Part 7

Aikaisin iltapäivällä tuli Landry Courtin vastaus. Se oli kyyneleisten itsesyytösten sekava vyyhti ja päättyi epätoivoon. Tyydytyksen tuntein Laura repeli kirjeen kappaleiksi, jotka poltti. Sitten aikoi hän lähteä LincoIn-puistoon, kun lähetti toi laatikon. Se oli täynnä ruusuja, joitten varteen oli kiinnitetty Corthellin kirjelippu. Siinä olivat vain sanat: "Siis hyvästi sittenkin".

Laura käski viemään kukat Pagen huoneeseen. Sitten meni hän puistoon, jossa viipyi parisen tuntia. Kävelyn reipastuttamana tuli hän kotiin, palvelija ojensi hänelle käyntikortin, jonka eräs herra oli jättänyt kysyttyään häntä. Siinä oli nimi Curtis Jadwin.

5.

Kaunis oli tänä vuonna Chicagon kevät. Aurinko paistoi joka päivä viikkokausia pilvettömältä taivaalta. Järvikin, jonka pinnalla koillisen nostamat valkolakit olivat leikkiään lyöneet, rauhottuivat. Puistossa esiintyivät kevään merkit. Puut lehdettyvät, mustalle, sulavan lumen kastelemalle maalle kohosi nurmi, ja puutarhurit olivat ahkerassa touhussa. Ilma oli täynnä kevään pursuvaa kasvuvoimaa.

Pohjoispuolella, Washington Squarella, Järvenrantakatua pitkin aina Lincoln-puiston bulevardille ja pitkin Erie-, Huron- ja Superiorkatuja sekä North Mark ja La Salle katuja kulki puhkeavien lehtien heleän vihreä vyöhyke.

Yhä aikaisemmin joka aamu pilkisti aurinko Laura Dearbornin makuuhuoneen itä-akkunoista sisälle. Joka puolen päivän aikaan oli se entistä korkeammalla. Joka iltapäivä laajenivat akkunain edessä olevat lehtiverhot. Talviakkunat otettiin pois ja kärpäsverhot asetettiin tilalle. Katukäytävillä puhdistettiin huonekaluja ja vuodevaatteita; "kevätsiivous" oli parhaillaan. Varpuset olivat pesänrakennustouhuissa ja puistoissa kuului kerttujen viserrys. Kukkakauppiaan vaunut kiertelivät katuja ja talojen edustalle ilmestyi laatikoita ja ruukkuja, joissa kasvoi orvokkeja ja kurjenpolvia. Viiniköynnökset kiertelivät seiniä.

Kun sitten tuli kolme sadepäivää ja niiden jälkeen täysi päivänpaiste sekä eteläiset tuulet, työntyivät lehdet kuin taikavoimalla esiin kuivimmistakin oksista, ja kaupungin ylle asettui kuumuus kuin hirvittävä pilari, jonka ukkos-ilmat ja sateet vain hetkeksi kaatoivat, mutta joka niiden jälkeen taas asettui paikoilleen painaen kaupunkia korkonsa alle.

Ilmat olivat vielä ihanat. Oli liian aikaista lähteä kuumaa karkuun Wisconsinin järville, mutta sisällä oloa ei ollut ajattelemistakaan. Dearborninkin talon ympäristöllä oltiin joka talossa illoin kuisteilla perheryhmissä. Tuoleja, peitteitä, riippumattoja. Ja avatuista akkunoista kuului pianon säveleitä. Lapset leikkivät ääneensä ilakoiden. Katukäytävillä oli liikkeellä neitosia puserosillaan ja nuoria miehiä flanellipuvuissa. Pistäydyttiin naapurissa juomassa lasi sitroonavettä tai viinimaljaketta. Paksuvatsaiset vanhemmat miehet, kapitalistit, istuivat ruokiaan sulatellen keinutuoleissaan vankat vatsat valkeitten liivien verhoomina, olkihatut polvilla ja sikarit suussa.

Eräänä tällaisena iltana istuivat Dearbornin tytöt Cresslerillä ollen seurue yleiseen tapaan kuistilla ja portailla. Kesä näytti vain kohottavan sisarusten kauneutta. Pagen ruskea tukka ei koskaan ollut loistavampi, hänen poskiensa väri helakampi eikä vartalon kypsymättömät piirteet suloisemmat. Silmät tuntuivat tyventyneen ja niiden pitkien ripsien alta katsoi kehittyvä naissielu. Laura oli ihan kuninkaallinen. Arvokas oli hänen pitkän solakan vartensa ryhti. Sysimusta tukka oli korkeana kuin kruunu. Kevätpäivät olivat hieman pehmentäneet hänen kasvojensa tasasta kalvakkuutta ja ruskeista silmistä paistoi koko juhannuskesän loisto.

Hänellä oli tullessaan yllään päällystakki ja vyössä kimppu orvokkeja. Tervehdittyään antoi hän istuessaan takkinsa soljua alas hartioilta. Samassa huomasi hän Landry Courtin seisovan puoliksi varjossa hra Cresslerin tuolin takana.

"Hän on ensi kertaa täällä sen illan jälkeen", kiirehti rva Cressler kuiskaamaan Lauran korvaan. "Hän kertoi minulle. Tänään oli hän täällä päivällisillä ja sitten, poika parka, miltei itki minun sylissäni. Kyllä hän on katunut."

Laura kohautti leukaansa kärsimättömästi, mutta itse asiassa oli hänen suuttimuksensa jo lievennyt — ei hän osannut kauan vihata. Mutta hän oli tervehtinyt poikaa vain mitä lyhyimmällä päännyökkäyksellä.

"Lämmin ilta.", sanoi hän löyhyttäen kasvojaan iltalehdellä. "Janottaa niin."

"Lähetäppäs, tyttöseni, tänne sitä sitroonavettä", sanoi emäntä neiti Gretrylle. Page otti halulla lasin, mutta Laura pyysi saada pelkkää vettä. "Herra Court, toisitteko minulle?"

Landry lähti sitä hakemaan ja kaatoi puolet maahan innoissaan. Laura kiitti häntä hymyillen, mutta nimitti häntä vain sukunimeltä, osottaakseen, että vaikka tuo temppu oli unohdettu, ei suhde ollut entisellään. Myöhemmin kun Page näpsäytteli mandoliniaan ja Landry vihelti samaa säveltä, sanoi rva Cressler Lauralle:

"Näin tänään hra Corthellin nimen Pariisiin saapuneiden amerikalaisten luettelossa. Hän viipyy kai kauan; tulleeko ollenkaan takasin. Hänen lähtönsä kesken näytelmän harjotusten oli ikävä. Hän olisi niin kernaasti näytellyt sen rakkauskohtauksen sinun kanssasi siinä neljännessä näytöksessä, mutta kun et sinä ruvennut, ei hänkään. Jadwin ei kai paljoa pahastunut, vai mitä?"

Laura murisi jotain vastauksen tapaista.

"Kyllä se oli pettymys hänelle", jatkoi rva Cressler. "Hän oli sen tilaisuuden tarkottanut pyhäkoululaistensa hyväksi ja sen raukeeminen oli ikävä hänelle, vaikkei hän mitään sanonut. Tuleeko hän tänne tänä iltana?"

"Kuinka minä tietäisin", sanoi Laura.

Jadwin oli jokapäiväinen vieras Cresslerillä. Hän tuli parivaljakollaan, neekerilakeija vierellään ja kaksi rotukoiraa takana juosten. Hevoset eivät olleet huomiota herättävät eikä loistovaljaissa, mutta asiantuntijat pysähtyivät niitä ihaillen katsomaan.

Hetken kuluttua alkoi rva Cressler taas puhua kertoen Lauralle, että heillä on aikomus mennä kesäksi Oconomomac järvelle Wisconsiniin, ja pyysi hän tyttöä mukaan, mutta Laura vastasi, että Page voi tulla. "Minun suunnitelmani ovat vielä laatimatta", sanoi hän ja lisäsi samassa, että haluaisi lainata erään kirjan, sekä lähti sitä sisältä hakemaan.

"Merkillinen tyttö. Väliin en ymmärrä häntä ollenkaan", sanoi rva Cressler miehelleen.

"Mikä häntä vaivaa?" mutisi hra Cressler. "Paras tyttö paikkakunnalla."

"Hänessä on jotain, joka panee pelkäämään, miten hänen käy."

"Oletko hupsu."

"Jotkut näyttävät syntyneen suruihin ja Laura on sitä lajia. Se näkyy jo hänen sysimustasta tukastaan ja silmistään."

"Joutavia."

"Olen varma siitä että Sheldon Corthell kosi häntä ja siksi lähti."

"Ehkä, en välittänyt hänestä."

"Onhan hän lahjakas ja hieno. Hänen kätensä —"

"Parturin kädet. Panispa ne hallitsemaan Jadwinin ravurien ohjia!"

"Ja Landry Court parka", mutisi rouva hetken kuluttua. "Hän olisi myös mennyt tytön kanssa naimisiin, mutta näyttää saaneen aika läksyn. Hän on ihan murtunut."

"Jos te naiset jätätte sen pojan rauhaan, tulee hänestä jotain."

"Hän sanoi, että elämänsä on hukassa."

"Loruja."

"Se koski kovasti häneen."

"Tekisi mieli pudistaa hänestä pois kaikki naishulluus. Lahjakas poika mutta ei koskaan osta mitään omin päin pörssistä. Ei halua keinotella."

"Laura vaan ei huolinut hänestä. Eivätkä he sopisikaan toisilleen. Jadwininkin hän on hylännyt. Tyttö pitää taiteesta ja runoudesta, joista Curtis ei välitä. Eipä hän ottanut Corthelliakaan, joka olisi hänelle sopinut. Mutta vielä hän hänet ottaakin."

"Aina te naiset tahdotte naittaa ihmisiä. Jätä hänet rauhaan. Hän hoitaa asiansa ja on tyytyväinen. Jos hän saa suruja, on se toisten syy. Anna hänen soutaa omaa venettään, päätä häneltä ei puutu. — Muuten, sivumennen sanoen, Curtis on keinotellut taa."

"Sepä itämä."

"Niin on. Ovat Gretryn kanssa asioissa joka päivä. Myyvät syysvehnää ja maissiakin. Sanoivat hänen voittaneen kymmenisen tuhatta tänään. Voittaa aina ja se vetää."

"Myikö hän Washington kadun maansa?"

"Ei, mutta hän vuokrasi sen sille suurkaupalle ja ne maksavat — arvaas — kolme sataa tuhatta vuodessa. En ymmärrä, miksei hän pysy alallaan, jolla varmasti rikastuu, vaan kieppuu siellä pörssin liepeillä."

Samassa ilmestyi Laura salin akkunaan sanoen, ettei hän löytänyt hakemaansa kirjaa ja rva Cressler lähti sitä hakemaan. He jäivätkin sisään istumaan sivusta-akkunan ääreen. Vaihdettuaan pari lausetta ilmasta istuivat he vaiti hetken, jonka jälkeen Laura sanoi: "Minä menen naimisiin heinäkuussa."

Sanattomana tuijotti rva Cressler häneen pimeässä. Sitten änkytti hän: "Naimisiin? Tyttö kultani. Ja minä kun luulin, että hylkäsit herra Corthellin ja että hän siksi lähti."

"Ei se ole hän. — Vaan Jadwin."

"Herran kiitos!" huudahti rva Cressler ja suuteli tyttöä molemmille poskille. "Sanoinhan minä että te olitte toisillenne luodut. Mutta minä luulin sinun hyljänneen hänetkin."

"Niin teinkin", vastasi Laura hiljaa, painavasti. "Vielä viime viikolla sanoin, etten rakasta häntä."

"Mutta miksi sitten lupasit?"

"Ah. Ette ymmärrä. Voisiko sellaiselle miehelle vastata kieltävästi?"

"Eipä kylläkään", sanoi rva Cressler iloisesti. "Tämä on niin hänen tapaistaan, Olisihan pitänyt tietää, että hän ajaa sen läpi."

"Hän näytti olevan halukas odottamaan vaikka kuinka kauan, minä kun olin epävarma", jatkoi Laura, "mutta eräänä yönä kirjotin hänelle selvän kiellon ja silloin hän alkoi. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin myönnyin ja heti oli sormus sormessani. Se oli ollut kai viikkoja hänen taskussaan."

"Sitkeys on hänen luonnossaan."

"Hän ei tahtonut muusta puhua. Kuumeisenakin hän tuli. Oli eräänä iltana päivällisillä. Sen jälkeen sanoin 'ei' sadannen kerran. Hän lähi kello kahdeksalta ja minä luulin hänen vihdoinkin luopuneen yrityksistään. Mutta hän tuli kymmeneltä tasasin samana iltana muka tuomaan lainaamansa kirjaa. Satoi ankarasti ja hän oli vilustunut. Ja minä en tahtonut toimittaa hänelle keuhkokuumetta, vaan lupasin että hän saa käydä. Ja se alkoi taas."

"Mutta rakastathan sinä häntä?" tiuskasi rva Cressler.

"En tiedä", vastasi Laura hetken vaiettuaan.

"Tietysti sinä rakastat. Ethän olisi muuten suostunut."

"Kyllä kai... Hän tekee kaikki mitä toivon. Ei ajattele muuta kuin miten minua miellyttäisi. Ja kun annoin suostumukseni, niin kyyneleet virtasivat hänen poskiaan alas ja hän soperti: Jumala siunatkoon sinua. Sitä ajatellessa tulee vedet silmiini."

"Mutta Laura, rakastatko häntä, Sinä olet niin kummallinen väliin. Puhu minulle kuin äidillesi. Rakastatko häntä?

"Kyllä — minä luulen häntä rakastavani, väliin. Sitten taas en tiedä. En osaa selittää. Minä luulin, että rakkaus tulisi ylentävänä kuin Julian tai Margareetan. Ja väliin —" hän puristi nyrkkinsä rintaansa vasten, "Minä luulin, että se oli minut musertava."

"Sellaista lorua sinä olet imenyt runoudesta. Varmaa on, että Jadwin rakastaa sinua."

Hieman kirkastuen sanoi Laura: "Ei epäilystäkään. Ei mikään näytä hänen mielestään olevan kyllin hyvää minulle. Ajatelkaas, että minä tässä eräänä iltana tulin maininneeksi hänelle jotain hansikkaista ja hän sai minut antamaan mittani ja sitten hän — sähköttää Brysseliin jollekin kuuluisalle tehtailijalle tilaten en tiedä montako paria."

"Niin hänen tapoistaan", huudahti rva Cressler. "Kyllä sinä tulet onnelliseksi, Laura rakas. Ei voi muuta, kun mies niin rakastaa."

"Minä haluaisin tulla onnelliseksi", sanoi Laura raskaasti. "En haluaisi havaita että tämä kaikki on ollut erehdystä." Hän pyyhkäsi silmiään.

"Jos et rakasta, älä mene naimisiin", sanoi rva Cressler.

"En ymmärrä. Minusta on hyvä olla rakastettu. Se mies joka enimmin minua rakastaa, saa minut rakastamaan itseään. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta nyt. Luulenpa että minun pitää olla tyyni ja kiihkoton."

"Mutta juurihan sinä sanoit, että rakkaus on oleva kuin Intian tai sen 'Faustin' tytön, tai että sen pitää murskata sinut ja nyt? En oikein ymmärrä?"

"Sanoin että olen tänä hetkenä toinen ja seuraavana toinen, En tiedä itsekään. Mutta — hänen hevosensa! Tunnen niiden kavioiden kapseen vaikka kuinka kaukaa. Mennään ulos. Ja — tämä on salaisuutta kaikki."

"Tietysti, mutta — yksi seikka: vihitäänkö kirkossa?"

"Tulkaas ulos, täällä on Jadwin", huusi hra Cressler.

Laura pudisti päätään. "Kotona vain. Hyvin vaatimattomasti. Sitten menemme Geneva järvelle."

Rva Cresslerin käsi Lauran vyötäisillä tulivat he ulos ja samassa lennätti hra Jadwinin valjakko alas katua ravurien jalkain iskiessä kivitykseen niin yhtä jalkaa kuin olisi ollut vain yksi hepo juoksemassa.

"Mikäs on ennätys?" kysyi hra Cressler ja Jadwin annettuaan ohjat lakeijalle otti kellonsa, jota valaisi sikarin hehkulla. "Yksitoista ja neljännes", tiedotti hän, "ja silta oli auki."

Hän nousi portaita löyhytellen hatullaan ja istuutui tuolille, jonka Landry oli hänelle tuonut.

"Totta tosiaan", huudahti hän. "Käsissäni on tuskin tuntoa. Nuo veitikat vetävät ne vielä kerran sijoiltaan."

Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun hän jo ehdotti, että lähettäisi miehen kotiin ja ottaisi Lauran ajelulle Lincoln-puistoon. Lupasi tuoda takasin tunnissa.

"Mutta minulla kun ei ole hattua", sanoi Laura.

"Eihän se saa estää", sanoi rva Cressler. Ja niin Laura lainasi Pagen hatun. Katulyhtyjen valossa he pian vilahtivat, Jadwin leveäharteisena, suussa uusi sikari ja ohjat kireällä; vierellään solakka Laura, jonka kalpeille kasvoille musta tukka heitti traagillisen varjon.

"Kaunis pari", sanoi Landry Court hieman epävarmalla äänellä.

Toukokuun puolivälissä kihlaus julaistiin ja vihkiäiset määrättiin kesäkuun alkuun. Tänä aikana oli Laura mitä vaihtelevaisin ja saattoi ystävänsä epätoivoon.

Sitä ennen hän kertoi asian sisarelleen. Pagen kirjottaessa päiväkirjaansa hän tuli tämän huoneeseen, istahti lattialle ja alkoi koetella hansikkaitaan.

"Oletko joskus surullinen syytä tietämättä?" kysyi Page.

"En, kyllä minä aina tiedän syyn."

"Mutta minä en tiedä. Viime yölläkin nousin vuoteeltani ja istuin akkunan ääressä pitkän aikaa. Kaikki oli niin kaunista mutta minun teki mieli itkeä. Väliin haluaisin kuolla."

"Ei se ole terveellistä nuorelle tytölle."

"Luuletko että minä koskaan menen naimisiin?"

"Mikset menisi kultaseni."

"Minä ajattelen, että minun olisi mentävä nunnaksi."

"Kun löydät miehen, joka sinua rakastaa ja jota sinä ihailet ja kunnioitat — rakastat. Mitäs sanot, lapsukainen, jos siskosi jonain päivänä tässä menisi naimisiin?"

Page käännähti tuolillaan huudahtaen: "Laura, Laura, kerro minulle. Kuka? Minä olen epäillyt —."

"Niin — herra Jadwin haluaa mennä kanssasi naimisiin."

"Ja mitä sinä sanoit? Kerro sisko kulta."

"Minä lupasin. Hän rakastaa minua. Eikö se riitä?"

"Ei. Sinun pitää rakastaa häntä."

"Minunko? Rakastaa? En minä rakasta ketään."

"Älä puhu noin, Laura, se ei ole hyvä."

"Minä en antaisi yhdellekään miehelle sitä tyydytystä. Mies saa rakastaa naista enemmän kuin tämä rakastaa häntä. Hänelle saa riittää kun nainen antaa hänen tuoda jalkojensa juureen kaikki mitä halajaa. Mies saa palvella häntä kuin entisajan ritari — antaa koko elämänsä naisen mielijohteen takia. Ja naisen asia on olla kylmä ja loitolla. Niin ajattelen rakkaudesta."

"Mutta ne eivät olleet kylmiä sitten, kun ritari oli luvannut mennä naimisiin niiden kanssa. Ne rakastivat ja menivät rakkaudesta naimisiin."

"Rakkaudesta", pilkkasi Laura. "En usko rakkauteen. Noita juttuja saat romaaneista. — Tyttöseni, minä saan kauniita pukuja, viimeiset mitä neiti Dearborn laittaa itselleen. Ne tulevat olemaan ihmeelliset."

Samassa soi välipalakello ja Laura hypähti ylös huudahtaen, että koko aamupäivä oli mennyt ja hänen piironginlaatikkonsa olivat vielä kesken laittamisen. Ja juoksi pois. Page istui hetken aatoksissaan. Sitten kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mailma ilman rakkautta — kuinka kurja se olisi. Rakkaus on niin kaunis, että se tekee minut surulliseksi."

Sitten sulki hän vihkonsa pöytälaatikkoonsa. Pagen pöytä oli aina täsmällisessä järjestyksessä. Siksi hurmistuikin hän nähdessään, että Lauran jäleltä oli matolla nappeja ja langanpätkiä. Ne kokosi hän huolellisesti ja heitti paperikoriin.

"Laura on niin huoleton", sanoi hän.

Kun Laura kertoi uutisen tädilleen, ei eukko hämmästynyt vähääkään. Sanoi vain: "Sitä odotinkin. Jadwin on miesten mies. Totta puhuen, luulin ensin, että se olisi Corthell. Tännekö te asetutte? Kyllä minä tavarani pakkaan."

"Ei, ei", huudahti Laura. "Te pysytte täällä, Jadwin ostaa uuden talon North Avenyn ja State kadun kulmasta, Lincoln-puiston luota."

"Mutta sehän on palatsi", huudahti täti.

"Niin. Siellä on musiikkisali urkuineen ja taidegalleria. Kaunis, kaunis. Minä saan omat vaunut ja ratsun ja ooppera-aition ja huvilan. Se on Geneva järvellä. Ja sievän höyryjahdin. Näin eilen sen kuvan. Kun ajattelen, että vuosi sitten kuluttelin aikaani Barringtonissa niiden vanhain sininokkain keskuudessa ja nyt: kaunis talo, palvelijoita, tauluja, vaunuja. Nyt alkaa elämä."

"Mutta en minä ajattelisi niin paljon noita asioita", sanoi täti Wess vakavasti. "Ethän sinä mene naimisiin hänen kanssaan vaunujen eikä hevosten takia, vaan siksi että rakastat häntä. Eikö niin?"

"Oh!" huudahti Laura, "minä menisin murjaanin kanssa naimisiin, jos hän antaisi minulle kaiken tämän siksi että hän rakastaa minua."

"En minä noin puhuisi", sanoi täti katsoen ihmeissään tyttöä. "En leikillänikään."

Samana iltana odotettiin Jadwinia heille. Jonkun oikun vallassa alkoi Laura jo kello neljältä pukeutumistouhuunsa. Sitten ensi ooppera-iltansa ei hän ollut pannut niin suurta huolta ulkoasuunsa. Hän tilasi kukkia ja vaati, että täti ja Page pukeutuisivat parhaisiinsa. Itselleen valitsi hän mustan avokaulaisen silkkipuvun, pitsihihaisen ja päätti ottaa ylleen jalokivensä. Kello viiteen asti oli hän mitä parhaalla tuulella. Lauleli itsekseen ja ohjaili pöydän kattamista. Mutta juuri silloin kun Jadwinia odotettiin joka hetki, muuttui hänen mielialansa äkkiä ilman nähtävää syytä. Kun Page tuli hänen huoneeseensa, oli hän pahatuulinen ja puhui yksin tavuin. Sanoi olevansa ruma ja epäonnistuneesti puettu. Heitti ruusunsa menemään ja heittäytyi tuoliin.

"En tule alas tänä iltana. Saat tädin kanssa pitää seuraa Jadwinille. Sano että minä olen sairas ja vuoteessa."

Houkuttelu ei auttanut mitään. Hän vain kävi oikukkaaksi ja soimasi Pagea kiittämättömyydestä. Vaati kunnioitusta. Käytti kovia sanoja, kunnes hänen mainitessaan, että hän halusi rakkautta, siskonsa heittäytyi hänen syliinsä ja heti itkivät yhdessä. Laura pyyteli Pagelta anteeksi: "Rakastathan minua. Ole minulle hyvä näinä päivinä. Minä olen kyllä omituinen ja hermostunut, mutta en voi auttaa sitä."

Samassa soi kello. Lauraa vain ei saatu tulemaan alas. Ja niin Page ja täti saivat pitää seuraa hra Jadwinille parhaansa mukaan. Mutta kahvia juotaessa hän ällistytti heidät ilmestymällä joukkoon puettuna nunnamaisen yksinkertaisesti. Ei sormustakaan sormissa eikä ainoatakaan jalokiveä näkyvillä. Hän oli hiljainen, puhui matalalla äänellä ja sanoi tulleensa vain juomaan lasin vettä. Mutta toiset saivat hänen ottamaan kupin kahvia. Sitten hän söi jälkiruokaa ja puheli siitä huvijahdista. Söi lisäänkin.

Pöydästä noustuaan menivät he kirjastoon. Jadwin sytytti sikarin. Ulkona satoi. He neuvottelivat jahdin nimestä. Laura ajatteli klassillisia "Arethusa" tai "Nereid". Page ehdotti nimeksi "Artemis". Jadwin sanoi: "Nuo nimet ovat kyllä kauniit painettuina, mutta mikä lienee, kun ne eivät miellytä. Mutta jos sinä, Laura —"

Samassa alkoi täti kertoa nuoresta miehestä, jolla oli ollut vene nimeltä "Fanchon", ja hän oli sillä hukkunut.

"Mutta se oli purjevene, täti", sanoi Laura. "Tämä on höyryjahti."

"Kyllä ne ovat vaarallisia, ne huviveneet", väitti täti vain.

Vähän myöhemmin tuli joku Pagen poikatuttava vieraisille ja hän meni sen luo. Sitten puikahti täti pois.

"Kuinkas on päivä kulunut, tyttöseni?" kysyi Jadwin kumartaen hänen olkansa taa hänen etsiessään kirjoista kaunista nimeä.

"Entiseen tapaan. — Minä kerroin tänään Pagelle ja tädille."

"Mitä he sanoivat?" sanoi Jadwin laskien kömpelön kätensä Lauran tukalle ja lisäten: "Sinulla on ihmeellisin tukka kuin koskaan olen nähnyt."

"Oh, eivät ne hämmästyneet. Curtis, älä —" Hän heilautti päätään kärsimättömästi, mutta hymyili sitten lieventääkseen vaikutusta. "Minä aina hermostun, kun joku koskettaa minun tukkaani. — Eivät ne oudostelleet muuta kuin sitä kiirettä. Curtis, eikö lykätä talveen?"

Mutta Jadwin vältti kysymyksen ja kun Laura aikoi palata siihen asiaan, veti hän taskustaan papereita, huvilan piirustukset, alkaen näytellä niitä.

"Entäs ansari?" huudahti Laura innostuneena.

"Ei sitä voida saada täksi kesää", sanoi Jadwin viivytellen. "Mehän haluamme kaikki valmiiksi siksi kun menemme sinne."

Laura myönti auliisti, mutta Jadwin näki, että hän oli pettynyt. Hän purasi viiksiään ja sanoi sitten: "Ehkäpä se sittenkin kävisi. Tingitäänpäs hieman. Kuules, me olemme olleet kihloissa, mutta — sinä — et ole koskaan, et ole suudellut minua omasta alotteestasi. Tyhmää puhetta, niinkö? Mutta olin ajatellut, että se olisi suloisinta elämässä, kun oma tyttönen itse kiertäisi kätensä kaulaani ja suutelisi —"

Laura hymyili epämääräisesti ja selaili kirjansa lehtiä, Jadwin jatkoi: "Jonain lähipäivänä sinä teet sen, kun minä en muistakaan, ja minä toimitan sen kukka-ansarin. Mitäs sanot?"

Laura oli hämmästynyt.

"Se on kauppa", sanoi Jadwin.

"No, jos se on, niin olkoon menneeksi."

"Älä vaan unohda, sillä minä en saa puhua siitä."

"En, en. — Annetaanko sille nimeksi Thetis?"

"Miksei Pääsky tai Nuoli?"

"Ei. Minusta on Thetis paras."

"Se on siis päätetty. Sinunhan se on."

Erotessaan sopivat he siitä, että seuraavana aamupäivänä mennään Geneva järvelle sitä huvilatyötä katsomaan. Sitten Laura ojensi kätensä, mutta Jadwin veti hänet syleilyyn ja suuteli monta kertaa hänen poskiaan.

"Curtis, älä nyt hupsuttele", saneli Laura taipuen kumminkin. "Etkö voi rakastaa minua noin rutistelematta."

Hän vetäytyi taapäin ja näki hämmästyksekseen miehen kasvojen hehkuvan.

"Tyttö, kuinka sinua rakastankaan. Kätesi kosketus, tukkasi! Ihmeellistä." — Mutta samassa oli hän oma herransa taas. "Hyvää yötä, siunattu tyttö."

Heidät vihittiin kesäkuun viimeisenä päivänä klo 11 a.p. siinä episkopaalikirkossa, joka oli tyttöjen kotia vastapäätä. Läsnä olivat vain Cresslerit, nti Gretry, täti ja Page. Ukkosta oli ilmassa ja satoi. Jadwin oli kiihtynyt eikä hänen katseensa hetkeksikään siirtynyt Laurasta. Morsian oli tyyni. Hän oli puettu hienoon matkapukuun. Page itki: "Siinä menee minulta sisar." Täti muisteli Lauran isää ja tätä itseään pikku tyttönä.

"Rakkaat ystävät", kuului alttarilta. "Me olemme kokoontuneet Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa yhdistämään tämän miehen ja tämän vaimon pyhän avioliiton siteellä." — — "Minä puhun teille, niinkuin teille puhutaan tuomion kauhistavana päivänä, jolloin sydänten salaisuudet paljastuvat."

Page tunsi hetken juhlallisuuden mielessään. Avioliitto oli vakava asia ja hän, Page, oli pieni syntinen tyttö, joka oli ansainnut rangaistuksen "tuomion kauhistavana päivänä". Vasta viime viikolla oli hän petkuttanut tätiä poika-asioissa. Mutta hän katui ja lupasi parannusta. Päätti alkaa uuden elämän. — —

"Tule nyt. Page, se on ohi jo", sanoi täti hänelle. "Tule suutelemaan sisartasi." — Vieraat suutelivat morsianta. Samassa tuotiin esille laatikko täynnä hienoja ruusuja. Lapulla seisoi: "Tulkoon osaksenne se onni, jota te olette tuottaneet kaikkien tuttavainne elämään. Teidän S.C."

Seurue kiirehti kirkosta tyttöjen kotiin, jossa matkalaukut odottivat. Jadwinin ajopelit olivat jo odottamassa. Vielä kerran juoksi Laura huoneeseensa, jossa oli elänyt elonsa onnellisimman ajan. Nyt oli hän sen jättävä. Edessä oli tuntematon tulevaisuus. Ja kyyneleet silmissä heitti hän rakkaalle neitokammiolleen hyvästit. Polvistui vielä vuoteensa ääreen ja rukoili voimaa olla hyvä ja uskollinen vaimo. Samassa tunsi hän voimakkaan käden olallaan. Ensi kerran katsoi hän suoraan miestään silmiin.