Part 4

Kiihkeästi kavahti Laura ylös ja tuijotti puhujaan.

"Hra Jadwinin?" huudahti hän. "Mutta emmehän me minuuttiakaan puhuneet. Tuskin tunnen miestä."

"Ei tee erotusta, Laura. Luota minuun kun sanon, milloin mies on ihastunut naiseen, rakkaani, hän on käsissäsi."

"Kyllä te nyt erehdytte."

"En vähintäkään. Olen tuntenut Curtis Jadwinin nyt viisitoista vuotia — en ketään tunne paremmin. Hän on vanha perhetuttavamme. Hänet tunnen kuin kirjasta. Ja hän on rakastunut."

"Mutta ei hän kai ole sitä teille sanonut", huudahti Laura päättäneenä suuttua, jos niin olisi laita, mutta rva Cressler riensi vakuuttamaan:

"Eipä suinkaan. Mutta kun hän tuli kanssamme kotiin viime yönä, puheli hän sinusta lakkaamatta. Kyseli kaikenlaista ja sanoi, että sinulla on enemmän älyä kuin kellään tytöllä, jonka hän on tuntenut."

"Entäs sitten", sanoi Laura kuin antaen ymmärtää, ettei tuo suuria merkinnyt.

"Ja että olet kaunis. Ei ollut niin kaunista nähnyt."

Laura käänsi päänsä pois ja vasta vähän ajan kuluttua sanoi:

"Onko hän — hra Jadwin ollut naimisissa?"

"Ei, hän on vanhapoika ja rikas. Hän voisi ostaa ja myydä meidät. Olen siksi paljon maailman nainen, että tiedän, ettei rakastunut mies tuota pikaa lennä naimisiin kauniiden kasvojen ja sattuvan juttelun takia, enkä minä tee päätelmääni niin sen perusteena, mitä hän puhui, vaan sen mitä hän ajatteli. Ja hän ajatteli ääneensä. Ja Charlie sanoi hänen aamiaisellakin puhuneen sinusta."

"No ei kai hän usko?"

"Uskoi kun muistutin, mitä hän oli illalla puhunut."

Laura veti jalkansa alleen ja tuijotti tuleen. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Musta marmorikello ilmoitti ajan olevan puoli yhdeksän. Rva Cressler sanoi:

"Tuo Sheldon Corthell tuntuu olevan miellyttävä nuori mies, eikö oletin?"

"Kyllä", vastasi Laura ajatuksissaan, "Hän on miellyttävä."

"Kyvykäs myös, mutta jotenkin minusta tuntuu, kuin ei olisi paljoa hänessä."

"Oh", mutisi Laura, "en tiedä."

"Minä luulen, että hänkin pitää sinusta."

Laura kohautti hartioitaan vastaamatta.

"Charlie ei voi suvaita häntä", sanoi rva Cressler, "miehillä on sellaisia ennakkoluuloja. Hän pitää häntä jonkinlaisena ylempilajisena jäätikkönä. Curtis Jadwin tuntuu pitävän hänestä. — Mitä pidät hänestä, Jadwinista?"

"En tiedä", vastasi tyttö katsellen tuleen. "Luulen, että hän on voimakas mies — henkisesti, tarkotan, ja että hän voi olla ystävällinen ja — ja — jalomielinen. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän ole sellainen mies, johon naiset ensialuksi mieltyvät. En tiedä. Hän ei tuntunut naisten mieheltä."

"Sen parempi", sanoi toinen. "Kuka haluaisi miehekseen naisten miestä? En minä. Sheldon Corthell on sellainen. Sen sanon, että kun olet minun ijässäni, niin ymmärrät, että sellainen mies, josta miehet pitävät, siitä tulee hyvä aviomies."

Laura nyykytti päätään: "Niin kai on."

"Sanoit, että hän tuntui ystävälliseltä, jalomieliseltä mieheltä. Hän on hyväätekevä lisäksi. Hän kannattaa sunnuntaikoulua länsipuolella ja harrastaa sitä enemmän kuin liitettään. Hän haluaisi luoda Chicagon suurimman pyhäkoulun. Mutta en tahdo antaa hänestä sellaista kuvaa kuin olisi hän lellukkamainen mies, ei, hän on hieno mies. En kehu häntä siksi, että sinä hänestä rupeisit pitämään, vaan kun me tunnemme hänet ja rakastamme häntä. Saat itse nähdä. Hän kokoo rahan kirkossa."

"Tri Wendellin kirkossa?"

"Niin, toisessa preshyterisessä."

"Minä olen epissopaali."

"Tiedän. Mutta Jadwin ei ole sininokkaista lajia. Meillä on ollut puhetta osaston kustantamisesta lasten sairaalaan hänen pyhäkoulunsa lapsille ja hän on luvannut kohottaa kaksinkertaiseksi summan, jonka saa muualta kokoon. Lapsia on kahdeksansataa eikä kulu viikkoakaan ilman että joku loukkaantuu tai sairastuu. Ja niin me, Charlie ja minä ja Gretryt, aiomme panna toimeen näytelmän saadaksemme rahaa kokoon. Jadwin pitää tuumasta ja arveli, että mahtaisiko sen neiti Dearbornin saada mukaan. Sopisit niin hyvin. Älä nyt vielä kiellä äläkä myönnä, ajattele asiaa. Jadwin niin haluaisi saada sinut siihen."

"Kernaasti tulisin, mutta en tiedä saanko aikaa, on niin paljon touhua, ennenkuin pääsee asettumaan, ja isossa talossa on huolta. Mutta annan kyllä sanan."

Rva Cressler kertoi tarkemmin siitä hyväntekeväisyysjuhlasta. Landry Court tulee mukaan ja Laura voisi saada Corthellinkin ottamaan osan. Page oli jo luvannut auttaa. Mutta asia oli vielä valmistamaton, niin ettei siitä voinut paljon puhua. Palattiin siis lähtökohtaan.

"Tiedättehän", sanoi Laura kun tuli puhe Jadwinin liikemieskyvystä, "että minä en tiedä hänestä mitään."

Mutta rva Cressler oli valmis antamaan selityksiä. Curtis Jadwin oli kolmenkymmenen viiden ijässä. Oli alkanut ilman penniäkään taskussaan. Oli syntyisin michiganilainen. Työtä tekeväin kunniallisten farmari-ihmisten lapsi. Saanut vain vaillinaisen koulukasvatuksen, jäi keskikoulu lopettamatta, kun pääsi liikemiespuuhiin erään ajuriliikkeen osakkaaksi. Aikaa myöten osti hän liikkeen haltuunsa ja hoiti sitä yksin. Joku chicagolainen oli hänelle velkaa ja tarjosi maksuksi muutamia tontteja Wabash-avenyn varrelta. Niin tuli hän kaupunkiin. Tonttien arvo nousi. Hän myi ne ja osti maita muualta päin, myi ja osti taas, kunnes hänen haltuunsa oli joutunut joitakin kaupungin parhaita liikepaikkoja. Herra tiesi kuinka paljon hän saa niistä. Nyt ei hän enää osta ja myy. Omaisuutensa hoito antaa hänelle tointa kylliksi. Hänellä on konttori Rookeryssä. Siinä on likellä pörssi ja lienee se saanut hänet silloin tällöin mukaan pieneen kokeeseen. Mutta muuten hän ei hyväksy keinottelua. Ei hänellä kyllä, kuten Charliella ole siinä suhteessa vankkaa periaatetta. Hän voi uskaltaa pienen kaupan. Ei ole mennyt naimisiin. Pari juttua on ollut. Ei varsin vakavia... Ei vaan ole tavannut sopivaa tyttöä. Asuu Michigan» avenyn varrella, likellä 21:nnen kadun kulmaa, eräässä noista samankaavaisista kalkkikivitaloista. Täti pitää taloutta ja veljen ja sisaren pojat ja tyttäret juoksevat siellä häntä verottamassa. Pitävät seuraa ja riitelevät palvelijain kanssa.

Kävi jo myöhäiseksi. Vihdoin rva Cressler nousi.

"Kas, jopas on myöhä. Ja minä kun olen pitänyt sinua hereillä, vaikka sinä mahdat olla väsynyt."

Hän teki lähtöä, ovelta vielä muistuttaen siitä näytelmästä. Laura vastasi, että hän koettaa. Ja oli pian yksin. Hän kiipesi heti vuoteelle, mutta muisti samassa ettei ollut peittänyt hiiliä, joka tapa hänelle oli jäänyt Barringtonista. Niinpä hän nousikin pimeässä ja tehtyään sen, oli pitkän aikaa polvillaan tulen ääressä, tuijottaen hiilustaan ja ajatellen viimeisten viidenkolmatta tunnin kokemuksia. Hän oli kaikitenkin täällä tavannut enemmän kuin oli osannut odottaa.

Ensin Sheldon Corthell, tyyni, viettelevä, kaunopuheinen. Sitten Landry Court, suurenteleva, poikamainen, ja nyt — odottamatta — uusi tekijä, tämä maailmanmies, liike-elämän herra, kypsä, kokenut, jota hän tuskin tunsikaan. Tämä oli ihanaa, kiihoittavaa, elämä ei koskaan ollut näyttänyt näin ihastuttavalta. Hänen ympärillään oli romantiikkaa. Ja rakkaus, kaikista rakkain hänelle, tuli etsimättä.

Suuren kaupungin ensi vaikutus alkoi hälvetä. Hän näki sen nyt ystävällisemmässä valossa. Ja yhä tuijottaen tuleen sanoi hän itsekseen:

"Luulenpa, että tulen täällä hyvin viihtymään."

3.

Eräänä maanantai-aamuna kuukantta myöhemmin Curtis Jadwin laskeutui Rookery-talossa olevasta konttoristaan ja lähti Gretry, Conmerse ja K:nin pörssivälitysliikkeen konttoria kohti, joka sijaitsi ivan lähellä, Kauppakamaritalon alakerroksessa. Kello oli yhdeksän, ilma oli kaunis ja La Salle katu oli tulvillaan ihmisiä, jotka juoksivat konttorien ovien väliä. Cikealla oli Illinois Trustitalon eteinen täynnä kontturisteja, juoksupoikia ja pankin liiketuttavia. Vasemmalla Kauppakamarin etusivu katkaisi kadun; sen edestakasin lentävät ovet kuvasivat keskeytymätöntä liikettä. Tämä oli ristiin rastiin käyväin virtojen yhtymispaikka, jonka keskusta oli yhtenä väkikuohuna. Sen lähellä jokainen joudutti askeleitaan ja yli kadun oli mentävä juoksussa lukemattomain ajopelien lomitse ja vihdoin imasi Kauppakamarin ovipyörre tulijan kitaansa.

Jadwin oli usein tämän nähnyt, ja vaikka olikin vailla mielikuvituksen lentoa, oli hän kuitenkin väliin ajatellut, että tuon talon sisällä mahtoi olla mahtava voima, joka piti kadun virtaa hallussaan, sitä sisäänsä vetäen ja ulos työntäen. Sen sisällä kuohui suurin pyörtein syvänne, kuin syväin vetten kuohu, joka imi kaupungin virrat kuin suuren viemärin suuhun ja oksenti ne ulos, taas heti ne sisäänsä nielastakseen. Alinomaa, joka kuin tämä toistui. Pelottava oli kuohuna keskellä, mutta kaupungin laitoja kohti se laimeni, virta tuntui siellä lempeänä vierivän. Mutta eipä pysähtynyt se vain kaupunkiin, vaan ulottui kauas sen rajain ulkopuolelle. Yli koko Pohjois-Lännen tuntui sen pyörre. Tuon syvänteen veto vaikutti koko keskeisellä vehnäalueella. Ja se veti, veti kunnes läntisen Iowan vilja-elevaattorien varastot alkoivat liikehtiä ja New-Yorkin kaduilla miehet tunsivat sen keskihakuisen pohjavirran vedon jalkainsa alla.

Mutta vaikuttipa se keskipakoisestikin. Äkillisen luodepuuskan vaikutuksesta saattoi tusina Europan pörssiä ja pankkia väristä paniikin käsissä ja sen oikusta voi nälän kynsissä kuohua pohjoisen Italian viininviljelysseudut tai läntisen Preussin kivihiilialue. Tai kun se täytti kaikki paikat, saattoi Venäjän arojen nälkäinen musikka tai nääntyvä tuli Ganges-virran rantamilla äkkiä tuntea saavansa syödä kylläkseen ja kantoi kiitosuhrin jumalankuvalleen.

Täällä Amerikan ytimessä, keskellä mannerta, Uuden ja Vanhan maailman valtamerten välimailla, ihmisten tärkeimpäin asiain ydinten ytimessä kohisi syvänne. Oli kuin olisi vehnä, kansain ravitsija, valtavassa vyöryssään Länneltä Itään, täällä tavannut tiellään esteen ja Niagaran lailla kuohahtanut alkuvoimaiseen ryöppyyn, maanjäristyksen tai jäävyöryn tapaiseen, joka näytti raivoavan kiukuissaan, kun tuo ihmiskourallinen uskalsi asettaa esteitä sen tielle.

Eipä ihme, että Cressler piti mahdottomana kenenkään hallita koko vehnämarkkinoita ja kulkiessaan yli Jacksonkadun ajatteli Jadwin tätä virtaa, joka sen ovien tautta virtaillen muistutti vehnätulvaa, joka tämän paikan lautta virtaili Iowan farmeilta ja Dakotan maatiloilta Europan myllyihin ja leipomoihin.

"Taitaapa olla perää siinä, mitä Charlie sanoo", ajatteli hän. "Kaapata käsiinsä tämä virta — Herra Jumala."

Gretry, Conmerse ja K:ni oli aina hoitanut Jadwinin varovaiset kauppavaihdot. Conmerse oli kuollut jo aikoja sitten, mutta liikkeellä oli vielä vanha nimensä. Se olikin pörssin vanhimpia, ja oli se tunnettu vanhoillisuudestaan, ollen enemmän Karhu- kuin "Härkä"-liike. Se oli erittäin varakas ja merkitsevä. Se ei yllyttänyt maalaisia eikä pikku seikkailijoita keinottelemaan, sillä se tiesi hyvin, että ne eivät pysty maksamaan suuria tappioita, vaan jättävät välittäjän niskoille epäonnistuneen yrityksen vastuun. Sen ystäviä olivat suuret voimakkaat karhut, jotka saattoivat tanakasti karttua vankimpaan härkään ja kaataa sen. Siten ei liike välittänyt "sivullisista", "yleisöstä" — Lampaista. Nämä olivat arkoja hölmistyneitä, olijoita, joiden olo La Salle-kadulla oli samanlaista kuin koiranpennun paikka pantterin häkissä; lampaat, joista Härät yhtä vähän välittivät kuin Karhutkaan, mutta jotka murskaantuivat heidän tuimasti yhteen törmätessään.

Jadwin ei mennyt suorastaan Gretryn päätoimistoon, vaan poikkesi sisään Kauppakamarin pääovesta, ja tullen ohi portaiden, jotka kummallakin puolen nousivat "pörssin" permannolle, astui hän liikkeen vierashuoneeseen. Kaikilla suuremmilla välitysliikkeillä oli täten ovi kadulle ja toinen sisäänpäin pörssitaloon, Gretry oli vakavasti haastanut häntä tulemaan ja hän halusi tietää, miten vehnämarkkinat käyvät, ennenkuin tätä tapaisi. Huone oli iso ja valaistu kaasuliekeillä. Koko sen ovea vastapäätä oleva seinä oli isona mustana tauluna, jonka sarekkeilla oli liitunumeroita. Sen edessä oli tuoleja, joilla istui epämääräisiä huonosti puettuja olentoja, vanhoja ja nuoria, joiden silmät olivat väsyneen näköiset ja ulkomuoto sairaloinen; he tupakoivat ja kuleksivat tai tarinoivat keskenään. Taulun edessä olevalla parvekkeella seisoi poikanen paidanhihat ylös käärittyinä ja vieressä tikittävän telegraafin mukaan pisteli hän salaperäikiä, tuskin ymmärrettäviä taikamerkkejä sarekkeille, joiden yllä seisoi osakkeiden ja obligatsionien nimikirjaimia tai sanoja kuten "kaura", "silava" ja suurinna "kevätvehnä".

Huoneen ilma oli sakea tupakansavusta ja keskustelu kävi vähä-äänisesti. Mutta kukaan ei näkynyt kiinnittävän huomiota mustaan tauluun, jolla numerot alinomaa vaihtuivat. Huoneessa olijoista joku istui siihen selin. Toinen tarkasteli lasejaan ja ryhtyi sitten lukemaan kahden päivän vanhaa lehteä hitaasti, sana sanalta. Joka päivä vetelehtivät nämä oliot täällä pureskellen sikarinpätkiä ja tavaillen vanhoja lehtiä sekä kuunnellen katon läpi kaikuvaa pörssilattian töminää ja huminaa. Muuan näistä, vanha, nukkavierutakkinen, kuhmuhattuinen, siivoton vanhus tuntui Jadwinista tutulta, mutta hän ei nähnyt tämän kasvoja, jotka olivat toisaalle kääntyneet ukon syödessä vapisevin käsin voileipää.

Jadwin pani merkille, että vehnä oli 94:ssä ja poistui iloisena päästessään huoneen tukahuttavasta ilmasta. Gretry otti heti vastaan. Hän istahti ja hetkisen juttelivat miehet kaikenlaista. Gretry oli iso, sileäposkinen mies, vankka kuin härkä. Pukunsa oli tietysti sinistä sarkkia, hammastikku oli korvansa takana ja Ison Armeijan nappi takinkäänteessä. He olivat läheiset tuttavat. Olivat samaan aikaan tulleet Chicagoon, yhdessä kohonneet rikkaiksi, kuuluivat samaan klubiin, aterioivat joka päivä yhdessä Kinsleyllä ja olivat vuorolauantaisin toistensa ravurien rattailla. Keskikesällä ottivat he vapaata ja lähtivät kalastamaan Geneva-järvelle Winconsiniin.

"Näin tuolla tuolla", sanoi Jadwin, "eteisessä vanhan miehen, joka johti mieleeni Harguksen. Muistathan hänen yrityksensä juuri ennen kuolemaansa! Kauanko siitä onkaan? Viisitoista, kaksikymmentä vuotia?"

Jadwinin mainitsema tapaus oli pörssitarinain säilyttämä miljoneeri Harguksen tempaus, jonka tautta hän osti koko syyskuun vehnän ja monisti omaisuutensa kolminkertaiseksi, sekä menetti sen seuraavana vuonna joidenkin liittolaistensa juonen kautta. Hän oli kohottanut vehnän kahteen dollariin ja ollut aikansa kaikkivaltias. Sen jälkeen oli kauppoja arvioitu siihen verraten. Keinottelijat sanoivat: "Miltei yhtä onneton kuin Harguksen juttu". "Aivan kuin Harguksen häviö". "Suuri kuin Harguksen kaappaus".

"Jo siitä on kaksikymmentä", jatkoi Jadwin. "Jos Hargus eläisi, niin ihmettelisipä hän nykyisiä liiketapoja. Kaksikymmentä vuotta. Me vanhenemme, Sam."

"Luulenpa että näit itsensä Harguksen siellä", vastasi välittäjä. "Hän ei ole kuollut, vanha savupiippuhattuinen, rasvatakkinen mies. Se on Hargus."

"Mitä? Sama Hargus?"

"Sama tietenkin. Hän on täällä joka päivä. Saa konttoristeilta dollarin silloin tällöin."

"Ettäkö tuo raunio olisi Hargus. En halua ajatella sitä enää." Ja Jadwin istui hetkisen sanattomana.

"Niinpä niin", mutisi välittäjä jurosti, "Se oli Hargus."

Seurasi hetken vaitiolo, jonka jälkeen Gretry huudahti reippaasti: "Halusin näyttää sinulle tätä." Ja hän jatkoi hiljentäen ääntään: "Tiedäthän, että minulla on kirjeenvaihtaja Pariisissa, parikin — kaikilla meillä on. Mutta minulla on ollut salainen lisämies jo puolen vuotta. Sinulle voi sanoa, että hän on Yhdysvaltain lähetystön virassa. Ja hän lähettää silloin tällöin tietoja, joiden hinnalla voisin kustantaa huvijahdin itselleni. Mutta ne ovatkin parasta lajia. Sain juuri tärkeitä sanomia."

Ja ottaen esille paperin luki hän: "Utica — pääkortteeri — muutos — oleellinen — kuukauden kuluessa", joka merkitsee — ja hän ojensi toisen lapun — — "Kuukauden kuluessa tulee Ranskan kamarissa tehtäväksi ehdotus korkean tuontitullin säätämisestä ulkomaiselle viljalle."

"Ymmärrätkö?" kysäsi hän ottaessaan paperin takaisin ja polttaessaan sen sylkyastian yllä.

"No, tuletko mukaan, veli?" lisäsi hän vielä. "Luulenpa, että Borteouksen joukko saa vatsanväänteitä."

"Hm", mutisi Jadwin. "Kyllä sinulla on langat käsissäsi. Mutta totta puhuen, Sam, olin ajatellut pysyä erilläni viime kauppani jälkeen. Mies menee tähän peliin, menee kerran, toisen, kolmannen eikä enää pääsekään pois, vaikka tahtoisikin. Saa naarmun nenäänsä, yrittää iskeä takasin ja tapaa tyhjää ilmaa, menettää tasapainonsa ja suistuu suin päin. En halua tehdä rahaa enempää. Olen saanut pikku kasani kokoon ja haluan nauttia siitä ennenkuin vanhenen liiaksi."

"Mutta eihän tämä hiis vieköön ole keinottelua", kuului vastaus. "Näethän itse kuinka varma kauppa on. En ole penikka näissä asioissa. Tämähän on löytörahaa. Se, joka tämän perustalla myy viljaa, saa pitää rahoja jo taskussaan olevina. Tietysti tulet mukaan. Jo Helmickin jutusta asti olen pitänyt silmällä tätä härkäsaksia ja nyt minä ne sain satimeen. Etkä sinä, Jad, rahaa menemään heitä. Kyllä sinä ostat liikepaikan, jonka heti voit voitolla myydä. Tässä voi tehdä hyvän karhu-tempun. Heti kun tämä uutinen pääsee tuolla liikkeelle, laskevat hinnat huimaa kyytiä. Porteous joukkoineen ei voi niitä pitää yllä eikä pelastu pesäselvittäjiltä minuuttiakaan."

"Tiedän, Sam", vastasi Jadwin. "Eikä olekaan kysymystä siitä, ettenkö haluaisi keinotella. Liikaakin on halua. Ja siksi pysyttelen erilläni. Ei minua siinä raha houkuttele, vaan se peli. Aina tulisi lisättyä vähän, vähän vain ja sitten tulisi halu heittää suuri heitto, joka heittäisi minut itseni kumoon. Tuo voileipää kaluava Hargus pani kylmiä väreitä selkääni."

"Mutta enhän minä pyydä sinua riskeeraamaan rahaasi", väitti Gretry, "en viidettäosaakaan, en kahtakymmentäkään. Älä ole tyhmä. Tämä on vanhoillinen liike. Puhunko näin, jollen ole varma? Anna minun myydä miljoona bushelia laskuusi. Suurempi määrä kuin mitä sinä koskaan olet minulle toimeksi antanut. Mutia nyt haluan saada sinut heittäytymään mukaan päistikkaa ja kengänkorot pystyyn. Otetaanpas nuo Porteousen puskurit sarvista kiinni ja kierretään kumoon. Saimme satotiedon tänään ja jos viljaa on niin paljon kuin luulen, niin hinta putoo ja markkinat menevät sekasin. Minä myyn sinun laskuusi edullisimmin kuin voin ja sinä pääset omillesi milloin tahansa toukokuun loppuun mennessä."

Jadwin mietti. Päätöksistään huolimatta tiesi hän, että tilaisuus oli tullut. Taaskin joku outo kuudes aisti, synnynnäinen keinottelijan vaisto, kehotti häntä. Väliin oli hänelle tullut sellainen aavistus, että hänen oli tartuttava tilaisuuteen tai onni, joka niin kauan oli häntä kannattanut, pettäisi. Ilmassa ympärillään tunsi hän oudon kehotuksen, uusi voima, sattuman jumalatar lennähti hänen ohitseen kimmeltävin siivin.

"Tällaista juttua on pideltävä kuin lasia", sanoi välittäjä hitaasti, siristyvin silmin. "Tieto on neljänkolmatta tunnin kuluessa yhteistä omaisuutta eikä siis ole aikaa hukattavana. En minä tahdo hintaa pudottaa työntämällä niille miljoonia busheleita äkkipäätä. Minä ja’an määräykset tarkoin. Meillä on hyvänä puolena se, että saamme myydä vilkkaille markkinoille. Kun kaupantekijät tuolla ovat saaneet jostain hupsun sotahuhun ja hälisevät siitä nyt kuin tyttökoululaiset rotasta. Ja muutenkin markkinat ovat korkealla. Porteous on houkkio. Se sakki on kohottanut hintoja mielettömästi. Yhdeksänkymmentä neljä toukokuun vehnästä! Naurettavaa. Kahdeksissakymmenissä olisi kohtuus, pieninkin temppu sen pudottaisi. Siis", sanoi hän äkisti, "käymmekin käsiksi? Jos vanha onnesi on jälellä, niin teetpä taas jonkun verran. Kultalaitainen Onni odottaa."

Jadwin nauroi. "Sam", sanoi hän, "mitähän jos heittäisimme rahaa."

"Mitä?" pani toinen vastaan, mutta elinikäinen pelurivaisto heräsi hänessä ja hän huudahti: "All right. Kun sanasi annat, että pysyt siinä, mitä heitto sanoo! Kruuna — sinä tulet, klaava — et. Annatko sanasi?"

"Oh, enpä tiedä", nauroi Jadwin, mutta pyörittäessään puoldollarista hyppysissään tiesi hän, että kruuna tulee. Hän oli varma siitä.

Tietysti kruuna tuli.

"All right", sanoi hän. "Minä tulen."

"Miljona bushelia?"

"Niin — miljona. Paljoko siihen tarvitaan välirahaa?"

Gretry laski hetkisen kirjekuoren selkäpuolella.

Sanoi sitten: "Viisikymmentä tuhatta."

Jadwin kirjotti shekin pöydän kulmalla ja ojentaessaan paperia lausui hän sitte: "Hyvästi, en näe sinua enää."

Gretry ei nauranut. "Huh", mutisi hän, "hatullisia niitä näet ennenkuin kuu on lopussa."

Samana aamuna oli Landry Court kello yhdeksän ajoissa Kauppakamaritalon eteisessä. Hän oli juuri tullut Gretry, Commerse & K:nin konttorista, jossa muiden mukana oli saanut päiväohjeensa. Hän osti joitakin omenoita käytävän päässä olevasta lehtimyymälästä, kun tapasi Semplen ja nuoren juutalaisen Hirshin, jotka olivat erään pikku liikkeen edustajia.

"Halloo, Court, mitäs tiedät?"

"Halloo, Barry Semple. Halloo, Hirsh.." Landry tarjosi toisen omenansa puolikuut näille ja he seisoivat hetkisen portaiden alapäässä tarinoiden ja syöden omenoitaan kynäveistensä kärjestä.

"Tuntuu vähän päässä vielä", sanoi Semple suupalansa väliajalla. "Olin liikkeellä myöhään. Tuli tuttava Europasta ja toverit pitivät pienet illalliset. Tuo mies oli ollut vähän kussakin paikassa, enimmän ajan Konstantinopolissa. Kertoili juttuja Turkista ja sulttaanista. Politiikkaakin. Siitä Higgins Pasha jutusta, jonka takia Englannin lähettiläs luki lakia sulttaanille. Kuuluu olevan se kaupunki kuin oopperanäyttämö rapakossa. Kadut likasemmat kuin Chicagon."

"Älä hiidessä", sanoi Hirsh.

"Totisesti. Entäs koirat sitten. Tuttavani sanoi tietävänsä, mihin kaikki sellaiset koirat menevät kuoltuaan."

"Mikä se Higgins Pasha juttu on?" kysyi Hirsh. "Minä luulin sen jo aikoja sitten päättyneen."

"Oh, se on —" sanoi Semple huolimattomasti kelloaan katsoen. "Mutta kas, on aika mennä ylös; lähes puoli kymmenen."

He nousivat portaita, pian sekottuen samaan suuntaan kulkemaan, yhä kasvavaan joukkoon. Hirshin pysäytti hänen veljensä sanoen: "Hei, sain sinulle sen sikarilaatikon."

"All right", sanoi toinen ja lisäsi: "Kuules, mikä oli se Higgins Pashan juttu? Muistathan Turkin ja Englannin välillä. Kertovat, että Englannin lähettiläs oli siitä tiukkana sulttaanille."

"Niinkö?" kysäsi toinen uteliaana. "Mutta ei se ole tuntunut markkinoilla. Mutta tuollahan on Kelly, joka tietää. Hän on tuttu Porteous-joukon kanssa. Kysy häneltä."

"Kysy sinä ja sano minulle. On kiire permannolle. Pian helähtää."

Hirshin veli tapasi Kellyn konttoristiryhmän keskellä ja kysyi: "Sanos, mies, mitä Englannilla ja Turkilla on siinä Higgins Pasha-jutussa pelissä? Kertovat Englannin lähettilään uhanneen ultimaattumilla. Se voi vaikuttaa markkinoihin."

"Ei se ole mitään", vastasi Kelly. "Mutta voinhan ottaa selkoa, hiis vieköön."

Sillä välin oli Landry päässyt portaiden yläpäähän ja oikealle kääntyen tuli pörssin permannolle. Se oli suuri sali, jota kummaltakin puolelta valaisivat värilasiset akkunat ja jonka kattoa kannattivat koristellut rautapatsaat. Vasemmalla oli tiedotustaulut ja luoteislavalla Western Union yhtiön sähkösanomapöydät. Oikealla puolella oli pöytiä, joilla sievästi asetetuissa paperipusseissa oli viljanäytteitä, pöytärivi ulettui itäseinän puolella ovisuun yhteishuoneesta perällä oleviin puhelinkoppeihin asti.

Keskellä lattiaa oli syvennyksiä. Vasemmalle Landrystä katsoen oli erilaisten tuotteiden kauppapaikka, oikealla maissi-syvänne ja taampana pohjoispuolella vierasparvekkeen lähellä edellisiä toista vertaa suurempi, itse vehnäsyvänne, pöytäkirjanpitäjän korkean telineen merkitsemä.

Vierasparvekkeen vastapäätä oli korkealla eteläisellä seinällä suuri kello, jonka osottaja ilmoitti vehnän hinnan kulloinkin pörssikauppain vaihdellessa. Nyt osotti se 93 3/8, mihin eilen oli lopetettu.

Vielä olivat syvänteet tyhjät. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Landry jätti hattunsa ja takkinsa ja raitaisessa sinitakissaan, kädet taskuissa asteli yli lattian asettuen tuolille, joita oli telegraafi-osaston edessä. Hän tutki uudelleen ohjelappunsa ja repi ne pieniksi palasiksi sekä mietiskeli päivän taistelusuunnitelmaa.