Part 6
"Tulkaa nyt. Jätetään tytöt ja käydään työhön. Neiti Gretry! — Tässä on lordi Glendalen maatalon kuisti."
"Tuo tuoli on kuisti,", kuiski Landry juhlallisesti Pagelle.
"Ja tässä on maalaispenkki ja pöytä", huusi johtaja muljauttaen katseen Landryyn.
Page tirskui salavihkaa. Gerardy käänsi hänelle selkänsä. Näytelmään kuulumattomat vetäytyivät sivulle.
Ja touhuten sekä hikoillen ryhtyi hän johtamaan.
Hän komensi ja arvosteli, otti uudelleen ja oli epätoivoinen, kun nti Gretry ei oppinut. Ja vielä kun tämän nenästä alkoi tulla verta, loukkaantui johtaja ihan. Tyttö itki ja ranskalainen metelöi. Mutta silloin astui Laura esiin ja Page näki heti hänen ilmeestään, että jotain oli tulossa.
"Herra Gerardy, siitä asiasta ei puhuta enää, jos suvaitsette."
Hiljaisuus. Hra Gerardy ei ollut kuulevinaan. Hetken kuluttua sanoi hän:
"Jatketaan. Ei hukata aikaa. Valmiit!"
Kun Lauran ei tarvinnut esiintyä tässä näytöksessä, vetäytyi hän sivuun. Jadwin tuli hänen luokseen ja sanoi jotain nti Gretrystä. Laura pani merkille, että kapitalisti oli erikoisen hyvännäköinen tänä iltana. Ei hän pukeutunut niin mallikkaasti kuin Landry ja Corthell, mutta ei Laura sitä häneltä odottanutkaan. Parasta mitä rahalla sai, oli hänen pukunsa ainekset.
"Mennäänkö tänne vastaanottohuoneeseen", ehdotti Jadwin. "Charlie on ostanut uuden kellon, joka on ihmelaitos. Teidän on se nähtävä."
"Ei mennä. Haluaisin nähdä Pagen esiintymisen."
"Pelkäänpä ettette sunnuntaina oikein viihtynyt siellä."
Hän tarkoitti pääsiäisjuhlaa. Laura oli lähtenyt aikaisin selittäen syyksi kutsut ja päänsäryn.
"Kyllä", vastasi tämä. "Mutta päätäni särki vähän." Häntä hävetti, ettei ollut ollut täysin ihastunut Jadwiniin sinä iltana. Tämä oli puhunut tosissaan kyllä, mutta kaavallisesti. Ja hän oli lyönyt tahtia kirjallaan ja laulun lomassa sanonut, että halusi kuulla kaikkien äänet ensi värsyssä. Tämä ei oikein ollut Lauran makuun ja ajatellessaan, miltä Corthell tuossa touhussa näyttäisi, täytyi hänen hymyillä. Atelieri oli miellyttävämpi kuin sunnuntaikoulu.
"Ikävää se päänkipu. Ja kaipa minun pikku veitikkaini laulu oli enemmän meteliä kuin musikkia."
"Ne olivat minusta aika hauskat."
"Tokkopa teistä. Mutta minä käyn mielelläni siellä. Moody sai minut siihen viisi vuotta sitten. Kävin kuulemassa hänen saarnojaan. En päässyt uskoon, niin sanoakseni. Mutta ymmärsin, että jotain oli tehtävä ja että liikeperiaatteet ovat yhtä hyvin paikallaan uskonnossa kuin — hm, La Salle kadullakin. Jos kirkkoväki panisi sielujen pelastamiseen yhtä paljon huolta kuin dollarien kokoamiseen, niin johonkin päästäisiin. Ja niin tartuin puolenkymmenen vararikkoisen, toisiaan vastaan tappelevan pyhäkoulun asioihin ja järjestin ne uusiksi. Panin liikeperiaatteet käytäntöön, kelvottomat pois, kunnolliset tilalle eikä ole toista niin hyvin järjestettyä pyhäkouluryhmää Chicagossa, ja jos Moody tulisi, sanoisi hän: Hyvin tehty, Jadwin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija."
"En epäile sitä", kiirehti Laura selittämään. "Älkää uskoko, etten pitäisi sitä työtänne mainiona."
"Niin minä pidän siitä. Ja jos niistä veitikoista saan kunnollisen käsiini, niin autan häntä eteenpäin. Neljä kuukautta sitten tapasin yhden raamattuluokalta, Bill Bradleyn. Isä juoppo, äiti pesijätär, sisko — ei puhuta hänestä. Mutta poika oli harras ja minä toimitin hänet erääseen asiamieheni konttoriin kirjekuorien lajittelijaksi. Nyt hänellä on oma pöytä ja on talon paras mies. Sain erottaa kaksi kellonkatsojaa ja Bradley säästi siten minulle 20 dollaria viikossa, tuhannen vuodessa. Siten sopivat liikeperiaatteet yhteen pyhäkoulun kanssa. Kun viimeksi tapasin Moodyn, otin hänet ajeluille. Lizella osaa juosta, mutta saarnamies ei sitä ymmärtänyt. Moody, sanoin minä, ei hidastelua toimissa, harras hengessä Herraa kiittäen! Se on mottoni. Ja Moody sanoi: Se on jutulle hyvä, pysy siinä; ei ole Amerikan miehelle parempaa mottoa! Hän puristi kättäni ja sitä en unohda koskaan."
Hämmentyneenä oli Laura jäädä vastauksen velkaa, mutta sai sentään laimeasti sanotuksi: "Varmasti se on oikea henki — — hyvä motto."
"Neiti Dearborn, ettekö rupeisi sinne opettajaksi. Ei ne veitikat niin mahdottomia ole, kun niihin tutustuu."
"Minäkö!" huudahti Laura ällistyneenä, ja päätänsä pudistaen sanoi hän: "Ei herra Jadwin. Minusta olisi vain vaivaa. Älkää ymmärtäkö väärin. Hyväksyn sydämestäni homman, mutta en kykene — — en tunne kutsumusta. Olen saanut niin erilaisen kasvatuksen", sanoi hän hymyillen. "Olen episkopaali, fariseusten selvintä lahkoa. Minä opettaisin vain kynttiläin ja juhlain ja synnin päästön merkitystä."
"En välittäisi siitä", kuului vastaus. "Minä ajattelen sitä suoranaista vaikutusta, joka kauniilla, puhdassydämisellä, jalolla naisella on kaikkeen, jonka keskellä liikkuu. Tiedän, että tekisi innostavan vaikutuksen niin opettajiin kuin oppilaisiin, kun te vain taloonkin tulisitte. Miehet tarvitsevat hyviä naisia, miehet, jotka tekevät maailman työn. Minä uskon naisiin niinkuin Kristukseen. Mutta minä en usko, että heidän olisi elettävä eristettyinä lasien takana vain omia sielujaan hellien. Ei, se ei sopisi Yhdysvalloille eikä miehille, jotka tekevät siitä maailman suurinta kansakuntaa. Miehillä on omat kiihoittimensa, mutta he tarvitsevat naisia osottamaan suoraa tietä ja sitä elämää, mikä ei ole pelkkää rehkinää. Opittuani teidät tuntemaan, olen alkanut aavistaa sitä elämää, mutta en voi elää sitä ilman teitä. Ei ole minkäänlaista elämää, mikä nyt olisi ilman teitä minkään arvoinen. Minun ei tarvitse sanoa teille, että pyydän teitä vaimokseni. Te tiedätte sen sanomattakin. Rakastan teitä kuin mies. En osaa sanoa, kuinka vakavasti. Tulkaa vaimokseni, Laura, kallis tyttö. Tiedän että voin tehdä teidät onnelliseksi."
"Kysymys ei ole", sanoi Laura hitaasti, "niin paljoa siitä."
"Mistäs sitten? En haluaisi panna toimeen mitään näytelmää. Ettekö rakasta minua? Ettekö luule voivanne koskaan rakastaa minua?"
Laura mietti pitkän tovin. Hän oli ottanut ruusun olaltaan ja poimiskellen sen terälehtiä pisteli hän niitä suuhunsa. Toiselta puolen huonetta kuului hra Gerardyn metelikäs ohjaus. Rva Cressler ja nti Gretry katselivat toimitusta ruokasalin ovelta. Täti Wess ja hra Cressler keskustelivat sieluopillista tutkimuksista ja teosofisista istunnoista. Hetken kuluttua Laura puhui.
"Ei ole kysymys siitäkään", sanoi hän valiten tarkoin sanansa.
"Mistäs sitten?"
"En tiedä — — tarkoin. En haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin."
"Minä voin odottaa."
"Enkä haluaisi olla kihloissa."
"Mutta pian teidän kuitenkin on kihlauduttava ja mentävä naimisiin. Kerran teidän on kysyttävä itseltänne rakastatteko miestä, joka haluaa teitä vaimokseen. Miksette kysy itseltänne nyt?"
"Minä olen kysynyt."
"Kuinka vastaatte?"
"En tiedä."
"Ettekö luulisi Voivanne aikaa myöten rakastaa minua. Tiedän että voisitte. Minä saisin teidät rakastamaan itseäni."
"En tiedä. Se on tyhmä vastaus. Mutta koetan olla rehellinen. Olen onnellinen näin. Pidän teistä ja hra Cressleristä ja Corthellista — — kaikista. Mutta hra Jadwin", sanoi hän katsoen tätä suoraan silmiin, "naiselle on vakava asia mennä naimisiin. Mies ei sitä ymmärrä. Täytyy olka varma. Jos olisinkin teistä varma, en olisi itsestäni. Usein sanon, etten mene koskaan naimisiin. Olisi ikävää jos se olisi totta. Onnekkain aatokseni on rakastaa kerran täydellä sydämellä jotain miestä ja olla hänelle tosi vaimo. Mutta se päivä ei ole vielä tullut."
"Ja kun se tulee, saanko siitä ensinnä tiedon?"
Vakavasti hymyillen vastasi tyttö: "Ah, enpä itsekään ole tietävä, milloin se päivä tulee, ennenkuin herään tietoon, että rakastan — — ja sitten voi olla myöhäistä teille ilmoittaa!"
"Mutta — — ettehän nyt rakasta ketään muuta?"
"En — — en ketään."
"Ja rohkenenko odottaa?"
Äkkiä, oikun vallassa, Laura viehättyi epäjohdonmukaisuuteen ja pää kallellaan katsellen kukkaa sanoi hän matalalla äänellä:
"Jos haluatte."
Mutia ennenkuin Jadwin ennätti vastata, vetivät heidät keskusteluunsa täti Wess ja hra Cressler, jotka olivat toisilleen kertoneet "kokemuksiaan" henkien maailmasta, ja Cressler sanoi: "Jadwin, onko sinulle koskaan sattunut aavistuksia? Entä sinulle Laura?"
Tyttö pudisti päätään: "Ei, olen kai liian materialistinen."
"Entäs sinä, veli?"
"Joitakin päiviä sitten heitin rahalla Gretryn konttorissa, menenkö mukaan, ja minulla oli sellainen tunto, että raha kääntyy niinkuin ajattelin."
"Ja teitte hyvästi rahaa", sanoi Laura. "Hra Court kertoi. Se oli mainiota."
"Se oli valitettavaa, Laura", sanoi hra Cressler painavasti. "Toivonpa, että kerran saamme tältä mieheltä juhlallisen lupauksen, ettei hän koskaan pelaa enää."
Laura katsoi pitkään. Sana 'pelaa' oli epäilyttävä. Se merkitsi jotain pahaa. "Pelaa", mumisi hän. "Se tietää pahaa."
"Ne sanovat sitä myymiseksi ja ostamiseksi", jatkoi Cressler, "siellä La Salle kadulla. Mutta vedonlyöntiä se on. Se on keinottelua viikkojen ja kuukausien markkina-arvoilla. Lyötte vetoa siitä, että vehnän hinta nousee. Minä väitän sen laskevan. Nuo syvänteen herrat eivät omista sitä vehnää, eivät sitä näekään. Eivät tiedä, mitä sillä tekisivät, jos sitä heillä olisi. Eivät välitä viljasta vähääkään. Mutta farmareita on tuhansia Iowassa ja Kansasissa tai Dakotassa, jotka välittävät ja satoja tuhansia köyhiä Europassa, joille se on tärkeämpi asia vielä kuin farmareille. Tarkotan niitä, jotka viljan tuottavat ja niitä, jotka sen syövät. Se on heille elämän ja kuoleman kysymys. Ja heidän Välillään on Chicagon keinottelija, joka kohottelee ja alentelee sen hintoja kukkaronsa täytteeksi. Ymmärrätkö, Laura mitä tarkotan?" Cressler oli käynyt kovin vakavaksi. Laura kuunteli tarkasti.
"Katsos nyt, mitä tarkotan", jatkoi hra Cresssler. "Jos me poljemme viljan hinnat kovin alas, niin kärsii viljaa kasvattava farmari. Ja jos me sen ylettömästi kohotamme, niin kärsii köyhä, joka sen syö. Ja Euroopan köyhäin ruoka on leipä, eikä liha ja perunat kuten meidän. Kummankin kärsimyksien tasaamiseksi on vain yksi keino: pitää hinnat keskitasolla. Jos ne siitä heilahtavat, kärsii jompikumpi. Ja keinottelijat vain kohottelevat ja alentelevat. Ajatelkaa vain, että satojen tuhanten leipä on pörssin keinottelijakourallisen käsissä. Jos ei sitä voi maksaa, on nälkä vieraana. Ja farmarin täytyy myydä viljansa, halusi tai ei, Chicagon herrain määräämään hintaan, vaikka se toisi hänelle vararikon."
Laura nyykäytti päätään. Hän kuunteli mielenkiinnosta tätä ensi läksyään talousopista.
"Ja se on vain asian toinen puoli", jatkoi Cressler huolimatta Jadwinin säveistä vastalauseista. "Minä myönnän, että olen tässä keinottelukysymyksessä ihan järkähtämätön. Pidän teille saarnan jos suvaitsette. Olen itse keinotellut ja saattanut yhden ihmisen tuhoon. Nuo pelurit, jotka sanovat tekevänsä kauppaa — kuinka monta lupaavaa nuorta miestä olenkaan nähnyt sen vievän kumoon! Se on niin helppoa kuin kadun yli käynti. Muutamassa tunnissa tekee kolme, neljä sataa, tuhantisenkinen tuskin sormeaan kohottaen.
"Ajatelkaa mitä se merkitsee viidenkolmatta vanhalle pojalle, joka saa konttoristin palkkaa 75 kuussa. Kymmenen vuotta saisi hän säästää tuhatta dollariaan ja tässä se on saatavissa kädenkäänteessä. Miten hän pysyisi erillään keinottelusta! Hän jättää kunniallinen toimensa ja alkaa roikkuilla La Salle kadulla. Voittaa vähän, enemmänkin, ja on kiinni niin ettei pääse irti ja jonain päivänä joku miljoneeri sormenkoukistuksella heittää hänet nurin niskoin kumoon. Hän ei enää kykene kunnon työhön ja maleksii pörssin vaiheilla kunnes vanhenee ja on mennyt. Minä sanon, että tämä pörssipeli on niin kiehtovaa, ettei kukaan kokematon voi sitä aavistaa. Se on pahempaa kuin viini, morfiini. Se tarttuu ja vetää, vetää, kunnes ei pääse sen kurimuksen kurtusta... Jadwin, pysy siitä poissa poikani."
Jadwin nauroi ja pannen sormensa Cresslerin rinnalle, kuin vaihdetta kääntäen, sanoi: "Neiti Dearborn, käännetään hänet toiselle tolalle. Hänellä on hyvä tarkotus, mutta joskus joku kääntää tämän ratavaihteen auki."
Hyväntahtoisesti nauroi Cressler muiden mukana, mutta Lauran hymy oli vakava. Samalla olikin harjotus edennyt niin pitkälle, että Page huusi: "Laura — Beatrice — kolmas näytös!"
"Aijai, pitää juosta", sanoi Laura, kirjansa siepaten. "Herra Gerardy on ankara."
Hän kiirehti huoneen toiselle puolelle, jossa ohjaaja jakeli neuvojaan. Nti Gretry lausui juuri osaansa ja kesken hänen puhettaan oli Lauran, herttuattaren, astuttava esille. Hän lausui ensi lauseensa ja sai ohjaajalta ihastuneen, ranskankielisen kiitoksen. Laura oli ruhtinaallinen ja hra Gerardy kierteli ympäri kuiskien: "Hän on mainio. Menestyisi suuremmoisesti näyttämöllä."
Mutta täti Wess ei ollut oikein vakuutettu. Hän sanoi Corthellille: "Se on hänen korskea ryhtinsä. Kyllä tunnen. Noin hän tervehtii nuoria herroja, Pagen tuttavia, kotona."
"Minä olen ihan kuolla harmista", selitti Page nauraen. "Tuon tuttaviani kotiin ja haluaisin, että he pitäisivät sisarestani. Ja Laura tulee ylhäisesti astellen ja sanoo väärin heidän nimensä, kuin ei asia olisi enemmän arvoinen eikä välitä kuunnella mitä he sanovat. Minä saan hävetä niin että."
Kello 10 saatiin harjoitus loppuun, tarjottiin keveä illallinen. Sen jälkeen alkoi Laura tehdä lähtöä itsekseen ihmetellen, kuka häntä saattaisi Landry, Jadwin vaiko Corthell. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta nyt kuului satavan. Rva Cressler pyysi heitä jäämään yöksi, mutta Laura kieltäytyi. Jadwin ehdotteli Cresslerille vaunujen tilausta, kun Corthell ilmoitti jo tilanneensa. Ja hän sai saattaa tytöt kotia.
Kun oli sanottu hyvästit, sanoi Page Landrylle: "Voithan tulla tädin ja minun kanssa samoihin vaunuihin, niin saat sateenvarjon meiltä."
Poika aikoi ensin kieltäytyä. Hänellä ei ollut varoja tilailla vaunuja, mutta hän oli liian ylpeä ajamaan toisen maksamissa. Mutta Page piti hänelle rippisaarnan, ei sanonut ottavansa vastuulleen toisen mahdollista keuhkokuumetta.
"Hyvä", sanoi hän, "Jos saan antaa ajajalle dollarin."
Page puri huulensa yhteen ja sanoi: "Mies, joka voi heitellä dollarin juomarahoja, voi myös ottaa ajurin lähimmästä kulmasta."
"Seitsemänkymmentäviisi sitten, vähemmällä en voi tulla", sanoi hän päättävästi. Ja Page sanoi: "Olkaa hyvä, herra Landry Court, ja saattakaa minut ajuriin.." Ja sillä se oli päätetty.
Corthell saattoi Lauran alas portaita pitäen sateenvarjoa niin että itse kastui. Hyvästit huudettiin ja taiteilija auttoi Lauran vaunujen ovesta sisään.
Tyttö istuutui mukavasti, korjasi hameensa asentoa ja huudahti: "Onpa se sadetta. Kuka olisi uskonut. — Pelkäsin ensin ettette tulisi. Teillähän kuului olleen tärkeä komitean kokous. Taideinstituutin palkintoja, vai mitä?"
"Olihan sitä", sanoi mies välinpitämättömästi. "Se taisi olla tärkeätä sille laitokselle. Mutta minulle on nykyisin vain yksi asia tärkeä. Olla teidän luonanne. Sen mutaan olen koko elämäni järjestänyt."
"Ja pitäisikö minun tuota uskoa?" ilakoi tyttö. Muilta rakastajiltaan olisi hän tähän saanut innokkaita vastalauseita vastaukseksi, mutta hän tiesi, että Corthell ei tekisi samaa kuin muut, ja se antoi hänelle erityisen viehätyksen.
"Merkillistä", sanoi taiteilija. "Enhän ole enää poikanen. En innostu. Olen tuntenut monia naisia ja nähnyt kylliksi sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, tietääkseni, kuinka tyhjä se on. Olin luullut runoilijan erehtyneen ihanteellisuudessaan ja uskotelleen vain toiveitaan. Mutta", jatkoi hän syvään hengähtäen, "_tämä_ onniko _minulle_! Ja kuitenkin on se ihme tapahtunut. Väärässä ovat runoilijat. Ne eivät ole olleet kyllin ihanteellisia. Tahtoisin — — mutta mitäpä siitä."
"Mitä tahtoisitte?" kysyi Laura, kun toinen niin äkkiä keskeytti. Hän tiesi jo ennen kuin ennätti sanoa, että olisi ollut parempi, jos ei olisi kehottanut Corthellia jatkamaan. Ja myöntäessään itselleen, että oli hallinnut että keskustelu kääntyisi tälle tolalle, hän havaitsi koketeeraavansa ja se merkitsi hänen arvonsa alenemista omissa silmissään. Itsekin ihmetteli hän sitä, että tämän miehen seurassa häntä johtivat päähänpistot eikä järki. Landryn ja Jadwinin seurassa hän hallitsi itsensä hyvin; edelliselle oli hän vanhempi sisar ja jälkimäisen seurassa heräsi hänessä kaikki vakava. Mutta Corthell sai liikkeelle hänen sisässään uinuvat salavoimat eikä hän hetkeksikään sukupuoltaan unohtanut. Tuo pani hänet hieman pelkäämään, mutta toiselta puolen halusi hän sitä. Sillä välin Corthell vastasi:
"Toivon, että te sanoisitte jotain, en tiedä mitä, minulle. Edes vähänkin."
"Mutta mitä osaan minä sanoa, mitä?"
"Teidän on sanottava kyllä tai ei minulle. Tätä minä en kestä."
"Mutta miksi tehdä loppu? Miksei jatkaa näin? Hyvähän näin on? En haluaisi muutosta. — — — Mutta mehän olemme perillä."
Vaunut ajoivat portaitten eteen. Täti ja Page olivat jo sisällä. Kun vaunut vierivät pois, sanoi Laura:
"Tulkaa sisään. Kirjastossa on tuli pesässä."
Mutta Corthell ei tullut, veti vain hansikkaansa ja ojentaen kätensä sanoi:
"Olen siis saanut vastauksen. Ette halua muutosta. Se merkitsee, että ette rakasta minua. Jos rakastaisitte, haluaisitte muutosta, kuten minä haluan, haluaisitte hartaasti uusia taivaita ja uutta maata."
Laura ei vastannut ja mies jatkoi: "Minäpä matkustan pois."
"Matkustatte?"
"Niin, New Yorkiin. Ehkäpä Parisiin. Siellä tutustun uuteen lasimaalaustapaan. Eipä se erityisesti huvita — — nyt. Mutta paras on mennä. Ja viikon kuluessa." Hän ojensi kätensä hymyillen.
"Hyvästi, neiti Dearborn."
"Mutta miksi menette?" huudahti Laura tyytymättömänä.
"Viivynkö? Tekö pyydätte?"
"Kyllä. Sehän turmelisi kappaleenkin, jossa näyttelemme vastakkain."
"Onko minun jäätävä teidän osanne takia? Ettekö saa ketään toista?"
He hymyilivät vastakkain ja tyttö sanoi:
"Enpä juuri haluaisi ketään toista."
Corthell tarttui hänen käteensä huudahtaen:
"Laura, tyttöseni. Lopetetaan tämä piilosilla olo. Rakas tyttö. Minä rakastan teitä kaikella sydämelläni. Antakaa minun näyttää parhaani."
"Jos voitte saada minut rakastamaan."
"Ja te luulette että voisin?"
"Teillä on valta yrittää."
Laura toivoi, että nyt pääsisi pois, sillä hän pelkäsi Corthellin seuraavia sanoja. Mutta tämä ojensikin kätensä sanoen:
"Siis hyvää yötä, ei hyvästi."
"Hyvää yötä."
Hän lähti ja Laura meni sisään helpotuksesta huoaten. Page ja Landry olivat kirjastossa. Kolmisin puhelivat he hetkisen kappaleesta. Sitten Page lähti suuremmoisin elkein jättäen heidät kahden.
"Muista sitten sammuttaa kaasu. Annie on jo kauan sitten mennyt levolle."
"Täytynee sitten lähteä minunkin", sanoi Landry napittaen takkiaan ja Laura lähti hakemaan hänelle sateenvarjoa.
"Olet hyvin kaunis tänä iltana", sanoi poika käsi oven kahvalla. Ja hän lisäsi juhlallisesti: "Nyt näen kasvosi ja kuulen äänesi kaiun kaiken yötä." Ja vielä selitti hän antaneensa ajajalle 75 senttiä, koska vaunut olivat Corthellin tilaamat. "En tahtonut joutua kiitollisuudenvelkaan."
"Kyllä ymmärrän, Landry."
"Oh, etpä käsitä mitä minulle merkitsee katsella todella ymmärtäväisen naisen silmiin."
Laura ihmetteli mitä hän tarkoitti ja pyysi Landrya sammuttamaan kaasun, koska se oli hieman korkealla. Poika teki niin ja he seisoivat pimeässä. Laura sanoi:
"Hyvää yötä, onpas nyt pimeä."
Landry ojensi kättään tavottaen tytön kättä mutta kohtasikin tämän puseron ja samassa tunsi Laura käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja suukon poskellaan. Sitten sulkeutui ulko-ovi ja hän tuijotti yksin pimeään. Hän oli ällistynyt ja hämmentyneenä tapaili sanoja: "Mitä — — miksi?"
Sitten kääntyi hän ja juoksi ylös portaita vaatteiden silkin kahistessa ja tempasi oven perässään kiinni niin että paukahti. Hän pienensi kaasuliekin ja katsoi heti peiliin tietämättä miksi. Samassa sai suuttumus vallan. Hän, Laura Dearborn, jonka korskea ryhti oli sananpartena, häntä oli suudeltu kuin koulutyttöä tai kamaripalvelijatarta pimeässä eteisessä. Ja sen oli tehnyt poikanen, jota hän oli pitänyt tuolla alempana kunnioittavan matkan päässä. Ja tuo, tuo oli uskaltanut.
"Minä hän minua pitää? Kuinka hän uskaltaa?"
Ja hän raivosi, mutta huomasi samalla kuinka se teki hänen asemansa vain yhä nöyryyttävämmäksi. Samaahan olivat sanoneet puoti-, koulu- ja palvelustytöt, joiden tasalle tuo poika oli hänet painanut. Nekin huusivat, että heitä "ei ole koskaan suudeltu" ja vakuuttivat, että "tulkoonpas vielä näkyvilleni." Tämä oli verisin loukkaus, mikä häntä saattoi kohdata. Mutta kyllä hän näyttäisi ja saisipa poika tuntea, että surullisin päivä hänen elämässään oli se, jona hän oli unohtanut kunnioituksen, jota oli siihen asti teeskennellyt. Siksi, että Laura oli sallinut jonkun verran tuttavallisuutta, tämä — — — miehet olivat sellaisia. Selittävät väärin toisen oikosen avomielisyyden.
Tyhmä oli hän ollut, hän Laura. Keimaillut hän oli näille kolmelle miehelle. Ehkäpä olivat hänestä puhelleet. Ehkä lyöneet vetoa, kuka ensin saisi suudella häntä. Ei ainakaan kukaan olisi jättänyt sitä tekemättä kun tilaisuuden sai. Mutta hän oli näyttävä. Hän oli huvitellut houkuttelemalla näitä miehiä aina pitemmälle, kiemailemalla heille. Nyt oli aika tehdä loppu. Hän oli arvonsa tunteva tyttö ja rehellinen. Uuden elämänsä oli hän alkanut väärin, mutta hän oli oikaiseva takasin, ja oli näyttävä näille miehille, ettei ollut koskettava hänen pikkusormeensakaan.
Ja niin kiihtynyt hän oli, ettei jaksanut odottaa huomiseen asti. Jos noilla herroilla oli ollut aihetta pitää häntä keimailijana, niin oli paras antaa heille tieto asian oikeasta laidasta ja heti sekä siekailematta. Hän kutsui Annien, joka oli naimisissa talonmiehen kanssa ja pyysi, että tämän mies olisi valmiina viemään kirjeitä.
Puoliyö oli käsillä ja hän palasi huoneeseensa. Heitti pois hattunsa ja harsonsa, sytytti toisen liekin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, lapun osoitti hän Landry Courtille ja pani siihen päivämäärän huomattavasti. Se kuului:
"Ole hyvä äläkä koita tavata minua toista kertaa missään tapauksessa milloinkaan. Tuttavuutemme on loppunut.."
Kirje Corthellille oli vaikeampi ja hän sai kirjoittaa sen useaan kertaan, ennenkuin oli siihen tyytyväinen.
"Rakas hra Corthell. Te pyysitte tänään, että piilosilla olomme loppuisi. Olen samaa mieltä. Erotessamme puhuin mielijohteen vallassa, jota kadun. En haluaisi teidän ymmärtävän minua missään suhteessa väärin. Te pyysitte minua vaimoksenne ja, hyvin tyhmästi ja väärin tehden, minä annoin vastauksen, jota voi pitää kehotuksena. Pyydän nyt että te ette koittaisi saada minua rakastamaan itseänne. Sitä en toivo. En pidä enkä tule pitämään teistä sellaisella tavalla, että voisin tulla vaimoksenne. Pyydän ettette kajoa tähän asiaan enää. Se vain kiusaisi minua.
Ystävällisesti
Laura Dearborn."
Miltei yhtä vaikea oli kirjoittaa Curtis Jadwinille, mutta sitä kirjottaessaan hän tunsi tulevansa juhlalliseksi ja arvokkaaksi:
Rakas herra Jadwin.
Kun te tänä iltana pyysitte minua vaimoksenne, olisi teidän ollut saatava suora vastaus, mutta sen sijaan minä oikullisesti vastasin tavalla, jota pyydän anteeksi ja jonka pyydän unohtamaan. Sanoin sellaista, joka voi teille merkitä yllykettä. Olen pahoillani, että niin unohdin oman arvon tuntoni. Sallikaa minun korjata erehdykseni. Minun olisi totuuden mukaan ollut vastattava teille kieltävästi.
Ja tämä on oleva siitä asiasta viimeinen sana, jos mieli meidän ystävyytemme jatkua.
Ystävällisesti
Laura Dearborn."
Hän sulki kirjeet. Kello oli kaksi. Mutisten itsekseen: "en voisi nukkua, jos en saisi näitä postiin heti" soitti hän kelloa ja antoi kirjeet talonmiehelle. Sitten istahti hän pää käsien varaan. Häntä uuvutti niin ja sormet kostuivat vuotavista kyynelistä. Sitten rauhottui hän ja tietäen että elämässään oli huomenna alkava uusi kappale, nukahti hän rauhaisaan uneen. Aamiaisen syötyään siinä klo 11 aikana alkoi hän tuumia, "kuinka kukin oli sen ottanut".