Part 2
KONTIALA. (Pysähtyen hänen eteensä.) Luvalla sanoen, en koskaan ole ollut rakastunut teihin, mutta olen aina kunnioittanut teitä — kuin miestoveria. Ja teissä olisi kyllä ollut miehen vastusta. Teille olisi Petra sopinut. Niina on hemmoitellut hänet piloille. Ja hän kohtelee Niinaa kuin tyhjää ilmaa vain... No, olkoon ne asiat penkomatta! Mutta olettehan nähnyt, miten kalpea ja kuihtunut hän on, aivan kuin viidentoista lapsen äiti. Ja yksi tytär vain. Mutta hän onkin niinkuin rakuuna ja mies — niinkuin viisitoista lasta! Onpa siinä kestämistä!
JUUDIT. (Vähän kujeellisesti.) Teistäpä on tullut innokas esitaistelija naisen vapauden puolesta. Kuka olisi uskonut! Ja miten se sopii yhteen teidän taantumuksellisen yhteiskuntapolitiikkanne kanssa?
KONTIALA. Naisen paikka on koti. Mutta siellä hänen tuleekin olla valtiattarena. Ja etenkin mitä Niinaan tulee... No niin, minulla on omat heikkouteni. Minun täytyy tunnustaa, että omasta puolestani panen paljon enemmän arvoa kauniille naiselle, joka laulaa ihanasti, kuin raa'alle miehelle, joka kirjoittaa riimejä, joita ei kukaan ymmärrä, joissa tavallisin asia on tehty vaikeatajuiseksi, selvin ajatus sekavaksi...
JUUDIT. Ettepä te arvostele erittäin korkeaksi runouden merkitystä...
KONTIALA. (Levittäen käsiään.) Tjaah. Kullakin on oma makunsa, mikä pitää minkinlaisista koruista.
JUUDIT. Koruista?
KONTIALA. Kaikki taide on ylellisyystavaraa.
JUUDIT. (Terävästi.) Ja siis vain rikkaiden pöydälle omiaan, teidän mielestänne. On suuri vahinko, jos runous alentuu tai alennetaan sellaiseksi (Kuin itsekseen.) Sen pitäisi olla ihmisyyden lippu ja kansojen omatunto...
KONTIALA. Lorua, lorua! Sellaista ei usko kukaan paitsi ehkä jotkut romantisoivat esteetikot, rakastuneet tyttölapset ja runoilijat itse tietysti. He tietysti itse kuvittelevat olevansa kuninkaita hengen maailmassa, kansojen johtajia ja valtiollisen elämän polttopisteitä — ja ties mitä. Höpsistä, sanon minä. Mutta antaa lasten pitää lastensatunsa... Turhamaisuus on kaikkien taiteilijain perisynti, ja siitä langasta voi heitä vetää kuin jäsennukkeja, mihin asentoon vain haluaa. En ole nähnyt muita niin moraalittomia ihmisiä. Runoilijat kansojen omaksitunnoksi! Hahahaa. Joilla ei ole omaatuntoa itselläänkään. Runoilijoilla ja kansoilla on sellainen omatunto kuin niille annetaan.
JUUDIT. Ja ketkä sen antavat?
KONTIALA. Liiankin usein sellaiset, joiden ei pitäisi tehdä sitä. Terveiden, yhteiskuntaa säilyttävien voimien tulisi alistaa kaikki alaikäiset ja edesvastuuttomat. Harvain hallitus!
JUUDIT. Vaikkakin nuo harvat veisivät kansan perikatoon!
KONTIALA. Kansa itse tekee sen vielä varmemmin...
V kohtaus.
(Viimeisien vuorosanojen aikana on ovi auennut oikealta — sisään tulee Niina ja hänen jäljessään palvelijatar kantaen kahvitarjotinta, jonka hän laskee pöydälle. Niina kättelee Kontialaa.)
NIINA. (Hymyillen.) Joko taas tuota hirveätä politiikkaa! Sen saattoi arvatakin, kun kaksi sanomalehti-ihmistä sattuu yhteen. Kuuma kahvi ehkä vähän jäähdyttää puolueintohimoja. Johanneskin juuri tuli kotiin, niin että hän kai on tuossa tuokiossa täällä.
KONTIALA. (Nauraen, Juuditille.) Politiikka on Niina-rouvan kauhistus. Se pukee häntä hyvin. Se on niin aito naisellista! (Niinan puoleen.) Ole huoleti, emme me tällä kertaa väitelleetkään yhteiskunnallisista kysymyksistä. Me oikeastaan puhuimme vain yhteisistä lapsuudenmuistoista.
NIINA. Ne eivät mahtaneet sitten olla erittäin hauskoja. Te olitte vallan sotaisen näköiset, kun astuin sisään.
JUUDIT. Me johduimme lapsuudenmuistoista runouteen ja ehdimme siitä jo vähän kinastella.
NIINA. (Nauraen.) Pieni riidan rapina kuuluu Villen seuratapoihin meillä. Johannes ja Ville kinastelevat aina...
VI kohtaus.
PETRA. (Astuu sisään vasemmalta, leikillisesti.) Vai niin, vai niin, vai kinastelemme me, no ihmekös tuo! Kontiala puhuu aina runoudesta, josta hän ei ymmärrä mitään...
KONTIALA (Samaan äänilajiin.) Ja Petra puhuu politiikasta, josta hän ymmärtää vielä vähemmän... (Kaikki nauravat.)
PETRA. (Juuditin puoleen.) Tämän Ville-ystävän keppihevonen on haukkua runoilijoita...
JUUDIT. No, sen olen jo ehtinyt huomata.
NIINA. (Kaataen kahvia kuppeihin.) Ville on sellainen kiusoittelija. Mikään ei ole hänelle pyhää. Mutta kaikki sanomalehtimiehet taitavat olla samanlaisia kyynikkoja.
PETRA. (Lyöden Kontialaa olalle.) Hei, terve mieheen (Istuutuu.) Ei hän ole muuten niin paha kuin hänen sanansa! Aivan vaaraton! Vaikka hän puhuu vähän puuta heinää.
KONTIALA. Minä pysyn kannallani, jota äsken neiti Juuditille selitin, että runoilijat ovat kuin purjelaivoja, joilla on suuret, kauas näkyvät purjeet eikä mitään ankkuria...
PETRA. (Viitaten leikillisesti Niinaan.) Entäs, mitäs tästä ankkurista sanot?
KONTIALA. (Jatkaa.) Heillä voi olla vaimo ja koti, mutta se ei sido heitä kuten muita kuolevaisia. Heillä ei tarvitse olla edesvastuun tunnetta. Heille annetaan kaikki anteeksi. Heillä on kaikki yhteiskunnalliset edut ilman vastaavaa verotusta. Luonnottomia etuoikeuksia, sanon minä. Liiallisia vapauksia...
PETRA. (Leksotellen naisille.) Vapaus on Kontialan puolueessa vähän niinkuin pannaan julistettu. Hän on puoluekurin alla nähkääs... Ja hän kadehtii minua, joka olen villi...
KONTIALA. Minä olen äkeissäni sinulle.
PETRA. No sen kyllä huomaa. Mutta mistä?
KONTIALA. (Asiallisesti, yksityisesti.) Meidän olisi jo aikoja sitten pitänyt saada se runosi armeijan vuosijuhlapäiväksi. Ja sinä vain vetelehdit ja viivyttelet...
JUUDIT. (Väliin.) Hänellä on aikaisempiakin tilauksia. Minäkin olen tilannut runon.
KONTIALA. Te! — Rakkausrunot saavat odottaa...
JUUDIT. Mutta rauhanystävien mielenosoituspäivä ei odota.
KONTIALA. (Petralle.) Sinä olet siis luvannut avustaa rauhanystävien mielenosoitusta. Sellaisesta voisit mielestäni kieltäytyä.
PETRA. (Pannen käden sydämelleen, kavalieerimaisesti.) Kauniilta kälyltäni en voi kieltää mitään, vaikka se maksaisi henkeni.
KONTIALA. Kaunis nainen on aina vaarallinen, se tiedetään, mutta etenkin tässä tapauksessa. Sillä mitä noihin rauhanystäviin tulee, niin minä pelkään, että, lievimmin sanottuna, se on sangen hämäräperäistä joukkokuntaa...
JUUDIT. Eikö runoilijan tule olla kuin Jumalan aurinko, joka paistaa hyville ja pahoille? Kuinka tahdotte vangita mielikuvitusta, jonka olemus on vapaus?
KONTIALA. (Happamesti.) Minä en tahdo vangita kenenkään mielikuvitusta! Minusta nähden saa runoilija sulloa värssynsä täyteen aurinkoa ja kauneutta ja jaloutta ja urhoollisuutta, sotaa ja rauhaa ja piru soita vaikka mitä, vaikka vallankumousta, kunhan ne vain joutuvat oikeihin käsiin ja kulkevat oikeiden välikäsien kautta. On jotakin, jota sanotaan terveeksi järjeksi ja tahdikkuudeksi, on liikeperiaatteita. Petra kuuluu tavallaan meille, meidän lehdellemme, meidän kustannusyhtiöllemme, ja lehdellä ja yhtiöllä taaskin on oma poliittinen kantansa...
JUUDIT. Ja te tahdotte kytkeä hänet puoluepilttuuseen.
KONTIALA. Jos runoilija ei kuulukaan puolueelle, kuuluu hän ainakin isänmaalle.
JUUDIT. Runoilija kuuluu ihmiskunnalle.
KONTIALA. (Jyrkästi.) Hyvä. Mutta ottakaa huomioon, että nykymaailman aikana eivät kaikki, jotka kantavat ihmisen nimeä, ole ihmisiä. Katsokaa bolshevikkeja! Murhaajia, ryöväreitä, elukoita, mielipuolia, villipetoja he ovat. Ja heitä vastaan on ihmiskunnan hyväntekijöillä vain yksi keino: ase.
JUUDIT. Ihmiskunnan hyväntekijöitä eivät ole murhamiehet, vaan lääkärit, ja lääkärin tunnuslause on: parantaa, ei tappaa.
KONTIALA. Toinen puoli ihmiskuntaa on kuolemaan tuomittu, perikadon oma.
JUUDIT. Kun toinen puoli ihmiskuntaa on sokeudessaan syössyt sen perikatoon! Eivätkö heidän silmänsä siis milloinkaan aukene näkemään, että tuo toinen puoli riutuu leivän, ilman, auringon, onnen, vapauden puutteessa, liiallisen työn uhrina, kurjuudessa, jonka toisen puolen ylellisyys ja itsekkäisyys on aiheuttanut. Se on hoippunut nälkäkuoleman partaalla vuosisatoja, polvesta polveen, ja he ihmettelevät, että se kapinoi, että sillä on liian kiire tulla onnelliseksi, että se hätäilee. Ihmettelevät, että se ei äänestä olevien olojen puolesta tässä mallikelpoisessa yhteiskunnassa, yhteiskuntaa säilyttävien ainesten kanssa. Ihmettelevät sitä, että jotkut ovat saaneet päähänsä niin vallankumouksellisia oppeja, ettei muka enää saisi tappaa... Ihmiset ovat sokeita, mutta miksi on heidät sokaistu? Miksi puhutaan ja kirjoitetaan kunnian kentistä, kunniamerkeistä, sankareista, miksi puetetaan sota loistavaan pukuun ja naamiaishelyihin, miksi säestetään sitä soitolla ja laululla ja runolla? Pois kaikki kaunis valhe! Sota on teurastusta ja sotilaat pyöveleitä. Ja ihmisillä on oikeus elää! Ja — olla tappamatta!
KONTIALA. (Ivallisesti.) Siis _Fiat justitia, pereat mundus_! (Viimeisten repliikkien aikana ovat Juudit ja Kontiala kiihtyneinä nousseet ja siirtyneet pois pöydän ympäriltä. Petra ja Niina istuvat, Petra katsellen Juuditia, mutta ikäänkuin ei kuulisi koko keskustelua, Niina vähän levottomasti silmäillen läsnäolijoita.)
NIINA. Heretkää jo, hyvät ystävät! Tuosta voi tulla aivan hulluksi.
VII kohtaus.
MUMMU. (Kurkistaa arasti ovelta, astuu sitten muutaman askeleen Niinaan päin tehden merkkejä.) Rouva! Virva siellä kyselee rouvaa ja pyysi minua käymään sanomassa...
NIINA. (Nousten.) Niin todellakin. Unohdin aivan, että minun piti lähteä Virvan kanssa ompelijattarelle...
MUMMU. (Vetää Niinan syrjään, kuiskaten salaperäisesti.) Rouva, kuulkaa, kun se oli taas Virva sen pojan kanssa.
NIINA. Minkä pojan?
MUMMU. No sen Sannin Matin. Pisti puutarhassa pienen paketin sille käteen. Näin sen omin silmin ja sanon sen rouvalle vain sen vuoksi, ettei rouva luulisi vielä minun kulettavan talosta pois tavaraa. Viaton minä siihen olen, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vaikka onkin niin köyhää ja vaivaista tuo suku. Mitäs minulla olisi antamista, jolla ei ole mitään. Sanon sen Sannillekin aina, kun tulee, ja ihan sydäntä lekottaa, kun se siihen tulla kuukertaa. »Tulin Mummua katsomaan», sanoo. »Mitäs Mummussa on katsomista», sanon minä. »Ei mitään. Ja mitäs tänne tulet ihmisiä häpäisemään?» Luullaan vielä minun hyysäävän häntä. Hävetä saa silmänsä täyteen tuon kurjan tähden. Ei ole meidän suvussa ennen ollut vaimonpuolta, jolla olisi ollut tahra papinkirjassa, ei ole. Luullaan vielä minun sille ruokaa holvaavan...
NIINA. (Taputtaen Mummua ja vieden hänet pois kerallaan.) Mitäs Mummu nyt turhia! Antaa Sannin vaan käydä tervehtimässä ja pojan myös... (Menevät.)
VIII kohtaus.
KONTIALA. (Vähän virallisesti.) Niin, kuinka se on sen runon laita?
PETRA. (Kuin heräten.) Ei ole vielä valmis. Onhan tässä aikaa...
KONTIALA. (Pisteliäästi.) Eipä liikoja. Mutta onhan sinulla nyt selvillä sotajoukosta sekä totuus että valhe (Käyden taas leikilliseksi.) Ja jos minä saan lausua joitakin toivomuksia, niin pyytäisin sinua pysymään kauniin valheen kannalla. Hyvästi, neiti Juudit! (Petralle.) Vielä ystävän neuvo: varo kauniita naisia, kaunista kälyä erittäin. Muista tarinaa Juuditista ja Holoferneesta! (Kumartaa, lähtee.)
IX kohtaus.
PETRA. (Kuin itsekseen.) Jumalan kiitos, että menivät vihdoin. (Katsoo Juuditiin. Hetken vaitiolo. Muuttuneella äänellä.) Juudit!... Oletko se todellakin sinä! Vai onko se sinun haamusi?
JUUDIT. (Hiljaa, kaukaisesti.) Minä luulen, että se on minun haamuni...
PETRA. Miten kaikki elämässä käy toisin kuin mitä kuvittelee. Kymmenen pitkää vuotta olen sinua odottanut takaisin tulevaksi, joka päivä, joka hetki. Ja minä kuvittelin, että kun se hetki koittaa, niin silloin on suuri juhla kahdella ihmisellä maan päällä, korkea ja hiljainen kuin kohtalon täytymys, vaikka he kohtaisivat toisensa keskellä hälisevää katua. Ja nyt olet ollut täällä jo viikon päivät, minun luonani, enkä ole saanut sinua edes kahden kesken tavata. Äsken sinun läsnäolosi aivan salpasi suuni, en voinut ottaa osaa keskusteluun, en kuullut edes mistä oli puhe. Minä kuuntelin vain sinun äänesi sointua, joka oli kuin helkähdys autuaammilta ajoilta; minä katselin vain sinun tummien silmiesi syviin kaivoihin, jotka heijastelivat minulle nuoruuteni taivaan tähtiä, ja kyselin itseltäni: onko, onko hän todellakin minun Juuditini?...
JUUDIT. Et saa, et saa puhua noin, Johannes. Minä en ole sinun Juuditisi, sen tiedät.
PETRA. (Uneksivasti.) Sinä olit kuitenkin kerran...
JUUDIT. Mitä entisistä! Ne on unohdettu...
PETRA. Se ei ole totta, Juudit. Sinä et ole voinut unohtaa. Tai olet unohtanut kaiken sen pahan, järjettömän, ohimenevän ja epäoleellisen, joka meidät erotti, kuten minä, ja muistat vain sen suuren, hyvän, sen ihanan henkiheimolaisuuden, joka meidät yhdisti ja yhdistää vieläkin...
JUUDIT. (Päätään pudistaen.) Kaikki erottaa meitä nyt. Me kuulumme eri maailmoihin.
PETRA. Vaikka tähdestä tähteen kutoo sillan rakkaus!
JUUDIT. Miten sinä puhut! Minä en rakasta sinua...
PETRA. (Hiljaa.) Muistatko, Juudit, kerran kuvittelimme rakkautta, joka kestäisi iankaikkisesta iankaikkisuuteen. Mihin kadotit sen rakkauden?
JUUDIT. (Kaukaisesti.) Sille rakkaudelle kävi huonosti. Se muuttui vihaksi, sitten halveksinnaksi, sitten suruksi ja anteeksiannoksi, vihdoin unohdukseksi...
PETRA. Ei, sinä et ole voinut unohtaa. Sinäkin olet kärsinyt kuten minä, minä näen sen silmistäsi, huuliesi kaarteesta, kuulen sen äänesi soinnista ... Ja kärsimys se pitää muistia vireillä...
JUUDIT. Minä en kärsi enää...
PETRA. Mutta et ole onnellinenkaan — niinkuin olisit voinut olla...
JUUDIT. Olen nyt toisella tavalla onnellinen... minulla on työni...
PETRA. Mitä on elämä ilman rakkautta!
JUUDIT. Minä rakastan nyt kaikkia ihmisiä. Niin on minun sydämeni laajentunut — sinun jälkeesi. Sinä surmasit minussa naisen, mutta teit minusta ihmisen.
PETRA. Ja minun sydämeeni ei mahdu ketään muuta kuin sinä, Juudit. Niin sulkeutui se suruunsa, silloin kun sinä minut hylkäsit. Sitä samaa saavuttamatonta rakkautta se on siitä asti kaihonnut ja ikävöinyt, sitä ihanteen täyttymystä... Sinä murskasit minun elämäni onnen, mutta teit minusta runoilijan...
JUUDIT. Sekin on onni...
PETRA. On, jos kuviteltu onni on onnea. Tai ehkä se onkin ainoa todellinen!
JUUDIT. Ainakin sinulle. Tuo mitä sanoit, on runoilijan uskontunnustus. Sinä et milloinkaan ole kestänyt todellisuutta. Sinä olet kuvittelija, haaveilija. Kun sen opin ymmärtämään, opin myös antamaan paljon anteeksi ja alistumaan kohtaloon... Ei voinut käydä toisin... Ja sinä olet sama vielä. Sinuun ei voi luottaa...
PETRA (Keskeyttäen.) Entä sinuun sitten! Sinusta ei voi olla turvallinen, sinua ei koskaan kokonaan omista. Sinä olet liian rauhallinen, liian itsenäinen. Sinä olet aina nuori ja kaunis ja voimakas. Sinulla ei ole kuihtumusta! Olet aina lähtövalmis. — Ja rakkaudessa, siinä on jotakin orjuuttavaa, jotakin heikkoa, jotakin paikalleen näännyttävää...
JUUDIT. Sinua ei voi ottaa toden kannalta. Ellen sitä tietäisi, niin luuletko, että näin tyynenä kuuntelisin rakkauden kuvitelmiasi — sinun omassa kodissasi, oman vaimosi vieraana...
PETRA. (Katkerasti.) Omassa kodissani! Miten sinä olet sokea, Juudit! Onko tämä minun kotini! Minulla on täällä huone, yösija, ruokapaikka, palvelus, mutta ei kotia! Minulla on rouva, emännöitsijä, salongin pitäjätär, asunto-osakas, mitä hyvänsä, mutta ei vaimoa, ei sellaista, joksi minä häntä kuvittelen, joka olisi yht'aikaa työtoveri ja rakastajatar, äiti ja sisar, runotar ja innoittaja, ruoskija ja palkitsija, omantunnon vaiva ja parantaja, purje ja ankkuri, ja jollainen sinä olisit voinut olla, jos olisit tahtonut. Minulla ei ole muuta omaista maailmassa kuin sinä, Juudit. Siellä missä sinä olet, siellä on minun kotini. Muuten olen orpo ja juureton. Sinä olet minun isänmaani ja ihmiskuntani! — Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain muodon vuoksi, paremman puutteessa, oljenkorsi, johon tartuin kiinni, kun sinä pudotit minut käsivarsiltasi syvyyteen. Aloin uida ilman muuta päämäärää kuin pysyä pinnalla, ei upota.. (Vaitiolo.) Näet, kuinka olen rehellinen sinulle...
JUUDIT. On ihmisiä, jotka ovat rehellisimpiä silloin, kun he pettävät itseään ja muita, uskollisia itselleen silloin, kun he ovat uskottomia toisille, ja sinä olet yksi niistä. Et vieläkään ole kypsä katsomaan totuutta suoraan silmiin.
PETRA. Mitä totuutta?
JUUDIT. Sitä, joka erotti meidät (Ottaa kirjan hyllyltä.)
PETRA. Yhä vieläkin sinä siis muistelet minun syytäni. Kyseenalaista muuten on, erottiko meidät minun pieni eroottinen erehdykseni vai eikö pikemminkin sinun suuri lemmetön anteeksiantamattomuutesi...
JUUDIT. (Istuutuen.) Minua ei vieroittanut sinusta tuo sinun »pieni eroottinen erehdyksesi», joksi sitä nimität. Se koski minuun kylläkin, rikkoi jotakin... sillä olin kuvitellut meidän suhteemme niin ehjäksi ja ylpeäksi, niin täydelliseksi, niin voittoisaksi, kaikesta sovinnaisuudesta riippumattomaksi, kaikki ne korkeat lait täyttäväksi, joita ihmissuhteet eivät tavallisesti täytä... Mutta se, se ei minua sinusta erottanut. Minä olisin jaksanut kärsiä ja rakastaa umpeen sen haavan...
PETRA. Mutta Jumalan nimessä, mikä meidän väliimme sitten tuli?
JUUDIT. (Selailee kirjaa.) Sinä et todellakaan sitä tiedä? Luulin että tietäisit sen, vaikka emme koskaan siitä puhuneet... Ja nyt! Miksi kaivella vanhoja asioita! Ne ovat jo niin äärettömän kaukana, tuolla jossakin taivaanrannalla... ja mikään ei muutu enää...
PETRA. Minä rukoilen sinua, Juudit, puhu kaikki, mitä olet kantanut sydämelläsi. Me olemme velkapäät toisillemme totuuden tänä lyhyenä yhdessäolon silmänräpäyksenä, joka niin ilkamoivasti meitä aina välttää... Puhu, kauniin entisyytemme nimessä. Hetki on vakava...
JUUDIT. Kerran _oli_ vakava hetki, ja sitä sinä et kestänyt. Sillä hetkellä sinä aloit leikkiä...
PETRA. Kautta taivaan, Juudit, minä en ole milloinkaan leikkinyt sinun kanssasi.
JUUDIT. Sitä en ole väittänytkään, sinä leikit toisen kanssa...
PETRA. Ainoa vakava asia maailmassa on minulle ollut Juudit. Ja kun se otettiin minulta pois ... No niin, sitten minä opin leikkimään kaikella ja kaikilla... Mikä minun auttoi. Joku _modus vivendi_ minun täytyi saada. Enhän minä mikään ihmisvihaaja ollut luonteeltani. Maailmassa on vain yksi Juudit, mutta paljon hyviä ihmisiä. Olen koettanut tulla toimeen heidän kanssaan. Viattomia he olivat minun onnettomuuteeni. Olisiko heidän kaikkien pitänyt kärsiä sen vuoksi, että minä en saanut Juuditia! Olen näytellyt onnellista, huomaavaista, rakastunuttakin...
JUUDIT. Samaan aikaan, jolloin meidän suuri rakkautemme kamppaili olemassaolostaan, koetit sinä haihduttaa ikävääsi leikkimällä pienellä lapsen sydämellä. Se ei ollut arvokas tapa kestää rakkauden koettelemuksia. Ja Niinaa kohtaan se oli halpamainen teko. Siitä se halveksinnan myrkky, joka tappoi minussa rakkauden.
PETRA. Mutta kaiken tuon tein vain sinun tähtesi, herättääkseni sinussa mustasukkaisuutta, puhaltaakseni uutta liekkiä rakkauteesi, näyttääkseni, että kelpaan minä sentään muillekin...
JUUDIT. Sitä ala-arvoisempaa oli menettelysi. Ja miten huonosti sinä tunsit minut, miten kehnoksi sinä arvioit suhteemme. Minä en voi olla mustasukkainen, minä en kilpaile, minä väistyn...
PETRA. Sinulla ei ole eikä voi olla kilpailijaa minun sydämessäni. Sen tiedän minä ja sen tiedät sinä. Mutta olin rakkauden hulluuden sokaisema silloin. Etkö ole kuullut sitä, että kun Kohtalo astuu alas ihmisen luo, lyö se hänet sokeudella! Niin muutuit sinä minun kohtalokseni, Juudit! Kaikki, kaikki tämä on sinun työtäsi! Ja mikäli siinä on minun syytäni, niin olenhan saanut siitä maksaa sovitusta kärsimykselläni...
JUUDIT. (Nousten.) Niina on viaton. Pitääkö hänenkin kärsiä? (Panee kirjan paikoilleen.)
PETRA. Niina ei kärsi. Olen tehnyt kaikkeni säästääkseni hänet kärsimyksiltä. Hänellä on kaikki, mitä hänen pieni porvarissydämensä tarvitsee...
JUUDIT. Niinkö luulet?
PETRA. Minähän sovitin leikkini. Minähän nain hänet!
JUUDIT. Riittääkö se?
PETRA. Hänen suurin ilonsa on palvella ja hoitaa minua, ja minä koetan parhaani mukaan sietää tätä holhoamista, tätä ansari-ilmastoa, joka on tukahduttaa minut ja josta hän nauttii, koska hän luulee sitä minulle terveelliseksi. Hän rakastaa minua...
JUUDIT. Mutta sinä et ansaitse hänen rakkauttaan, jonka olet arpapelissä voittanut.
PETRA. Tietysti en. Mutta voiko rakkautta koskaan ansaita? Ei! Rahaa voi ansaita, kunniaa ja mainetta voi ansaita, ystävyydenkin voi ansaita, mutta rakkaus, paras kaikesta, on ansioin saavuttamaton. Se on kohtalo, se on onnen kevytkenkäinen jumalatar, joka pelkästä oikusta kääntää selkänsä tai hymyää. Jos sen voisi ansaita, niin minulla olisi nyt sinun rakkautesi, Juudit. Koko elämäni olen hengessä ollut polvillani sinun edessäsi. Kaikki minkä olen rikkonut, olen rikkonut rakkaudesta sinuun, kaikki minkä olen tehnyt, olen tehnyt sen vuoksi, kaikki minkä olen kärsinyt, on ollut Canossan-matkaa sinun anteeksiantamukseesi. Koko runouteni laulaa kaipausta sinuun...
JUUDIT. Kaipaat omaa mielikuvaasi, et minua.
PETRA. Minkä voin sille, että tällä mielikuvalla on sinun armaat piirteesi! (Purskahtaen.) Ah, Juudit, sinä, joka hehkut koko maailmalle, miksi olet minulle kylmä kuin jää, miksi riepotat minun poloista sydäntäni mukanasi maasta maahan etkä kuitenkaan huoli siitä? Sinä joka tahdot vapauttaa koko ihmiskunnan, miksi et vapauta minua! (Tarttuu Juuditin käteen, nyyhkyttäen.) Ah, Juudit, Juudit, kuinka kauan minun pitää sovittaa nuoruuden erehdystäni, etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi...?
JUUDIT. Rauhoitu, ystäväni, rauhoitu! Puhellaan järkevästi!
PETRA. (Kiihtyneesti.) Miksi, miksi sinä hylkäsit minut! Sinun kanssasi olisi elämä helppoa. Nyt se painaa kuin vuori, joka taholta. Ja minä olen niin yksin, niin yksin! Armahda minua, auta minua! Vielä ei ole myöhäistä! Ole minun!
JUUDIT. (Hiljaisesti, lempeästi.) Tiedäthän sinä, että sydämeni syvyydessä en ole koskaan sinua hyljännyt. Aina olet ollut ja tulet olemaan ylin ystäväni... Mutta en koskaan voi olla sinun...
PETRA. Et koskaan. En koskaan siis saa onnea?
JUUDIT. (Tempautuen irti tunnelmasta, reipastuttavasti.) Miksi olet aina onnen vaivainen, toisesta riippuvainen? Sellainen rakkaus on orjuutta. Ole vapaa!
PETRA. (Katkerasti.) Vapaa! Tässä ympäristössä, kytkettynä kuin kaleeriorja kaikkeen turhuuteen ja valheeseen! Ja minä olen liian herkkä ja hyvä tuottaakseni mielipahaa ihmisille, joihin olen sidottu kiitollisuuden sitein...
JUUDIT. Sellainen hyvyys on heikkoutta. Ole voimakas!
PETRA. Sinä olet kummallinen nainen, Juudit. Minä melkein pelkään sinua. Mikä on sinusta siis suurempaa kuin hyvyys ja rakkaus?
JUUDIT. Oikeamielisyys, uskollisuus parasta itseään kohtaan...
PETRA. Miten sinä olet epäinhimillinen, sinä, joka kuitenkin ajat ihmisyyden asiaa...
JUUDIT. (Hitaasti.) Miksi pitää inhimillisyyden aina merkitä vain heikkoutta, luonteen likaisuutta, viettien valtaa, miksi ei se voisi myös joskus merkitä puhtautta ja voimaa...
PETRA. Mitä siis vaadit minua tekemään, vanhurskas tuomari?
JUUDIT. Sinä kärsit turhuudesta ja valheesta. Hyvä — jätä se! Minäkin olen ihmetellyt sitä, että niin kauan olet jaksanut elää tällaista perhosen elämää. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sinulla on ollut liian hyvä olla. Ruoskaa sinä olisit tarvinnut Jumalalta ja ihmisiltä.
PETRA. Miten ankara sinä olet!
JUUDIT. Olet tottunut liian lempeihin. Olet antanut toisten kärsiä puolestasi ja sinä olet tehnyt kärsimyksestä vain lauluja. Et koskaan ole raottanut todellisen tuskan ovia, se on ollut sinulle vain nautintoa, mielikuvitusta! Ja sinä olet tehnyt siitä helmiä isoisten pitoihin, et elämänvettä janoon nääntyville (Lyhyt vaitiolo.) Minä olen ulkomailta pitäin mielenkiinnolla seurannut tuotantoasi, iloinnut sen kukkeudesta ja surrut sitä, että se on vain tekokukka, valhetta...
PETRA. (Kiivastuen.) Sanotko sinä runoilemista valehtelemiseksi?
JUUDIT. Sanon. Silloin kun ei ihminen vastaa siitä, mitä runoilija sanoo, silloin kun vapaudenlaulaja alistuu pienen vanhoillisen puolueen orjaksi nykyisenä suurena aikana, tällä historiallisella hetkellä, jolloin luodaan uutta maailmaa ja uutta ihmiskuntaa!