Part 3

PETRA. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen. Minä olen siinä suhteessa tahtonut säilyttää itsenäisyyteni. Minä kuulun kansaan, minun ei tarvitse olla kansallismielinen, minä olen työmies minäkin enkä tarvitse työtäni varten työväenpuoluetta. Natsionalistit ja sosialistit, mitä minä niistä!

JUUDIT. Mikä sinua siis sitoo Kontialaan ja Kontialan lehteen ja yhtiöön?

PETRA. Pelkät käytännölliset seikat. Ne kannattavat minua enkä minä niitä. Saan kirjoittaa mitä tahdon. Olen ollut kuin lapsi heidän hoidossaan.

JUUDIT. Olisi aika jo heittää pois lapsenkengät. Pieni ryhmä on liian yksipuolisesti saanut nauttia sinun henkesi hedelmistä. Ja sydämensä syvyydessä he eivät niistä suuriakaan välitä. Heidän kunnioituksensa ei ole todellista, sentähden se ei tyydytä sinua. Riko rajat, loista tulenpatsaana niille, jotka käyvät pimeässä, ja'a rikkautta sinne, missä köyhyys ahdistaa, kauneutta sinne, missä elämän rumuus uhkaa päästä voittajaksi... Minä olen pyytänyt sinulta avustusta sosialistiselle järjestölle. Se olisi jo pieni askel sinnepäin. Suostutko?

PETRA. (Hajamielisesti.) Tietysti, tietysti...

JUUDIT. Sinä pelkäät?

PETRA. (Puristaa Juuditin kättä, raskaasti.) Minä pelkään ainoastaan kadottaa sinut...

JUUDIT. Sillä taistelutantereella tapaat minut aina. Vanha henkiystävyytemme voi vielä elpyä eloon...

PETRA. (Synkästi.) Minusta tuntuu välistä, ettei oikeastaan kannata tehdä mitään (Kuin itsekseen.) Runoileminenkin on erehdystä, heikkoutta, valhetta... Ei kannata elää...

X kohtaus.

VIRVA. (Astuu sisään iloisesti, intomielisesti.) Isä, isä! (Huomaa Juuditin, niiaa hieman.) Arvatkaapas mistä minä tulen! Työväen lausuntokursseilta. Siellä lausutaan sinun runojasi, isä. Minä kuulin siitä Matilta... Niin, Sannin Matilta... häneltä, joka on kirjanpainaja! Hän kävi äsken täällä. Ja ajatelkaas, kuinka hullunkurista! Äiti luuli minun kulettavan hänelle leipää puutarhan portin taakse, niinkuin kerjäläiselle. Matti ei olekaan mikään kerjäläinen, hän on ihana poika! Niinkuin sankari. Hengen leipää hän halusi, ja minä lainasin hänelle sinun runojasi, isä... Ja kun ei ompelija ollut kotona, päätin minäkin pujahtaa noille lausuntokursseille. Millaisella innolla he lukivat ja lausuivat, ja miten heidän silmänsä loistivat! Ja miten tavattomasti he kaikki ihailevat sinua, isä. He sanoivat, että sinä olet tämän ajan, niin, koko maailman suurin runoilija! Että sinä ymmärrät heidät paremmin kuin he itse! He ovat oikeita ihmisiä. Aivan toista kuin kaikki nuo sammakkosilmäiset Kontialat ja karamelliposkiset Akselit, joita meillä käy. — Minä olen vallan kuin uusi ihminen, kuin nuoruuden lähteessä kastettu. Tunsin itseni tänä aamuna niin vanhaksi kuin Metusalem. Minä olen niin ylpeä sinusta, isä, ja minäkin rakastan ja ihailen sinua niin, niin, niin äärettömästi! (Kaulaa isäänsä äkkiä ja juoksee pois.)

JUUDIT. (Katsoo hänen jälkeensä, Petran puoleen kääntyen.) Näetkös nyt, Johannes! Katso nuorisoa! Katso tulevaisuuden kansaa! _Sinun_ juuri kannattaa elää!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin I:ssä näytöksessä. Keskiyö. Pimeä. Takkavalkea riutuu uunissa. Niina istuu nojatuolissa sen edessä, pää käsien varassa, liikkumattomana, vain silloin tällöin kohentaen hiiliä. Eteisen ovi aukenee ja sisään astuu Mummu, valkoiset hapset harrillaan, kynttiläntuikku toisessa kädessä, pelästynyt, harhaileva ilme silmissään.

I kohtaus.

MUMMU. (Huokaillen ja itsekseen höpisten.) Ei siellä ketään ollutkaan, korvat vain haarovat... Voi hyvä Jumala sentään! Kun korjaisi edes pois...

NIINA. (Kääntyen, teennäisen reippaasti.) Mitä se Mummu kummittelee keskellä yötä? Miks'ette nuku? Mikäs teillä nyt on?

MUMMU. (Salaperäisesti.) Mikäkö on? Mikäs rouvalla sitten on? Täällä vain kuukuilee itsekseen pimeässä. Ylhäällä istuu yökaudet, yökaudet... Jaa-a, kyllä siinäkin kohdassa on kärsimistä. Kyllä Mummu tietää, vaikka ei luulla. Kyllä Mummu näkee, vaikka on sokeakin. Voi hyvä Jumala tätä elämää! Ei tämä ole hyvän edellä. Ei ole tässä talossa kaikki asiat niinkuin olla pitäisi. Taaskin rouva siinä yksinään. Jaa— jaa. Ei taida herra olla kotona — jaa jaa, hoh hoh.

NIINA. (Hieman kärsimättömänä katkaisten.) Voi voi Mummu, älkää nyt taas kuvatelko joutavia. Minä tässä vain tätä uunia kiinni pannakseni... Ja tietäähän Mummu, että Johanneksella on sellaisia toimia, jotka vaativat olemaan myöhään ulkona...

MUMMU. Niinhän ne nykymaailman aikana... ne kirjatohtuorit ja muut... Kunhan vaan ei tuotaisi vielä raudoissa kotiin, niinkuin isäänsä, Kalle-vainaata. Ei se Johanneskaan syle lasiin ... Isäin pahat teot etsiskellään lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen... Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu. Sanokaa minun sanoneeni. Sellaiset merkit on korvissani joka yö, aivan kuin silloin, kun Kalle-vainaata vietiin...

NIINA. Älkää, Mummu, älkää nyt aina noita entisiä muistelko... Nuoruutenne aikaisia asioita. Eihän tässä kukaan rautoihin tule. Ihan kaamoittaa tuollainen...

MUMMU. (Vähän täsmällisemmin, ikäänkuin heräten jokapäiväiseen elämään.) Vähänkös niitä on rautoihin lyöty nykyään. Se Sanninkin vanhin poika, missä virunee. Sekin se Sanni tekee sydämen niin raskaaksi. Ei se ole helppoa köyhän ihmisen elämä. Koskee niin, kun se sentään on oma lapsi, tässä sydämen alla kasvanut. Vaikka se onkin sellainen. Ja lapsia latoo tien oheen. Isäänsä tulee. Minun sukuni on kunniallinen suku. Hävettää, että on senkin kurjan maailmaan saattanut. (Salamyhkäisesti, ääntään alentaen.) Kävi se tänäänkin tuolla oven suussa seisoskelemassa. Mitäs minulla olisi ollut antamista, kun itsekin olen toisten armoilla. Enkä minä vierasta tavaraa toki rupea hävittämään. (Niina tekee tuskastuneen ja kyllästyneen eleen.) Häviää se tällä menolla muutenkin. Voi sitä Johannesta! Ei syle lasiin sekään.. (Kuin joltakin olemattomalta kysyen.) Ei ole tainnut isäntä vieläkään tulla kotiin?

NIINA. (On noussut seisomaan, kääntynyt selin Mummuun, äärettömän kiusaantuneen näköisenä. Puoliääneen.) Aina tuota samaa jankutusta. Eihän sitä mikään jaksa kuulla.

II kohtaus.

VIRVA. (On yöpuvussaan hiipinyt kummankaan huomaamatta parvekkeelta alas, lyö käsivartensa Mummun ympärille. Vallattomasti, lapsekkaasti.) Mummu, mörkö tulee!

MUMMU. (Hätkähtää ensin, vaipuu sitten tuolille istualleen ja laskee kynttilän kädestään pöydälle.) Huh, kuinka säikähdinkin. Voi tuota siunattua lasta, tuota Herran terttua.

NIINA. No mutta lapsi. Mikä sinun on? Miksi et nuku sinäkään? Kaikki tänä yönä hiipivät ja kummittelevat.

VIRVA. (Hämillään.) Katsos, äiti, en saanut unta. On niin — — niin kuuma. Ja kuu paistoi ikkunasta ihan vuoteeseen.

NIINA. No, miks'et vetänyt uutimia alas?

VIRVA. (Kujeellisesti.) Se ehti paistaa, ennenkuin minä ehdin vetää uutimet alas... Ja mieleen tuli paljon ajatuksia... Minä tahtoisin kertoa sinulle (Äkkiä.) Kuule, en minä ole niin paha, kuin mitä sinä luulet... (Kuiskaten, leikillisesti.) Ja tiedätkö mitä, äiti, minä olen rakastunut.

NIINA. Niin, Akseliin taas, kyllähän minä tiedän.

VIRVA. Akseliin. Hui hai. Ei (Koomillisella paatoksella.) Minulla on uusi kevät ja uusi rakkaus!

NIINA (Hymyillen.) Ja kestää taas päivän, pari. Voi sinua, pikku tuulihattu. Kyllähän sinut tunnetaan.

VIRVA. Siinäpä se juuri on, äiti, että sinä et tunne minua ollenkaan. Minä haluaisin juuri tutustuttaa sinut itseeni.

NIINA. (Äidillisesti.) Näin keskellä yötä, hupakko (Naurahtaen.) Onhan meillä aikaa tutustella huomennakin ja sitten...

VIRVA. (Surullisesti.) Huomenna on toista. Minä olen silloin toinen ja sinä olet toinen, emmekä me koskaan löydä toisiamme...

NIINA. No, no, rakas lapsi. Heitä pois kaikki sellaiset mietteet ja käy nukkumaan (Sulkee uunin.) Kas noin, nyt olen sulkenut uunin ja menen nukkumaan (Herttaisesti.) Tehkää te molemmat lapset samoin. (Virvalle sivuun.) Hoida Mummu huoneeseensa. Hän on taas tapansa mukaan rauhaton, kulkee ovissa ja muistelee kaikkia vanhoja asioitaan. Sinä olet ainoa, joka silloin osaat viihdyttää häntä ja jota hän tottelee. Ja sitten — muistakin — nopeasti nukkumaan. Huomenna puhelemme enemmän. Hyvää yötä, lapsi. Hyvää yötä, Mummu. Virva. Hyvää yötä.

MUMMU. (Yht'aikaa.) Jumal'antakoon.

(Niina poistuu oikealle.)

III kohtaus.

VIRVA. (Silittelee Mummun hiuksia.) No, pikku Mummu, mitä meille nyt oikein kuuluu? Onko Mummu pikkuinen taas murheellinen ja muistelee kaikkia niitä muinaisia?

MUMMU. (Huojutellen vartaloaan.) Muinaista ja nykyisiä. Jo sitä on ehtinyt tällä iällä karttua muistelemisia. Mutta kukas niistä Mummun murheista välittää (Itkunsekaisella heltymyksellä.) Voi voi tuota kulta-lasta! Jos ei Virvaa olisi, niin mikä minut perisi tässä talossa. Kaikkien jaloissa olen. Ja niin olen outo kaikille, omalle lapsellenikin. Lieneekö tuo kymmentä sanaa sanonut minulle tänäkään vuonna. Vaikka vähäpuheinenhan se aina on ollut, Johannes, omissa oloissaan nuhertanut... Ja nyt kun siitä on tullut vielä tuollainen suuri herra, ajatustohtori, mikä lie oikein... Eipä silti. Enhän minä tahdo valittaa. Ei ole valittamista. Hyvä herrahan se on, pappanne. Ei ole yhtään pahaa sanaa elämässään sanonut, vaikka olenkin tällainen oppimaton huppelo. Ei ole maantielle ajanut, ei... Ja leivässä ja vaatteessa on pitänyt ... niinkuin lapsena lupasi... onhan se...

VIRVA. (Istuutuen Mummun viereen.) Miten lupasi? Kertokaa, rakas Mummu. Mummu (Naurahtaa hyvillä mielin.) Onhan Virva sen asian jo ennenkin kuullut. Kun se, näes, pappanne, silloin pienenä aina rakenteli niitä myllyjä sinne torpan taa metsäpuroihin ja sanoi, että sitä varten minä niitä sinne rakentelen, jotta, kun tulen suureksi, niillä äidille jauhoja jauhatan. Niin se silloin entueli, pienenä ressuna. Ja toteen on käynyt kaikki. Ei ole leipää kieltänyt, eikä ole jauho loppunut hänen myllystään, Jumalan kiitos. Kunhan vain eteenkinpäin riittäisi (Huokaa.) Hohhoo — jaa. Mitäs niistä lapselle kaikkia kertoo... Riittäähän se, kun Jumala suo. Leivässä on pitänyt. Ja mitäs siitä muustakaan enää vanhalle, kun ei jaksa enää työtäkään tehdä...

VIRVA. (Mairitellen.) Mummu-pikkuinen. Kuulkaas, eikö teidän sentään joskus tee mieli jotain muutakin?

MUMMU. Onhan minulla kaikki ruumiilliset tarpeet, Jumalan kiitos. Sielun laita on kyllä huonosti. Mutta ehkä taivaallinen isä suuressa armossaan minuakin vaivaista syntistä armahtaa. Korjaa pian pois luokseen täältä ihmisten jaloista (Kuiskuttaen.) Juuri tänä iltana, kun vähän nukahdin, kuulin selvästi kirstun lautoja naulattavan tuolla porstuassa (Viittaa eteiseen.) Omiani ne olivat. Kuolemaa se tietää, vaikka en tohtinut siitä rouvalle mitään virkkaa, hän kun aina niin tuskastuu sellaisesta ja nuhtelee taikauskosta...

VIRVA. Sitä se onkin, Mummu pieni. Te elätte ainakin sadan vuoden vanhaksi, siitä annan vaikka pääni pantiksi. Ja minä tiedän, mikä teiltä puuttuu. Kuulkaas, Mummu! (Veitikkamaisesti, yllättävästi.) Eikö teidän joskus tee mieli — omaa rahaa? Teillä on kaikki mitä elatukseen ja vaatetukseen tarvitsette, mutta ei mitään yksityisiin mielitekoihin. Sen olen pannut merkille. Ja se tekee elämän ikäväksi. Isä ja äiti ovat niin huomaamattomia siinä suhteessa, unohtavat välistä minutkin ilman. He luulevat, että me lapset, joiksi he meitä nimittävät, kasvamme maasta vain itsestämme kuin pensaat. He pitävät meitä kasveina, elätteinä, holhotteina, syytinkiläisinä, epäyksilöinä, puoli-ihmisinä. Se teitäkin vaivaa, Mummu, vaikk'ette tiedä sitä itse. Mutta tästä lähtien minä otan asian hoitooni (Ottaa Mummua kädestä ja luettelee.) Hankin teille ensiksi oman kukkaron ja siihen vähän rahan roskaa, joka ei koskaan lopu... Jolla voitte ostaa itsellenne vaikka uuden virsikirjan ja postillan tai unikirjan tai makeisia — tai Sannille jonkun lahjan — tai vaikka teatteripiletin ja pääsylipun juoksukilpailuihin! (Nauraen.) No mitäs sanot, Mummu-pikkuinen?

MUMMU (Kyynelherkästi.) Herra siunatkoon tuota lasta. Kaikkea se ajatteleekin. Lukee aivan ihmisen ajatuksetkin, niinkuin Herran enkeli. Ei kukaan tässä talossa pidä minun puoltani kuin Virva...

NIINA. (Oven takaa.) Ettekö vieläkään ole nukkumassa? Heti paikalla vuoteeseen molemmat!

VIRVA. (Nousten.) Nyt meidän täytyy pian käydä nukkumaan, muuten äiti suuttuu.

MUMMU. (Nousten.) Hohhoojaa. Ei taida se pappa vieläkään olla kotona. Se Kalle-vainaakin oli sellainen yökyöpeli, ja raudoissa tuotiin kotiin...

VIRVA. (Saattaen Mummua käsipuolesta portaita kohti.) Nykyaikana käytetään yöt parempiin asioihin kuin tappeluihin. Yön hiljaisuudessa kypsytetään suuria aatteita, jotka mullistavat maailman. Sanomalehdet, runot, kirjat ja kaikki sellaiset uudenaikaiset asiat, joista Mummu ei tiedä mitään, tehdään yöllä. Ei siinä ole mitään suremista. Eikä siinäkään Sannin asiassa. Hän on oikein kunnon ihminen ja on yksin kasvattanut molemmat poikansa kunniallisella työllä. Kunnia se on eikä häpeä. Ja sellainen viisas ja hieno poika tuo Matti. — Eikä teidän sitä Kalle-vainaatakaan pidä muistella. Mitäs tuosta, jos hän nyt vähän kolautti toista Kallea päähän. Pääsitte hänestä siten eroon. Paha mies kun kerran oli. Tiedättekös, Mummu, että nykyään jos nainen saa huonon miehen, niin ottaa hän hänestä eron.

MUMMU. (On pysähtynyt portaiden alapäähän.) Siunatkoon, sellaistako niissä nykyajan kouluissa opetetaan! Ei sitä ennen semmoista saanut ajatellakaan. Oli vain otettava vastaan, minkä Jumala avioliiton kautta kullekin oli säätänyt — oli se sitten iloa tai surua.

VIRVA. (Alkaen taas taluttaa Mummua ylös portaita, keveästi laverrellen.) Hyvähän on ollut kaikki, mikä on tapahtunut. Älkää sille Kalle-vainaallekaan liikoja kaunaa kantako (Kuin lapselle.) Jos ei olisi ollut Kallea, ei olisi isääkään, eikä minua. Ja jos hän ei olisi kolhaissut kalloon toista Kallea, ette nyt olisi täällä meidän luonamme, eikä meillä kahdella olisi näin hauskaa yhdessä...

(Häviävät sisään eräästä yläparvekkeen ovesta.)

IV kohtaus.

NIINA. (Raottaa hiljaa ovea, kurkistaa varovaisesti, tulee sisään löyhässä yöpuvussa. Sytyttää kynttilähaarukan palamaan. Katsoo kelloon.) Jo yli kahden (Istahtaa entiselle paikalleen nojatuoliin. Ulkoa kuuluu kolinaa. Niina hätkähtää, kuulostaa, nousee, jää hetkiseksi kuin jännityksestä jäykistyneenä seisomaan. Kuuluu askeleita, eteisen ovessa kääntyy lukko. Niina poistuu nopeasti. Sisään astuvat Petra, tohtori Kalmu ja Kontiala, Petra huomattavasti päihtyneenä.)

V kohtaus.

PETRA. (Hattu päässä, rennoin ja kiihtynein elein.) Painakaa puuta, hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne. Minä käyn tuolta huoneestani vähän viiniä. Minulla on vielä vanhaa, hyvää merkkiä.

KALMU. (Tekee epäävän liikkeen.) Älähän huoli, hyvä veli. Puhellaan vain muuten hetkinen. Kello on jo paljon. Minun täytyy aivan kohta lähteä.

PETRA. (Painaa tohtorin istumaan.) Sinä et nyt lähde mihinkään. Kun kerran olet Petran luona, saat unohtaa kellon. Täällä ei ole muuta kelloa kuin se, mikä täällä sydämessä tykyttää. Vain kuoleman madon naksutus seinässä, vain iankaikkisuuden siivenlyönnit päämme päällä. Se on se sama lintu, muistatkos, joka söi ja kalvoi Prometheus-parkaa vuoren onkalossa. Nyt se on täällä... (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)

VI kohtaus.

KALMU. (Päätään puistellen, itsekseen.) Rasittaa itseään liikaa, tuo poika (Kontialalle.) Minusta on vallan sopimatonta tulla tähän aikaan vieraisille kotiin, jossa ei pitkään aikaan ole tullut käytyä. Mutta aivan väkisin tuo Petra...

KONTIALA. (Naurahtaen.) Tuskin olisi hän itsekään tullut ilman teidän seuraanne. Sellainen hän on aina. Itsepäinen saatana. Kun hän saa jotakin päähänsä, on hänen kanssaan helisemässä. Häntä on aina toteltava ja hän ei tottele ketään.

KALMU. Mutta mitä ajatteleekaan hänen rouvansa?

KONTIALA. Hän ymmärtää. Hän on aviovaimon ihanne. Mies juo, vaimolla on krapula. Moderneissakin perheissä on joskus vanhoillinen työnjako.

VII kohtaus.

PETRA. (Tulee, kantaen kädessään viinipulloa ja laseja, kaataa laseihin. Etsii jotakin taskuistaan, katselee ympärilleen etsivästi.)

KALMU. Mitä sinä etsit? Oletko hukannut jotakin?

PETRA. Minä olen hukannut sieluni! Auta minua löytämään sieluni! (Keksii tulitikut, sytyttää toisen haarakynttilän palamaan.)

KALMU. Sitä, veliseni, minä aina olen ihmetellyt, että miksi sinä, jota ei mikään sido tänne, et muuta maalle, että viitsit jatkaa tällaista hermoja turmelevaa kaupunkielämää, joka on juuri tuo »Untergang des Abendlandes», josta nykyisin niin paljon puhutaan. Ainainen koneellinen liike ja pauhu, kiire sellainen, etteivät ihmiset ehdi koskaan etsiä eikä löytää itseään, ei koskaan ehjentyä. Koko päivä yhtämittaista touhuamista, puhelimen kilinää, kokouksia, komiteoja, politiikkaa, sitten muutama tunti kuumeista unta, joka ei ole mitään lepoa, ja aamulla, heti kun saa silmänsä auki, pudistavat sanomalehdet koko likaisen rikkalaarinsa, hedelmättömän pölysäiliönsä ihmisen sieluun. Onko ihme, että kaupunkilaisilla on sairas sielu.

KONTIALA. (Pilaillen.) Ja maalaisilla ei ole sielua ollenkaan.

KALMU. Se on terve, lähempänä luontoa ja jumaluutta, siksi he eivät tunne sitä. Ruumiillisenkaan elimen olemassaoloa ei tunne, ennenkuin se sairastuu.

PETRA. (Levottomin, fantastisin korostuksin.) Sinäpä sen sanoit. Mutta sielu on minun työainehistoni, sielu on minun työvälineeni, sielu, joka tuntee, ymmärrätkös. Minulla on sielujen nälkä ja jano, minä syön ja juon sieluja. Minä tarvitsen sairasta sielua rajattomat määrät. Ja sinä toivot, että minä asuisin maalla. Mutta, ihminen, sieltähän minä vasta tulen, korvesta, sydänmaalta! Luuletko sinä, että minä turhan tähden lähdin äitini töllistä kontti selässä maailmaan! Minä kammoan luontoa, se on heimoni ikuinen verivihollinen, hallanantaja, orjuuttaja, kytkijä. Luonnosta pois! Ja kun ihminen hylkää luonnon, hylkää luontokin ihmisen. Kun tulen maalle, en enää osaa olla siellä. Minua vaivaa istua paljaalla nurmella, josta täysveriset kaupunkilaiset nauttivat. Luonnontunnelma, joka kutsuu muita, on minulle poistyöntävä. Ja kaupungissa, jossa elän mukavuudessa — toiset väittävät ylellisyydessä — en osaa siitäkään nauttia. En ole vielä tänäkään päivänä oppinut edes istumaan pehmeästi päällystetyllä tuolilla. Se hävettää, työntää pois sekin. Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain häntä, rouvaani, varten. Minä olen talonpoika, josta on tullut herra. Hahaa! Luuletteko, että se on helppoa! Minä olen juureton, niin kaukana lähtökohdastani, etten löydä enää tietä edes oman kantajani luo. En tiedä, mitä vanhalle äiti-muorilleni sanoisin. Minä arastelen häntä ja hän minua. Ja vieras olen myös uudessa ympäristössä. Ei mikään ole niin raskasta kuin elää kevyttä elämää; ei mikään niin epämukavaa kuin mukavuus! Ei mikään niin häpeällistä kuin kunnia-asemat ja tittelit ja kiitokset, ei mikään niin vaarallista ja moraalisesti turmelevaa kuin turvallinen koti, hyvä vaimo ja kuuliaiset lapset! Hahahaa! Maljanne, hyvät herrat!

KALMU. Ihminen ei koskaan tiedä mikä on onni, ennenkuin hän sen kadottaa. »Hupailla voi monen kanssa, tupailla vain harvan kanssa.»

KONTIALA. Minä en voi koskaan »huvitella». Mutta sensijaan ei minulla myöskään milloinkaan ole ikävä (Haukottelee.)

PETRA. Suupielesi puhuvat vähän toista kieltä.

KONTIALA. Minulla on yksinkertaisesti uni... Ja huomenna on tärkeä työpäivä... Armeijan vuosijuhla.

PETRA. Aina sinulla on yhteiskunnallinen tärkeytesi mielessä. Se rajoittaa sinun inhimillisyyttäsi. Ja se ei vielä mitään haittaisi, ellet sinä tekisi omasta mitättömyydestäsi julkista periaatetta siten hidastuttaen koko kansan kehitystä...

KONTIALA. (On sillä välin noussut kävelemään, katselee jotakin taulua seinällä.) Ja mihin se sitten tahtoo kehittyä, mihin sillä on niin hitonmoinen kiire...? Minä ainakin käyn maata kiireimmäksi aikaa. (Heittäytyy leposohvalle pitkäkseen.)

KALMU. Niin olisi sinunkin tehtävä. Ei, kyllä minä nyt lähden ja heitän sinulle hyvästit... (Yrittää nousta.)

PETRA. (Lapsekkaan rukoilevasti.) Vanha ystävä, et saa jättää minua nyt. Enhän usein pyydä sinulta palvelusta. Tahtoisin puhella kanssasi, olla ihminen hetkisen. Herra ties, milloin taas tavataan. Ja lääkäri, hän on nykyaikaisen ihmisen rippi-isä. Minä olen sairas, tarvitsen lääkäriä, minä olen yksin, tarvitsen ihmistä. Hän (viittaa sohvaan päin) ei ole kukaan, ei mikään. Sinä sitävastoin. Ainoa ystäväni. Sinä tunsit minut jo poikasena, ennenkuin kukaan muu tässä talossa. Muut eivät tiedä eivätkä saa tietää mitään minusta. Minä elän kaksoiselämää. Minulla on yöpuoli ja päiväpuoli, ja yöpuoli on se oikea.

KALMU. Ystävä-parka. Sinä poltat kynttilääsi molemmista päistä. Tämä täällä (osoittaa sydäntään) ei kestä...

PETRA. Oh, sydämeni kestää kyllä niin kauan kuin elämänikin.

KALMU. Asia on juuri päinvastoin. Elämä kestää niin kauan kuin sydän kestää... Sinun pitäisi luopua...

PETRA. Alkoholista, tarkoitat (Pudistaa päätään.) Mahdotonta. Usein huudan itsellenikin, tai puhelen hienosti, kohteliaasti, toisin vuoroin hellästi, soimaavasti, toisin vuoroin vihaisesti, raa'asti: »Johannes, miksi sinä juot?» Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata. Miksi kysyä? Paras todeta. Minä juon, ja sillä hyvä! Ja jos ei hyvä, paha sitten. Yks'kaikki. Jokaisella on oma tapansa elää, tulla kuoleman ovelle, pelätä kuolemaa tai voittaa kuolemanpelkonsa, kärsiä tai vapautua kärsimyksestä... Ja viina voi välistä pelastaa kuolemasta. Tiedäthän, mihin sitä käytetään. Minua on käärme purrut. Minä tarvitsen vastamyrkkyä (Juo lasin pohjaan rajusti. — Hitaasti, kuin itsekseen, eteensä tuijottaen.) Ihminen juo, entä sitten? Täytyyhän sitä jollakin tavoin korvata ne siivet, jotka syntymässä on kadottanut pudotessaan taivaasta maahan. Ihminen haluaa lentää! Ja tiedätkö, mille tuntuu, kun omatekoiset siivet alkavat pettää, väsyä kesken? Niin on minun laitani, ja se on kamala tunne. Neljänkymmenen vuoden ikä on ankara tilinteon ikä ihmiselämässä. Siihen asti vielä toivotaan ja odotetaan sitä suurta ihmettä. Mutta sitten! Joko ladot täyttyvät itsestään tai ne ovat tyhjiä ja jäävät siksi. — Ah, nuoruusvuosien unelmat, mitä teistä on tullut! Jospa voisi kirjoittaa, niinkuin toiset kyntävät ja kylvävät, ja korjata kultaista eloa, kuten esi-isät kuhilaitaan raikkaan syysaamun sarastuksessa! Tiedätkö, ystäväni, mille tuntuu, kun tulee epäilys, että koko elämä on ollut erehdys, että kaikki on mennyt väärään suuntaan, kaikki ollut turhaa, ja kun on liian vanha ja väsynyt uusia umpi-uria aukomaan? (Kätkee kasvot käsiinsä.)

KALMU. Sinä kuvittelet syyttä suotta tuollaista. Sinulla ei ole mitään aihetta tuollaiseen pessimismiin. Sinullahan on jo pysyväinen paikkasi kirjallisuudessamme.

PETRA. (Hypähtäen seisomaan.) Meillä taiteilijoilla ei ole koskaan pysyvää paikkaa. Meidän täytyy aina uudestaan ja uudestaan ja yhä kalliimmalla hinnalla lunastaa pääsylippu, jos tahdomme istua elämän teatterin ensirivillä, suorittaa yhä uusi ja uusi tutkinto, jos mieli säilyttää arvo-asteemme. Te lääkärit teette sen kerran, ja olette valmiita sitten; me, me emme ole milloinkaan valmiita. Meiltä vaaditaan ikuista nuoruutta, ikuista uudistumista. Meillä ei ole varaa tulla vanhoiksi. Tämä ikä on kriitillinen. Nyt se vielä käy, jotenkuten, mutta jonakin kauniina päivänä hermot pettävät, jättävät tämän raiskatun ruumisparan pulaan kuin laivan ilman peräsintä. Ja silloin vanhenen yhdessä hetkessä. Miten minun sitten käy, minä kun päällepäätteeksi olen rakastunut...

KALMU (Naurahtaen.) Jos sinä vielä sairastat sellaista penikkatautia, on vanhuus sinusta kaukana.

PETRA. Älä naura. Asia on vakava. Minä kärsin onnettoman rakkauden ja hylätyn lemmen tuskia ja minä kärsin omantunnon vaivoja, pirullisempia kuin yksikään ihminen, sillä minulla on kaksi omaatuntoa. Monta yötä olen valvonut sairas omatunto kädessäni kuin värisevä kyyhkynen, sil'aikaa kuin se toinen omatunto, se ratsastaa ihanan uudenaikaisen valkyyrian valkeassa povessa kuin hornanhenki ympäri maailmaa. Voi Juudit, Juudit, minkä olet minulle tehnyt!

KALMU. Mitä sinä hourit? Vieläkö sinä haastelet Juuditista, niinkuin parikymmentä vuotta takaperin? Sehän on jo vanha historia, kuollut ja kuopattu.

PETRA. (Vähän naurahtaen.) Ja ylösnoussut kuolleista.