Part 4
KALMU. Mutta mikäli minä muistan sinun kertoneen, matkusti tuo Juudit — mikä hänen nimensä nyt taas olikaan — pois maasta ja jäi sille tielle.
PETRA. Hän on palannut.
KALMU. Ja sinä olet tavannut hänet?
PETRA. Hän asuu täällä.
KALMU. (Päästäen pienen vihellyksen.) Se muuttaa asian.
PETRA. Sinä et taida muistaakaan, että hän on vaimoni sisarpuoli? Ja kun hänen oli vaikea löytää asuntoa, tahtoi vaimoni hänet kaikin mokomin tänne... Ja — kaikki haavat ovat auenneet...
KALMU. Siis pelkkä asuntoprobleemi koko juttu. Kun se ratkeaa, on kaikki taas entisellään. Kyllä te runoilijat olette ihmeellisiä värittämään ja suurentamaan asioita. Te luulette saaneenne haavan, kun on kysymyksessä vain pieni naarmu... Paras keino olisi, että matkustaisit pois joksikin aikaa...
PETRA. Minä en voi elää ilman häntä.
KALMU. Sinä olet, veikkonen, elänyt parikymmentä vuotta ilman häntä, ja niin tulee käymään vast'edeskin.
PETRA. (Unelmoivasti.) Ne vuodet olivat kuin jotakin tilapäistä hämärää, joka auringon piti hälventää, kuin unta, kuin odotusta, kuin epäröivää kyselyä, johon kerran oli hänen suustaan vielä tuleva vastaus. Ja se tuli. Hän ei rakasta minua.
KALMU. Jumalan kiitos. Sillä sinullahan on hyvä vaimo, suloinen tytär ja —
PETRA. Miksi pitääkin minun rakastaa juuri sitä ainoaa, joka ei minua rakasta?
KALMU. Juuripa siksi. Jos saisit tuon ikuisen ihanteesi... Niin — mikä hänestä on tullut tällä aikaa?
PETRA. Kirjailija, sanomalehdentoimittaja, maailmannainen, maailmanparantaja ja...
KALMU. (Nauraen.) Riittää. Olen varma siitä, että sinä et olisi hänen kanssaan yhdessä kahta viikkoa. Tuollaiset maailmannaiset sopivat huonosti kotiin, ja maailmanparantajat tuskin osaavat parantaa ihmissydämen haavoja. Kirjallisen naisen käsi on kömpelö silittämään, ja hänen periaatteellinen rintansa on kulmikas vuode väsyneelle päälle. Kilpailijoita, riitatovereita teistä tulisi. Usko minua, poikaseni (Nousee.) Ja nyt minä otan sinusta isän kädellä kiinni ja vien sinut vuoteeseen. Nämä ovat kaikki pelkän yövalvokin houreita...
PETRA. (Nousten tylsän koneellisesti.) Minä en saa unta.
KALMU. Minä annan sinulle unilääkettä. No, mennään nyt.
PETRA (Siirtyen ovea kohti, kuin unessa, tahdottomasti.) Sinusta siis on kaikki hyvä, mikä tapahtuu?
KALMU. (Tarttuen hänen käsivarteensa.) Ei, mutta kaiken voi kääntää parhain päin.
(Menevät vasemmalle.)
VIII kohtaus.
NIINA. (Tulee ovesta oikealla. Itsekseen.) Ovat taas unohtaneet kynttilät palamaan (Menee toisen haarakynttilän luo, sammuttaa liekit.)
KONTIALA. (Nousee sohvalta seisomaan, katsoo häneen.)
NIINA. (Säpsähtäen.) Ah, sinäkö siinä oletkin. Kuinka pelästyin. Luulin vieraiden jo menneen, kun puheensorina vaikeni.
KONTIALA. (Matalalla äänellä.) Tohtori Kalmu on Petran luona. Minä odotan häntä.
NIINA. Sepä hyvä. Johannes tarvitseekin lääkäriä. Hänen sydämensä on ollut niin huono viime aikoina.
KONTIALA. (Pehmeästi.) Entä sinun sydämesi, Niina, miten sen laita on?
NIINA. (Väkinäisesti.) Hyvin tietysti. Minua ei vaivaa mikään. Minä olen terve kuin pukki.
KONTIALA. Toista puhuvat sinun kalvaat poskesi ja tummat juovat silmiesi alla. Ja kun minä muistan, kuinka sinä ennen olit punaposkinen kuin ruusu...
NIINA. Ruusut kuihtuvat ja ihminen vanhentuu.
KONTIALA. Ja kuinka sinä olit iloinen... Minne on sinun ilosi kadonnut?
NIINA. Se ei ole kadonnut. Se on vain painunut syvemmälle, saanut toisenlaisen sisällön.
KONTIALA (Hartaasti.) Minä niin kaikesta sydämestäni toivoisin, että sinä olisit onnellinen. Niina, sano minulle, oletko sinä onnellinen?
NIINA. Olen tietysti... Miten sinä olet kummallinen. (Kääntyy poispäin.)
KONTIALA. (Kiihkeästi.) Ei, sinä et puhu totta. Sinun silmässäsi kiiltää kyynel, sinä kärsit. Koko sinun elämäsi sisällys on pelkkää kärsimistä, uhrautumista, palvelemista.
NIINA. Uhrautuminen on rakastavan sydämen suurin ilo. Miten tyhjää olisi elämä ilman sitä, ja miten köyhää rakkaus.
KONTIALA. (Tarttuen Niinan käteen.) Rakas Niina, se on uhrautumista tyhjän vuoksi. Kukaan ei kiitä sinua palveluksistasi, kukaan ei palkitse vaivojasi.
NIINA. (Temmaten kätensä irti.) Sinä olet hullu tänä yönä, Ville! Puhut mielettömiä. Olet juonut liikaa. Hyvää yötä. (Aikoo mennä.)
KONTIALA (Tulee hänen perässään, omituisella äänenpainolla.) Pelkäätkö sinä minua?
NIINA (Pysähtyy kuin uhmaten.) En. Miksi minä pelkäisin?
KONTIALA. (Olkapäitään kohauttaen.) Itsesi vuoksi, tai ihmisten vuoksi. Tai siksi, että on yö... (Tullen lähelle, katsoen Niinaa tiukasti.) Etkö sinä pelkää, että ihmiset puhuvat siitä, että niin usein käyn öisin talossanne?
NIINA. (Loukkaantuneena.) Sellaisen yläpuolelle minä asetun. Etkä sinä käy täällä minun, vaan mieheni vieraana. Teillähän on niin paljon yhteistä... Ja monta kertaa... niin... (hämmentyen) olet tehnyt hänelle palveluksenkin sillä, että olet tullut mukaan... Kaikesta siitä olen sinulle kiitollinen. Olet Johanneksen ystävä, ja kaikki mieheni ystävät ovat minunkin ystäviäni.
KONTIALA. Vain miehesi ystävänäkö sinä minusta pidät? Eikö sinulla ole mitään muuta tunnetta minua kohtaan? Olemmehan me lapsuudentovereita. Entäpä, jos en olisikaan miehesi ystävä?
NIINA. Mutta kun nyt satut olemaan...
KONTIALA.(On vaiti hetken, sitten synkästi, päättävästi.) Se ei ole totta, Niina. Sinä olet erehtynyt. Minä en ole miehesi ystävä. Minä olen sinun ystäväsi. Minä olen tehnyt hänelle kenties joitakin palveluksia, mutta olen tehnyt kaiken vain yksinomaan sinun tähtesi. Petralla ja minulla ei ole mitään yhteistä, tai jos on, on se vain (kaameasti naurahtaen) yhteinen rikostoveruus sinua kohtaan.
NIINA. (Peräytyy kauhuissaan.)
KONTIALA. (Jatkaa.) Minä olen tähän asti vaiennut, ja se vaikeneminen on ollut rikos. Minä en jaksa enää. Rakastan ja kunnioitan sinua liian paljon. Minä tahdon pelastaa sinut valheesta ja oman sydämeni salatun rakkauteni kuormasta. Niin, minä rakastan sinua, Niina, olen rakastanut pienestä poika-pahasesta asti. Tuo rakkaus on uinunut sieluni pohjalla kuin vuori, kuin valtameri, kuin möhkäle ääretön, jolle en ole uskaltanut antaa mitään muotoa. Olen pelännyt, että jos se aikaa purkautua, se hautaa allensa kaiken. Se ei ymmärrä leikkiä. Ja minä luulin sinun leikkivän viheriällä oksalla kuin pienen lintusen... Senkin saatan sietää, että toinen sinua rakastaa ja toinen sinut omistaa, mutta en sitä, että toinen sinua rääkkää ja heittää sinut syrjään kuin halvan räsyn...
NIINA. (Tekee suuttuneen eleen, kuin vastatakseen.)
KONTIALA. (Keskeyttää hänet kädenliikkeellä.) Älä sano mitään, ennenkuin minä olen sanonut kaikki. Sinä luulet olleesi kerran nuoren runoilijan ihailtu lemmitty ja senjälkeen rakastettu aviovaimo. Sinä et ole ollut kumpaakaan. Sinä olet pitkän petoksen uhri, sydämettömän leikittelijän leikkikalu, väärinpelaajan hätävara, salaamerkitty taskukortti. Hän meni naimisiin kanssasi uhmasta ja hylätyn rakkauden epätoivosta, kiusatakseen sitä toista, jota hän rakasti ja jota hän rakastaa vieläkin...
NIINA. (Tukahtuneesti.) Ketä toista?
KONTIALA. Sisartasi Juuditia. He pettävät sinua yhdessä.
NIINA. (Kuin henkeään haukkoen.) Sinua halpamaista olentoa!
KONTIALA. Jos totuus on halpamainen, niin olen minäkin halpamainen.
NIINA. (Kuohuksissaan.) Mieheni on paras ihminen maailmassa, ja Juudit on itse totuuden perikuva. Mutta sinä, sinä olet kurja panettelija! (Kuin itkuun purskahtamaisillaan.) Tämä siis on sinun kiitoksesi kotia kohtaan, jossa sinua on kohdeltu kuin oman perheen jäsentä! (Kuin sovitellen.) Oh, sinun mieletön mustasukkaisuutesi johtaa sinut ajattelemattomiin sanoihin, joita perästäpäin kadut katkerasti, siitä olen varma...
KONTIALA. (Hymähtäen.) Ajattelemattomiin. On minulla ollut aikaa ajatella. Mutta ajattele sinäkin vähän sanojasi. Mustasukkainen kyllä olen, en kiellä sitä, mutta olenko koskaan näinä pitkinä vuosina hairahtunut mihinkään lähentelemisiin, olenko koskaan vahingoittanut tai halventanut miestäsi maailman silmissä? Eikö asian laita ole juuri päinvastoin? Käytä vähän järkeäsi. Muistele entisiä. Kuka se oli, joka teidän naimisiin mentyänne hankki Petralle lainan, joka teki hänelle mahdolliseksi perustaa oman kodin? Kuka tuki häntä ensi aikoina aineellisesti ja henkisesti, kuka vakiinnutti hänen asemansa kiinnittämällä hänet mahtavan kustannusliikkeen omaksi? Minä. Kuka toimitti hänelle ensimmäisen suuren runoilijamenestyksen lemmenlauluilla, jotka sanomalehdissä — minun viittauksestani — merkittiin sinulle omistetuiksi (jota ne eivät olleet)? Kuka toimitti hänelle kannattavan puolueen ja sen kautta kansan kannatuksen? Minä. Kuka sanomalehden, joka on toitottanut hänen suuruuttaan? Minä (Siten tehdään runoilijasta suurmies, ei siksi synnytä eikä siksi runoilla itseään niinkään vaan.) Ja kuka on vihdoin vuosikausia seurannut Petran jälkiä kuin liktori ja tuonut hänet kotiin kevytmielisiltä retkiltä? Minä. Ja vain siksi, ettei sinun silmiäsi itku rumentaisi, ettei sinun poskiasi odotus kalventaisi, että sinun olisi hyvä olla, Niina. — — — Niin että, jos tässä tulee kysymys kiittämättömyydestä, niin sopii se mainesana paremmin jollekin muulle kuin minulle. Petra ei ole ikänä minua kiittänyt. Hän on yhtä vähän huomannut minun palveluksia kuin sinun (Ivallisesti.) Hänelle lankeaa kaikki luonnostaan. Hänhän on yli-ihminen. Hän liitelee pilvissä, kaiken yläpuolella...
NIINA. (Silmät tulta iskien.) Hän on yläpuolella. Ja ne pienet heikkoudet, jotka hänellä on, maksaa hän monin verroin takaisin luomistyöllään ja nerollaan.
KONTIALA. (Lakoonisesti.) Niin kai... Minä olen vain tavallinen ihminen. Minä en ymmärrä runoutta enkä ehkä pane sille tarpeellisen suurta arvoa, vielä vähemmän runoilijoille, jotka eivät sitä ihmisenä ansaitse, ainakaan en niin paljon kuin he itse tahtovat. Mutta minä rakastan sinua, Niina, enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään maailmassa. Minä en voi sallia, että kukaan sinua halventaa. Minä en tahdo, että sinä kärsit...
NIINA. (Nyyhkyttäen.) Jos vähääkään olisit välittänyt minun kärsimyksistäni, et tätä kaikkea olisi minulle sanonut...
KONTIALA. (Lempeästi.) Tämä on vain hetken tuska. Se menee ohitse. Leikkaus, joka poistaa mätäpaiseen ja parantaa (Tarmokkaasti.) Niina, jätä tämä kaikki valhe, tämä kärsimys. Tule minun kanssani. Minä vien sinut pois, minä kannan sinut käsivarsillani kautta elämän. Niina! (Levittää käsivartensa.)
NIINA. (Leimahtaen.) Jos olet luullut, että katalalla panettelulla ja itserakkaalla kerskailulla voit voittaa naisen sydämen, niin olet erehtynyt. Nyt vasta olet paljastanut koko konnamaisen luonteesi, sinä käärme, jota olemme povellamme elättäneet, sinä koronkiskuri, joka olet rikastunut Johanneksella, leikannut pankkikuponkeja hänen kunniallaan!
KONTIALA. (Uhkaavasti.) Ole valuillasi! Älä herätä leijonaa minussa. Sen ensimmäinen hyväily surmaa sinut. Sen karjahdus kuuluu kautta maan. Tähän asti minä olen hoivannut sinua tuolle miehelle, mutta jos minun päähäni pälkähtää erottaa sinut hänestä, niin olen minä mies myös sen tekemään.
NIINA. (Hurjasti.) Mene! Minä vihaan sinua.
KONTIALA. (Intohimoisesti, sokeasti.) Ja minä rakastan sinua. Minä tahdon sinut omakseni. _Minä tahdon_. (Sulkee hänet väkisin syliinsä, suutelee häntä.)
NIINA. (Tempaisten itsensä irti kuin mielipuoli, tarttuu kynttilähaarukkaan ja sinkoaa sen kohti Kontialaa kuitenkaan osaamatta.) Sinä konna!
KONTIALA. (Kähisten kiukusta.) Konna! Siinä kiitos kaikesta.
NIINA. (Poissa suunniltaan.) Mene, mene! Pois tästä talosta!
KONTIALA. (Mutisten.) Jos minä menen, luhistuu kaikki.
IX kohtaus.
(Kalmu ja Petra, jälkimmäinen jo yöpuvussa, rientävät sisään vasemmalta.)
PETRA. Mikä hirveä jysäys täältä kuului?
KONTIALA. (Jo itsensä herrana.) Näin pahaa unta, näin unta, että tämä talo luhistui, kimposin ylös sohvalta ja siinä hädässä satuin kaatamaan kynttilähaarukan.
KALMU. Sellaisia painajaisia ne sanomalehtimiehen huonot hermot saavat aikaan (Huomaa Niinan, kumartaa.) Ja arvoisan rouvankin olette säikähdyttänyt hereille. Hyväinen aika, tehän vielä vallan vapisette ja olette kalmankalpea. Johannes, kaada lasi viiniä rouvallesi (Tämä täyttää lasin, Kalmu ojentaa sen.) Se oli todellakin hirmuinen jyrähdys yön hiljaisuudessa. Minä pyydän toverini ja omasta puolestani nöyrimmästi anteeksi, että yöllisellä käynnillämme olemme aiheuttaneet tällaista häiriötä. Miten on laitanne?
NIINA. (Koettaen tyyntyä.) Oh, minä olen niin turhasta säikähtyvä. Se menee ohi pian...
KALMU. Hyvää yötä siis. Maa-elämä se tekisi teille kaikille hyvää. Rauhaa, unta, suuria yksinkertaisia ajatuksia. Se on minun reseptini...
(Kalmu ja Kontiala menevät. Petra seuraa ovelle, palaa.)
X kohtaus.
PETRA. (Heittäytyen tuolille, itsekseen.) Rauhaa, unta, hahahaa! (Katsahtaa Niinaan.) Miksi sinä katsot minuun... noilla silmillä, jotka ovat niin kirkkaat... eivätkä kuitenkaan ymmärrä mitään? Jotka ovat niin hyvät ja sentään niin syyttävät.. (Ponnahtaa seisomaan.) Minä en siedä sitä. Miksi et ole koskaan iloinen? Tai miksi et sitten kynsi ja pure kuin kissa, jos sinulla on jotakin minua vastaan? Sekin olisi parempi. Minä tahdon rakkautta, joka on kuuma tai kylmä, ei haalea. Mutta sinä vain vaikenet ja tuijotat ja vaanit minun askeleitani yötä ja päivää.
NIINA. (Värittömästi, äärettömän väsyneenä.) Etkö kävisi jo nukkumaan, kohta on jo aamu... ja huomenna...
PETRA. Enkö arvannutkin. Nyt sitä taas tulee tuota lämmintä pikkulasten maitoa tutista, jolla aina minua syötät. Hyveellisyyden terveyspillereitä, naputuksia sovinnaisuuden ilmapuntariin. Syö, nuku, ole tylsä ja tee mestariteoksia! Niitä sinä kyllä muistat kysellä, niinkuin ompelijalta kysyt tilauksiasi, mutta et sitä, vieläkö minun sieluni elää.
NIINA. Rakas Johannes, minä rukoilen sinua, käy levolle, olet liian kiihoittunut.
PETRA. Jos vähänkään välittäisit elämäntehtävästäni, henkeni elinehdoista, niin kiittäisit Jumalaa siitä. Se on merkki siitä, että minussa jokin vielä elää, etten ole kokonaan turtunut... Millaista alennustilaa onkaan ollut se aika, jota sinä olet luullut onnelliseksi, jolloin olen ollut rauhallinen ja hyvä, mukautunut samanlaiseksi kuin sinä, kuin ympäristö, jolloin olen lakannut taistelemasta, uupunut jokapäiväisyyden lukinseittiin! Ensin niitä väsymyksen hetkiä oli harvoin, sitten yhä useammin. Nyt lasken elämäni heräämishetkieni mukaan... Minussa tapahtuu maanjäristys...
NIINA. (Itkuun purskahtaen.) Sinä et siis koskaan ole ollut onnellinen minun kanssani. Kaikki on ollut turhaa. Sitten en jaksa, en jaksa enää.
(Itkee hillittömästi.)
PETRA. (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa.) Mitä minä olen sanonut? En tiedä mitä puhuin. Olenko sinua loukannut, Niina? Anna anteeksi. Minä olen mahdoton, kerta kaikkiaan.
NIINA. (Nyyhkyttäen.) Tahdotko, että... että siirryn pois...
PETRA. Minä sinä puhut?
NIINA. Jonkun toisen tieltä...
PETRA. (Surumielisesti.) Rakkaani, jos sinäkin jätät minut, sitten ei minulla ole ketään, ei ketään...
NIINA. (Kuivaten, silmänsä, keventyneesti.) Minä laskin vain leikkiä, kultaseni. Minä en ikinä jätä sinua. Ja nyt minä toivotan sinulle vain hyvää yötä! (Suutelee häntä. Menevät yhdessä Petran ovelle.)
PETRA. (Nyökkää, häviää ovesta.)
NIINA. (Painaen käden sydämelleen huoaten.) Hän ei rakasta minua. (Puhaltaa kynttilät sammuksiin. Menee sitten hitaasti oikeanpuolisesta ovesta.)
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellä. Kirkas aurinko loistaa huoneeseen.
I kohtaus.
JUUDIT. (Tulee ulkoa reippaan näköisenä, hattu päässä, riisuen hansikkaitaan. Niina tulee sisäovesta, huomattuaan Juuditin hätkähtää, näyttää haluavan vetäytyä takaisin, on kalpea ja väsyneen näköinen.) Terve, sisko, ja terveisiä suuresta maailmasta! Tiedätkö, siellä ulkona on oikein kontinentaalista! Sähköä ja jännitystä! Suunnattomia väkijoukkoja on liikkeellä. Oletko ollut katsomassa, Niina.
NIINA. (Haluttomasti.) En.
JUUDIT. Sinun pitäisi mennä. Se reipastuttaa mieltä. Tänään on aivan kuin kaikki ihmiset äkkiä olisivat heränneet jostakin pitkästä unesta. Ja niin ovatkin. Ajatteles, tuhansia vuosia ovat ihmiset alistuneet tahdottomiksi murhakoneiksi, hävittäneet mielettömästi elämää ja elämänarvoja, luoneet määrätöntä kurjuutta ympärilleen ja ihannoineet sotaa. Ja nyt vasta huomataan, että sota on inhimillisen järjen ja omantunnon vararikon tunnustus. Nyt vasta herätään huutamaan: »Pois sota!» Rauhanystävien mielenosoituskulkueet olivat suurenmoisesti järjestetyt. Ja samaan aikaan toisaalla sotaväen paraati! Se asettaa ehdottomasti jokaiselle kysymyksen: kumpaanko armeijaan tahdot liittyä, uuteen vaiko vanhaan? Lähdepäs katsomaan. Se on todellakin virkistävää!
NIINA. Ei minulle. Minulle on kaikki tuollainen vastenmielistä. Joukkojen mellastus, puolueintohimot...
JUUDIT. Miten sinä olet vanhanaikainen, rakas sisko! Et lainkaan tunne, missä aika menee ja että meidän on pysyttävä ajan tasalla, jos mieli pysyä elävien kirjoissa...
NIINA (Hieman katkerasti.) Sinä olet liian uudenaikainen, Juudit. Ehk'et kylläkään tälle »edeltäjäkansalle», joka haluaa kokeilla kaikilla maailmaa mullistavilla aatteilla, mutta minulle ... (Äkkiä purskahtaen.) Kuule, Juudit, sinun ei pitäisi sekoittaa Johannesta noihin hommiin. Kunkin täytyy saada pysyä omalla alallaan... Politikoijat hoitavat kyllä politiikan.
JUUDIT (Naurahtaen.) Sinun politiikanpelkosi on kerrassaan naurettava. Eihän tässä ole kysymys muusta kuin puhtaasta ihmisyydestä. Ja runoilijan jos kenenkään tulee olla elävä ihminen ja kiinni elävässä elämässä.
NIINA. Sinä olet ollut niin kauan poissa. Et tunne meidän olojamme. Kaikki muuttuu täällä puolueriidaksi ja panetteluksi. Johannes tahtoo pysyä sellaisesta erillään. Siitä koituisi hänelle vain ikävyyksiä. Yhteiskunta kahlitsee.
JUUDIT (Äänessä pieni ivan väre.) Mutta että koti ja perhekin voi kahlita, sitä sinä kait et koskaan ole tullut ajatelleeksi?
NIINA. Onko hän sanonut sinulle, että minä kahlitsen häntä, minä, joka.. (Kamppailee mielenliikutustaan vastaan. Kiivaasti.) Olkaa niin vapaat kuin tahdotte! Tehän kaksi oikeastaan kuuluttekin yhteen... Johannes on niin muuttunut, sen jälkeen kuin sinä tulit... Minä en tahdo olla kahle...
JUUDIT. Mutta rakas lapsi, mikä sinun on? Mitä sinä puhut? (Tarttuu molemmin käsin Niinan päähän, nostaa sen puoleensa.) Lapsi, etkö sinä enää luota minuun? Katsohan toki minuun! Mutta minkä näköinen sinä olet! Aivan harmaa...
NIINA (Hiljaa.) Anna minulle anteeksi... Olen tänään niin hermostunut. En ole oma itseni.
JUUDIT. Mitä sinulle on tapahtunut? Kerro minulle! (Niina vaikenee.) Tai sitten sitä tavallista taas ... olet valvonut viime yön ja odotellut.
NIINA (Hätäisesti.) Ei, ei. Ei se ole sellaista...
JUUDIT. Sisar kulta, miksi olet niin arka minunkin suhteeni? Tiedänhän minä. Sinä kannat kuormaa, jonka tahdot salata kaikilta. Hoidat Johannesta kuin sairasta sylivauvaa. Mitä se hyödyttää? Hemmoittelet hänet piloille ja tapat itsesi. Jätä hänet omiin heteisiinsä, anna hänen remuta, jos häntä huvittaa, ja saada kolauksia, jos on tullakseen; se tekee hänelle vain hyvää.
NIINA (Päätään pudistaen.) Sinä et tunne häntä. Hän ei kestäisi sellaista. Hän on liian herkkä...
JUUDIT. Hän on heikko, kuuluu se minun kielelläni, ja heikkoutta ei paranneta hemmoittelemalla vaan karaisemalla. Päästä raikkaat tuulet häntä vähän pudistelemaan!
NIINA. Nimitätkö sinä raittiiksi tuuliksi kaupunkiyhteiskunnan myrkytettyä ilmaa, kaikkea sitä raakuutta ja niitä vaaroja, joille ihminen siellä ulkomaailmassa joutuu alttiiksi?
JUUDIT. Mitä sinä, ystävä pieni, tiedät ulkomaailmasta? On muutakin ilmaa kuin tämä lähin, on muutakin elämää kuin tämä porvarillinen karsinaelämä, jota sinä luulet niin varmaksi ja vaarattomaksi, tämä Kontiala & Kumppanien avulla saatu työrauha! Eivät ole hekään niin luotettavia ystäviä! »Yhteiskunnan» tämänpäiväisessä numerossa ei Kontiala ainakaan muista olla erikoisemman kiitollinen kotinne vieraanvaraisuudesta...
NIINA (Säpsähtäen sisäisesti.) Mitä siinä on?
JUUDIT. Ainoastaan pieni häväistyskirjoitus Petraa vastaan »Rauhanystävien lippulaulun» johdosta. Kuten saattoi arvatakin!
NIINA (Vieden käden silmilleen.) Oh!
JUUDIT. No älä nyt toki niin säikähdä! Mitä joutavasta! Se on terveellistä vain! Avaa vähän silmiä suuntaan ja toiseen. Tietenkin taantumukselliset mesenaatit kimmastuvat, kun heidän suojattinsa yrittää kulkea omia teitään.
NIINA. Mitä minä siitä!
JUUDIT. Mutta sinä pelkäät taloudellisen selkänojan menetystä. Ei hätää! Maine tästä vain kasvaa ja sen kera yleisö ja sen kera kaikki muu.
NIINA (Kuin itsekseen.) Että Kontiala voi!
JUUDIT. Koskeeko se sinuun niin kovasti? Onko hän sinulle niin tärkeä? — Mitä? Ethän vain — rakasta häntä?
NIINA (Huudahtaen.) Minä vihaan häntä!
II kohtaus.
PETRA (Astuu sivulta huoneeseen ilmeisesti iloisena ja hyväntuulisena.) Mitä ihmettä! Ketä pikku Niina vihaa? Sellaisia sanoja en vielä koskaan ennen ole kuullut hänen lempeiltä huuliltaan.
NIINA (Taistellen kyyneliään vastaan, paeten pois kuin itseään peläten.) Sitä kurjaa, sitä kurjaa!
III kohtaus.
JUUDIT. Niina kuohahti Kontialaa vastaan, jonka lehdessä kerroin sinua vähän ahdisteltavan. Tässä se lehti on (Vetää sen esiin käsilaukustaan.) En viitsinyt näyttää sitä Niinalle, joka tuntuu olevan tänään kovin hermostunut.
PETRA (Ottaa lehden.) Kontiala taisi säikähdyttää hänet hieman viime yönä täällä käydessään.
JUUDIT (Painostaen.) Vai — niin — Hän oli siis täällä viime yönä...
PETRA. Pikimmältään. Tulimme yhdessä...
JUUDIT (Ottaa lehden, kääntää sen, antaa takaisin.) Ja tänään hän kirjoittaa näin. Katso! Oikeita jymyuutisia! Tarkastelehan vain alaotsikkoja ja harvennuksia tässä!
PETRA (Lukee.) »Sotaväen paraatia törkeällä tavalla häiritty.» — »Solvaisevia mielenosoituksia maan puolustuslaitosta vastaan.» — »Isänmaan marssin runoilijako yllyttämässä työväkeä isänmaataan häpäisemään?» — »Rauhanliikkeen humpuuki vallankumouksen palveluksessa.»
JUUDIT. Kuten näet, hyökätään sinunkin kimppuusi suoraan ja epäsuorasti... Asemasi horjuu... sillä taholla...
PETRA (Naurahtaen.) Ja vahvistuu samalla. Ihmiset pelkäävät joutua juorujen esineeksi, mutta kadehtivat salaa sydämessään sitä, josta juorutaan. Sehän on yhteiskunnallisen tärkeyden tunnus. Panettelemansa henkilön he hiljaisessa mielessään tahtomattaankin korottavat merkkihenkilöksi. Sanomalehdet ovat sitäpaitsi ikuisia katupoikia. Heittävät aina kikkaralla (Laskee pois lehden kädestään.) Kenties, jos tämä olisi tapahtunut vielä eilen, olisi se minuun koskenut... Mutta tänään, tänään olen kuin kohtalon voittaja. Olen Jaakopin-painini paininut. Viime yö oli ehkä vaikein elämässäni... Sitten äkkiä kaikki valkeni... Kaiken vapautuksen täytyy lähteä sisältäpäin... Niin, ihmisen tulee olla parempi kuin ne sokeat voimat, jotka häntä heittelevät, vaatia itseltään eikä muilta... Kun kansa ei tullut minun luokseni, täytyy minun mennä sen luokse, laulaa yhteen se, mikä on särkynyt, olla kaikkien ihmisten oma...
JUUDIT. Niin, niin, kaikki ihmiset tarvitsevat sinua...
PETRA. Ja minä tarvitsen ainoastaan yhtä ihmistä. _Sinä_ olet minun unelmieni ihmiskunta. Kun Juudit ei tullut minun luokseni, täytyy minun mennä Juuditin luokse. Hän tahtoo ansiotöitä. Hyvä, minä teen ne! Hänelle ei riitä runous. Hyvä, minä panen elämän vaakalautaan! Hän ei tahdo, että hyvän sikarin ja liköörin vierellä kirjoitan aatteista, joiden vuoksi ihmiset menevät kuolemaan. Minun täytyy itse käydä eturintamaan...
JUUDIT (Sanomattoman vaivautuneena.) Voi miksi puhut aina minusta!
PETRA (Kirkkaasti ja lempeästi.) Älä pelkää, Juudit. Olen voittanut itseni. En puhu sinulle enää rakkaudesta, en pyydä sitä enää sinulta. Mutta henkeäsi et ikinä saa ottaa minulta pois. Taistelutoverina täytyy sinun seisoa rinnallani. Sinähän lupasit. Ja silloin on kaikki hyvin. Silloin ei ulkonainen myrsky minua liikuta, ei nämä sanomalehtien neulanpistoksetkaan (Vilkaisee uudestaan lehteen.) Mutta mitä ihmettä! Vihjaillaanko täällä sinuunkin!
JUUDIT. Oh, minusta ei ole väliä!