Part 14

Uutissatoa korjattiin ja se oli valtavan suuri; niin valtava, ettei sitä mikään raha voinut ostaa, ja niin vuolas, ettei mikään taito sitä voinut hallita.

Mutta Jadwin kiiruhti pois syvänteen lähettyviltä. Ei, ei. Onni oli hänen mukanaan ja hän hallitsi syvänteen vuon kuten ennenkin. Kului päivä loppuun, yö tuli ja seuraavana aamuna klo 9 liiketoverukset taas tapasivat Gretryn konttorissa. Välittäjä käänti kalpeat kasvonsa Jadwiniin sanoen: "Sain juuri vastaukset kaapelisanomiimme Liverpoolista ja Pariisista. Tarjosimmehan sinne halvemmalla kuin ennen vehnää."

"Mitä — vastasivat?"

"Eivät tarvitse", vastasi Gretry katsoen vakavasti Jadwinia silmiin.

* * * * *

Kun Laura syntymäpäiväaamunaan astui ruokailuhuoneeseen, oli Page jo siellä. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan, oli sisar jo kävelypuvussa seisoen akkunan edessä hermostuneesti hansikkaitaan vedellen.

"Mitäs on tänään, Pagie?" sanoi Laura.

"Landry tulee hakemaan minua pörssiin, jonka katselijaparvekkeella kuuluu olevan tänään jotain nähtävää. Onko Jadwin ollut kotona?"

Laura pudisti päätään sanaa sanomatta. Hänen kauhean Cresslerissä käyntinsä jälkeen ei hänen miehensä ollut ollut kotona kuin korkeintaan tunnin kaikkiaan.

"Landry sanoo", selitti Page, "että siellä on nykyisin hirveätä. La Salle kadun suurin taistelu. Onko Jadwin puhunut sinulle."

"En tiedä siitä mitään."

Hän ihmetteli, oliko Pagekin unohtanut. Huoneeseen tullessaan oli hän ensimäiseksi katsahtanut pöytäpaikkaan päin. Mutta siellä ei ollut mitään, ei edes kirjelappusta eikä kukaan ollut hänelle onnea toivottanut. Sisarenkin seuraavat sanat osottivat että tällä oli mielessä muuta kuin syntymäpäivät.

"Laura, kuule... Landry ja minä... me menemme naimisiin."

"Sepä hauskaa. Hän on kunnon poika."

"Olen iloinen, että ajattelet niin. Ennenkuin sinä menit naimisiin, tuntui minusta siltä, tuota noin, kuin sinä olisit voinut saada hänet, — jos olisit halunnut."

"Oh", huudahti Laura. "Ei Landry koskaan minua tosissaan ajatellut. Sellaista haikailua vain. Kun hän oppi sinut tuntemaan, en minä enää merkinnyt mitään."

"Me otamme kortteerin Michigan avenuen varrelta. Olemme laskeneet kaiken. Yhden palvelijan voimme pitää. Minä olen kyllä opetellut keittämään. Mutta tuossahan hän onkin."

Landry tuli kädessään kukkavihko ja makeisrasia. Hän oli niin loistava kuin sulhaspojan sopii, mutta hän näytti väsyneeltä ja hermostuneelta Hän sanoi: "Täytyy kiirehtiä, Page, minun täytyy olla aikaisemmin siellä."

"Kuinka voi Curtis?" kysyi Laura. "Miten käyvät asiat?" Landryn liike osotti kohtaloon alistumista. "En tiedä", sanoi hän. "Tuskinpa kukaan tietää. Eilen oli kova päivä, mutta kaipa me lopulta olimme voitolla. Hintaa yhä kohotimme. Jos luulivat Jadwinin kukistuneen, niin kylläpä erehtyivät. Me ihan ajoimme niitä edellämme. Mutta kun herra Gretry lähetti sanan myydä, tulivat ne takasin kuin sudet. Ne pudottivat hinnan viisi senttiä yhtä monessa minuutista ja meidän täytyi ostaa jälleen. Silloin Jadwin iski taas. Hinta oli pysäytetty dollariin viiteentoista, mutta me kohautimme sen dollariin viiteenkolmatta.."

"Mutta miten voi Curtis itse?"

"Näin hänet vain ohimennen. Kai hän terve on. Hermostunut tietysti. Mutta Gretry on aivan sairas."

"Eikö meidän ole lähdettävä?" sanoi Page. "Oletko syönyt?"

"Jo aikoja sitten. Mutta tottakin, meidän on lähdettävä, jos sinun mieli saada paikkaa. Onko mitään sanaa vietävä herra Jadwinille?"

"Hyvää onnea vain — Niin, kysykäähän, muistaako hän mikä päivä on — ei, ei sitä. Siis, onnea vain."

Kello yhdeksän tienoilla Landry ja Page pääsivät La Salle kadulle. Päivä oli vilpoisa ja kuulas. Aurinko valaisi pörssin otsikon, jonka edessä kyyhkyset lentelivät.

"Herra Cressler niitä aina ruokki", sanoi Landry. "Miesparka, hänet haudataan huomenna."

Page sulki silmänsä: "Ajatteles, kun Laura löysi hänet siten. Minä olisin varmasti kuollut."

"Miten lie", sanoi Landry. "Minusta tuntuu kuin ei hän olisi siitä kärsinyt. Olisi luullut hänen sairastuneen."

"Oh, Laura. En tunne häntä enää näinä päivinä. Hän on kuin kiveä. Hän ikäänkuin pidättää jotain hirveää. Kun hän kertoi siitä tapauksesta, oli hänen äänensä kuin jäätä. Ei kyyneltäkään. Oi, jos pääsisimme kaikki pois Chicagosta ja voisimme ottaa Jadwinln mukaamme, niin että hänestä taas tulisi sama hauska mies. Hän oli kuin isä minulle."

Landry tarttui hänen käsivarteensa heidän mennessään yli kadun ja sanoi pörssin porstuassa: "Pysy nyt kiini minussa." Portaat olivat näet aivan täynnä väkeä. Mutta Landry kertoi pyytäneensä vahtimestaria pitämään yhden paikan tyhjänä ja lähti toimittamaan Pagea sisään. Koko talo kaikui jo yhtenä huminana, vaikka kauppa ei ollutkaan alkanut. Syvänteen pyörre tuntui tänä aikana valtavampana kuin koskaan. Pagen korvissa kaikuivat outona nuo äänet: sähkötysavainten naputus, keskustelun ja huutojen sorina, puhelinkellojen kilinä. Niitä kuului kaikilta tahoilta. Syvänne alkoi kuohua ja sen ääni kuului kuin valtameren pauhu kaukaa.

Askel askeleelta sai Landry avatuksi tietä, mutta he olivat vasta päässeet puoliväliin portaita kun hän sanoi: "Ei, nyt täytyy minun mennä, Tässä on korttini, näytä sitä vahtimestarille."

"Mene pian. Älä minun takiani viivy. Kun loppuu, käy minua katsomassa. Odotan."

Landry lähti, raivasi tiensä läpi väkijoukon, heilautti hattuaan ja katosi. Kului neljännestunti ja Page ei ollut päässyt askeltakaan. Hän näki jo parvekkeen takaistuimet, mutta nekin olivat täynnä. Väkijoukon keskellä kuuli hän keskustelun paloja. Iso, valkohattuinen mies sanoi: "Onpa hän niitä ravistellut. Voitti hän tai hävisi, hyvin on tapellut." Nuori mies nyökkäsi myöntymystä ja toinen jatkoi: "Aika poika se Jadwin." — "Tänään yrittävät häntä kaataa taas." — "Kyllä kai. Mutta hän näyttää." — "Saammeko nähdä hänet?" — "Emme, ei ne suuret tule itse syvänteeseen."

Toisella puolen keskusteli kaksi naista: "Jadwin teki sisarestani rikkaan. Hän osti vähän vehnää, noin vain huvikseen ja piti niin kauan, että Jadwin kohotti hinnan nelikertaiseksi. Nyt hänellä on hieno talo ja poika matkustaa Europaan taidetta tutkimaan. Vuosi sitten oli heillä vain hänen miehensä palkka." — "Asialla on toinenkin puoli. Jos Jadwin romahtaa tänään, niin — enpä tiedä miten Filipin käy."

Ja vielä yhdestä ryhmästä kuuli hän lauseita: "Jos Gretry-Conmerse menee, niin menee Burbank mukana ja Keokukin pankki myös." — "Kyllä Jadwin selviää." — "Toivonpa totisesti. Mutta kuinka sinä pääsit irti?" — "Sanoppas se. Kyllä aikaa kuluu, ennen kuin minä vehnää ostan. Olin niitä hupsuja, jotka luottivat siihen, että Crookes se itse Äijä on, ja yhdyin hänen häntäänsä. Kyllä kai. Jadwin nylki selästäni kakstoista tuhatta. Mutta emmekö me pääsekään — hoh — gongongi! Nyt ne alkoivat. Oletkos tuollaista ääntä kuullut? Kun pääsisi näkemään."

Äkkiä kuului huutoja ja naisten kiljahduksia joukosta. "Älkää tunkeko niin." — "Takasin, takasin." — "Ei pääse, sieltä tuntevat." — "Eräs nainen pyörtyy. Eikö täällä ole poliisia?" — "Kuulkaa, hinta laski jo kolme senttiä.." — "Kun vaan Jadwin kestäisi." — "Kestää kyllä." — "Tuskin vaan."

Vihdoin tuli poliiseja. Ne avasivat tiensä ja huusivat: "Tyhjentäkää portaat! Paikat ovat täydet." Page, joka oli päässyt jo miltei yläpäähän, keksi hädissään pienen petoksen. Liehuttaen Landryn korttia huusi hän: "Minulla on lippu. Olkaa hyvä, päästäkää." — "Antakaa tietä, hänellä on kortti", sanoi muuan vahtimestari ja niin Page pääsi ylös. Vahtimestari oli saanut säilytetyksi hänen paikkansa. Se oli aivan kaiteen ääressä. Saattaessaan häntä huusi 'mies hänen korvaansa metelin takia tuskin kuuluvat sanat: "Täältä näette hyvin. Olette herra Jadwinin käly. Hurja päivä, neiti. Herra Jadwin pitää vielä puolensa."

Page istuutui paikalleen ja katseli alas syvänteeseen.

Landry oli hänestä päästyään juossut kiiruimman kautta Gretryn toimistoon. Hänen kymmenkunta toveriaan olivat jo siellä. Jadwinia ei näkynyt. Gretry tuli kalpeana.

"Mitkä ovat ohjeet?"

Landry näki Gretryn hätäisen ilmeen. Ja ennen kuin vastasi, joi tämä siemauksen jäävettä, toisen, kolmannenkin. Nyt eivät asiat olleet tolallaan, koska tyyni Gretrykin oli noin hermostunut. Vihdoin sanoi hän: "Ohjeenne ovat samat kuin eilenkin. Pitää markkinoita yllä. Ei laskea alle dollarin viidentoista. Älkää hyökätkö, jollen anna sanaa. Kukin teistä voi ostaa puoleen miljoonaan busheliin. Jos sekään ei pidä hintaa yllä, niin... tuota... jos vielä myyvät sittenkin, niin annan minä sanan. Ja pojat, pää kylmänä nyt... asioita ratkee. Pitäkää silmällä Crookesin joukkoa. He yrittävät jotain."

Miehet kiiruhtivat pörssiin. Landryn sydän sykki vakavasti, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Joka hermo oli jännityksissä. Tämä oli viime ottelu. Kestäisikö hänen päänsä kaikki ne ansat ja juonet, joita vastustajat virittelivät? Eikö nyt jo helähdä? Hän oli Vehnäsyvänteen ylälaidalla. Se oli täynnä kauppiaita. Kaikki huusivat, ei kukaan kuunnellut. Tarjouksia tehtiin jo, vaikkei aikakaan ollut. Joko alkoi? Landry ei muista kuulleensa helähdystä. Mutta äkkiä hänet siepattiin keskelle pyörrettä, joka tuhannen Niagaran voirnalla tyrskyi hänen ympärillään. Syvänne oli mielipuoli, päihtynyt. Ei kukaan tiennyt, mitä naapurinsa teki. Sen vain kaikki tunsivat, että kauan kestänyt pohja petti, pudotti, kohahti taas, häilyi. Virallinen tiedonantaja nojautui tuolinsa nojaan avuttomana. Viisari heilahteli edestakaisin kuin masto myrskyssä. Heinäkuun vehnän hintaa ei kukaan tiennyt kuin arviolta. Muutokset tapahtuivat kymmenin sentein, kaksinkymmenin viisinkin. Toisella puolen myytiin busheli 90:llä sentillä, toisella maksettiin vielä dollari viiskolmatta.

Ja yli kaiken tämän metelin näytti kuuluvan itse Vehnän vyörynä sen tullessa vuoksiaaltona Iowan ja Kalifornian maatiloilta matkallaan Itään — Europan leipäkauppoihin ja nälkäisiin suihin.

Landry tarttui erästä toveriaan käsivarresta: "Mitä tehdään? Ostin jo kaikki. Markkinat eivät ole meidän vallassamme. Eikä sanaa tule."

"En tiedä. Kaikki menee helvettiin. Nyt on vika jossain."

Silloin lähti Landry hatutta päin juoksemaan Gretryn konttoriin. Ulkotoimistossa ahdistelivat häntä sanomalehtimiehet: "Missä olette?" — "Mikä on heinäkuun vehnän hinta?" — "Voittaako Jadwin vai häviää?"

Mutta hän riuhtasi itsensä irti huutaen: "Ei tiedä kukaan. Markkinat ovat valloillaan. Helvetti irti." Hän tempasi oven auki ja säntäsi sisään huutaen: "Mitä on tehtävä? Ei ole ohjeita."

Mutta kukaan ei kuullut, Gretryn pöydän ääressä istuvista ei kukaan katsahtanutkaan häneen, Jadwin seisoi keskellä veristävin silmin. Hänen käsivarrestaan piti kiinni Gretry. Vieressä oli liikkeen vanhin konttoristi, suuren pankin johtaja ja joitakin mukana olevia liikemiehiä.

"Mutta sinä et voi", huudahti Gretry. "Se tuskin jaksamme maksaa marginaalimme. Ei ole rahaa."

"Se on vale." Ei koskaan Landry unohtanut sitä ääntä, millä Jadwin noin huusi. "Ostakaa, sanon minä. Me pääsemme kahteen dollariin ennen kahtatoista."

"Ei lähde ohjetta minulta", sanoi Gretry. "Kysy näiltä herroilta."

"Hyödytöntä", sanoi pankkiherra tyyneesti. "Kaksi päivää sitten te olitte jo menettänyt pelin."

"Kuulkaa nyt järkeä, herra Jadwin", rukoili konttoristi. "Teidän liikkeemme — —"

Jadwin tempasi Gretryn käden irti huudahtaen: "Teidän liikkeenne — raukkoja te olette olleet alun pitäen. Minä tunnen teidät. Te olette pettäneet minut. Crookes on ostanut teidät. Pois tieltä. Minä pelaan yksin nyt."

"Kuule nyt vanha veikko", yritti Gretry sanoa, mutta Jadwinin ääni soi kuin sotatorvi: "Syvänteeseen!"

"Odota... pidättäkää häntä, herrat. Hän ei tiedä mitä tekee."

"Jos ette täytä ohjeitani, niin toimin itse."

"Olet hullu, ystäväni. Etkö ymmärrä, että olet vararikossa?"

"Sitten kirottu sinä, Sam Gretry, joka petit minut pulassa." Ja hän iski välittäjää vasten silmiä. Tämä heilahti taapäin ja kasvot sävähtivät punasiksi, nyrkit puristuivat. Mutta sitten hänen kätensä laskeutuivat ja hän sanoi: "Antakaa hänen mennä. Hän on hullu."

Ja Jadwinin työntäessä estelevät miehet sivuun ja rynnätessä ulos istahti Gretry tuoliinsa, sanoen vain: "Loppu tuli." Ja hän otti paperipalan ja kirjotti siihen joitakin sanoja. "Vie tämä pörssin sihteerille", sanoi hän konttoristille.

Suoraan syvänteen pyörteeseen, voittojensa paikkaan, jossa vihollisensa riehuivat, tuli itse Suuri Härkä. Ja samassa kulki uutinen jupinana suusta suuhun. Parvekkeelta se huomattiin, teleqraafipöytäin ääressä ja vihdoin itse syvänteessäkin, jonka läpi kulki vavahdus. Sillä niin valtava oli ollut hänen pelinsä, niin suuremmoiset hänen iskunsa, että tämä pelin viimeinen veto tyrehdytti ankarimmatkin vastustajat. Itse Jadwin! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Joko oli ennenaikainen hänen tuhonsa odotus? Hetkeksi he pysähtyivät, mutta sitten tuntien takanaan uuden painon he yhtyivät suureen hyökkäykseen ja tarjosivat vehnää kaupaksi tuhansin bushelein. Ja Jadwinin seisoessa siinä keskellä myllerrystä löi tämä sadon aalto, itse Vehnän Valtameri, häntä kasvoja vasten.

Hän kuuli sen nyt, eikä hän muuta kuullut. Vehnä oli murtautunut irti hänen hallinnastaan. Kuukausia oli hän käsivarren voimalla sitä pidättänyt, mutta nyt oli se noussut valtavaksi patsaaksi, joka möyryten purkautui hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa itää kohti nälkäisten kansojen suuhun. Ja samalla tapahtui jotain hänen aivoissaan. Viime aikain hermojännitykset kokoontuivat nyt yhdeksi ankaraksi iskuksi, joka tuntui pysäyttävän koko koneiston. Vain yksi aatos kierti hirveällä voimalla huristen tuossa aivokoneistossa laulaen pelottavaa säveltään: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää."

Sokeana ja mistään välittämättömänä ponnisteli hän tätä vehnävirtaa vastaan ja seisoi kuin nälkäisten sutten ympäröimänä, pää pystyssä, luisevan vankka käsi korkealla, taisteluun vaativana ja huutaen kerran toisensa jälkeen: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Samassa hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa. Hänen miestensä pieni joukko pyyhkäistiin pois. Vain Landry Court, uskollisena viimeiseen asti pysytteli hänen rinnallaan kalpeana ja vavisten, nyyhkytysten tyrehdyttäessä kurkkua. Mutta uusi vehnävyöry tuli heitä päin ja Landry väistyi sen edestä herransa selän taa. Mutta Jadwin seisoi pystyssä päin ja puristi Landryn kättä teräksen lujasti ja toinen käsi ojolla julisti taisteluhuutoaan viimeiseen asti: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Mutta äkkiä huomasi Landry Syvänteen melun heikentyvän. Kuului ääni: "Järjestystä, herrat, järjestystä!" Mutta huudot kasvoivat taas yhä uudelleen villiksi meluksi, kunnes äkkiä kaikki vaikenivat kuin taikaiskusta. Pörssin lattialla lähellä syvännettä seisoi Kauppakamarin presidentti, varapresidentti sekä joukko johtokunnan jäseniä. Kaikki katsoivat heihin vaieten. Pienelle parvekkeelle katsojain parveketta vastapäätä oli ilmestynyt pitkä mustatakkinen mies, Kauppakamarin sihteeri, joka syvän hiljaisuuden vallitessa julisti: "Kaikki kaupanteko Gretry, Commerse ja K:nin kanssa lakkaa heti."

Tuskin oli nuo sanat kuultu, kun kohosi vehnäsyvänteestä villi voitonkiljunta. Kaadettu, kaadettu oli vihdoinkin Suuri Härkä! Kaappaus ratkennut! Jadwin kumossa! He itse pelastetut, pelastetut! Huutoja ja kiljuntaa. Hattuja lenteli ilmassa. Hulluina ilosta tanssivat miehet, syleilivät, puristelivat toistensa käsiä, huutaen ja hurraten äänensä käheiksi. Toiset vanhemmat miehet panivat vastalauseita. Huudettiin: "Hävetkää, hävetkää." — "Järjestystä!" — "Jättäkää hänet rauhaan! Hänhän on kukistunut."

Mutta riemu oli hillitön. Heitä oli niin puristettu, painettu. He olivat tunteneet liian raskaina hänen kavionsa polkemiset, sarvensa iskut. Nyt hän oli kumossa. "Jah-hah-haa. Uiii! Tuossa, maassa, hei! Hip, hip, tiikeri!"

"Jumalan tähden, tulkaa, herra Jadwin", rukoili Landry, molemmin käsin puristaen hänen käsivarttaan. Jadwin oli vaiennut. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän; painavasti nojasi hän nuoren miehen olkaa vasten. Ja he lähtivät. Kauppiaat jakautuivat heidän edestään yhäkin huutaen. Landryn oli itku kurkussa, ja kiukun kyyneleet silmissä huusi hän: "Raukat, kirotut pedot. Viikko sitten juoksitte henkenne edestä kun hän sormensa kohotti."

Mutta hänen äänensä hukkui kiljunaan, ja kun nuo kaksi astuivat syvänteestä lattialle, kuului loppuheläddys julistaen Curtis Jadwinin keinottelukauden päättyneen. Ja yli lattian ovea kohti talutti Landry hävinneen kapteeninsa. Tämä oli kuin huumaustilassa. Hän antautui johdettavaksi. Vieraat kurottuivat katsomaan ja kauppiaat, joutolaiset, sivulliset, konttoristit, juoksupojat ja reportterit kiirehtivät seuraamaan Suuren Härän viime askeleita hänen lähtiessään suurten voittojensa ja valtavan häviönsä paikalta.

Vaieten he katselivat. Syvänteeltä päin vain kuului häipyvän riemuhuudon kaiku. Mutta ovipielessä seisoi pieni, sileäkasvoinen, hienopukuinen mies, suu kuin suljettu kukkaro ja ryhti häiriintymätön kuin aina, kylmä, tyyni — Calwin Crookes itse.

Ja Jadwinin ohi kulkiessa kuuli Landry karhujohtajan sanovan: "Huutakoot nyt voimainsa takaa. He sitä eivät tehneet. Vehnä itse hänet kaati, ei sitä miesten liitto pystynyt tekemään — huutakaa nyt, hullut. Hän oli suurempi kuin paraskaan meistä."

Gongongin helähtäessä ja joukon kiiruhtaessa ovia kohti nousi Pagekin, veti pitkän henkäyksen ja painoi kätensä hehkuvia poskiaan vasten. Hän oli nähnyt kaikki, mutta ei ollut ymmärtänyt. Koko aamupäivä oli ollut yhtä humua. Hän oli katsellut miehiä, jotka kolmeen tuntiin eivät olleet tehneet muuta kuin kiljuneet ja tapelleet. Hän oli nähnyt Jadwinin tulevan ja kuullut riemuhuudot. Page ajatteli, että Jadwin oli tai tehnyt noille jotain mieleistä. Ne olivat kai ystäviä. Ja hän oli ehkä voittanut. Mutta sitten tuli tuo julistus. Mitä se merkitsi? Ja astuessaan portaita alas kuuli hän jonkun sanovan: "Se riittää hänelle."

Ehkäpä sittenkin Jadwin oli menettänyt rahaa. Hän halusi kiihkeästi tietää ja odotteli pitkän aikaa Landrya, mutta tätä ei kuuluut. Ei kai päässyt. Tämä näytti olleen hirvittävän vakava. Kyllä hän kysyisi Landrylta.

Hän palasi kotiin ja paljon jälkeen lunchin ajan astui hän ruokasaliin kysyen sisartaan, mutta hänelle ilmoitettiin, että tämä oli huoneessaan ja oli ilmoittanut päätänsä särkevän. Hän joi nopeasti suklaansa, tilasi kupin väkevää teetä ja meni sitä vieden Lauran huoneeseen. Tämä loikoi Madeira-tuolissaan kädet pään takana katsellen ulos akkunasta. Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti Pagesta jossakin suhteessa ankaralta. Jokin varmasti vaivasi häntä. Hän näytti henkilöltä, joka on pannut kaikki yhden kortin varaan ja kaikin voimin hillitsee itseään tuota ratkaisua odottaen. Page oli tiennyt, että tähän oli vaikuttimena Jadwinin täydellinen antautuminen liikeasioihin, mutta ei ollut puuttunut siihen asiaan. Hän muisti "hoitaa omat asiansa" eikä Lauralla ollut tapana huoliaan haastella. Vain kerran oli Page yrittänyt sekaantua sisarensa asioihin, mutta tulos ei ollut houkutellut uudistamaan sitä. Hän muisti hopearasiajutun.

Nyt kieltäytyi Laura juomasta teetä. Hän ei halunnut mitään. Päätä vähän särki. Tahtoi maata vain rauhasia.

"Olin tänään pörssissä."

"Näitkö Curtiksen?" kysyi Laura nopeasti.

"Kyllä hän kerran tuli sinne. Siellä oli niin kiihkeätä tänään. Ei kai siellä aina niin. Pelkään, että Jadwin hävisi aika lailla rahaa, kuulin jonkun sanovan, mutten ymmärtänyt itse. Olen kuukausia koettanut perehtyä vehnäkauppaan, kun se on Landryn ala, mutta tänään en käsittänyt mitään."

"Sanoiko Curtis tulevansa tänään kotiin?"

"En puhunut hänen kanssaan."

"Mikset?"

"Älä nyt ole lapsellinen, Laura. Et ymmärrä mikä meteli siellä oli. En koittanut saada tavata Landryakaan."

"Oliko hänellä hyvin kiire?"

"Landryllako?"

"Ei, ei vaan Curtiksella?"

"Varmasti. Kuule minä pelkään että vehnä meni alas hirveästi, ja ne sanoivat, että se merkitsee hyvin paljon Jadwinille. Eikö se merkitse, että hän menettää hyvin paljon rahaa? Ja Landry näytti niin rohkealta. Teki oikein mieli mennä sinne hänen rinnalleen."

Laura kavahti ylös kärsimättömänä ja kirkui: "Mitä huolin minä vehnästä ja tästä mielettömästä rahan kahmimisesta. Curtiksella siis näytti olevan kiire?"

"Kaikilla oli." Ja sitten hän uskalsi lisätä: "En minä niin surisi, Laura. Mieheltä tietysti menee paljon aikaa liikeasioihin. En surrut vaikka Landry ei tullut mukaani kotiin."

"Oh — Landry", mutisi Laura.

Samassa sävähti Page. "Tuo oli tarpeetonta", sanoi hän. "Ja minä sanon sinulle, Laura Jadwin, että jos sinä välittäisit vähän enemmän vehnästä, miehesi liikeasioista — jos enemmän harrastaisit hänen työtään, koettaisit syventyä hänen elämäänsä — ja — ymmärtäisit —." Page pidätti henkeään tämän rohkeutensa säikäyttämänä. Mutta samassa hän jo jatkoikin: "Ajatteles, että hän ehkä taistelee henkensä edestä siellä La Salle kadulla etkä sinä tienä siitä mitään — et tahdokaan tietää. Mitä välitän vehnästä, sanot vain. En minäkään siitä välitä sen itsensä takia, mutta kun se on Landryn alaa, hänen työtään ja oikea tai väärä —" Page hyppäsi ylös ja kädet nyrkistä punaisena kasvoiltaan sanoi: "olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni."

"Mitä asiaa —" alkoi Laura, mutta Page ei antanut keskeyttää itseään: "Ja jos hän jättäisi minut yksin joskus, niin luuletko, että minä naama pitkänä vain ajattelisin omia surujani. Hänellä on huolensa myös. Jos minun mieheni olisi taistelussa, niin luuletko, että minä mököttäisin siitä, että hän jättäisi minut kotiin; en, enpä. Minä auttaisin hänelle miekan vyölle, ja kun hän tulisi kotiin, en minä vatkuttaisi hänelle ikävääni, vaan hoitaisin hänen haavojaan ja kehottaisin häntä rohkeuteen — ja auttaisin häntä."

Ja näin sanoen Page kyyneleet silmissä ja itku kurkussa juoksi ulos huoneesta ja heitti oven kiini jälkeensä.

Lauran ensi tunne oli kiukku. Taas oli hänen nuorempi sisarensa noussut häntä mestaroimaan ja juuri tänä päivänä! Hän katseli hetken ovea kohti, sitten kohotti päänsä. Hän oli oikeassa ja Page, hänen miehensä, kaikki olivat väärässä. Häntä oli loukattu, hyljeksitty. Hän asteli muutamia kertoja yli huoneensa lattian, heittäytyi sitten sohvalle ja asetti leukansa kätensä varaan.

Hän oli nähnyt pöydällä rva Cresslerin hautajaiskutsun täksi päiväksi ja samalla oli tuo tapaus muistunut hänen mieleensä; kuinka hän sormet suun edessä huudahdusta pidättäen oli seisonut kauhun värisyttäessä hänen sydäntään, aivojaan. Yhä uudelleen oli tuon kauhean hetken vaikutus uusiintunut ja tuonut katkeran surun. Mutta päättäväisesti oli hän sen työntänyt syrjään, tärkeämpää oli hänellä aatoksissa. Kaikki, kuolemakin saivat väistyä, kun hänen rakkautensa oli kokeella. Elämä ja kuolema olivat vähäpätöisiä. Rakkaus vain oli olemasta; sortukoon hänen miehensä liikeasiat; mitä se merkitsi, kun vain rakkaus kohosi voittoisana taistelusta? Ja taas hän ajatteli vain itseään ja miestään. Päivä kului, mutta tätä ei kuulunut eikä hän sanaakaan lähettänyt.

Vaikka olikin kiire, oli tämä syntymäpäivä — vaikka menettikin miljoonia. Kun olisi edes lähettänyt jonkun mitättömän lahjan tai vaikka paperilappusen. Mutta eihän päivä ollut vielä mennyt Curtis tietysti Valmisti jotain yllätystä. Hänhän tiesi, mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut unohtaa. Ja olihan hän luvannut tämän illan, — "jos hän rakasti."

Laura oli käskenyt valmistaa aterian kello kahdeksaksi. He söisivät sen kahden. Koko meluisa maailma olisi siitä suljettu. Hän halusi pitää hänet kokonaan itsellään, ja hän oli oleva kaunis — loistava, vastustamaton. Ja hän saisi sen miehen jalkainsa juureen, ihan omakseen ja panisi hänet lupaamaan, vannomaan lopettavansa sen kadun taistelun, koska se oli niin monasti hänet riistänyt. Syvänteen pyörre ei enää saisi häntä temmatuksi rakkauden valloilta.

Kyllä hän, Laura, oli kärsinyt, hän oli tuntenut hyljeksityn naisen nöyryytyksen. Mutta se oli päättyvä nyt. Hänen ylpeyttään ei enää tultaisi loukkaamaan, hänen rakkauttaan ei enää hyljeksittäisi.

Mutta iltapäivä kului ja ilta läheni. Ei sanaakaan Jadwinilta. Huolimatta huolestumisestaan matki Laura yhä uudelleen sanoja: "Hän antaa janan hän antaa sanan."