Part 2

Oli pitkä väliaika. Läheisestä ovesta tuli miehiä oopperahatuissa ja valkeissa hansikkaissa. Kävelijäin aalto kokoontui ovien luo. Sähkökellosta soi varotushelinä. Laura katsahti toveriinsa ja heidän katseensa yhtyessä näki toinen, että hänen silmänsä oli kyyneleiset. Tämä rakkauden tunnustus oli Lauralle ylin onnen huippu. Hän oli rakastettu, kuten tuo oopperatyttökin. Ainakin tänä iltana oli elon kauneus häiriintymätön eikä julma sana saanut sitä turmella. Maailma oli kaunis. Kaikki ihmiset olivat hyviä ja jaloja. Kaukana oli huomispäivä aineellisine velvollisuuksineen ja kylmine järkineen. Äkkiä hän hetken mielijohteen vallassa, seurauksia ajattelematta huudahti:

"Ah, kuinka iloinen olen, että te rakastatte minua."

Mutta ennenkuin Corthell ennätti sanoa mitään ilmestyivät siihen Landry Court ja Page. "Olemme etsineet teitä", sanoi tämä. Hän otti asiat hirveän vakavasti ja hänen käsityksensä sopivaisuudesta olivat vankat kuin kiintotähdet. Onpas tämäkin nyt menettelyä. Istua tuolla tavoin kahden Sheldon Corthellin kanssa. Vähemmistäkin juttuja syntyy. Muistaisi velvollisuutensa rouva Cressleriä kohtaan.

"Näytös alkaa", sanoi hän juhlallisesti. "Luulisin sinun jo menettäneen kylliksi tästä opperasta." He palasivat aitioonsa. Muutkin saapuivat.

"No Laura", sanoi rouva Cressler heidän istuttuaan, "mitä pidät?"

"En tahtoisi koskaan täältä lähteä."

"Minä pidän enemmän siitä nuoresta miehestä", selitti täti Wess. "Mutta miksi hän on niin surullinen. Miksei hän mene sen tytön kanssa naimisiin? En muista hänen nimeään."

"Huono ääni", selitti Landry Court. "Oli kerran jo murtua. Hän on huonossa kunnossa — — juo kuin kala. Philadelphiassa hän jo kerran sai juoppohulluuskohtauksen ja tavotteli tikarillaan näyttämöpalvelijaa."

"Nyt sinä panet omiasi", sanoi rouva Cressler ja tästä syntyneeseen nauruun yhtyi Landry itsekin.

"Tämä musiikki", sanoi Corthell, "tuntuu olevan sopiva välimuoto Italian koulun naivien sävelten ja Wagnerin monimutkaisen musiikin välillä, En voi auttaa sitä, että se vie mukaansa — — Huolimatta paremmasta tunnostani."

"Kaipa se on hienoa", sanoi Jadwin, joka oli ollut polttamassa sikarinsa väliajalla, "mutta mieluummin minä kuulisin vanhan opettajani ottavan kitaran seinältä ja laulavan 'Oi isä mun kanssani kotihin käy', kuin koko maailman oopperat yhteensä."

Mutta orkesteri palasi. Soittajat kiipesivät yksi kerrallaan pikku ovestaan sisään. He istahtivat paikoilleen, korjasivat takinliepeensä ja alkoivat koetella soittokoneitaan. Kuului siinä useitten äänien sekava murina. Sitten äkkiä katsomon valot pienenivät ja ramppitulet syttyivät. Yli teatterin kuului "sh, sh." Orkesterin johtaja kohotti puikkonsa ja kun hän laski sen, kuului kaikista soittimista hieno ääni, jota rummun hiljainen jyminä säesti ja esirippu nousi esittäen keskiaikaisen torin. Soprano istui ikävöiden penkillä. Tässä näytöksessä oli oleva hänen suuri kohtauksensa. Hänen tukkansa oli hajalla ja hänellä oli yllään kermavalkea avara viitta, joka jätti käsivarret paljaiksi. Vyötäisiltä oli se silkkivyöllä sidottu.

"Tämä on suuri näytös", kuiskasi rouva Cressler nojautuen Lauraa kohti. "Hän on mainio."

"Jos nuo miehet vain voisivat olla puhelematta", sanoi Laura, sillä taas hän oli kuullut musiikin lomasta sanat: "— — välityspankin balanssi kolmesataatuhatta dollaria."

Sillä välin oli primadonna noussut ja alkoi pitkän esityksensä kulmain alta katsellen ja käsi ojolla katsomoa kohti, barytoni tulee vasemmalle raivoisasti syyttäen primadonnaa. Tämä ojentaa ristissä olevat kätensä rukoillen häntä lähtemään, mutta äkkiä he lankeavat toistensa kaulaan.

"Mitäs ne nyt tekevät?" mutisi täti Wess. "Minä luulin, ettei tuo partaniekka välittäisi tytöstä yhtään."

"Se on herttua", koetti Laura selittää. "Hän antaa anteeksi tytölle. En oikein tiedä. Katsokaa tekstistä."

"— — karhujen salaliitto... seitsemänkymmentä senttiä... tietysti hän sortui..."

Mezzo-soprano, primadonnan uskottu tulee ja lauletaan trio, joka saavuttaa vain keskinkertaisen suosion. Lopuksi barytoni vetää miekkansa ja primadonna lankeaa hänen jalkoihinsa.

"Nyt se suuttuu taas", kuiskasi täti Wess. "Kirjassa sanotaan tytön laulavan: 'ma pelkään'. En ymmärrä miksi."

"Nyt tulee tenori", sanoi Laura. "Nyt ne selvittävät."

Tenori ryntää hatuttomin päin näyttämölle ja puhuu raivoissaan barytonille painaen kätensä rintaansa vasten. Muut lauloivat italiaksi, pariisilainen käytti ranskaa.

"En ymmärrä miksei hän nai tyttöä ja sillä hyvä", kertasi täti Wess.

Näytös läheni loppuaan, primadonna esitti suuren kohtauksensa, jossa hänen äänensä kiipee C:hen altista, ja venytti ääntään niin, että täti Wess alkoi pelätä. Kun hän lopetti jyrisi huone aploodeista ja kolme kertaa hänet huudettiin esille. Seurasi sitten kaksintaistelu barytonin ja tenorin kesken ja jälkimäinen kuolettavasti haavoittuneena kaatuu ystäväinsä käsiin laulaen katkonaisia säveliä. Kööri, jonka muodostaa kaupungin vahti ja väestö, kokoontuu näyttämön taustalle. Soprano ja hänen uskottunsa palaavat. Basso, mustapartainen, häränniskainen mies, jakaa köörin kahtia ja astuu rampin luo. Pojaksi puettu kontra-altto ilmestyy. Soprano asettuu paikoilleen ja loppu alkaa.

Viulut riehuvat ja valittavat yksiäänisesti kaikki käyvät käyden kuin tarkan koneen yhtenäiset osat. Muutamat jymähtelevät väliin, johtaja riehuu ja ikäänkuin puikkonsa kärjellä vetää säveleet esille ja torvet soivat, bassoviulu jyrää ja huilut ja pillit virittävät monimutkaisen sävelkokoomuksen. Kaikki näyttämöllä olevat laulavat. Soprano keskellä ylimmässä äänilajissaan koko ruumia väännellen ja pään heilauksilla äänet ilmoille lähettäen. Oikealla basso jyräyttelee väliin: "kirottu, riittämätön" ja sopranon vasemmalla puolella barytoni mörää käsittämättömiä sanoja rintaansa lyöden ja miekallaan osottaen kaatunutta tenoria, kauempana vasemmalla kontra-altto ojentelee käsiään ja saa soinnun kuulumaan sopranon äänten välipaikoilla. Ja tenoori nousten toisen käsivartensa nojasta ystävänsä varaan, kannattaa sopranon ääntä. Hänen taakseen muodostaa kööri puoliympyrän, naiset toisella miehet toisella puolen. Niissä olisi ollut paljon toivomisen varaa. Näyttivät säästäväisyyssyistä kaikkialta kokoonhaalituilta. Naiset olivat lihavia, vanhahkoja ja hirveän rumia; miehet laihoja, luisevia, huonosti sopivissa puvuissa. Mutta ne oli hyvin harjoitettu ja liikkeet tulivat yhtaikaisesti ja he lauloivat: "oi hirmu, kauhistus."

Finalessa kaikki astuivat askeleen eteenpäin ja ottivat uudelleen edellisen korkeammassa äänilajissa. Sopranon ääni kiipesi kattovaloihin asti. Orkesteri yritti kaksinkertaisin voimin ja johtaja huhtoi koko ruumiillaan. Vielä jyräytti basso kirouksensa ja soprano nousi altto C:hen ja piti sitä yllä niin kauan että kööri ennätti neljä kertaa julistaa: "oi hirmu, kauhistus."

Sitten laskeutui johtajan puikko jyrähdykseen kaikkien äänten ja soitinten virittäessä mahtavan loppusäveleen, tenori kaatuu huudahtaen, soprano pyörtyy ja — —- esirippu laskee.

Aploodit raikuvat. Uudelleen ja taas vaaditaan loppukohtaus. Tenori nousee ja tarttuu barytonin ja sopranon käsiin, kaikki kumartuvat yhä uudelleen. Sitten esirippu laski viimeisen kerran, kruunun valot syttyivät ja pojat alkoivat huutaa: oopperakirjoja. Sanat ja säveleet!"

Tämän viimeisen väliajan Laura oli aitiossa rouva Cresslerin, Corthellin ja Jadwinin kanssa. Toiset lähtivät katselemaan eräältä parvekkeelta alas lämpiöön. Aitiossa Corthell kertoi, kuinka Pariisin suuressa Oopperassa "L'Africainea" näytettäessä koko näyttämön yläosa kääntyy ylösalaisin. Jadwinin arvosteluun, että vaikutus ei ole hyvä, kun näyttelijät eivät käänny mukana, julistavat poroporvarilliseksi rouva Cressler ja Corthell. Mutta juuri kun hän on vastaamassa, kysäseekin rouva Cressler taiteilijalta, kuka on muuan punapukuinen rouva keskipermannolla, Gretrykö?

Silloin jäävät Jadwin ja Laura sivuun ja kapitalisti rientää nopeasti täyttämään tilaisuutta puhutellakseen häntä. Tyttö huomasi pian hämmästyksekseen, että mies koetti miellyttää häntä, ja ennenkuin he olivat kymmentä lausetta vaihtaneet, oli tämä jo lausunut kömpelön imartelun. Ilmeisesti ei hän ollut tottunut nuorille tytöille seuraa pitämään. Laura käsitti tehneensä häneen vaikutuksen. Hänkin tutkisteli uteliaana miestä. Tämä oli vankkatekoinen kuin kaksi Corthellia, kädet isot ja leveät, liikemiehen kädet, jotka osasivat tarttua ja pitää kiinni. Nuo voimakkaat kädet ja tarkat tyyneet silmät voivat ajaa määrättyä tarkoitusperää hirveällä voimalla ja ne saattoivat yrittää, yrittää sitkeästi kunnes tarkoitus oli saavutettu. Ja kuinka laajoja asioita nuo käsivarret voivat käsittää. Jonkun rahavaltiaan manööveri oli tänään kaatanut toisen ja kuulun oopperan sävelten lomissa miehet kuiskailivat siitä ja yksi heistä tänä hetkenä taisteli pelkän olemassaolonsa puolesta. Jadwin oli sen kaiken nähnyt. Romahdukseen koskemattomana oli hän kuitenkin ollut sitä lähellä aavistaen ja edeltä nähden tapaukset, jotka romahdukseen johtivat. Taas kuuluivat nuo häirinneet äänet:

"— —- pelottava oli se kohtaus Kauppakamarissa tänään. Herran poika. He taistelivat keskenään, kun Karhut alkoivat työntää vehnää junamäärin."

Ja äkkiä tämän musiikkidraaman väliajalla tuli Lauran mieleen ajatus, että samana hetkenä toinen suuri draama tapahtui lähimailla yhtä värikkäänä, romanttisena, intohimojen kuohuttamana, mutta todellisempana, uusiaikaisena, koskien elettävän elämän ytimiä. Ja tässä istui Jadwin iltapuvussa hyvätuulisena kuunnellen kaunista musiikkia, josta ei välittänyt, ja katsellen noita asentoja ja liikkeitä. Kuinka vähäpätöiseltä tämän täytyikään hänestä tuntua.

Laura oli hämmästynyt. Hän oli ylpein ryhdin lähestynyt tätä miestä ja päättänyt häntä nöyryyttää sen epäluuloisen ensi katseen takia. Ja nyt hän istui häntä tutkien ja huomasi kiintyvänsä tutkimukseensa. Vaikka hän tunsikin, ettei tämä mies voinut seurata hänen ensi liikutustaan alkunäytöksen ajalta, oli hänessä kuitenkin jotain ihailtavaa. — Olipa tämä hänen tapoistaan, sanoi Laura sitten itselleen. Aina hän oli odottamaton, aavistamaton. Miehet ovat omituisia olentoja, arvoituksia itselleenkin.

"Minusta on niin hauskaa, että tekin pidätte tästä", kuului Corthellin ääni hänen takaansa. "Tiesin että te pitäisitte. Ei ole mitään, joka niin vaikuttaa tunteisiin ja teidän luonnollanne — —."

Hän oli nainen taas kaikkine rajotuksineen ja hän tunsi, että suhteensa Corthelliin oli aina oleva sukupuolisuhde. Jadwinin suhteen oli asianlaita toinen. Hän oli tuntenut tämän miehekkyyden voimakkaammin kuin oman naisellisuutensa. Heidän keskensä oli enemmän antaa ja odottaa, toverillisempaa, tasa-arvoisempaa. Corthell puhui vain hänen sydämestään ja hänen sydämelleen. Mutta Jadwin antoi hänen tuntea, että häneltä oli pääkin.

Oopperan loppunäytös oli vetänyt niin tarkoin hänen huomiotaan. Taiteilijat tulivat ja menivät, orkesteri valitti ja jyrisi, yleisö aplodeerasi ja lopuksi tenori velvollisuuden tunnossa tempautui sopranon käsistä ja vedoten säälittömään kohtaloon ja taivaaseen ja julistaen elämän kunnian tyhjyyttä puhkesi kyyneliin särjetyin sydämin ja ystävänsä basso vei hänet pois näyttämöltä. Viidennen kerran pyörtyi soprano kärsivällisen uskottunsa syliin. — Yleisö muisti äkkiä hattunsa ja takkinsa, alkoi hälistä ja monet seurueet olivat jo ulkona kun esirippu lasti.

Cresslerit vieraineen olivat viimeisten joukossa eteisessä. Mutta tuntiessaan ensi viiman ulkoilmasta kuului huudahduksia: "sataa."

"Sataa aika lailla."

Niin oli laita. Ilma oli lämminnyt nopeasti ja lumi oli muuttunut rännäksi. Ne jotka eivät olleet tulleet vaunuissa tai joiden vaunut eivät olleet vielä saapuneet, olivat hämmästyksissään. Monet menettivät malttinsa. Naiset riitelivät miehilleen sateenvarjoista. Ja kiihkeästi heilahtelivat sulat. Siellä ja täällä sadetakkiset miehet sateenvarjoja käsissään etsivät herrasväkiään.

Kadulla ja katukäytävällä näytti vallitsevan selvittämätön sekamelska; poliisit komentivat nuijat käsissä; nuoret miehet, hatut ja hansikkaat märkinä, etsivät ajopelejään. Ja äänten yli kuului jättiläiskokoisen kultareunuksisen miehen huudot. Ajurit vastasivat ja ajoivat esiin ja märät sadetakit heijastelivat valoja heidän riidellessään poliisin kanssa. Vaunun ovet läjähtelivät, pyörät solisivat kuin tykkien lavetit.

"Haen ajurinne, herra?", lausui ryysyinen puolikasvuinen poikanen Cresslerille.

"Joudu sitten", vastasi tämä. Sitten kohottaen ääntään, sillä meteli kasvoi yhtenään, huusi hän: "Mikä on numeronne, Laura? Tytöt ensin — 93. Kutsu tänne se, poika. — 93 — pian."

Vaunut tulivat. Nopeat hyvästit. Laura kiitteli rouva Cressleriä hauskasta illasta. Corthell saattoi heidät vaunuihin ja tullen mukaan sulki oven.

Laura nojautui nahka-istuimelle. "Millainen ilta", hän mutisi.

Matkalla tytöt pyytelivät taiteilijaa, joka tunsi oopperan hyvin, hyräilemään tai viheltämään enimmin miellyttäneitä aarioita. Joka kerran olivat he ihastuneet. Kaunista, ihanaa.

Mutta täti Wess oli yhä tyytymätön. "En ymmärrä", selitti hän, "miksei se suippopartainen mies nainut sitä tyttöä, sillä hän siitä olisi päässyt. Juuri kun olivat saada asian selväksi, hän taas alkoi metelöidä ja takoi rintaansa ja meni pois. Minusta sellainen on hullua."

"Mutta herttua, nähkääs. Se joka lauloi bassoa — —." Page koetti selittää.

"En voinut sietää häntä", väitti täti. "Hän riehui niin hirveästi." Mutta yleisö oli kiinnittänyt hänen mieltään, avokaulapuvut varsinkin.

"En ole mokomia ennen nähnyt. Sekin nainen siinä vieressä. Huomasitteko?" Hän kohotti silmäkulmansa ja puristi huulensa yhteen. "Minä en sano mitään."

Vaunut vierivät himmeneviä katuja pitkin pohjoispuolelle, jossa Dearbornit asuivat. Hevosen askeleet kuuluivat sattuvan loiskivaan räntään, joka peitti katukivityksen. Vaunun valjussa valossa näyttivät tyttöjen kasvot kalvakoilta. Sadepisarat jättivät sekaisia viivoja akkunoihin. He ajoivat alas Wabashawanyä ja kulkivat yli tyhjeneväin State ja Clark katujen.

Laura oli ajatuksissaan ja puhui vain vähän. Oli ollut suuri ilta — — enemmän muun kuin musiikin takia. Corthell oli taas kosinut ja hän oli hetken innostuksessa vastannut kehottaen. Heti sen jälteen oli hän puhunut kapitalisti Jadwinin kanssa ja oli tyyntynyt. Kylmä ilma ja sade olivat hänen polttavia poskiaan jäähdyttäneet. Hän kysyi nyt itseltään, rakastiko hän rehellisesti tuota taiteilijaa. Ei. Ja vaunujen kulkiessa läpi liikeosan sanoi hän itselleen, ettei hän voisi mennä tämän kanssa naimisiin. Hän oli tehnyt vääryyttä tälle, mutta hän piti niin siitä, että tämä rakasti häntä ja hän olisi halunnut, että tuo mies olisi osottanut hänelle huomiotaan niillä lukemattomilla pikku tavoilla, joita hän niin hyvin osasi.

Sana: "En rakasta teitä. En voi tulla vaimoksenne", oli nyt oleva ratkaiseva. Hän menisi eikä Laura olisi sitä halunnut.

Mutta äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Hän oli katsellut vaunujen akkunasta pimeään ilmaan ja niiden kääntyessä Jacksonilta La Salle kadulle näki hän konttorihuoneustojen kadun kummallakin puolella olevan valaistut ja huudahti hämmästyksestä. Siellä olivat konttoristit ja kirjanpitäjät täydessä työssä. Ja käytävillä oli väkeä miltei niin kuin päivällä. Juoksupoikia kiirehti edes takaisin ja kadunkulmissa seisoi miehiä vakavasti keskustellen. Koko seutu oli valveilla ja kello oli yksi yöllä.

"Mitäs tämä merkitsee?", mutisi hän.

Corthell ei voinut selittää, mutta Page huudahti: "Minä tiedän. Landry kertoi. Pörssikauppiaiden konttoreissa ollaan ylityössä..Helmick-juttu, tiedättehän."

Laura hämmästyi. Siinä oli taas tuo toinen draama, tragedia, toimessa läpi yön, samaan aikaan kun hän ja ne muut olivat kukkien ja musiikin parissa. Tämä tuntui valtavalta, hirvittävältä. Tämä näytelmä oli pörssiin kuuluva, jossa miljoonat viljabushelit virtana vilisivät ja miljoonat dollarit kierivät ja tuhannet miehet täyttivät ilman taistelun melskeellä. Niin, täällä oli draama kuoleman vakava ja sen kaiku kuului taiteen pyhäkköön asti ja pistäytyi italialaisen musiikin ja kohteliaan keskustelun lomaan ja maailman nukkuessa se piti hereillä noita konttorirakennuksia. Hirveätä oli tämä työn touhu läpi yön. Se oli kuin kenttäsairaala taistelun jälkeen, sairaala ja kenraalien neuvosto. Päivän haavoja lääkittiin, kuolleet laskettiin ja samaan aikaan kapteenit ja komentajat suunnittelivat päivän koittaessa alkavia armeijan liikkeitä. —

"Siksi ne ovat täällä", jatkoi Page. "Tuossa on Rookery ja tuossa Constable talo, jossa Helmickin konttorit ovat. Ja katsokaas tänne." — hän kohotti taka-akkunan verhoa — "tuolla on Kauppakamari, jossa viljapörssi on — siellä keinotellaan vehnällä ja maissilla."

Laura kääntyi katsomaan. Kummallakin puolella loistivat valaistut konttoriakkunat. Mutta perällä kirkastuvaa taivaanrantaa vasten näkyi synkkä rakennuksen otsikko. Se oli illan viime vaikutus. Valaistut konttorit, tihkusade ja taustalla musta painava kivirykelmä, pörssitalo, joka sokein kaamein silmin sfinksin lailla tuijotti äänettömänä, elottomana sateiseen yöilmaan.

2.

Laura Dearbornin syntymäpaikka oli Barrington, Worcester-kauntissa Massachusettsissa. Siellä olivat sekä hän että Page asuneet isänsä kuolemaan asti, joka oli sattunut juuri kun Page oli keskikoulu-iässä. Äiti, pohjois-KaroIinan tyttäriä, oli kuollut kauan ennen. Lauran kasvatus oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Keskikoulun jälkeen oli isä pitänyt hänellä kotiopettajaa, jona oli eräs varaton Harvardin jumaluusopillisen tiedekunnan tutkinnon suorittanut. Tyttö oli kunnianhimoinen ja opettajan tehtävä oli vain ohjata hänen lukujaan. Pian oppi hän ranskaa ja tunsi Racinen miltei yhtä hyvin kuin Shakespearen. Kirjallisuus tuli hänen intohimokseen. Hän ahmi Tennysonia ja Victorian ajan runoilijoita ja tunsi hyvin Uuden Englannin runoilijat ja tieteelliset kirjailijat. Nykyajan novellikirjailijoista ei hän välittänyt. Väliin hän alentui lukemaan Howellsia.

Pikku myllyään hoidellen ei Dearborn ollut omaisuuksia voinut koota ja kun Laura paikkakunnan lakimiehen kanssa selvitteli pesää, huomattiin, että rahaa oli juuri niin paljon, että niillä sai Pagelle matkalipun ja seminaarikurssin maksetuksi.

Cresslerit kuultuaan Dearbornin kuolemasta olivat kutsuneet tytöt Lännelle ja olivat luvanneet ottaa turviinsa Pagen hänen kouluaikanaan. Laura oli lähettänyt sisarensa heti, mutta oli itse viivytellyt. Onneksi ei tyttöjen tarvinnut olla pelkän isänperintönsä varassa. Dearbornilla oli sisar — täti Wessin kaksoissisar — joka oli naimisissa ivarakkaan Bosionin kauppiaan kanssa ja tämä oli jo aikoja ennen sijottanut tyttöjen varalta rahaa, jota oli maksettava heille isän kuoltua. Vuosia oli tämä summa kasvanut korkoja, ja kun tytöt astelivat kotikaupunkinsa hautuumaalta yksin maailmassa, tiesivät he että olivat riippumattomat.

Kaksi vuotta Laura ajatteli asioitaan vanhassa vankassa siirtokunta-aikaisessa talossa, jonka avoimien takkojen ääressä Amerikan vallankumoussotilaat olivat kattiloitaan heilutelleet. Isä ja äiti olivat kuolleet, Bostonin täti myös. Sukulaisista oli vain täti Wess jälellä, Page oli koulussa Geneva Lakella parin tunnin matkan päässä Chicagosta. Cresslerit olivat lähimmät ystävät. Täti Wess, leski, asui myös Chicagossa. Kaikki viittasi lännelle päin. Hänen elämässään oli yksi kausi päättynyt.

Sitten oli hänellä kunnianhimonsakin. Se tuskin oli hänelle itselleenkään selvillä, mutta epämääräisesti hän kuvitteli itseään jonain kaukaisena päivänä näyttelijättärenä, tragediennenä, esittämässä jotain Shakespearen sankaritarta. Tämä oli enemmän toive kuin halu, mutta sitä ei voinut toteuttaa Barringtonissa, Massachusettsissa. Vuoden hän viivytteli, lykkäili ratkaisua päivästä toiseen, haluamatta jättää vanhaa kotia ja hautaa tuolla Metodisti-Episkopaalisen kappelin takana olevassa hautausmaassa. Kahdesti hän tällä ajalla kävi Pagen luona ja kummallakin kerralla suuri kaupunki veti häntä lumouksellaan. Kummallakin kerralla kotikaupunki pieneni hänen arviossaan. Se oli sievä, mutta surkean ahdas. Elämä oli ikävää, Uuden englannin tapain ankaruus painosti, se tuntui jonkinlaiselta uskonnolliselta menolta, jonka papitar oli Vanha Neito ja harras sanankuulija Vanhapiika, palvottava asia oli Suuri Rumuus ja jumalanpalveluksena loppumattomat Kotitehtävät. Häntä inhotti.

Että hän oli episkopaali ja mieluummin luki rukouksensa kuin kuunteli presbyteripapin niitä kirjoittamistaan papereista lukevan, sitä pidettiin jonkinlaisena pakanuutena, miltei ihmissyöjäasteelle kuuluvana. Kun hän otti siivojanaisen tai -miehen tekemään kotitöitä, tunsi hän koko kylän tuomion niskassaan kuin olisi hän laskeutunut jollekin alemmalle asteelle.

Ratkaisu tuli, kun Laura meni yksin Bostoniin kuulemaan Modessaa Maria Stuartissa ja Macbethissa ja palattuaan antoi puolittain ymmärtää, että hänellä oli halu tehdä jotain sentapaista. Joukko diakonissoja saapui presbyteripapin johtamina hänen luokseen käännyttämään häntä. He ennättivät tuskin sanoa asiataan, kun Lauran äidiltään perimä eteläinen luonto nousi ja "komitean" jäsenet havaitsivat pian olevansa kadulla katsellen toisiaan sen väkivaltaisen purkauksen hölmistyttäminä, joka kauan pidätetyn kiukun voimaila oli syöksynyt heitä vastaan ja pyyhkäissyt heidät ulos talosta.

Samaan aikaan Laura vuoteelleen heittäytyneenä itki niin väkivaltaisesti, että ruumiinsa nytkyi kiireestä kantapäähän. Mutta vähimmässäkään määrässä hän ei katunut sitä mitä oli sanonut eikä kulunut kuukautta ennenkuin hän oli matkalla Chicagoon, tulevaan kotiinsa. He ostivat talon pohjoispuolelta ja täti Wess tuli asumaan heidän kanssaan. Muuttoaan odotellen he asuivat läheisessä perhehotellissa. Cresslerin kutsu oli tullut kylläkin sopimattomaan aikaan, juuri kun he olivat muuttohommissa. He olivat kyllä yhden yön nukkuneet uudessa kodissaan ja oli heidän täytynyt pukeutua lampun valossa sisustamattomissa huoneissa. Vain italialaisen oopperan ja aition kiusaus oli heidät saanut suostumaan tällaisena aikana.

Oopperan jälkeisenä aamuna kun Laura heräsi vuoteessaan, joka oli miltei ainoa huonekalu siinä huoneessa, oli ensi ajatuksenaan tietoisuus siitä, että kova päivätyö odotti. Ulkona satoi vielä, huone oli kylmä, vain öljykamiinin huonosti lämmittävä ja akkuniin ripustettujen tilapäisverhojen kautta tunkeutui sisään Chicagon sadepäivän himmeä valo.

Kaikki tuntui surkealta ja hän katui, ettei ollut pysynyt hotellissa, kunnes uusi koti olisi kunnossa. Mutta kun sielläkin oli juuri kuu täysi, oli pidetty parempana muuttaa. Hän oli luullut, että kaikki olisi kunnossa viikon päivinä.

Hän nousi istualleen ja katseli hartiat väristen teatteripukua, joka roikkui kaasulampun kannattimesta. Keittiössä kuului uusi palvelustyttö laittavan aamiaistulta ja käry ilmaisi, että lämmittäjä kokeili uutta lämmityslaitosta käyntiin. Huoneessa oli kaikki sekaisin, laatikoita, paketteja ja muutteita lattialla ja tuoleilla.

Viereisessä huoneessa kuului täti liikuskelevan ja hän rupesi herättelemään Pagea töihin. Tämä valitti kylmää, sanoi haluavansa vielä nukkua, kunnes öljylämmityslaitos alkaisi lämmittää ja kehui eilisiä hauskuuksia.

Mutta ennenkuin he ennättivät vetää pitkää tikkua siitä, kuka lämmityslaitoksen sytyttäisi, tuli täti sisään täysin puettuna ja laittoi lämmityksen kuntoon. Samalla hän moitiskeli uutta palvelijaa: "En tiedä osaako se töitään tehdä, kun ei saa tulta syttymään. Minä kehotin teitä ottamaan vain vuokratun kerroksen."

"Ei hätää, täti", sanoi Laura. "Kyllä minä sen kamiinin tunnen. Puen pian ja tulen katsomaan."

Kello oli jo kymmenen, kun he saivat keittiön pöydän ääressä syöneeksi aamiaisensa, jonka jälkeen Page sanoi: "Mihinkäs käydään ensin käsiksi?"

"Landry Courtilla ei ole työtä tänään ja hän lupasi tulla auttamaan tänne", sanoi Laura ja täti hymyili. Landry oli ilmeisesti rakastunut Lauraan ja kaikki tässä sen tiesivät. Täti piti juttua lapsellisena ja puheli aina "siitä pojasta."

Mutta Page oli vakava, kun se juttu tuli esille. Landry oli siisti poika, ahkera ja eteenpäin pyrkivä, ja jos Laura ei tarkottanut totta, oli väärin pitää häntä tuolla tavoin roikkumassa.