Part 1

SYVÄNNE

Kuvauksia Chicagon pörssipiireistä

Kirj.

FRANK NORRIS

Lyhennellen suomentanut

Yrjö Sirola

Viipurissa, Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino osuuskunta, 1914.

1.

Kello kahdeksan odottivat Auditorium teatterin aitio-osaston eteisessä Laura Dearborn ja hänen sisarensa Page tätinsä kanssa seurueen muun osan tuloa. Iltapukuisten miesten ja naisten suuri, hiljalleen liikehtivä tungos täytti huoneen, puheen sorinaa ja askelten kapsetta kuului kaikilta tahoilta ja tuon tuostakin ovia avattaessa kävi viima läpi huoneen tuoden tuulahduksen Chicagon helmikuunilmasta.

Italialainen Grand Opera esitti suositun kappaleen ja Cresslerit olivat kutsuneet tytöt aitioonsa. Oli ollut määrä tulla neljännestä yli kahdeksan, mutta aika oli jo kulunut eikä heitä vieläkään kuulunut.

"En ymmärrä", mutisi Laura huolestuneena, "mikä voi heitä pidättää. Oletko varma, Page, että tämä on oikea paikka?"

Hän oli pitkän solakka tyttö kahdeksankolmatta iässä; pystypäinen ja arvokas käytökseltään. Oopperaviitankin alta näkyi, että hänen kaulansa ja hartiansa olivat kauniit. Huomattavin piirre oli kuitenkin hänen solakkuutensa; vartalon viivat, hartiain piirteet, lanteen kaari ja rinnan koho olivat matalat; ei ollut päästä jalkoihin asti havaittavissa mitään erikoista täyteläisyyttä. Mutta ei myöskään hintelää kulmikkuutta, vaan hieno sirous joka piirteessä.

Toinen huomattava piirre oli kalpeus. Se ei ollut väritöntä kalvakkuutta, vaan oli se kuin norsunluu, lämpöisen valkoista vivahtaen hieman ruskeaan kaulan puolella. Ja tältä kasvojen väripohjalta loistivat kiinteäkatseiset ruskeat silmät. Ne eivät olleet suuret, mutta selittämättömän merkilliset. Hänen tuttavansa olivat häntä puhutellessaan pakotetut katsomaan noihin silmäteriin. Ja näitä ruskeasilmäisiä vaalakoita kasvoja reunusti terävästi sysimusta tukka, paksu ja välkähtelevä, kohtalokkaiden sankaritarten tukka. Sen ylimmällä kiemuralla heilui hänen liikkeittensä mukaan valkea sukka. Hän oli kieltämättömän kaunis. Suu oli kyllä hieman liian suuri, huulet päättävästi puristetut yhteen eikä häneltä hevillä hymyä odottanut. Hän teki vakavan vaikutuksen.

"Mutta ehkä ne odottavat ulkopuolella?" sanoi Laura taas. Mutta Page pudisti päätään. Hän oli sisartaan viisi vuotta nuorempi, juuri seitsemäntoista täyttänyt. Hänen tukkansa, ensi kertaa korkeaksi kammattu, oli ruskea. Kaunis oli hänkin, mutta vakavuutensa oli vielä huomattavampi kuin sisarensa. Hän oli ryhdikäs, mutta kypsymätön vartalonsa ei paljoa eronnut pojan piirteistä.

"Ei", sanoi hän. "He tulevat tänne, kylmähän olisi ulkona. Eikö niin, täti Wess?"

Mutta rouva Wessels, pieni keski-ikäinen hiljainen nainen ei osannut sanoa mitään. Hän ei puuttunut koko juttuun, vaan joutessaan huvitteli laskemalla lippujen jättöpaikan ohi virtaavain ihmisten lukumäärää. Iso, järeä mies seisoi siellä hikoillen ja repäsi lipusta osan ja alituiseen kuului hänen huulillaan ääni: "Liput valmiina, olkaa hyvä. Liput valmiina."

"Kyllä on väkeä", mutisi Page. "Ja ihan tuntemattomia. Entäs nuo puvut."

Yhä virtasi väkeä, joka hitaasti tuuma tuumalta vain pääsi eteenpäin. Naiset olivat miltei poikkeuksetta vaaleissa puvuissa, valkeissa, vaalakansinisissä, niilinvihreissä, sinipunervissa, ja pukujen päällä oli kaikilla kallisarvoiset oopperalasit. Kaikilla oli sulkatöyhdöt ja satoja niitä nuokkui ja häilyi kantajainsa liikkeitten mukaan. Joka taholla oli silmiä häikäisevää ylellisyyttä, hienon hienoja kudelmia ja pitsejä, välkkyviä silkkejä ja hohtavia sametteja, kirjokankaita ja plyshejä, valkeahohtoisia sähkövalojen loistossa. Herroilla oli pitkät mustat päällystakit satiinikäänteineen ja oopperahatut, ja oli heidän kätensä naisen kainalossa sekä johtivat he näitä tungoksen läpi koettaen pitää seuraansa koossa. Valkohansikkaisissa käsissään oli heillä pääsyliput valmiina. Huolimatta aika-ajottaisista viimoista oli huone tukahuttavan kuuma ja tuntui sen höyryllä lämmitetyssä ilmassa hajuvesien ja poltettujen kukkain tuoksu, väliin kostuneen hylkeennahankin haju.

Ulkona oli pureva pakkanen. Koko päivän oli järveltä tuullut jäätävästi ja viidestä asti satoi hienoa lunta. Loppumattomana jonona ohi kulkevain vaunujen ajurit olivat silmiä myöten turkiksissa. Kuuraksi jäätyi hevosten hengittämä höyry ja pyörät kulkivat tuhisten kuivalla lumella. Siitä huolimatta oli väkijoukkoa kokoontunut katukäytävälle katselemaan ja kadun toiseltakin puolen kurkisteli päitä poliisin leveitten hartioitten välistä, — kurjaa, rääsyissä palelevaa joukkoa, joka halusi katsella tätä loppumatonta miljoneeririviä.

Niin suuri oli ajopelien tungos, että niiden täytyi jo kahden kadunvälin päässä asettua riviin, joka vain askel askeleelta saattoi edetä. Jo tämän rivin vierellä juoksi joukko poikia, jotka huutaen tarjoilivat oopperan tekstejä ja taitelijain valokuvia.

Mutta eteisessä väheni tungos. Alkusoitto kuului jo. Muut odottavat olivat jo tuttavansa löytäneet. Yhä levottomammaksi kävi sen takia Laura, jolle tämä ooppera-ilta oli tärkeä tapaus; hän oli sitä odottanut kiihkolla, jota tuntee kaksikolmatta vuotias Massachusetsin pikkukaupungissa elänyt tyttönen päästessään ensi kerran suureen maailmaan. Hän ei ollut koskaan Suurta Oopperaa nähnyt eikä hän olisi halunnut säveltäkään menettää.

"Onpa tämä nyt", huudahti hän levottomana. "Mikseivät ne jo tule?"

Page, joka parin suurkaupungissa viettämänsä vuoden takia oli vähemmän utelias, koetti rauhottaa sisartaan.

"Et sinä paljoa menetä", sanoi hän. "Alkusoiton pääasiat kerrataan ensi näytöksessä — olen kuullut sen kerran."

"Jos tässä nähdään ensi näytöstäkään", mutisi Laura vuoroon katsellen myöhään tulevain kasvoja. Kukaan näistä ei näyttänyt välittävän myöhästymisestään. Toiset odottelijatkin tarinoivat rauhallisina. Aivan heidän takanaan oli kaksi herraa, joiden puheesta silloin tällöin kuului kohtia — "luulenpa että on hyvä, jos hän voi maksaa kolmekymmentä senttiä dollarilta; se oli aita romahdus". — — "Miksi hän yritti kaapata koko maissisatoa. Voitonmahdollisuus oli liian pieni ja tarjonta liian suuri".

Page kuiskasi sisarelleen: "He puhuvat Helmickin vararikosta. Landry Court kertoi minulle siitä. Hän yritti saada käsiinsä kaiken maissin ja romahti tänään tai ainakin pian romahtaa."

Mutta Laura tuskin ennätti kuulla. Täti laski laskuaan "kuusikymmentä yksi, kuusikymmentä kaksi". Ja takaa kuului: "Sanotaan, että Portecus aikoo naulata markkinat kahteenkymmeneen kuuteen".

"Kyllä maissi sen kestääkin."

"En koskaan ole nähnyt sellaista hinnan putoamista. Kahdeksan senttiäkin mainittiin."

Page kysäsi tädiltään: "Katsos, täti, eikö tuo herra tuolla ole Jadwin, joka tulee seuraamme tänään?"

"Kuka? Jadwin? En tunne häntä, en ole tavannut."

"Mutta minä luulen, että hän on. Rva Cressler sanoi hänen tulevan. Varmasti hänkin odottaa heitä."

"Kysy häneltä sitten", sanoi Laura. "Meiltähän menee kaikki hukkaan."

Mutta Page pudisti päätään. "Olen tavannut hänet vain kerran Cresslerillä. Ei hän tuntisi minua."

"Älkää nyt hätäilkö, tytöt", sanoi täti. "Kyllä ne heti tulevat."

Samassa käännähti tuo mies, josta he olivat puhuneet. Hänen ikäänsä oli vaikea arvata, näytti olevan kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä. Harmahtavat viikset, hyväntahtoiset silmät, hampaissa sytyttämätön sikari.

"Kyllä tuo on hän, mutta ei näy tuntevan minua", sanoi Page.

Laura katsahti häneen ja sanoi: "Mikset sitten mene kysymään?"

"Mutta eihän se sopisi."

"Eikö sopisi, täti?" kysyi Laura.

Mutta täti ei ottanut vastuulleen sen asian päättämistä. "Ehkei pidä olla tunkeileva", sanoi hän.

"Oh, eipä siksikään", sanoi Page. "Minä vain en voi, en kuolemakseni. Ja mitä se sitten auttaisi?"

"Mutta meiltähän menee kaikki hukkaan", sanoi Laura vedet silmillä.

"Tehkää mitä haluatte tytöt", sanoi täti. "Minä vain en haluaisi olla tunkeileva."

"Olisiko tunkeilevaa, jos Page tai jos — — minä puhuttelisin häntä? Tapaammehan hänet pian kumminkin."

"Paras kai odottaa, Laura. Ehkäpä hän tulee tänne."

"Mutta eihän hän tunne", sanoi Laura. "Ja jos tuntisi, ei pitäisi sitä kohteliaana."

"Mutta, tyttöseni, eihän sitten olisi kohteliasta sinunkaan mennä."

"Luulenpa, että se on naisen tehtävä. Minä menen."

"Kuinka vaan parhaaksi katsot, Laura."

Mutta Laura ei mennyt ja kului taas viisi minuuttia. Sillä välin Page kertoi mitä oli Landry Courtilta kuullut. Jadwin oli rikas vanhapoika, joka oli koonnut rahaa Chicagon tonttikaupoilla. Häneltä oli vieläkin hallussaan parhaita paikkoja kaupungissa. Hän ei pitänyt keinottelusta, kuten ei Cresslerkään. Vaikkei ollutkaan kauppakamarin jäsen, otti hän sentään silloin tällöin osaa vehnä- tai maissikauppoihin. Hän oli sitä mieltä, että koko markkinain kaappausyritykset olivat tuomitut epäonnistumaan ja oli ennustanut Helmickin vararikon jo kuusi kuukautta sitten. Hän oli hyvin tunnettu rahamiespiireissä ja hänen nimensä yhtiön johtokunnassa oli varma takaus. Hän oli "voimakas" mies.

"En voi ymmärtää", sanoi Laura taas ajatellen Cresslereitä, joita ei kuulunut. "Voisiko heille soittaa?"

"En tiedä", sanoi täti.

"Minä menen, jos eivät ne nyt tule kolmen minuutin kuluessa", sanoi Laura päättävästi.

Ja odotettuaan tuon ajan hän veti viittansa paremmin ylleen ja meni. Kun hän läheni Jadwinia ja näki tämän huomanneen hänet, havaitsi hän tämän kasvoille tulleen epäluuloisen ilmeen. Mutta se katosi pian ja hän otti sikarin suustaan. Laura päätti hänet gentlemanniksi ja täysin itsensä halliten sanoi hän varmalla äänellä:

"Anteeksi, mutta olettehan hra Jadwin."

"Kyllä", vastasi tämä, ottaen hattunsa, hieman hämmentyneenä. "Nimeni on Jadwin."

"Tietääkseni", jatkoi Laura, "tulemme tänä iltana Cresslerien vieraina samaan seuraan. Mutta he eivät näy tulevan emmekä me — sisareni ja tätini — tiedä mitä tehdä. — Olen neiti Dearborn, te kai tunnette sisareni Pagen?"

Hän näytti aikaansaavan tuohon mieheen sen vaikutuksen, että jos hän ei tunne sisarta eikä pidä tätä Lauran tuloa täysin sopivana, on se kuolettava loukkaus ja vastasi:

"Neiti Page — sisarenne — neiti Page Dearborn? Kyllä varmaan tunnen hänet. Ja tekin odotatte. Sehän on ikävää. — En tiennyt teidän olevan täällä."

"En minäkään tiennyt teidän tulevan, ennenkuin Page sanoi." Lauran varma käytös teki Jadwinin noloksi. Oli kuin olisi hän loukannut tätä jollain tavalla; kuin olisi hänen syynsä, etteivät Cresslerit tulleet ja että heidän täytyi odottaa vetoisessa eteisessä. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

"Ehkäpä te voisitte soittaa?" sanoi Laura.

"Heillä ei ole puhelinta, ikävä kyllä."

"Oh."

Taaskin tuntui Jadwinista kuin olisi hänen syynsä sekin, ettei Cresslerillä ollut telefoonia, ja hän ajatteli lähettää juoksupojan katsomaan. Samassa sanoi Laura kylmästi:

"Mielestäni olisi jotain tehtävä."

"En tiedä, mitä", sanoi mies avuttomana. "Paras kai odottaa. He tulevat kyllä."

Taampana Page ja täti katselivat kohtausta peläten Lauran esiintyvän kovin vähän rakastettavasti. Huolestuneena sanoi pikku sisar:

"Laura otti taas sen korskean ryhtinsä. Kyllä minä tiedän, miten hän puhun. Mies tietysti vihaa hänen nimeään lopun ikäänsä." Ja samassa huudahti hän: "Vihdoinkin. Jo olikin aika."

Saapuivat näet Cresslerit ja muu seurue — kaksi nuorta miestä. Ja kuultiin hienoon kärpännahkareunaiseen viittaan puetun rva Cresslerin lausuvan ratkaisevan sanan: "Silta oli auki." Cresslerit asuivat pohjoisessa. Sillä oli se juttu ratkaistu.

Page ja täti Wess esiteltiin Jadwinille, joka riensi ilmoittamaan muistavansa tytön varsin hyvin. Nuoret miehet olivat tuttuja, toinen heistä oli lähempikin tuttava tyttöjen kanssa. Tämä oli kolmenkolmatta ikäinen Landry Court, joka oli työssä suuressa Gretry, Conmerse ja K:nin pörssivälittäjäliikkeessä. Hän oli hyvännäköinen, joustava, pirteä mies, vaaleatukkainen, tummasilmäinen. Hän oli niitä onnenpoikia, joihin miehet ja naiset yhtälailla mieltyvät. Hänen katseensa ja pintansa raikkaus todisti tervettä ruumista ja mieltä. Hän olikin avomielinen, tunteellinen ja innostuva. Kahdeksantoista vanhaksi asti oli häntä innostanut ajatus päästä Yhdysvaltain presidentiksi.

"Silta oli auki", sanoi hän Lauralle. "Mahdoton päästä. Kolme alusta kulki läpi, vaikka kaksi saisi lain mukaan. Otan huomenna selvän siitä.." Päättävästi nyykäytti hän päätään.

"No", sanoi hra Cressler. "Mennäänpäs sisään. Pelkään, Lauraseni, että menetimme alkusoiton."

Hymyillen tämä kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, ettei sitä nyt voinut auttaa.

Cressler, joka oli pitkän hintelä, parraton ja äkkiolkainen, kuuluen samaan ihmistyyppiin kuin Lincoln — Keski-Lännen tyyppi — oli kuin Dearbornin tyttöjen toinen isä, näiden vanhemmat kun olivat kuolleet. Hän oli ollut kolmekymmentä vuotta sitten farmarina Massachnsettsissa ja oli hän jauhattanut viljansa Dearbornin myllyssä. Oli myös myllärin lapsuuden ystävä. Sitten oli juuri sodan aattoaikoina syntynyt suuri Lännelle liike ja Cressler oli niitä, jotka jättivät "hyljätyn" Uuden Englannin farmin ja perheineen lähtivät Mississipin maille. Hän oli tullut Sangamon kauntiin Illinoisiin. Jonkun aikaa hän viljeli vehnää, kunnes sota, joka kohotti kaikki elintarpeitten hinnat, oli tehnyt hänestä rikkaan miehen — sen ajan mittakaavan mukaan. Hän jätti farmin ja tuli Chicagoon, osti paikan kauppakamarissa ja oli muutamassa vuodessa miljoneeri. Turkin-Venäjän sodan aikana onnistui hänen kahden Milwaukeen miehen kanssa kaapata käsiinsä koko kevätvehnä ja kuukaudessa oli heidän voittonsa miljoonana. Viikkoa myöhemmin voi sen laskea jo puoleksitoista. Tämä meni heidän päähänsä ja he pitivät hintoja korkealla hiukan liian kauan, ja kun heidän vihdoin täytyi myydä, olikin hintaa laskettava. Ja kahdessa päivässä meni hinta dollarista kymmenestä sentistä kuuteenkymmeneen senttiin. Milwaukeen miehet menivät vararikkoon ja Cresslerin omaisuudesta hävisi kaksi kolmannesta.

Mutta hän oli läksynsä oppinut eikä sen jälkeen enää keinotellut. Vaikka pitikin paikkansa kauppakamarissa, rajotti hän toimintansa välityskauppaan, johon hintavaihtelut eivät tuntuneet. Ja väsymättä hän saarnasi keinottelua vastaan, peläten pörssipeliä kuin ruttoa. Hän sanoi: "Ette voi kaikkea vehnää ostaa, sillä jossain maailman osassa on joka kuukausi vehnänkorjuu; ja joka sellaista yrittää, saa kaikki muut yrittelijät niskaansa. Ja sitäpaitsi on se väärin. Maailman ruoka ei saa olla riippuva Chicagon pörssin mielivallasta."

Seurueen mennessä lämpiöön, laittautui toinen nuori mie§ Lauraa lähelle. Tämän katseen häntä kohdatessa sanoi hän: "Te ette siis niitä käyttäneet, kukkapahaisiani?"

Mutta tyttö näytti hänelle olkapäällä olevan kukkasen ja sanoi:

"Kyllä, herra Corthell, yhden valitsin, kauneimman. Oli vaikea valita, mutta enkö onnistunut."

"Kun se on teidän yllänne, on se kaunein."

Hän oli hento, tumma mies, kolmissakymmenissä, parta suippo ja ranskalaiset viikset. Hän oli taiteilija ja harrasti etupäässä akkunamaalausta. Sillä alalla oli hänen kykynsä kieltämätön. Mutta hän ei ollut työstään riippuva, sillä hän oli vanhemmiltaan perinyt melkoisen omaisuuden. Hänellä oli kaunis atelieri Taidetalossa, jossa hän piti vieraspitoja, joka toinen kuukausi tai kun oli hieno lasimaalaus näytettävänä. Hän oli matkustellut, lukenut, tutkinut, kirjoitellutkin ja lajin määrityksen alalla oli hän asiantuntija. Hän kuului järven rannalle, vanhan näyttelyrakennuksen tilalle rakennetun Taidegallerian johtokuntaan.

Laura oli tutustunut häneen joku aika sitten. Tämä oli näet hänen edellisten vierailujensa aikana Pagen luona hankkinut tilaisuuden tavata häntä, kerran oli hän jo kosinutkin, mutta tyttö oli innostuneena opintoihinsa ja aikoen tulla suureksi Shakespeare-näyttelijättäreksi sanonut, ettei hän välittänyt muusta kuin taiteestaan. Mies oli hymyillen sanonut voivansa odottaa ja heidän suhteensa oli outoa kyllä jäänyt ennalleen. He olivat kirjotelleetkin toisilleen ja oli Corthell lähettänyt hänelle pienen akkunamaalauksen, todellisen helmen, joka esitti kohtausta "Kahdennestatoista työstä."

Heidän antaessaan tassejaan lämpiössä oli Laura kuullut Jadwinin sanovan Cresslerille: "Miten ovat Helmickin asiat?"

Toinen kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kysy minulta sitä? Hullu yritys kaapata kaikki."

Joitakin muita oli takkejaan jättämässä ja kaikki katsoivat näihin kahteen. Helmick-juttu näytti olevan kaikkien aatoksissa. Mutta teatterin paksun verhon takaa kuului soiton loppusävel ja kättentaputusten räiske. Lauran kasvot sävähtivät kärsimättömyydestä ja hän kiiruhti rva Cresslerin jälkeen. Corthell veti verhon syrjään ja hän astui sisään.

Pimeästä lehähti vastaan kuuma, kukkain ja hajuvesien tuoksun sekä kaasuhajun täyttämä ilma, teatterin tuttu haju, jota hän oli niin harvoin nauttinut ja joka pani hänen sydämmensä sykkimään. Kaikki paikat olivat täynnä ja yleinen aploodien pauke täytti ilman. Kuului huutoja: "Hyvä. Uudelleen."

Ihmispäiden keskitse ja yläparvekkeen riippuvan reunan alitse näki hän loistavan näyttämön. Se esitti puistoa, jonka taustalla oli linna, vasemmalla puolella lehtimaja, oikealla paviljongi. Ramppivalojen luona oli pojaksi puettu kontra-altto kumartamassa yleisölle syli kukkia täynnä.

"Ikävä kyllä", sanoi Corthell heidän asettuessaan aitioon, "tämä on jo toinen näytös. Teiltä meni hukkaan ensi näytös ja tämä laulu. Mutta hän laulaa sen teille toistamiseen, jos minä otan johtaakseni aploodeja. Tahtoisin että kuulisitte sen."

Aitiossa tuntui olevan ahdasta ja Jadwin ja Cressler saivat seista nähdäkseen näyttämölle. Vaikkakin he puhelivat kuiskaten, kuului ympäriltä "sh, sh" suhinaa. Rva Cressler asetti Lauran etuistuimille, Jadwin otti hänen viittansa ja hän katseli ympärilleen. Hämärissä näki hän vain hahmoja kuin liihoittelevia yöperhosia.

Mutta pian hän taas katsoi näyttämölle. Kätten räiske laantui ja kontra-altto lauloi aarian uudelleen. Sävel oli yksinkertainen, tahti helppo seurata. Se ei ollut erikoisen korkeata musiikkia, mutta Lauralle se oli ilmestys. Hän istui jännityksessä ihmetellen tuota ääntä, orkesteria, säveltä. Ei koskaan unohtaisi hän ensi iltaansa Suuressa Oopperassa. Tämä tuoksujen ja erityisten pukujen, kauniiden naisten ja komeiden miesten maailma huumasi häntä. Ahtaalta tuntui sen pikkukaupungin elämä, jonka hän juuri oli jättänyt, sen rajotettu näköpiiri, pikkuiset velvollisuudet, harvinaiset ja kuivat huvitukset — — kirjasto, juhlat, harvakseen jatkuvat konsertit ja mitättömät näytelmäkappaleet. Kuinka helppoa olikaan olla hyvä ja ylevä, kun tällainen musiikki kuului elämään, ja kuinka haluttava onkaan rikkaus, joka voi hankkia tällaisia nautinnon hetkiä. Jalous, puhtaus, rohkeus, uhraus tuntuivat paljon arvokkaammilta nyt, kuin vielä äsken. Kaikki näytti sankarihahmoiselta. Landry Court tuntui Galahad-ritarilta. Corthell oli kuin Taiteen pappi Renesanssin ajalta. Jadwin oli kaupparuhtinas, rahamaailman herra. Ja hän itse — — hän uneksi olevansa toinen Laura, parempi, jalompi, kauniimpi Laura, jota jokainen hellästi rakasti ja joka rakasti kaikkia ja joka oli kuoleva lempensä takia jossain ihanassa puistossa. Ja kaikki maailma oli itkevä löytäessään hänet kuolleena siinä ihanassa puistossa, jossa aina oli aikainen aamu ja pehmeätä soitantoa. Ja halutessaan tulla hyväksi ja jaloksi ja naiselliseksi vuotivat kyyneleet hänen silmistään hänen istuessaan Cresslerin aitiossa tänä ihmeellisenä iltana.

Mutta kontra-altto oli poistunut ja tilalle tullut tenori — vanttera lyhyt nuori mies punasessa plyshiviitassa ja harmaissa silkki-ihokkaissa. Hän kurotti leukansa ja ojenti kättään painaen toisella sydäntään vasten ja lauloi paviljongia kohti, joka hieman huojui veden vaikutuksesta. Kolmasti oli hänen laulettava aariansa. Corthellkin, joka oli ankara, nyhkytti hyväksyen päätään. Laura ja Page taputtivat käsiään viimeiseen asti. Mutta Landry Court tahtoi olla asiantuntija ja lausui: "Hän ei ole oikein äänessään tänään. Olisitte kuulleet hänen perjantaina laulavan Aidaa."

Ooppera jatkui. Suuri sopraano, primadonna, lauloi osansa, sitten hämärtyi näyttämö ja tulivat esille tenori ja soprano. Edellinen pitäen naisen vyötäisillä kättään lauloi ja irtaantuen hänestä hiljaa läheni näyttämön keskustaa yhä hänen kättään pitäen. Ja sitten alkoi sopraano-soolo. Laura sulki silmänsä. Kostaan ei hän ollut tuntenut niin tuudittavaa vaikutusta. Lempiä, lempiä kuin nuo! Liidellä pois nykyajan elämästä kauas ruusupilvien maille tai lipua joutsenten vetämässä hopeapurressa hiljaista virtaa myöten äärettömyyteen.

Mutta häiritsevä sivuääni kuului jostain läheltä eikä hän voinut saada siitä huomiotaan käännetyksi. Ja laulun sekä orkesterin äänten häipyessä tuskin kuuluvaksi hyminäksi kuuli hän miesäänen sanovan:

"Tarvitaan ainakin miljoona bushelia. Viime yönä tuli Milwaukeesta kaksi sataa vaunua."

Epätoivoisella liikkeellä hän käännähti, mutta ei voinut nähdä ketään, joka ei olisi tarkoin seurannut näyttämötapahtumia. Mikseivät miehet voineet jättää liikeasioitaan ulkopuolelle!

Mutta samalla hukkui kaikki räiskyvään aploodiin. Tenori ja sopraano kumartelivat. Sitten sopraano poistui ilmestyäkseen paviljongin parvekkeelle ja hänen selittäessään, että tähdet ja linnut todistivat heidän rakkauttaan, kuuluivat äänet taas:

"— sata kuusi vaunulastia —"

"— nolasi härät —" ["härkiä" ovat pörssissä rohkeat ostajat, "karhuja" vakaisemmat pelaajat, hintojen alentajat. Suom. muist.]

"— viisikymmentä tuhatta dollaria —"

Sitten äkkiä valot syttyivät. Näytös oli ohi.

Laura tuntui pääsevän tajuunsa vasta viisi minuuttia myöhemmin. Hän oli Corthellin kanssa lämpiössä. Kaikki jaloittelivat ja naisten puhelun porina täytti ilman. Mutta hän oli kaukana, hän ja Corthell. Tämän tumman romanttiset kasvot, silkkiparta ja eloisat silmät olivat ainoat, mitä hän halusi nähdä ja korviin kuiski ääni kuin äskeisten sävelten jatkona. Vaistomaisesti tunsi Laura, mitä oli tulossa, mitä varten toinen häntä valmisti. Hän tunsi myös, ettei Corthell ollut aikonut tehdä sitä tänä iltana. Tämä rakasti häntä ja siihen oli ennemmin tai myöhemmin tultava, vaikka puhe rakkaudesta olikin nyt kauan ollut heidän keskusteluistaan karkotettuna. Se oli ollut tuleva, mutta jossain yksinäisessä paikassa eikä näin valoloisteisessa, tuhatäänisessä teatterissa. Mutta on kuin nämä tärkeät seikat tulisivat kuin syntymä ja kuolema, ajasta ja paikasta välittämättä. Ja niin kuuluikin pian Corthellin huulilta:

"Tuskinpa minun tarvinnee sanoa enää, että rakastan teitä?"

Tyttö veti syvään henkeään.

"Tiedän, että te rakastatte minua."

He istahtivat käytävän päässä olevalle sohvalle ja Corthell, taitavana seurustelun taidossa, esiintyi kuin koskisi juttelu vain jokapäiväisiä asioita, mutta Laura tämän ihmeellisen illan hypnotisoimana tuskin voi säilyttää ulkonäköä.

"Tiedän, että te rakastatte minua."

"Siinäkö kaikki? Eikö se, mikä on minulle kaikki, ole teille mitään?"

Laura tuli vähitellen tajuunsa. Rakkaus oli yhtä kaikki suloisempi todellisena — vaikkapa tässä silkkikuhinaisessa, jalokiviloistoisessa suuren seurapiirin näyttelypaikassa kuin jossain uneksitun satumaan mystillisessä puistossa. Hän tunsi olevansa nainen taas uusaikainen, elinhaluinen eikä minkään ritaritarinan tyttönen.

"Eikö mitään minulle?" vastasi hän. "En tiedä. Mieluummin haluan, että rakastatte minua kuin ettette rakastaisi."

"Antakaa minun siis aina rakastaa teitä. Tiedätte mitä karkotan. Me olemme ymmärtäneet toisiamme ensi hetkestä asti. Yksinkertaisesti, minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Te tiedätte minun puhuvan totta, tiedätte, että voitte luottaa minuun, En pyydä teitä jakamaan elämääni. Minä pyydän teiltä suurta onnea" — hän kohotti päätään ylväästi — "kunniakasta tilaisuutta antaa teille kaikki mitä hyvää minussa on. Jumala suokoon minulle nöyryyttä, mutta missä määrin olen tullut paremmaksi, voimakkaammaksi, siitä saakka kuin teidät olen tuntenut, johtuu se siitä, että te olette tulleet osaksi minusta, Olen uudestisyntynyt. Ja kun tarjoan itseäni, niin tarjoan vain takasin lahjan, jonka äskettäin vasta olette minulle antanut. Olen koettanut sitä kirkkaana säilyttää. Se on teidän, jos haluatte."