Part 1
language: Finnish
SYYTTÄJÄT
Nelinäytöksinen draama
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
HENKILÖT:
JOHANNES PETRA, runoilija. NIINA, hänen vaimonsa. VIRVA, heidän tyttärensä. JUUDIT MARTTINEN, Niinan sisarpuoli. MUMMU, Petran äiti. SANNI, Petran sisar, pesijätär. MATTI, Sannin avioton poika, kirjapainotyömies. VILLE KONTIALA, sanomalehdentoimittaja, Kustannusyhtiö »Valon» johtohenkilöitä. AKSELI, nuori ylioppilas. KAARLE KALMU, lääkäri, Petran ystävä. URJA RALLI, tehtaantyttö, Matin morsian. PALVELIJATAR.
Tapahtuu nykyaikana suuressa suomalaisessa kaupungissa. I, II ja III näytös Petran kodin yhteisessä arkihuoneessa, IV näytös Petran makuukammiossa.— II ja III näytös tapahtuvat saman vuorokauden kuluessa. III:n ja IV:n näytöksen välillä on kulunut kolme viikkoa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Tilava, aistikkaasti sisustettu, hallintapainen arkihuone. Taka-alalla johtavat kaksipuoliset portaat pienelle, pilarien varassa lepäävälle parvekkeelle, josta näkyy asuinhuoneiden ovia. Sen alla ovi eteiseen. Vasemmalla akkunat ja ovi Petran puolelle. Oikealla iso lakka, leposohva, ovi Niinan puolelle.
I kohtaus.
NIINA. (Järjestelee kukkia ikkunakomerossa. Virva istuu nojatuolissa raukean ja kyllästyneen näköisenä, hajamielinen ilme silmissään, kädessä kirja, jota hän ei lue. Niina katsahtaa tyttäreen, seisahtaa hänen viereensä.) Minä en ymmärrä sinua, tyttöseni, en yhtään.
VIRVA. (Päätään kääntämättä, veltosti.) Aivan niin, äiti.
NIINA. (Vähän kärsimättömästi.) Sitäpaitsi on sinulla aivan sietämätön tapa kohdella ihmisiä, kotiväkeä, täti Juuditia, vieraita, koko maailmaa.
VIRVA. (Kuten edellä.) Aivan niin, äiti.
NIINA. (Hymähtäen voimattomasti.) Saattaako tuollainenkin huvittaa...
VIRVA. Minua ei huvita mikään.
NIINA. (Huokaa, kääntyy jälleen järjestelemään kukkia.) Ja luuletko, lapsi parka, noin koskaan saavuttavasi lähimmäistesi rakkautta.
VIRVA. Minä en välitä lähimmäisten! rakkaudesta.
NIINA. Sitä ilman ei ihminen kuitenkaan voi elää.
VIRVA. (Surullisesti.) Minä en ole koskaan elänyt.
NIINA. (Naurahtaen.) Et ole erinomaisia ehtinytkään. Lapsihan sinä vielä olet (Heittää häneen tutkivan silmäyksen, tulee lähelle, laskee kätensä hänen olalleen. Hellästi.) Virva kultaseni, sinä et mahda olla oikein terve. Mikä sinua vaivaa?
VIRVA. (Raskaasti.) Minua vaivaa kaikki.
NIINA. (Ottaa tuolin, istuutuu hänen viereensä. Pehmeästi.) Sinä olet liian paljon yksin. Et viihdy ikäistesi nuorten tyttöjen seurassa. Se tekisi kuitenkin sinulle hyvää. Mitä mahdatkaan aina miettiä? Vaivut liiaksi omaan itseesi. Siitä juuri tulee ärtyisäksi ja tyytymättömäksi. Oma itse on ihmisen vihollinen. Sitä ei pidä päästää liian lähelle, vaan loitontaa, loitontaa, näetkös... Niin olen minäkin saanut tehdä...
VIRVA. (Katsahtaa äitiinsä pitkään, ikäänkuin johonkin tähdäten, painokkaasti.) Onko sellaiseen oikeutta?
NIINA. Se ei ole ainoastaan ihmisen oikeus, vaan hänen velvollisuutensa... Täytyy jaksaa elää...
VIRVA. Millä keinoin tahansa?
NIINA. (Keveämmässä äänilajissa.) Kaikilla luvallisilla keinoilla tietysti.
VIRVA. Onko lupa elää toisten elämää?
NIINA. (Nousten jälleen puuhailemaan jotakin.) Rakas lapsi, sinusta on tullut oikea kamarifilosofi. Teet kysymyksiä, jotka eivät kuulu sinun iällesi ja joita, mikäli minä ymmärrän, ei millään iällä voi ratkaista. Kuka sanoo, mikä on sinun, mikä minun elämää! Elämä on yhteistä. Jokainen sieppaa siitä palasen, minkä sattuu saamaan. Ja useimmat koettavat haukata itselleen niin hyvän palan kuin mahdollista, mutta... parhaimmat säästävät sen toiselle... Jalompaa on ajatella muita kuin itseään...
VIRVA. (Hajamieliseksi käyden.) Toiseen meillä siis on omistusoikeus, ei itseemme. Sitä pitää vain loitontaa, loitontaa...
NIINA. Niin, sitä se on elämisen taito. Mutta sen oppii vasta myöhemmin, vanhempana, elämän mukana...
VIRVA. (Suorasukaisesti.) Onko sinulla elämisen taito, äiti?
NIINA. (Leikikkäästi.) On kuin onkin. Luuletko sinä, ettei tässä tarvita taitoa tämänkin talon hoitelemisessa! Isä on epäkäytännöllisyys itse, ja sinä näyt tulevan isääsi. Tahtoisinpa minä nähdä, miten te kaksi täällä suoriutuisitte ilman minua. Isällä on oma, sisäinen maailmansa, jossa hän elää, ulkonaisesta hän ei ymmärrä mitään.
VIRVA. Eikä hän välitäkään siitä. Kun meillä on vieraita, niin harvoinhan isä on mukana. Sellainen kiusaa häntä... Jättäisit sinäkin, äiti, sellaisen!
NIINA. Kärsivällisyyttähän se kyllä monasti kysyy, oikein näyttelemislahjoja, joita ei minulla synnynnäisesti yhtään ole, mutta kaikkeen tottuu ... Perhe-elämä tuo mukanaan yhteiskunnallisia seurusteluvelvollisuuksia...
VIRVA. Mikä perhe me olemme! Täällä me kuljemme kukin itseksemme, tuskin näemme toisiamme päiväkausiin. Murjotamme äänettöminä toisillemme. Mutta sinä katsot asiaksesi hymyillä ja laverrella oudoille ihmisille ja edustaa onnellista perhettä. Sanoisit pikemmin: »Menkää niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!» Niin minä tekisin.
NIINA. Niin voi ajatella, mutta niin ei tehdä. Ihmiset ymmärtäisivät sen väärin. Tai sitten he ryntäisivät suoraan isän kimppuun, ja se olisi pahinta. Hänen täytyy saada säilyttää ehdoton työrauhansa. Hänen täytyy saada olla yksinäinen ja vapaa. Keskellä kotia ja yhteiskuntaa. Se ei ole helppoa. Se ei kävisi muuten, ellen minä esiintyisi aallonmurtajana ulospäin.
VIRVA. Ja ruoskana sisäänpäin. Minua sinä aina vangitset. Minäkin tahtoisin olla vapaa ja saada työrauhaa. Mutta minä en saa laulaa koskaan. Aina se häiritsee...
NIINA. Saathan sinä, lapsi kulta, laulaa, aina kun isä on poissa, niin paljon kuin tahdot. Nytkin voit mennä laulamaan.
VIRVA (Happamesti.) Ei minulla nyt ole inspiratsionia. Tuollainen säännöstely tappaa kaiken innon.
NIINA. Mutta isähän on niin paljon poissa.
VIRVA. (Nousten kävelemään kädet selän takana.) Tietysti hän on poissa. Täällä kotona on hirveän ikävä. Kuka täällä viihtyisi. Isä huvittelee ulkona...
NIINA. Isällä on paljon toimituksia kaupungilla. Eikä koti ole sitäpaitsi huvia varten. Se on lepoa ja työtä varten, sisäistä ja ulkonaista kasvatusta varten (Istuutuu leposohvalle.)
VIRVA. Sinulla on väärä kasvatustapa, äiti. Isä sanoo aina, että paras tapa kasvattaa lapsia on antaa niiden kasvaa vain. Sinä aina kiellät. Jos minä aion mennä isän huoneeseen, sanot sinä, että se häiritsee häntä, ja minä tiedän, että hän pitää siitä. Isä ei kiellä milloinkaan...
NIINA. Senpätähden täytyy juuri minun se tehdä, säästää isä ikäviltä vaikutelmilta. Mitä hänen työstään tulisi, jos hänen pitäisi ruveta täällä komentoa pitämään.
VIRVA. (Kuvittelevasti.) Minä aionkin lähteä pois kotoa, tiedätkö sen, äiti, matkustaa ulkomaille, niin, ja olla siellä hyvin, hyvin kauan niinkuin täti Juudit ja tulla suureksi... Täti Juudit on niin toisenlainen kuin kaikki muut. Vaikka en minä oikein hänestäkään pidä. Aina hän puhuu ihmisyydestä, niinkuin se olisi yksinomaan hänen patenttinsa. Ihminen minäkin olen ja me kaikki. Ja minusta on ihmisyys siinä, että on vapaa ja voi tehdä mitä haluaa.
NIINA. Vapaus ei ole vain siinä, että voi tehdä mitä haluaa, vaan että voi jättää tekemättäkin sen, mitä haluaa...
VIRVA. (Tullen Niinan luo hellitellen, säälitellen.) Sinä, äiti, olet varmaan jättänyt paljon tekemättä sellaista, mitä olisit halunnut. Siksi minusta tuntuukin, että sinulla on ainoastaan elämisen taito, ei itse elämää...
NIINA. (Raskaasti.) Itse elämä on juuri tällaista. Sinä et ymmärrä sitä vielä (Silitellen Virvan kättä.) Miten voisitkaan. En minäkään sitä vielä sinun iälläsi ymmärtänyt...
VIRVA. (Soinnuttomasti.) Ja milloin sinä sen opit ymmärtämään?
NIINA. (Arkaellen, hiljaa.) Sinulle on niin vaikea puhua. Sinä olet niin umpimielinen ja kova. Tai sitten sellainen epätasainen pusahtelija. Minä en ole saanut koskaan puhua kenellekään mitään oikeista asioista. Siksi olen oppinut puhumaan joutavuuksia. Minä en ole voinut koskaan kertoa kenellekään sisäisestä itsestäni, siksi olen oppinut puhumaan ulkonaisista arkiaskareista, ruoasta ja vaatteista, tuloista ja menoista, kauniista ilmasta ja kalliista ajasta. Kyllä minä tiedän, että moni pitää minua senvuoksi ajatuksettomana kananpäänä, liian tuhmana puolisona viisaalle Johannekselle, liian arkipäiväisenä elämäntoverina runoilijalle. Mutta luuletko, että isä sietäisi toista viisasta vierellään, sellaista, joka sekaantuisi hänen sisäisen maailmansa asioihin. Se rajoittaisi häntä, ja hänen täytyy saada olla rajaton, rajoittamaton, yksinäinen (Huoaten.) Hän on runoilija! Sielun yksinäisyys on runojen yrttitarha, on hän sanonut. Mutta minulle, joka olen vain tavallinen ihminen, on yksinäisyys usein ollut vaikeaa... Minä odotin, että se sinun kerallasi, kun sinä kasvaisit suureksi, menisi pois... Mutta se ei mennytkään. Sinusta tuli samanlainen...
VIRVA. (Kiivaasti.) Kuin kuka?
NIINA. ... kuin isäsi. Niin. Hänkään ei ymmärrä tätä maailmaa, ja niin täytyi minun oppia ymmärtämään...
VIRVA. Onko se onnellista?
NIINA. Mahdollisimman onnellista ainakin (Kuin itsekseen.) Työnjakoa, järjestystä... Jos ei muuta...
VIRVA. (Ponnahtaen.) Niin, niin, johan sinä selitit. Isä hoitaa sisäiset asiat, sinä ulkonaiset! Hän hengen, sinä aineen! Mikä sopusointu tässä meidän perheessä vallitsee! Hahahaa! Ja millainen onni! Siitä voi saada ihan vatsansa kipeäksi. Hahahaa!
NIINA. (Lempeästi ja surullisesti.) Voi sinua, Virva, miten sinä olet katkera ja kummallinen. Luuletko, että tässä kehun itseäni tai kotiani? Tiedänhän minä, miten ristiriitaisista aineksista se on rakennettu. Mutta ainakin olen koettanut rakentaa sitä rakkaudella, parhaani mukaan. Mutta sinä teet pilkaksi koko elämäni ponnistuksen. Se koskee minuun... (Painaa pään käsiinsä.)
VIRVA. Suo anteeksi, äiti. Älä ole minulle vihainen.
NIINA. Enhän minä osaa olla sinulle vihainen, vaikka oikeastaan pitäisi. Sillä minä tunnen tuon. Kyllä se parantuu ajan mukana. On minullakin ollut levottomat hetkeni. Entä sitten sinulla, joka olet sellainen levoton virvaliekki koko tyttö.
VIRVA. (Leikittelevästi.) Ja siitä liekistä ei ainakaan rakenneta takkavalkeoita (Pikkuvanhasti.) Kyllä avioliitto on sentään jotakin vallan kauheaa. Se on onnettomuus, ja ihmiset luulevat, että se on onni! Kuinka he ovat typeriä!
NIINA. Onnen ikävä on onnettomuuden pelkoa voimakkaampi.
VIRVA. Onnen ikävä minullakin on, mutta tiedän, ettei minun ikävöimäni onni ole avioliitossa.
NIINA. (Katsoo häneen pitkään.) No mutta... (äidillisesti) etkö sinä ehkä rakastakaan Akselia? Minä luulin...
VIRVA. (Vältellen.) Onko rakkaudessa sitten onni?
NIINA. (Samoin vältellen.) Eiköhän. Ainakin jotakin, jota naisen kannattaa ikävöidä...
VIRVA. (Vaikenee.)
NIINA. Multa tutki vakavasti tunteitasi, tyttöseni. Älä leiki sydämillä... Jos et rakasta Akselia, niin...
VIRVA. (Halveksivasti.) Miten sinä olet vanhanaikainen, äiti.
NIINA. Ei minulla ole mitään Akselia vastaan. Hän on oikein kiltti poika. Ja varojakin hänellä on... Minusta vain tuntuu, ettet sinä ole aina oikein kiltti häntä kohtaan...
VIRVA. (Hymähtäen.) Kiltti! (Äkkiä muuttaen äänen väriä, pilkallisesti, keveästi, ylimielisesti.) Niin, niin, sinä olet oikeassa, äiti! Sinä olet aina oikeassa. Minulla on todellakin sietämätön tapa kohdella ihmisiä, Akseliakin. Hän on todellakin kiltti poika, tavattoman kiltti, aivan pumpulitukko hän on, aivan mansikka ja ruusu, ilman yhtään piikkiä, aivan mallikelpoinen mammanpoika! (Puuskahtaen.) Hänellä ei todellakaan ole muuta vikaa kuin että hän on kiltti. Se on ainoa vika ihmisessä jota minä vihaan, ja ainoa ansio, jonka vuoksi minä joskus menen jonkun kanssa naimisiin, jos menen ... Ja tuollainen Akseli on silloin vain pieni akseli siinä pyörässä, jolla minä pyörin eteenpäin elämässä!
(Niina tuijottaa tyrmistyneenä tyttäreensä. Virva säntää ulos ovesta, multa törmää siinä yhteen Akselin kanssa, joka juuri tulee ulkoa pari punaista neilikkaa kädessään.)
II kohtaus.
AKSELI. Hyvää päivää, täti! Hyvää päivää, Virva (Kiinnittää kukat hänen rintaansa.)
VIRVA. (Pirullisella ystävällisyydellä.) Kiitän. Olet aina niin kiltti.
AKSELI. Tulin hakemaan Virvaa vähän kävelemään — jos täti sallii. Ulkona on suurenmoinen ilma.
NIINA. Menkää vaan, lapset, menkää! Virva istuu liian paljon sisällä ja käy kalpeaksi... (Menee pois, heittäen pitkän, puolittain nuhtelevan, puolittain rukoilevan katseen Virvaan. Tämä seisoo selin Akseliin katsellen ulos ikkunasta.)
AKSELI. (Pehmeästi.) Virva.
VIRVA. (Ei vastaa.)
AKSELI. (Osaaottavasti.) Mikä sinua vaivaa, Virva.
VIRVA. (Äkisti kääntyen.) Aina vain vaivaa, vaivaa! Hyvä Jumala, eikö ihmisillä tässä talossa ole enää mitään muuta puheenaihetta! Pahahenki itse lähettää teidät jokaisen perätysten kysymään minulta, mikä minua vaivaa. Se ei kuulu teihin, sanon minä. Antakaa minun olla rauhassa!
AKSELI. (Hiljaisesti.) Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa sinua, Virva. Suo anteeksi!
VIRVA. (Uudelleen kuohahtaen.) Minä en suo anteeksi mitään milloinkaan. Sen tiedät ennestään. Tarkoitit sinä sitten tai et, ja annoin minä anteeksi tai en, kun kerran pahoitit minua, niin pahoitit, siinä se! Ja sitäpaitsi pahoitat sinä minua aina.
AKSELI. Millä minä pahoitan sinua?
VIRVA. Kaikella. Koko sinun olemuksesi kiusaa minua. Tapa, miten sinä puhut, kävelet, ajattelet, tunnet...
AKSELI. (Alistuvaisesti.) Kuitenkin olen koettanut olla sinun mieliksesi niin paljon kuin suinkin...
VIRVA. (Nyrpeästi.) Sepä se onkin juuri pahin. Sinun rakkautesi tekee sinut aivan sietämättömäksi. Ennen olit hauskempi...
AKSELI. Millaiseksi sinä minut sitten tahtoisit?
VIRVA. (Hymähtäen kuin itsekseen.) Miten typerää! Sinä olet mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään voi!
AKSELI. Minä niin toivoisin, että voisin olla sinulle mieliksi...
VIRVA. Niin minäkin!
AKSELI. Ja tuottaa iloa sinulle. Kun vain tietäisin miten...
VIRVA. (Polkaisten jalkaa pahankurisesti ja piloillaan.) Mutta sinun pitää se tietää! Luuletko sinä, että jos minun täytyy erikseen tilata sinulta jokainen ilon aihe... se enää on mikään ilo minulle. Viimeksi sanoin, että pidän kukista, ja sentähden toit nämä (Heittää kukat pois.) Luuletko sinä, että ne tuovat iloa, tuollaiset tilauskukkaset. Sinun olisi pitänyt itsestäsi ymmärtää tuoda ne. Onnen pitää tulla yllätyksenä! Ja rakkauden! Sen pitää olla kuin satua, kuin unelmaa, ilman sanoja, ilman selitystä! Ilman kysymyksiä ja vastauksia! (Istuutuu leposohvaan. Haaveellisesti.) Muistatko miten kerran kuvittelimme, että minä olisin sellainen ylhäinen linnanrouva ja sinä minun paashipoikani... kaukana, kaukana jossakin etelässä, missä palmut huojuvat, tulikärpäset lentelevät kuumassa yössä, missä gondolit lipuvat mustaa vettä suurien tähtien alla kohti tuntemattomia kohtaloita... Täällä on kaikki niin rumaa ... Siellä unelmain maassa on kaikki toisin, kaikki kaunista.
AKSELI. (Hurmaantuneena.) Niin, siellä on kaikki kaunista! Ja sinne me kerran lähdemme... minun ruhtinattareni... (Polvistuu, suutelee Virvan kättä.)
III kohtaus.
KONTIALA. (Ilmestyy ovelle, nauraen.) Nuoriso harjoittelee galanteriaa. Se on sievää, varsin sievää ja — harvinaista meidän ajallamme. Onko isänne tavattavissa, neiti Virva.
VIRVA. (Lyhyesti.) Ei.
KONTIALA. Ette tiedä, milloin hän tulee?
VIRVA. En.
KONTIALA. Hän ilmoitti minulle olevansa näihin aikoihin kotosalla.
VIRVA. Voittehan odottaa siis ja odotellessanne harjoitella vaikka vähän — galanteriaa! (Pyörähtää ympäri kantapäillään, lähtee, Akselin seuratessa häntä.)
IV kohtaus.
JUUDIT. (On viimeisten repliikkien aikana tullut parvekkeelle, kuuntelee kohtausta, hymyilee, laskeutuu alas.) Hirveän huonosti kasvatettu lapsi, tämä talon ainukainen. Hyvää päivää, herra Kontiala. (Kättelevät.)
KONTIALA. (Hymyillen.) Kerrassaan »l'enfant terrible», jota minun ainakaan ei ole onnistunut kesyttää. Erittäin hauska tavata teitä, neiti Marttinen. Minulla olisi ollut vähän asiaa Petralle, mutta hän ei kuulu olevan kotona.
JUUDIT. Lienee mennyt vähän kävelemään. Kenties teillä on aikaa odottaa. Istukaa, olkaa hyvä!
KONTIALA. (Istuutuen.) Mielihyvällä, etenkin jos minulla on kunnia istahtaa hetkinen teidän seurassanne. Tässä pari päivää sitten, kun vilahdukselta näin teidät, en ollut enää tunteakaan. Te olette niin kaunistunut, etten sanoisi nuorentunut, vaikka siitä lienee jo yli kymmenen vuotta, kun olette ollut viimeksi Suomessa. Jaa jaa, siellä on hyvät viinit ja hedelmät ja sen semmoiset, miks'ei ne pitäisi ihmistä nuorena. Täällä meillä, tässä suuressa edistysmaassa, ei muuta kuin työtä ja työtä tai porsastelua... Sallittako? (Ottaa sikarin.)
JUUDIT. Olkaa hyvä!
KONTIALA. Tai ehkä tekin? (Tarjoaa.)
JUUDIT. (Naurahtaen.) En minä sentään niin miehekkääksi ole muuttunut.
KONTIALA. Mutta kyllä te olette harvinainen naiseksi, se täytyy minun sanoa. Luoda itselleen ulkomaisella pohjalla itsenäinen asema, se ei ole vähän se. Olen kyllä lukenut, mitä lehdissä teistä on kerrottu. Toimitatte siellä Sveitsissä jotakin lehteä ja kuulutte jos minkälaisiin liittoihin (Leikillisesti.) Ai ai se Sveitsi on muuten vaarallinen maa. Kaikenlaiset ryövärit ja maankavaltajat, vallankumoojat ja hullut pitävät sitä pesäpaikkanaan. Ettei teistä vain ole tullut bolshevikki! Me täällä Suomessa pelkäämme bolshevikkeja hirveästi.
JUUDIT. Minähän olen pasifisti, ajan vain maailmanrauhan asiaa... Siitähän minä olen täällä jo esitelmöinytkin.
KONTIALA. Tosiaan, tosiaan. Mutta sehän vasta onkin vallankumouksellista. Onneksi siitä ei koskaan tule mitään. Se on haavetta, naisten ajanvietettä koko aate, samanlainen kuin kaikki nuo teosofiat, esperantot, vapaamuurariudet ja mitä ne kaikki lienevätkään nimeltään nuo nykyajan taikauskoiset uudestisyntymisliikkeet.
JUUDIT. (Hymyillen.) Te olette yhtä vanhoillinen kuin ennenkin! Ja toimitatte tietysti myös yhä vielä uskollisesti »Yhteiskunta»-lehteänne? Ja olette tietysti myös vanhapoika edelleen?
KONTIALA. (Kumartaa.) Luvallanne kaikkea.
JUUDIT. Ja minun lehteni »Tulevaisuus» edustaa riippumattomien vasemmistolaisten ryhmää.
KONTIALA. Siellä ulkomailla tietysti voi herkutella sellaisellakin. Siellä on tietysti sosialistejakin niin monta lajia kuin viinejä viinilistassa. Mutta meillä ne ovat kaikki yhtä maata, riippuvat kaikki yhdessä nuotassa, roskaväkeä alusta loppuun!
JUUDIT. Me olemme siis oikeastaan antagonisteja.
KONTIALA. Ei ainakaan näin harvan kerran tavatessa, neiti Juudit. Saanhan sanoa teitä siksi, vai mitä? Olemmehan me oikeastaan lapsuuden leikkitovereita. Ja toivottavasti on meillä myös vielä hyvä yhteisymmärryksemme jäljellä?
JUUDIT. (Kuivasti.) Toivottavasti.
KONTIALA. Ja sentään te olette nyt kuin toinen ihminen, sellainen maailmannainen, ja teidän mukananne tulee tuulahdus suuresta maailmasta. Miten kummallista! Muistatteko, kuinka me lapsina leikimme siellä Kontialan talon haassa? Te ja sisarenne olitte hevosia ja minä renki. Te ryömitte nelinkontin ruohikossa, ja minä syötin teitä suolaheinillä ja ketunleivillä. Oli nekin aikoja ne. Olemmeko me tosiaan samoja ihmisiä?
JUUDIT. (Mietteissään.) Tuskin.
KONTIALA. Siitä on vuosia vierinyt ja paljon on muuttunut senjälkeen. Kaikki muu paitsi minä. Minä olin silloin rakastunut sisareenne ja olen yhä vielä. Eikö se ole hullunkurista? Silloin olin niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä asianomaiselle itselleen, en kenellekään muulle paitsi teille. Ja nyt on vielä asia ennallaan. Vielä sama suuri salaisuus!
JUUDIT. (Naurahtaen.) Ja parasta on, että menette tuon »suuren» salaisuutenne kanssa hautaan. Vanhoillapojilla täytyy aina olla varastossa tuollaisia romanttisia koulupoikahaaveita, jotka eivät merkitse sen enempää.
KONTIALA. (Omituisesti painostaen.) Vai eivät merkitse, vai eivät...
JUUDIT. Jos ne merkitsisivät, ette noin vain puhuisi niistä kelle hyvänsä, ensimmäiselle vastaantulijalle.
KONTIALA. Pyydän. Te ette ole ensimmäinen kuka hyvänsä. Tehän olette ainoa uskottuni tässä asiassa. Muistatteko, kun Niinalla oli keuhkokuume, kuinka minä iso koulupoika itkin teidän helmassanne? Te olette ainoa, joka olette nähnyt minun itkevän ja joka tiedätte, miten pehmeä minä pohjaltani olen. Muut luulevat että olen kylmä ja kova luonne. Ujous, nähkääs, se tekee tylyksi, se tekee röyhkeäksi, se tekee raa'aksi. On tarve peittää arintaan. Muistatteko vielä, mitä silloin sanoitte, kun paljastin sydämeni heikkouden? Ette kai, mutta minä muistan. Te sanoitte: »Hyi, iso mies, joka itkee!» Te olette aina ollut kova, neiti Juudit, yhtä kova kuin minä olen pehmeä (Sisäänpäin kääntyneesti.) Minä, minä itken vieläkin sitä, että Niina tekee kuolemaa...
Juudit. Tekee kuolemaa. Mitä tarkoitatte, herra Kontiala.
KONTIALA. Jos olisitte ollut hänen lähellään niin kauan kuin minä, tietäisitte kyllä mitä tarkoitan, mutta mistä te olisitte vielä huomannut! Teitä kohtaan harjoitetaan vieraskoreutta. Niin kai. Ja kaikki näyttää harmoniselta. Mutta niin ei ole asian laita. Niina kärsii. Hänet kulutetaan loppuun. Häntä kärvennetään hiljaisella tulella yötä päivää...
JUUDIT. (Teennäisellä kummastuksella.) Kuka sen tekisi?
KONTIALA. Kuka! Te olette julma, neiti Juudit. Pitääkö minun mennä henkilöllisyyksiin, silloin kun tämä henkilö on minun ystäväni ja teidän entinen — hakkailijanne... Eikö hän ollutkin?
JUUDIT. (Kylmästi.) Pyydän, jättäkää minut pois näistä perheromaaneistanne.
KONTIALA. Herra Jumala, loukkaannutteko te? Kaikkihan siitä silloin puhuivat, juuri kun olitte tullut ylioppilaaksi ja Petra saanut ensimmäisen teoksensa painosta. Aina olitte yhdessä...
JUUDIT. (Olkaansa kohauttaen.) Nuorten ihmisten tavallista seurustelua. Eikö sellaista oltu ennen Suomessa nähty!
KONTIALA. Sen pahempi, että se oli vain sellaista! Minä olisin sydämeni pohjasta suonut sen olevan jotakin enemmän. Pelkästään jo itsekkäistä syistä. Te olisitte saanut Petran ja minä olisin saanut Niinan! Kaikki olisi käynyt kuin nuottien mukaan. Mutta te hylkäsitte hänet...
JUUDIT. Pyydän, ei tuonkaltaisia vihjauksia!
KONTIALA. (Sotkien pois.) Niin, tarkoitan, kun ei teidän välillänne ollut mitään syvempää eikä siitä syntynyt sen kestävämpää, niin Petra iski silmänsä sisareenne, minun ihanteeseeni, tuohon lapseen... Piloillaan, leikillään. Ja arvaahan sen, miten runoilija-sädekehä sokaisi tuon tyttöparan. Ei siihen minun ollut tuleminen enää likellekään. Ja tässä nyt ollaan...
JUUDIT. Mitä tässä sitten on valittamista!
KONTIALA. (Humoristisesti.) Eikö minulla muka ole valittamista, kun jäin ilman...
JUUDIT. Sisareni ei ainakaan näy katuvan kauppojaan.
KONTIALA. Sepä se pahin onkin. Hän ei edes valita. Hän on jo kohtalonsa turruttama. Hän on onneton eikä edes tiedä sitä. Hän alistuu miehelleen kuin orja, taipuu kuin vitsan varpa hänen käsissään...
JUUDIT. Toisen silmillä ei voida arvioida toisen kohtaloa. Onnettomuus, jota ei tunne, ei ole mikään onnettomuus. Monelle naiselle on alistuminen elämänehto, rakkauden mittapuu...
KONTIALA. (Pehmeästi.) Hän hukkaa oman persoonallisuutensa tai on jo hukannut...
JUUDIT. (Ajatuksissaan.) Moni löytää itsensä hukatessaan minuutensa.
KONTIALA. (Vilkastuen.) Äh! Paradokseja! Kirjallisia mielikuvia! Hui hai! Minäpä esitän teille muutamia kuivia tosiasioita. Muistattehan millainen Niina oli nuorena tyttönä! Kuin luotu kasvamaan auringossa ja levittämään aurinkoa ympärilleen. Ja millainen lauluääni hänellä oli! Mutta hän ei laula enää milloinkaan! Ja miten hurmaavasti hän tanssi! Ja nyt! Niin hiljainen, taltutettu. Tuskin hän enää hymyää, ei milloinkaan naura, ainoastaan palvelee ja jumaloi suurta miestään, joka tuskin huomaa häntä. Hän ei tohdi puhua ainoankaan miehen kanssa, jotta ei kadottaisi miehensä luottamusta. Mutta Petra itse — ohoo — hän sallii itselleen yhtä ja toista — tjaa — runollisia seikkailuja tai kuinka sanoisin, kirjallisia kokemuksia, aiheiden metsästystä... Oh, runoilija, hän on ihmisenä hirviö, neiti Juudit, häikäilemätön tyranni, itsekäs, pahankurinen lapsi, ilveilijä parasta lajia, sydämetön saippuakupla, itsensä ympäri kieppuva hullu koira... (Kävelee kiihtyneenä huoneessa edestakaisin.)
JUUDIT. (Keskeyttää nauraen.) Ja sellaiselle hirviölle toivottelitte minua. Ette mahda panna paljoa arvoa minun elämälleni...