Part 3

"Pelkäänpä, että pikku tyttömme itse katselee erästä ahkeraa poikasta", sanoi Laura iskien tädille silmää, kun siitä jutusta tuli puhe. Ja vastaus kuului aina:

"Kyllä sinä tiedät, Laura, etten minä pidä tuommoisesta ja siksi sinä niin sanotkin." Ja vedet tulivat hänen silmiinsä ja hän tavotteli sanoja jatkaessaan: "Ei sinun tarvitse sanoa minun juoksevan kenenkään miehen perässä, siksi paljon minulla on oman arvon tuntoa ja Landry Court on hyvä ystäväni eikä muuta."

Ja Laura muisti Shakespearen lauseen: "Tuo vastalause on kovin kiivas, neitisein."

Aamiaisen jälkeen Landry tulikin. Hän katsoi pitkään Lauraan, joka otti paperikääreitä lasi-astiain ympäriltä ja sanoi Pagen juuri kulkiessa ohi: "Minä myöhästyin vähän, kun toimittelin asioita ennen tuloani. Minä ilmoitin lehden lähetettäväksi tänne, ja soitin hotelliin, että toimittavat postin tälle osotteelle ja annoin sanan kaasuyhtiölle, että avaavat johdon. — —"

"Se oli hyvä", sanoi Laura.

"Minä ajattelut, että niin pitäisi, ja mies tulee kohta tänne laittamaan. Ja sitten minä tilasin jääpalan päivässä ja käskin toimittamaan telefoonin. Ja maitopuodissa kävin sanomassa maidosta... Mitäs olisi ensin tehtävää?"

Hän riisui takkinsa, kääri hihansa ylös ja kävi laatikoiden kimppuun, joita oli joka paikka täynnä. Tytöt kuulivat hänen keittiövasaralla aukoilevan niitä. Ja aika ajoin kuului huuto: "Mitäs tällä oviverholla tehdään?... mihin tämä lamppu pannaan, Laura?"

Laura saatuaan lakiastiat esille tuli alas ja he ripustivat yhdessä vastaanottohuoneen verhot. Landry hommasi apumieheltä ruuvitaltan ja vasaran sekä kysyi messinkinauloja ja toi portaat, joita pitelemään asetti Lauran. Tämän ohjeitten mukaan hän sitten asetti ruuvit. Sen jälkeen he yhdessä kiinnittivät verhot puuhun. Siinä sattuivat heidän kätensä yhteen. Page ja täti ainoat yläkerroksessa. Kokki ja apumies kolistelivat keittiössä.

"Kylläpä teille", sanoi Landry, "tulee kaunis toti." Hän mietiskeli kraakia, jota oli valmistellut sopivassa tilaisuudessa käytettäväksi. Se koski Lauran silmiä ja tämän kykyä ymmärtää häntä. Näin oli hän aikonut alkaa rakkautensa tunnustamisen. Mutta eilen oli tuo taiteilija yrittänyt pitää Lauran itsellään koko illan. Nyt oli hänen vuoronsa ja tämä kotoisten toimien päivä tuntui hänestä paljon mielukkammalta kuin koko oopperakomeus. Tänä aamuna Lauran ja hänen suhteensa tuntui vapaalta kaikista muodollisuuksista ja olevan täynnä tilaisuuksia. Ei tosiaan ollut Laura näyttänyt hänestä kauniimmalta... Hänellä oli punertava aamupuku ja tukkansa oli vapaissa kiemuroissa. "En nähnyt sinua Ollenkaan eilisiltana", nutisi hän.

"Ethän koettanutkaan."

"Toisen vuoro oli. — — Sanos kuinka usein saan käydä täällä, kun saatte kaikki kuntoon? Kahdestiko viikossa — — vaiko kolmasti?"

"Niin useinko muka sinä tahtoisit käydä minua katsomassa, Landry? Minustahan on tulossa vanhapiika. Eihän sinun aikasi saa kulua semmoisen kanssa."

Landry pani urhoollisesti vastaan. "Hän oli väsynyt nuoriin tyttöihin. Hyvähän oli niiden kanssa tanssia, mutta kun pääsee siitä ijästä, niin haluaa jutella jonkun kanssa, jolla on älyä. Niin älyä. Viisi minuuttia sellaisen kanssa. — —"

"Ihanko totta, Landry?" kysyi Laura vilpittömästi.

Mies vannoi kämmentään iskien.

"Tällaisen vanhanpiiankin kanssa?"

"Vanhapiika", kertasi Landry. "Et näy ymmärtävän minua. Kun katson silmiisi. — —"

Samassa toi tyttö kuitin ilmoittaen, että viimeinen kuorma kivihiiltä oli saapunut. Lauran täytyi mennä keittiöön katsomaan, oliko uuni jo kunnossa. Ja sitten tuli kaasumies tuoden mittarin ja Landry sai näyttää hänelle paikan. Puolen tunnin päästä vasta he pääsivät Lauran kanssa vastaanottohuoneeseen työhönsä.

"Niin paljon tehtävää", sanoi Laura. "Olipa hyvä että tulit auttamaan."

"Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä, Laura", hän huudahti tytön sanain rohkaisemana... "Mitä vaan. Sinä tiedät ken. En vain siksi, että haluaisin sinun pitävän minusta, vaikka sitäkin sydämessäni haluan, vaan siksi, että haluan olla luonasi." Ja osoittaen koko kalustoa sanoi hän peloittavan vakavasti: "On kuin kaiken tämän tautta pääsisin sinun elämääsi osalliseksi. Et usko, kuinka vaikuttaa mieheen tieto, että on hyvän ja rakastettavan naisen toveri."

"Landry, mutta eihän minulla ole kaikkia noita ominaisuuksia. Pistäppäs koukku tuohon."

Hän ojensi verhon reunaa tätä kohden, mutta Landry tarttuikin hänen käteensä, kohotti sen huulilleen ja suuteli sitä. Tyttö ei sitä estänyt ja kuin ei olisi huomannutkaan huudahti: "Oleppas nyt huolellinen, poikaseni, ihanhan saat minut pistämään sormeeni. Kas mitä teit!"

Poika oli heti täynnä katumusta ja tarttuen tytön käteen sanoi: "Olenpas minä kolho. Mihin sattui."

Laura näytti paikkaa ja toinen tietysti heti suuteli sitä.

"Kuinka hupsua", sanoi tyttö. "Niinkuin en olisi kyllin vanha.— —"

"Et sinä niin vanha ole, ja jonain päivänä sinä menet kanssani naimisiin."

"Älä ole tyhmä, Landry. Päästä nyt jo käteni."

"Enpä päästäkään. Se on minun. En laske sitä, ennenkuin sanot, että annat sen jonakin päivänä minulle."

"Ikäänkuin sinä totta tarkoittaisit", sanoi tyttö haluten pitkittää näytelmää. Oli niin hauskaa tämän sievän poikasen rakkaus.

"Tarkoittaisit?" kertasi Landry. "Et aavista kuinka totta tarkotan. Laura, en voi ajatella muuta."

"Pitäisikö minun uskoa tuota. Kuinka monelle tytölle olet sen jo tänä vuonna sanonut?"

Landry puristi huulensa yhteen: "Neiti Dearborn, te loukkaatte minua."

"Ohoo", huudahti Laura vetäen kätensä pois.

"Ja nyt pilkkaat minua. Se ei ole kaunista. Ei ole."

"Enhän ole vastannut kysymykseesikään vielä."

"Mihin kysymykseen?"

"Siihen, kuinka usein saat tulla meille, kun kaikki on kunnossa."

"Eikös syödä jo?", kysyi Page ovelta. "Kello on yli kaksitoista."

"Tyttö on hankkinut jotain haukattavaa", sanoi Laura. "Nyt saadaan syödä keittiössä."

"No mennään sitten, minun on aika lailla nälkä", selitti Landry.

Syötyä tunsivat kaikki väsymystä. Täti meni huoneeseensa. Mutta Page selitti, ettei tästä koskaan päästä järjestykseen, jos ei tehdä työtä, ja meni arkustaan vaatteitaan ottamaan. Hänen koiransa, Possu nimeltään saapui samassa kylmästä väristen ja sai paikan keittiön hellan takana, jossa vielä kauan vavisten makasi, oudoksuen tätä meteliä. Ilma oli edelleen huono. Sade pieksi lunta, joka suli ilkeäksi rännäksi. Pilvet roikkuivat lyijynharmaina ja paljaista puista valui vesi. Varpuset istuivat suojapaikoissa höyhenet pörrössä, pallonympyriäisinä. Ohiajavain vankkurien ajurit ja hevoset olivat öljyvaatteitten verhoamat. Katu oli autio, poliisi vain siellä seisoskeli mietiskellen. Väliin kuului joelta tai järveltä höyrylaivan vihellys.

Landry ja Laura olivat pienessä kirjastohuoneessa talon laitaosassa järjestämässä kirjoja hyllylle. Laura seisoi portailla ottaen kirjoja vastaan ja asettaen ne paikoilleen.

"Pyyhitkö ne huolellisesti?" kysyi hän ja toinen vastasi: "Kyllä varmaan" ja jatkoi:

"Kuules, missä ovat uusaikaiset novellit? Täällä on Scott ja Dickens ja Thackeray, tietysti, ja Elliot — niin, ja Hawthorne ja Poe. Mutta myöhempää ei ole kuin Oliver Wendell Holmes."

Laura nosti nokkansa. "Uusaikaisia novelleja — ei kiitos. Kun vielä on luettava 'Jane Eyre' ja olen lukenut 'Ivanhoen' ja 'Tulokkaat' vain kerran."

Hän antoi ymmärtää, että hänen makunsa oli erittäin vanhoillinen eikä hyväksynyt mitään, mikä ei ollut klassillista. Stevensoniakin hän epäili.

"Onhan tässä 'Tuhoaja'", sanoi Landry. "Luin sen viime loma-ajallani ja se ihan vei minulta pään."

"Koetin lukea sitä", vastasi Laura, "mutta en kiintynyt. Ei mitään rakkautta. Ja niin raaka, epätodellinen."

Mutta äkkiä huudahti Landry: "Mutta mikäs tämä on? 'Wanda' kirjoittanut Ouida. Eikö ole uusaikaista?"

Punastuen sieppasi Laura sen ja sanoi: "Page sen kuletti." Mutta punastus kavalsi hänet ja Landrylta pääsi ärsyttävä huudahdus.

"Niin, luinhan minäkin sen", selitti Laura. "Enkä häpeä. Luin sen kannesta kanteen ja itkin kuin lapsi. Se on kaunis rakkaustarina ja se kertoo jaloista ihmisistä. Sillä on kai vikansa, mutta se antaa hyvän tunteen, jota sinun 'Tuhoajasi' ei koskaan voi."

"Enpä minä paljoa ymmärrä näitä asioita", selitti Landry. "Corthell ymmärtää. Hän voi puhua kirjallisuudesta tuntikausia ja hän sanoo, että tulevaisuuden novelli on ilman rakkausjuttuja."

Mutta Laura pudisti epäillen päätään: "Silloin minä olen jo kauan ollut kuolleena — se on lohdutukseni."

"Corthellilla on paljon hulluja ajatuksia", jatkoi Landry, yhä antaen kirjoja Lauralle. "Hän on hyvä kylläkin, mutta hän saa maineensa siitä, että repostelee rikki kaiken, mistä toinen voi pitää, ja että mainitsee kehuen kirjoja ja kuvia, joista muut eivät ole kuulleet puhuttavankaan. Mikä vain tulee suosituksi, heti kohottelee Sheldon Corthell sille olkapäitään. Mutta jostain Archer avenyn panttikaupasta voi hän kaivaa esille vanhan pronssikattilan ja kahvipannun, jonka joku Venäjän juutalainen on puhaltanut, ja sen hän asettua atelieriinsä, palvelee sitä ja puhelee 'Amerikan teollisuuden rappiosta.' Olen kuunnellut hänen juttujaan. Pelkkää vaikutuksen hakua."

Mutta vähitellen oli kirjahylly täyttynyt ja Laura sanoi: "Riittää, ei tänne sovi enempää." Hän oli noussut yhä ylemmä ja kun hän nyt lähti alaspäin, sanoi Landry: "Varovasti. Anna tänne kätesi."

Laura ojensi kätensä ja hänen alas astuessaan oli Landryllä rohkeutta kiertää kätensä hänen vyötäisilleen kuin tukeakseen. Hän ei ollut tätä aikonut ja hämmästyi itsekin rohkeuttaan. Miten Laura sen ottaisi! Mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaan kiinnitti kaiken huomionsa onnelliseen alaspääsyynsä. Lattialla pudisti hän hameitaan sanoen:

"Se on tehty nyt. Olenpas minä tomuinen."

Puol'avoimelle ovelle koputettiin. Kokki kysyi:

"Mitä tulee päivälliseksi, neiti Dearborn? Talossa ei ole mitään."

"Herranen aika", kuului vastaus. "En ajatellutkaan siitä. Eikö ole mitään?"

"Vain joitakin munia ja kahvia."

Laura lähetti hänet pois ilmoittaen hommaavansa ja sanoi sitten: "Mennäänpäs ostamaan jotain. En jaksa enää olla kotona."

"Mutta minäpäs tiedän paremman keinon", sanoi Landry. "Saanko tarjota teille. Tiedän paikan, josta saa Amerikan parasta paistia. Ei enää sadakaan."

"Mutta mehän olemme näin siistimättömät."

"Mennään heti, ei siellä ole vielä ketään ja me saamme oman huoneen."

"Mitähän täti ja Pagekin sanovat. Tädin on tietysti tultava mukaan."

"Tietysti, en muuten voisi teitä kutsuakaan."

Vähän myöhemmin astuivat sisarukset, täti ja Landry kadulle, mutta ennen katuvaunuun nousua menivät he yli kadun katsomaan, miltä näytti. Lauran mielestä olivat akkunaverhot sopivat, mutta Landry katseli koko taloa ja sanoi: "Kaunein paikka koko korttelissa."

Siinä oli paljon perää. Talo oli nurkkatontilla Huron ja North State kadun kulmassa. Sitä vastapäätä oli St. James kirkko ja oli talo rakennettu pappilaksi, jonka takia sen tyylissä oli jotain kirkkojuhlallista. Rakennusaine oli vankkaa ja seinät paksut. Talon ympärillä oli nurmikko, viiniköynnös kierteli eteläpuolella ja kesällä oli kurjenpolvia ja orvokkeja etupenkereellä, ja muutamia puita kasvoi edustalla. Kaikki näytti hyvin kodikkaalta ja talo erosi edukseen muiden yksitoikkoisten, Michiganin kellahtavasta kalkkikivestä rakennettujen talojen loppumattomasta rivistä.

"Minä pidän siitä", huudahti Laura. "En ole kauniimpaa Chicagossa nähnyt."

"Ei se näytä nousukasrikkaiden talolta", selitti Page.

Täti oli tyytymätön eikä ymmärtänyt, miten koko talon saisi yhdellä laitoksella lämpimäksi.

Katuvaunujuna tuli ja Landry vei heidät alakaupungille. Laura katseli koko ajan ulos kiintyneenä mietteisiinsä ja kadun nähtävyyksiin.

"Kaikkihan näkevät, että olet maalta", huomautti hänelle Page.

"Niin olenkin", kuului vastaus, "mutta ero on pelkän tavallisen maaseudun ja Massachusettsin välillä enkä minä sitä häpeä."

Chicago, tämä suuri kaupunki, kiinnitti joka askeleelta hänen mieltään, mutta ei hän osannut sanoa, pitikö hän siitä. Hän ei voinut antaa anteeksi sen likaisia katuja eikä kurjia köyhäinkortteleita, jotka syövän lavoin tunkeutuivat keskelle varakasten kaupunginosia. Häntä painosti katujen synkkyys ja joka paikkaan tunkeutuva noki. Mutta elämä oli valtava. Joka puolella ja kaikille suunnille tämän suuren yhdyskunnan koneisto jyristi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Nytkin raitiovaunun kiidättäessä häntä liikeosaan tunsi hän joka hermossaan sen liikkeen vaikutuksen. Joen mustat vedet vilahtivat yli sillan kuljettaessa ja näkyi alusten paljous. Siinä Sheboyganin ja Mackinacin puulasteja, vilja-aluksia Duluthista, kivihiililaivoja, jotta täyttivät ilman mustalla tomulla, purjeveneitä, joissa lastina maan tuotteita ja välillä soutuveneitä sekä taustana jättiläiskirjaimin merkityt, ryhäselkäiset Viljasäiliöt.

Juuri ennen sillalle tuloa oli hän virran pohjoisrannalla nähnyt suuren pääteaseman, jonka viereisellä ratapihalla lukematon joukko kiskoja sikinsokin juosten näytti ulottuvan loppumattomiin. Ja semafooreja, vaihdetorneja ja merkinantolaitteita kaikkialla. Tusinan verta junia seisoi paikallaan tai odotti lähtömerkkiä. Koneita lennätteli juniensa eteen tai siirteli vaunuja vaihdekiskoille. Kellot kalkattivat, virkalakkiset miehet huutivat, heiluttivat käsiään ja lippuja, kuormavankkurit ottivat tavaraa hevosten seistessä kaurapussit suun edessä. Juna lähti juuri kiljahtaen. Ennen puol'yötä oli se jo ennättävä pitkälle läpi Pohjois-Lännen kuljettaen kauppatavaraa, kansojen elinnestettä oudoille paikkakunnille. Toinen juna saapui räiskyvin jarruin, työnti vaunuistaan matkustajajoukon, palaavia liikemiehiä, jotka toivat tilauksia kaikilta mantereen kulmilta.

Tai jos katsahti South Water kadulle, niin näki loppumattoman jonon markkinakärryjä kadun kummallakin puolen ja vain kapea kuja jäi niiden väliin. Kasviksia, hedelmiä, juurikasveja, vihanneksia laatikoissa, säkeissä, kaikki paikat täynnä ja pitkin maata saalinlehtiä, mätiä appelsiineja ja kaikenlaisia jätteitä. Ilma paksun kasvisten hajusta. Ruokaa varastot tulvillaan, mutaankin tallattavaksi. Satojen tuhanten vakojen tuotteita, vaan runsautta tyhjennettynä tänne kadun asfaltille. Kuin kaupungin suu, joka äärettömiltä alueilta imi ravintoa elättääkseen koko jättiläisruumiin kaikki solut.

Äkkiä selvisi Lauralle kaiken tämän merkitys. Tämä Suuri Harmaa Kaupunki, jolla ei ole vertaa, ulotti vaikutuksensa maa-alueiden yli, jotka ovat suuremmat kuin Vanhan Maailman kuningaskunnat. Tuhansien mailien päähän sen vaikutukset tuntuivat. Pohjoisen Wisconsinin lumihangissa kaadettiin honkia tämän kaupungin tarpeeksi. Etelässä päin iskivät porat ja kaivoshakut kivihiilisuoniin tämän keskusvoiman käskystä. Sen valta pani Iowan ja Kansasin kylvö- ja korjuukoneet käymään. Se pyöritytti lukemattomain South Sainte Marien kanavalla odottavain järvilaivain potkureita. Koko suuri Pohjois-Länsi oli vilkasta liikettä täynnään: sahat järisivät, tehtaitten rattaat kohisivat, savu pilvenä nousi, männät kirnusivat sylintereissä, ratas tarttui rattaaseen, hihnat juoksivat jättiläispyörältä toiselle ja valimojen kauhat syöksivät ilmoille sulan teräksen räiskeen.

Valtakunta tämä on, preerian ja järvien maailma johtoon alistuva. Täällä keskellä maata sykki Kansakunnan sydän, jonka välttämättömyydestä johtui sen mittaamaton valta, sen väsymätön, loppumaton elinvoima. Täällä kuohui Amerikan tosi voima ja henki, jättiläismäisenä, raakana nuoruuden kypsymättömyydessä, kilpailijoita halveksuvassa yltiöpäisyydessä, terveenä ja virkeänä, rajuna kunnianhimossaan, ylpeänä äsken havaitsemastaan vallasta tuhlaten rikkauksiaan ja himoiten yhä uusia. Rajattomat ovat sen mahdollisuudet, sen rohkeus pettämätön. Erämaan on se ihmispolvessa alistanut, onnettomuudet voittanut, tulipalojenkin tuhkasta uudistuneena noussut, jättiläinen.

Laura katseli vettynein silmin, kuunteli humaltuvin korvin, mutta väsymättä.

"Pelottavaa tämä on", mutisi hän itsekseen, "kunnotonta, epäinhimillistä, kuin suuri vuoksiaalto. Hyvä yksilölle niin kauan kuin hän pysyy pinnalla, mutia kuinka pian kaatunut murskaantuukaan, säälittä! Tuntuu kuin olisi jotain tulemassa, jotain näkymätöntä, alkuperäistä, sivistys syntymässä — — tämä on kuin Genesiksen alkusanat."

Tuo vaikutus pysyi kauan eikä iloisen ateriankaan hauskuus sitä kokonaan karkottanut. Häntä pelotti tämän suurkaupunkielämän julma koneisto ja ne miehet, jotka uskalsivat yrittää sitä hallita. Ne tuntuivat vielä pelottavammilta kuin tämä kaupunki itse, nuo, joita ei pelottanut tämän melskeen ja vilinän valtavuus. Eivätkö ne, jotka tämän tarkotustensa välineeksi alistivat, olleet vielä hirvittävämpiä, raaempia, säälimättömämpiä, Hän vavahti. Mitä naiset tiesivät miesten elämästä lopultakaan? Landrykin, noin nuori ja reipas, niin viattomalta näyttävä — hän kuuluu olevan hyvä liikemies. Hänelläkin siis toinen puolensa. Häntäkin siis viehätti Kadun taistelu. Tuon poikamaisen ulkomuodon alla oli miehen jäykkyys, tylyys, joka hyökkäsi ja torjui.

Ja mitä tiesivät naiset siitä elämästä, jota miehet — vaimon, äidin, tyttären, sisaren vaikutuksista vapaina — viettivät kello yhdeksästä aamulla iltaan asti. Ei siinä elämässä naisilla ollut osaa eivätkä he siellä miestään eikä poikaansa, isäänsä eikä veljeään olisi tunteneet. Toinen mies oli se hellä, puhdas mies, joka heidän kanssaan aterioi, toisena hän taisteli liikekaupungin loassa, kovettuneena, itsekkäänä, armoa pyytämättä, antamatta. Hyökkäysten liassa, alhaisten liittolaisten ja hämäräperäisten tovereitten kyynärpäiden tahraamana hän kulki vallotusteitään ja sekottui edestakasin marssivaan armeijaan; nyt hyökäten ja armotta kaatunutta vihollista iskien, nyt peräytyen eilisiä apujoukkoja taklaten, turvaan itse pyrkien, aina raakana, itsekkäänä, säälimättämänä.

Täytyi verrata näitä miehiä sellaiseen kuin Corthelliin, jolle liikekaupunki oli tuntematon maa, ja joka pysyttelihe poissa tuosta tappelusta tahraamattomin kätösin, likaantumattomin jaloin. Hän eli elämäänsä taiteen hienossa ilmapiirisiä, kauneuden palveluksessa, maalaten, lukien tai pala palalta kauniita lasejaan asetellen. Häneen voivat naiset tutustua, häneen kiintyä. Ja hän voi täysin tulla heidän elämäänsä, auttaa ja innostaa heitä. Kummasta hän todella piti, liike-elämästä vaiko taiteen tarhoista?

Hämmästyksekseen Laura havaitsi, että hän sittenkin oli rajalaisseudun tytär, suonissaan niiden verta, jotka uutta maailmaa avasivat. Kyllä Corthellin elämä oli kaunis, suuri oli himmeäväristen akkunain, sopusointuisten atelierien, itämaisten esineiden, arabeskien viehätys. Paikkansa oli silläkin. Aika-ajoin sekin viehätti hänen toisesta luonnostaan huolimatta. Mutta ne miehet, joiden puoleen nainen hänessä kääntyi, eivät ne olleet atelierien miehiä. Niin pelottava kuin olikin kadun tappelu, oli se taistelua kumminkin. Vain voimakkaat ja rohkeat sinne uskalsivat? Sitä hänen mielikuvitustaan hallinnut pehmytkäsinen ja -puheinen taiteilija, sävelten, muotojen ja värien hienostunut, tunteikas soinnuttaja, vaan taistelija, niin naisten tuntemattomissa kuin hän olikin, kova, jämeä, sotisopaan pukeutunut, sotatorvien räikynässä elävä, taistelun melskeessä viihtyvä, komentajahuudoista innostuva.

Eivät he pitkää aikaa pöydässä istuneet ja puoli kuusi he jo olivat valmiit lähtemään. Kadulla huomasivat he, että taaskin oli ilma muuttunut. Lunta satoi taajaan, viiltävä järvituuli lakasi katuja. Räntä jähmettyi ja jokaisen sähköpatsaan pohjoinen puoli oli jään peittämä. Lisäksi oli heidän raitiotielinjansa epäkunnossa.

"Ei auta", selitti Landry. "Täytyy mennä Clark-kadun vaunuun ja seista koko matka, nyt on se aika."

Epävarmoina pysähtyivät he hetkeksi kulmaan. Siinä oli vieressä varastokauppa, vanhaan rantatyyliin rakennettu, maasta korkeaan kattoon asti satojen akkunain peittämä, joiden läpi näkyi tuhanten valojen loistossa maailman teollisuuden kaikkia tuotteita. Joka ovesta tulvi ostajain, enimmäkseen naisten keskeytymätön virta, ja kuuluen rikkaisiin luokkiin olivat nämä komeasti puetut. Useat heistä pysähtyivät myrskyovien sisäpuolelle ja nostivat hylkeennahkatakkiensa kaulukset, pistivät kätensä muhveihin ja kadulla kiiruhtivat ajopeleihinsä. Näiden joukosta erosi yksi tullen muhviaan heiluttaen heidän luokseen. Se oli rva Cressler.

"Laura, rakas tyttöseni! Hauska tavata." Ja hän suuteli tätä poskelle, puristi toisten käsiä ja kysyi tyttösen uudesta kodista kuulumisia. Voisiko hän jotenkin auttaa heitä? Samassa hän muisti jotain ja laskien hansikoidun kätensä Lauran käsivarrelle sanoi:

"Minulla on sinulle asiaa." Hän katseli tätä merkitsevästi.

"Minulleko? Mitä se olisi?"

"Mihin menette nyt?"

"Kotiin, mutta vaunumme ei kulje. Täytyy mennä tuonne —— —"

"Joutavia. Te tulette kaikki meille syömään."

"Mutta mehän olemme juuri syöneet."

Page selitti aseman, mutta rva Cressler ei halunnut kuulla vastaväitteitä.

"Minulla on hevoset täällä. Mieheni ei ole kotona. Tuli joku Cincinnatin tuttava ja he syövät klubissa."

Ja niin tytöt ja täti nousivat vaunuihin. Landry selitti asuvansa eteläpuolella, Michigan-aseman varrella, ja kun hän arveli heidän jo saaneen tältä päivältä hänestä kyllänsä, jätti hän hyvästit.

Mitä puhumista rva Cresslerillä olikaan Lauralle, sen hän näytti säästävän yksin hänen korvilleen. Kotona lähetti hän sanan tyttöjen palvelijalle, että nämä eivät tule yöksi kotiin. Näiden asunto oli kymmenen minuutin matkan päässä. Ja hän tarjosi heille kirjastosta lämmintä teetä ja voileipiä, mutta vieraat selittivät olevansa väsyksissä. Täti varsinkin halusi päästä levolle. Emäntänsä veikin heidät heti huoneisiinsa ja täti sai Pagen kanssa yhteisen huoneen.

"Onpa tämä kaunista Lauralta", huudahti Page, kun he olivat jääneet kahden tädin kanssa. "Jättää talo kahden tuntemattoman palvelijan haltuun. Ja työtä olisi kylliksi. Kuinka tällä tavoin koskaan päästään järjestykseen? Sekin Landry Court! Enemmän hänestä on harmia kuin hyötyä. Ottaa kaikki esille ja sekottaa ja panee väärään paikkaan ja sitten istuvat Lauran kanssa kuhertamassa. En ole mokomaa nähnyt. Ensin Corthell, sitten Landry ja pian joku kolmas. Iso tyttö pitää tuollaista peliä. Antaa jokaisen rakastaa itseensä. Ja kuin ei Landrylläkään olisi muuta tehtävää kuin hullutella. Miehen pitäisi ottaa elämä vakavasti eikä juosta parhaassa ijässään naisten jälessä, jotka ikänsä puolesta kelpaisivat hänelle isoäidiksi, eivätkä totta tarkotakaan."

Talon otsikko-osassa olevassa huoneessaan Laura oli osaksi jo riisuuntunut, kun rva Cressler koputti ovelle. Hän oli kukikkaassa silkkiviitassa ja tukka läpinäkymättömässä verkossa".

"Toin sinulle pukeutumisviitan", sanoi hän ja laski sen vuoteen kaiteelle ja istahti itse vuoteelle katsellen Lauraa, joka kuvastimen ääressä oli avaamassa tukkaansa. Vähän väliä kilahti tukkaneula hopearasiaan ja lopuksi heitti hän valtoimen tukkansa hajalle.

"Kuinka kaunis tukka sinulla on, lapseni", sanoi rva Cressler. Hän oli tullut tarinoimaan turvattinsa kanssa ja keskustelu alkoi joutavista asioista.

"Kertovat", alkoi rva Cressler, "että Gretryn tytär — he olivat oopperasta — polttaa joka ilta kymmenen paperossia, ennenkuin menee levolle."

Laura murisi jotain vastaan, kuljettaessaan harjaa hitaasti läpi tukkansa. Rva Cressler kysyi: "Mikset pidä tukkaasi uudella tavalla, alhaalla? niinhän nyt kaikki pitävät."

Kaikki oli hiljaa talossa. Kadulta kuului vain väliin jäätyneen lumen kilahdus ja eteisessä helähti lämmityslaitos toisinaan.

"Kuinka kaunis huone tämä on", sanoi Laura. "Minäkin laitan meidän vierashuoneen näin, valko- ja kultapohjaisen. Tukkani? En tiedä. Liian alhaalla ollen tarttuu tukka kauluskoukkuihin. Ja sitäpaitsi pelkään, että se tekee pään liian matalan näköiseksi."

Laura sai tukkansa kammatuksi ja heitti sen vapaalla liikkeellä selälle. Rva Cressler ojensi hänelle tuomansa viitan ja haki vielä kultakirjaiset satiinitohvelit. Takkavalkea oli juuri sytytetty ja se räiskyi iloisesti. Laura istuutui sen eteen. Rva Cressler ojentautui vuoteelle.

"No, Laura", alkoi hän, "luulenpa että olet tehnyt valloituksen."

"Minäkö?" mutisi Laura katsellen ympärilleen. Hän teeskenteli hämmästystä, vaikka arvasi toisen karkottavan Corthellia.

"Hra Jadwinin, jonka tapasit teatterissa."