi Sekvebu vähän Englannin kieltä ja oli tullut upserien sekä miehistön lemmikiksi. Olo sotalaivalla pani alussa hänen päänsä pyörälle, kun kaikki hänestä oli niin outoa; mutta Livingstonelle hän virkkoi usein: "Sinun kansalaisesi ovat oikein kelpo miehiä," ja ihmetteli "kuinka kummallista tämä maa oli, jossa näkyi -- pelkkää vettä". Alituinen jännitys, jossa hänen kehittymättömät sielun voimansa olivat, vaikutti viimein, että hän tuli mielipuoleksi ja rupesi tappamaan itseänsä. Livingstone sai hänen toki rauhoitetuksi, vaan ainoastaan lyhyeksi ajaksi, Upserit kehoittivat Livingstonea panemaan Sekvebun kahleisiin, mutta sitä ei hän tehnyt, sillä hullut muistavat usein kovan kohtelun, jonka ovat saaneet kärsiä, eikä Livingstone tahtonut, että Sekeletun maassa sanottaisiin hänen kohdelleen tämän etevimpiä miehiä samalla tavalla kuin he ovat nähneet orjia kohdeltavan. Sekvebu hukutti viimein itsensä Mauritius-saaren satamassa ja olisi kyllä voinut pelastua jos hän olisi tahtonut, sillä hän oli hyvä uimari. Onnettoman Sekvebun ruumista ei koskaan löydetty.

Mauritius-saaren raitis ja viileä ilmanala virkisti suuresti matkoistaan väsynyttä Livingstonea, jonka asukkaat vastaanottivat suurella ystävyydellä: hänen isäntänsä, kenralimajuri Hay pakoitti ystävällisesti hänet viipymään luonansa kunnes hän oli monista vaivoistaan virkistynyt ja tullut terveeksi afrikalaisesta kuumetaudista, jota hän kauan oli sairastellut. Marraskuulla lähti Livingstone vihdoin punasen meren tietä Egyptiin ja sieltä Englantiin, johon hän saapui joulukuulla 1856.

Kotimaassa hän vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella ja kunnioituksella. Hänelle koottiin kansallispalkintona 20,000 puntaa eli noin puoli miljonaa markkaa.

Livingstonelle oli onnistunut hänen suuri aikeensa matkustaa Etelä-Afrikan poikki merestä mereen ja tällä retkellänsä hän teki tunnetuksi nämä maat, joista Europan tiedemiehillä ei ennen ollut vähintäkään luotettavaa tietoa. Etelä-Afrikan sisämaat, joita ennen oli pidetty autioina erämaina, näytti Livingstone olevan suuria hedelmällisiä alankoja, jotka tavallisesti eivät olleet paria tuhatta jalkaa ylempänä meren pintaa. Hän oli keksinyt Etelä-Afrikan suurimman jälkeisen virran ja tutkinut sen juoksun melkein sen lähteistä suuhun saakka. Vasta meren rantamaiden läheisyydessä tavataan ylänköjä ja korkeampia selänteitä, jotka eivät nekään kohoa hyvin korkeiksi. Ne kansakunnat, joiden maiden kautta hän oli kulkenut, olivat melkein kaikki olleet rauhallisia ja sillä hengellisellä kannalla, että ne voivat vastaanottaa korkeampaa sivistystä. Suurimmaksi osaksi oli heille pohjoisempien maiden turmio, orjakauppa, tuntematon ja monet heistä sitä inhosivat. He elävät järjestetyissä yhteiskunnissa, heillä on pysyväiset asuinsijat ja he harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoakin. Metsästys on heille kuitenkin tärkeä elinkeino ja sen vuoksi onkin heidän elämässään vielä paljon raakuutta nähtävänä. Maan hedelmällisyys on erinomainen, vaikka paikoittain terveydelle vahingollinenkin. Kuitenkin on monta seutua, jotka terveellisen ilmanalansa ja hedelmällisen maanlaatunsa vuoksi ovat erittäin sovelijaat suurenkin ihmisjoukon elättämiseen. Maanviljelys on vielä hyvin alkuperäisellä ja yksinkertaisella kannalla. Kun maanpinta on parin tai kolmen tuuman syvyydestä saatu kuokituksi, pistää kylväjä lapiolla maahan vähäisen kuopan. Siihen hän kourastaan pudottaa muutamia maissin siemeniä ja peittää ne mullalla, jonka hän sysää kuoppaan jalallansa. Neljän kuukauden kuluttua saa hän varman runsaan sadon, tavallisesti satakertaisen, joskus suuremmankin.

Etelä-Afrikassa on usein voimallisten päällikköin toimesta syntynyt suuria valtakuntia heidän valloitustensa kautta, mutta ne hajoavat tavallisesti heidän kuoltuansa. Varsinkin ovat Kafferilais-heimokunnat viime aikoina sellaisia perustaneet. Niin ovat Matebelet Mosilikatsen johdolla perustaneet suuren ja mahtavan valtakunnan Sambesin keskikohdan eteläpuolelle; Makololot Sebituanen johdolla Sambesin ylävarrelle eli Liambeyn ympäristölle, ja pohjoisempana asuvat Londa-heimokunnat ovat jo kauan aikaa sitte perustaneet Muatajanvon johdolla voimakkaan valtakunnan, jonka asukkaat kuitenkin ovat toista heimokuntaa kuin Kafferit, sillä heillä on iho aivan toisennäköinen, nimittäin kellertävä, niin että he ovat keltatautia sairastavien Etelä-Eurooppalaisten näköisiä. Heidän ja etelämpänä asuvien heimokuntien kielien välillä on kuitenkin niin suuri yhtäläisyys, että se selvästi todistaa heidän olevan samaa sukuperää.

IV.

Niin innokas mies kuin Livingstone, ei malttanut kauan viivytellä kotimaassansa, vaan lähti jo vuoden 1858 alussa Englannista Afrikaan jatkamaan tutkimuksiansa. Häntä kehoitti tähän monta seikkaa. Ensiksikin oli hän jättänyt seuralaisensa Teteen ja luvannut johdattaa heidät takaisin heidän kotimaahansa, eikä tahtonut rikkoa heille antamaansa lupausta. Mutta vielä oli Livingstonen tarkoitus vaikuttaa voimiensa mukaan kristinuskon levittämistä ja vastustaa orjakauppaa niin paljon kuin suinkin; sitäpaitse oli hän päättänyt tarkoin tutkia Sambesi-virran kulkua Viktoria-kosken ja Teten välillä, joka matka vielä oli tuntematon koska hän oli sen matkan kulkenut maata myöten, eikä seurannut virran rantoja. Useat oppineet herrat, jotka eivät olleet koko maassa käyneet, rupesivat näet epäilemään, että Viktoria-kosken ja Sambesi-virran välillä olikaan mitään yhteyttä.

Täten alkoi siis Livingstonen _toinen_ tutkimusretki, joka kesti vuodesta 1858 vuoteen 1864 saakka. Tilan vähyys tässä kirjassa estää niin tarkoin kertomasta tätä ja hänen kolmatta retkeänsä Afrikassa kuin hänen ensimmäistä retkeänsä, vaikka hän näillä jälkimmäisilläkin retkillä on tehnyt yhtä tärkeitä ja suuria keksinnöitä.

Livingstonen toisella tutkimusmatkalla oli hänen mukanansa useita muita Eurooppalaisia, niiden joukossa hänen veljensä Charles, tohtori Kirk ja useita lähetyssaarnaajia. Heillä oli mukanansa pieni höyrylaiva, joka oli mukavamman kuljetuksen vuoksi rakennettu siten, että sen voi hajottaa kolmeen eri osaan. Tällä höyryvenheellä he toivoivat voivansa tarkemmin ja helpommin tutkia Afrikan virtoja.

Tultuansa Portukalilaisten vähäiseen kaupunkiin Mosambik'iin Afrikan itärannalla, laitettiin höyryvene kuntoon ja matkustajat tulivat Sambesi-virran suulle, josta he virtaa myöten kulkivat Teteen; täältä Livingstone teki monta retkeä marraskuussa 1858 ja tammikuulla 1859 virtaa ylöspäin Kebrabasa-nimisten koskien luo, mutta täällä huomattiin mahdottomaksi päästä tuolla pienellä laivalla etemmäksi ja Livingstone palasi Teteen, josta hän kirjoitti Englantiin ja tilasi toisen mukavamman pikkulaivan itsellensä. Mutta ennenkun tuo uusi höyryvene saapui perille, teki Livingstone vielä useita tutkimusretkiä entisellä. Hän oli nähnyt, että Sambesi-virran suupuolella siihen laskeutuu lisävirta pohjoisestapäin, vaan tämä lisävirta, nimeltä Shire, oli vielä peräti tuntematon. Portukalilaiset eivät siitä tietäneet antaa mitään tietoja; he sanoivat koettaneensa kulkea sitä ylöspäin, mutta virrassa oli muka kasvanut niin tiheässä vesikasveja, että ne estivät kulkua; pääsyy miksi Portukalilaiset eivät päässeet kulkemaan virtaa ylöspäin, lienee kumminkin ollut se seikka, että asukkaat rannoilla olivat ampuneet heitä myrkytetyillä nuolilla. Livingstone lähti tammikuulla 1859 Shire'ä tutkimaan ja hänkin sai kokea vihollista kohtelua. Vaimot pakenivat joka paikassa mihin hän miehineen tuli ja miehet seurasivat rannoilla, valmiina käyttämään nuoliansa ja jousiansa estääksensä häntä maalle nousemasta. Tingane nimisen kylän kohdalla keräytyi heitä yli 500 estämään Livingstonea etemmäksi pääsemästä, mutta kun hän oli saanut heille selvitetyksi, ettei hän miehineen ollut heidän vihollisensa Portukalilainen eikä orjakauppiaskaan, vaan toista kansaa, joka koki orjakauppaa vastustaa, niin he tulivat hyviksi ystäviksi ja Livingstone taisi jatkaa matkaansa esteettömästi, kunnes hän saapui erään kosken luo, jonka hän nimitti _Murchison_-koskeksi Tämän kosken yläpuolelle ei Livingstone enää voinut höyryvenheellä kulkea ja palasi sen vuoksi takaisin Teteen.

Parin kuukauden kuluttua lähti Livingstone uudestaan tutkimusretkille näille seuduille ja tällä kertaa asukkaat vastaan ottivat hänet suurella ystävyydellä. Livingstone jätti silloin pienen höyrylaivansa Shibise nimisen kylän kohdalle ja jatkoi tutkimusretkeänsä maata myöten, joten hän huhtikuussa tuli Shirva nimisen järven luo, muutaman päivän matkan päähän Shire-virrasta koilliseen päin. Tämä järvi oli ennestään Eurooppalaisille niin tuntematon, ettei sitä tiedetty olevankaan. Livingstone huomasi sen hyvin rikkaaksi eläimistä, sillä siinä oli summaton joukko kaloja, krokotiilejä, ja virtahepoja. Sitäpaitse siinä oli hyvin runsaasti verimatoja. Järvi oli noin 60 tai 80 engl. peninkulman pituinen ja parikymmentä peninkulmaa leveä. Vesi tässä järvessä on suolaisenpuoleista, josta Livingstone päätti, ettei siitä lähde mitään virtaa, ja tätä arvelua eivät myöhemmät tutkimukset olekkaan kumonneet. Järveä ympäröivät korkeat vuoret, joiden korkeimmat huiput kohosivat 6-8,000 jalan korkeuteen. Maa oli hyvin hedelmällistä ja matkustajat viipyivät siellä jonkun aikaa, mutta kun heillä ei ollutkaan tarkoituksena täällä laveampiin toimiin ryhtyä, niin palasivat he vieläkin Teteen.

Tetestä lähti Livingstone jo seuraavan elokuun ajalla uudelle retkelle, tullaksensa suuren Niassa-järven luo, jota alkuasukkaat nimittivät myöskin _Niinjesi_ eli Tähtijärveksi. Matkalla löysi Livingstone lähteen, jossa vesi oli kiehuvan kuumaa. Lähteestä lähti puro, joka alkupäässä oli niin kuuma, että siinä voi keittää munia ja vielä 50 kyynärän päässä lähteestä taisi sen vettä käyttää lämpimänä kylpypaikkana. Puron kirkas vesi oli houkutellut hyönteisiä ja muita pieniä eläviä laskeumaan puroon, mutta ne olivat siinä kaikki kuolleet.

[Kuva: Mangandshalainen kankuri.]

Siinä maassa, johon Livingstone tuli, lähdettyänsä Shire-virran rannalta, asui Mangandsha-niminen kansa, joka harjoitti maanviljelystä ja osaksi teollisuuttakin, sillä jokaisessa kylässä oli taitavia seppiä, raudan sulatus-uuni ja hiilipolttimot. Asukkailla oli tietysti vakinaiset asuinpaikat ja he viljelevät ohraa ja pumpulia. Pumpulista naiset kehräävät lankaa, josta miehet kutovat vaatetta. Tämä työ käy kuitenkin hyvin hitaasti heidän yksinkertaisten työkalujensa vuoksi. Luonteeltaan he ovat rauhallisia ja ystävällisiä. Heidän joukossaan tavataan myös taitavia savi-astian tekijöitä ja kelpo korien palmikoitsijoita. He tahtovat mielellään koreilla kaikellaisilla koristuksilla, esim. helminauhoilla, messinkirenkailla, y.m. vaikka heidän koristeensa eivät aina heitä tekisikään kauniimmaksi. Vaimot esim. venyttävät ylähuulena niin pitkäksi, että se viimein on inhottavan näköinen, mutta kun "muoti" niin vaatii, niin sitä hekin noudattavat. Tämä huulen venyttäminen tapahtuu siten, että siihen puhkaistaan reikä, johon pannaan puusta tai jostakin muusta aineesta tehty koriste, jolla reikä vähitellen laajennetaan. Koristetta, jota nimitetään pelele'ksi, kannetaan sittemmin aina huulessa. Toinen yleinen tapa Mangandsha-kansan keskuudessa on oluen juonti. Olutta he valmistavat hirssi-viljasta, jota he viljelevät, ja tavallisesti sai Livingstone seuralaisineen vastaanottaa lahjaksi suuren astiallisen olutta kun hän tuli johonkin kylään. Parin päivän vanhana tämä juoma on virkistävää ja hyvän makuista, mutta vanhentuneena se muuttuu väkeväksi ja pahaksi nauttia. Joskus tapasi Livingstone koko kyläkunnan juovuksissa tästä juomasta.

Livingstone oli jättänyt pienen höyrylaivansa Shire-virrassa olevien useiden koskien alapuolelle, joita yhteisellä nimellä nimitetään Murchison-koskiksi, ja kulki jalkaisin seuraten Shiren juoksua. Noustuansa ylämaahan löysi hän tovereineen erittäin miellyttävän ja kauniin seudun, jolle luonto suurimmassa määrässä oli tuhlannut lahjojansa. Maan laatu oli erinomaisen hedelmällinen ja ilmanala raitis ja terveellinen. Asukkaita on täällä hyvin tiheässä ja he ovat paljon etevämmällä sivistyskannalla kuin monet sisämaan kansat. Heillä on tapana asua kyläkunnissa, joilla kullakin on päällikkönsä. Tämä taas voi olla ylipäällikkö monen kyläkunnan yli ja hänelle maksetaan veroa, joka velvoittaa hänet vaaran ja hädän uhatessa puolustamaan alamaisiansa. Jos hän sen laiminlyö, laiminlyövät myöskin alamaiset veron maksun, mutta tunnustavat siinä kuitenkin tekevänsä väärin laillista päällikköänsä vastaan.

Huomiota ansaitseva vaikka inhottava tapa on Mangandsha-kansalla myrkkyjuoman kautta todistaa jonkun syyttömyyttä tai syyllisyyttä johonkin asiaan. Jos syytetty juotuansa myrkkyjuoman, jota sanotaan muave, ei kuole, julistetaan hän viattomaksi, mutta päinvastaisessa tapauksessa katsotaan häntä syylliseksi. Taikausko tekee, että jokainen epäilemättä juo myrkkyä näyttääksensä viattomuuttansa. Tietysti tällainen tapa on vaatinut summattoman monta ihmishenkeä ja vaatii vieläkin, kunnes se saadaan lakkautetuksi. -- Livingstonen tullessa erääsen kylään, oli sen päällikkö edellisenä päivänä kestänyt onnellisesti tällaisen koetuksen ja hänen alamaisensa osoittivat sen johdosta iloansa siten, että he joivat olutta, tanssivat ja löivät rumpua kaksi vuorokautta yhtämittaa.

Uskonnolliset käsitteet Mangandsha-kansan keskuudessa ovat hyvin yksinkertaiset. He uskovat korkeimman olennon olevaksi, jota he nimittävät Mpambé eli Morungo, jo myöskin ihmissielun kuolemattomuuden. Eräs vanha kylänpäällikkö selitti: "Täällä maailmassa elämme ainoastaan muutamia päiviä, mutta kuoleman jälkeen me elämme vielä kerran; missä ja minkälaisessa tilassa tahi seurassa, sitä emme tiedä, sillä kuolleet eivät tosiaan palaja sitä meille sanomaan. Joskus palajavat kuolleet ja näkyvät meille unessa, mutta he eivät koskaan puhu, eivätkä sano mihin he ovat menneet tahi miten heille on käynyt".

Syyskuussa v. 1859 saapui Livingstone seuralaisineen Niassa-järven eteläpäähän, josta Shire-virta alkaa. Shiren laakso on alkupäässä noin 12 engl. peninkulman levyinen ja sitä rajoittavat korkeat kukkulat. Koska kulovalkea, joka poltti suuret kuivettuneet heinäiset maat, levitti äärettömän paljon savua ympäri koko seutua, niin eivät matkustajat voineet kauaksi nähdä. He eivät kauan viipyneet Niassan rannoilla, vaan palasivat takaisin laivallansa rantamaalle, virkistääksensä siellä voimiansa uusille retkille.

Livingstone lähti jälleen Sambesi-virtaa myöten Teteen, josta hän lähti viemään Makololoja takaisin heidän omalle maallensa. Niistä, jotka hän oli tuonut mukanansa sisämaasta, oli vaan 100:n paikoilla elossa, mutta monet näistäkin olivat pitkällisen kotoa poissa-olon ajalla Tetessä hankkineet itselleen vaimoja ja lapsia ja karkasivat Livingstonen seurueesta takaisin, sillä he eivät voineet vaimojansa viedä kotomaahansa koska useimmat heistä olivat orjia, eivätkä heidän vaimonsa voineet lähteä isäntiensä luota, ja puolisoiden välinen side oli niin luja, etteivät miehet sitä voineet katkaista. Jäljelle jääneiden kanssa jatkoi Livingstone matkaansa sisämaahan pitkin virtaa. Kebrabasa-koskien ohitse täytyi heidän kiertää maata myöten ja sitte jatkettiin matkaa taas venheillä. Mainittujen koskien ympärillä olevaa seutua kuvaa Livingstone erittäin kauniiksi. Summattoman suuret metsät, joissa kasvaa kaikellaisia kallisarvoisia puita, peittävät ympärillä olevat kukkulat. Suurin putous koko Kebrabasa-koskijaksossa on Morumbva, jonka putous on noin 20 jalkaa. Mutta kuu nämä kosket kulkevat syvässä rotkossa jyrkkäin kallioiden välissä, niin nousee vesi niissä tulvan aikana noin 80 jalkaa korkeammalle ja silloin katoaa vähäiset putoukset, kivet ovat syvälle veden alle haudatut ja väkevä höyrylaiva voisi kenties nousta vastavirtaan Sambesin ylävarrelle.

Livingstone poikkesi viimein pois Sambesin varrelta Songve nimisen lisävirran kohdalla ja jatkoi matkaansa maata myöten Viktoria-koskelle saakka. Korkealta vuorelta kosken alapuolella oli matkustajilla kaunis näkö-ala koko kosken yli monine mutkinensa. Se syöksee, kuten jo on kerrottu, äkkitaitteisissa polvissa mutkittelevan kalliorotkon kautta. Tarkempien mittauksien kautta sai Livingstone tutkituksi, että Viktoria-koski syöksee kahta vertaa korkeammalla putouksella kuin Niagara! Veden paljous on kuitenkin Niagarassa suurempi. Tohtori Livingstonen veli, joka oli käynyt Amerikassa ja nähnyt tuon mahdottoman vesiputouksen, arveli Viktoria-koskea kauniimmaksi, sillä vesi siinä oli erinomaisen kirkasta ja hohti kuin kirkkaassa auringonvalossa kiiluva lumi.

Putouksien yläpuolella jatkoivat matkustajat kulkuansa taas venheillä ja tulivat viimein Seshekeen, jossa Makololojen päällikkö Sekeletu vastaanotti heidät niinkuin vanhat ystävät ainakin. Sekeletu oli Livingstonen poissa ollessa sairastunut spitalintapaiseen ihotautiin, josta Livingstone paransi hänet helvetinkivellä.

Seshekestä matkusti Livingstone Linyantiin, jossa hän löysi kaikki tavaransa, jotka hän sinne oli jättänyt, säilytettyinä ja hyvässä kunnossa. Vaikka Sekeletu hyvin mielellänsä olisi pitänyt Livingstonen asumassa maassansa, palasi tämä kuitenkin takaisin Teteen ja sieltä rantamaalle, tammikuussa v. 1861. Tähän aikaan tuli Englannista höyrylaiva Pioneer tuoden mukanansa piispan ja lähetyssaarnaajia, joiden piti asettua Niassa-järven seuduille. Laiva annettiin heidän ja Livingstonen käytettäväksi ja sillä he tekivät retken Sambesin suusta pitkin meren rannikkoa pohjoiseen Rovuma-nimisen virran suulle, jota myöten koettiin kulkea laivalla ylöspäin; mutta kun virrassa alkoi vesi nopeasti laskeutua vähemmäksi, täytyi Livingstonen palata takaisin sillä Pioneer kulki 5 jalkaa syvässä ja olisi voinut tarttua kiini virrassa, jossa tapauksessa sen olisi täytynyt odottaa ensi tulvaa päästäksensä irti. Taas lähti hän lähetyssaarnaajain kanssa Shire-virtaa myöten ylöspäin, mutta tällä kertaa oli Mangandsha-heimokuntain kesken syttynyt sota, johon oli ollut syynä orjakauppiasten väkivaltaisuudet ja hirmutyöt. Livingstonea kohtasi nyt monet hankaluudet ennenkuin hän vihdoin pääsi Niassa-järvelle syyskuussa 1861 ja purjehti venheillä sen länsirantaa myöten pohjoista kohti saavuttamatta kuitenkaan järven toista päätä. Lokakuussa hän lähti takaisin ja tuli Pioneer-laivalle. Sillävälin oli hänen puolisonsa tullut Englannista tuoden mukanansa pienen höyrylaivan, jota oli aiottu Niassa-järvellä käytettäväksi ja oli kokoon pantava 24:stä eri kappaleesta. Kun tällä pienellä laivalla taas oli tehty yritys Rovuma-virtaa myöten saapua Niassa-järvelle, huomasi Livingstone sen mahdottomaksi sillä hän kohtasi koskia, jotka eivät sallineet hänen kulkea etemmäksi. Muutoin olivat asukkaat Rovuman seuduilla erittäin ystävällisiä, sitä enemmin kuta etemmäksi hän oli tullut rantamaalta. Hän kääntyi takaisin taas jatkamaan yrityksiänsä Shire-virtaa myöten päästä Niassa-järvelle. Laivaa hän ei saanut kuljetetuksi koskien yläpuolelle, vaan kulki maata myöten tämän järven eteläpäähän, josta hän lähti venheillä eteenpäin.

Niassa on yli 30 Suomen peninkulmaa pitkä ja keskimäärin noin 4 peninkulmaa leveä. Sitä ympäröi korkeat vuoret, varsinkin pohjoispuolella ja useita pieniä virtoja laskee siihen monelta haaralta. Usein raivoo tällä järvellä ankarat myrskyt ja Livingstonen ensi kerran kulkiessa sitä myöten oli hän jo kerran kovassa hengen vaarassa, silla venheellä hän ei voinut lähestyä rantaa, jota vastaan aallot olisivat lyöneet venheen pirstoiksi ja laineet kasvoivat niin hirveän suuriksi, että olivat vähällä peittää koko venheen. Järven syvyys vaihettelee 15:n ja sadan sylen välillä, ja tulvan aikana nousee siinä vesi tavallisesti puolitoista kyynärää. Sen rantamailla asuu hyvin lukuisa väestö, taajempi kuin monessa muussa seudussa Afrikassa. Livingstonen käydessä Niassa-järvellä oli orjakauppa siellä hyvin suuressa voimassa ja hän arveli, että tälle järvelle rakennettu laiva voisi tuota häpeällistä elinkeinoa estää suuremmassa määrässä kuin kymmenen Afrikan itärannikolla vartijoina kuljeksivaa sotalaivaa. Tällä toisella matkallansa Niassa-järvelle erosi Livingstone tovereistansa ja kulki kauemmaksi länteenpäin järven rantaseuduilta, mutta hänen täytyi viimein palata kun hän kohtasi varsin vihamielisiä asukkaita noilla ylämailla.