Part 15

Kello neljä hän alkoi pukeutua. Koskaan ei hän ollut huolekkaammin, loistavammin kukaan huolitellut. Ei nyt ollut mitään teatteriosaa. Nyt oli hän itse, Laura Jadwin. Mutta silti oli mitä tärkeintä valita oikea puku ja saada se sopimaan. Hänen pukunsa, joka jätti käsivarret ja taulan paljaaksi, oli yhtenä mustain helpeitten välkkyvänä värinänä hänen astuessaan. Mustan tukan kiehkuroissa oli kaksi suurta helmikoristetta ja kaulassa timanttinauha. Olalla kimppu Jacqueminot ruusuja, hehkupunahia.

Kuudelta hän jo lähetti palvelustytön pois. Hetken seisoi hän yksin peilin edessä eikä hän voinut pidättää hymyä eikä pään ylvästä kohautusta. Kaikki, mitä hänessä naista oli, komeili nyt kauneutensa tietoisuudessa. Antaa nyt kadun taistelumelskeen kaikua, antaa syvänteen mylviä, Eeva oli vallitseva, Venus saava riemuvoiton.

Nuo Amerikan naiset, nuo toiset, jotka antoivat liike-elämän tyystin viedä heidän miehensä ja alentuivat heille tungettuihin julmiin oloihin sekä tyytyivät siihen, että saivat myrskyjen ja päivätyön uuvuttaman raunion luokseen, väsyneen ruumiiltaan ja sielultaan — kuinka hän säälikään heitä. He eivät olleet niin loistavat kuin hän eivätkä kyenneet kutsumaan miehiään luokseen. Mutta hän, Laura, oli kaunis. Ja se oli voimaa. Hän tunsi taistelijan ylpeyttä tämän koetellessa aseitaan. Ja tänä iltana oli hänen kauneutensa loistavampi kuin konsanaan. Hän tunsi olevansa vastustamaton. Ja Curtis oli tuleva, Rakkautensa pantilla oli hän luvannut, ja rakkaudellaan oli Laura voittava.

Mutta samalla kohosi hänen sielunsa syvimmistä onkaloista epäilyn ensi värinä, soi se kieli, jota Page oli koskettanut. Rakkauttako hän todella ajoi takaa vaiko itserakkautta? Oliko tämä tittelikään paras tapa hänen voittaa takasin miehensä — tämä, kauneuden näyttely, pukuparaati? Itse, itse! Oliko hän ollut itsekäs alun pitäen? Oliko hän todellakaan harrastanut miehensä työtä? "Olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni." Tämäkö oli tie? Eikö tämä ollut ainoa tie? Mitä jos tarvittiin muuta miehen takasin voittamiseksi? Kerran oli hän jo sanonut, että naisen rakkaus oli enemmän antaumus kuin Voitto. Oliko hän tämän mukaan elämänsä järjestänyt? Uskoiko hän edes siihen nyt? Mihin oli tämä julma itsensä palvominen hänet vienyt?

Hämärästi alkoi Laura Jadwin aavistaa uutta elämän ymmärrystä. Mutta se ei ennättäisi seljetä täksi iltaa. Nainen hänessä oli liian monimutkainen ja kypsä muokkaantuakseen äkillisessä kumouksessa. Mutta niin varmasti kuin uusi päivä koittaa, oli se uusi alkanut hänessä rakentua. Tähän asti oli hän sanonut, että oli kaksi Lauraa. Nyt tunsi hän kolmannen _kohoavan_ ja uhkaavan niitä kahta tarkotuksella. Mutta tänä iltana mitä olikaan hän? Vain nainen, heikko, tunnehyrskyn vallassa ja astumassa kuten luuli elämänsä juuren kriisiin.

Mutta aika kului. Laura meni kirjastoon muka lukeakseen. Eihän hän nyt voinut miestään kuudelta odottaa. Päivä oli saattanut olla tärkeä, kuten Page oli viitannut. Curtis voi myöhästyä, mutta hän oli tuleva. "Jos minua rakastat —". — Mutta tunnin kuluttua vaelsi hän huonetta edestakasin huulet puristettuna yhteen ja hehkuvin poskin. Hän oli yhä yksin tänä päivänään eikä toinen ollut edes sanaa lähettänyt. Hetken hän ajatteli, että ehkä miehensä oli suuressa onnettomuudessa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen. Minuutit matelivat edelleen. Ei kuulunut kärryjen kolinaa, ei askeleita. Talo oli tänä keskikesän iltana aivan hiljaa kuin metsälampi. Vain lehtipoikain huuto kuului sivummalta. Taasko hän jäisi unhoon? Ja tämä oli suurin koe! Tämä ilta oli ratkaiseva hänen elämänsä — rakkausko vai ei? "Ja hän tiesi sen", huudahti nainen kärsimättömänä. "Hän ei ole voinut unohtaa.."

Kun kello löi seitsemän, pysähtyi Laura jäykkänä keskelle huonetta. Hänen tuskansa poltti tulena. Koko naisen intohimo värisytt:i häntä. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Eikä tämä ollut ainoa kerta. Kaikki viime aikain nöyryytykset tulivat hänen mieleensä. — Mutta äkkiä käänti hän päätään kuullakseen. "Vihdoinkin", huudahti hän. Askeleet kuuluivat eteisestä ja palvelija oli menossa vastaan.

"Sano, että minä olen kirjastossa", huusi hän tälle.

Hän katsahti vielä kerran kuvastimeen, pyyhkäsi nopein sormin tukkaansa, painalti kädellä otsaansa tyyntyäkseen ja istahti syvään tuoliin lieden ääreen selin oveen. Hän kuuli toisen tulevan, mutta ei käännähtänyt. Askeleet pysähtyivät lähelle. Hetken hiljaisuus. Sitten Laura laskien kirjan helmaansa kääntyi hiljaa.

"Monta onnellista syntymäpäivää", toivotti Sheldon Corthell, ojentaen kimpun syvänsinisiä orvokkeja.

Leimuavin silmin karkasi Laura ylös. "Te", huohotti hän, "tekö?"

Taiteilija hymyili: "Minä lähden huomenna, ainaiseksi. Tulin sanomaan hyvästi ja toivottamaan onnea syntymäpäiville."

"Ja te muistitte. Minun piti tietää, että te muistaisitte."

Jadwin oli unohtanut ja tämä oli muistanut. Mullistus oli valtava. Se kuristi kurkkua ja kierti kyyneleet silmiin. "Ah, te muistitte, te muistitte", huusi hän ojentaen molemmat kätensä. Tämä tarttui niihin: "Aina olen muistanut."

"Ette ymmärrä", sanoi Laura päätään pudistaen. "Ette ymmärrä."

"Kyllä, uskokaa minua. Minä ymmärrän teitä paremmin kuin itse itseänne ymmärrätte."

Laura kiljasi: "Miksi sitten jätitte minut — kun ymmärsitte? Miksi lähditte käskystäni? Miksi ette pakottanut minua rakastamaan itseänne? Miksi ette opettanut minua itseäni ymmärtämään?" Hän painoi käsin rintaansa ja kun toinen yritti astua häntä kohti, sanoi hän sopertavin sanoin: "Älkää koskeko minuun. Se on myöhäistä."

"Ei ole myöhäistä. Kuulkaa."

"Miksette ollut kyllin mies ymmärtääksenne naisen heikkoutta? Nyt voitte vain kiduttaa minua. Minä vihaan teitä."

"Te rakastatte minua", huusi mies kiihkeästi ja ennenkuin Laura ennätti huomatakaan, oli hän toisen käsissä suu suuta vasten ja tämä suuteli hänen hartioitaan ja kaulaansa.

"Sinä rakastat minua", huusi mies.

"Pakota minut rakastamaan itseäsi. Saata minut uskomaan."

"Etkö tiedä, kuinka olen rakastanut sinua? Heti alusta asti. Rakkauteni on ollut elämäni, kuolemani, iloni ja katkeruuteni. Olen aina ollut sinun, kalliini. Ja nyt olen sinut vihdoin löytänyt emmekä me enää eroa.."

"Älä, minä rukoilen. Olen heikko nyt. Sana vain ja voisin unohtaa kaikki."

"Ja minä sanon sen sanan ja sinun sydämmesi vastaa ja sinä unohdat elosi onnettomuuden —"

"Älä, älä", alkoi hän, mutta samassa hän antautui: "Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua."

"Unohda onnettomuutesi, unohda suuri erehdyksemme. Muista vain, että me rakastamme toisiamme."

"Älä anna minun muuta ajatella. Pakota minut unohtamaan kaikki, mitä on ollut tätä ennen. Ja jos kerrankaan muistan, niin tapan sinut näillä käsilläni. En tiedä mitä sanon. Olen mieletön." Samassa vetäytyi hän erilleen tuosta miehestä ja tuijotti häneen avoammottavin silmin.

"Ette ole vielä sanonut, miksi olette täällä?"

"Minä olen täällä viedäkseni sinut pois ja antaakseni koko elämäni, että unohtaisit koskaan olleesikaan onneton."

"Etkä koskaan jätä minua, et koskaan?"

"En koskaan."

Laura vetäytyi taapäin ja katseli huonetta näkemättömin silmin ja revellen pukunsa poimuja sekä puhuen hennolla lapsenäänellä: "Minä pelkään olla yksin. Minä kuolen."

"Et koskaan tule olemaan yksin. Ja tämä on minunkin syntymäpäiväni. Olen uudestisyntynyt tänään."

Laura tarttui hänen käsivarteensa ja kuiski: "Ja sinä rakastat minua aina, Sheldon? Kaikesta sydämmestäsi? Sheldon, kaikesta sielustasi ja voimastasi?"

Kyyneleet silmissä sanoi Corthell: "Jumala armahtakoon sitä, mikä sinut on tähän saattanut."

Ja kuin vastauksena heidän ajatukseensa kuului ulkoa kärryjen jyrinä asfaltilla ja rautakavioiden kopse.

"Miehesikö?" kysyi Corthell äkkiä katsahtaen Lauran sekottuneeseen tukkaan ja rutistuneisiin kukkiin. "Miehesikö?"

"Miehenikö — en tiedä." Hän katseli taas näkemättömin silmin. "Missä on mieheni? Minulla ei ole miestä. Sinä saatoit minut muistamaan." Ja tuskassa huusi hän: "Sinä muistutit minulle. Minä vihaan sinua."

Nopeasti suuteli mies häntä ja sanoi: "Tulen huomenna illalla taas. Oletko silloin valmis tulemaan mukanani?"

"Valmis? Kyllä, tulemaan mihin vain."

Mies kuuli askelten kaiun ja sanoi: "Hyvästi siis. Jumala siunatkoon sinua. Huomiseen." Ja niin hän meni. Ulko-ovi painui hiljaa kiinni.

Oliko hän tullut takasin? Laura kääntyi, tuntiessaan vedon läpi kirjastohuoneen. Samalla veti epävarma käsi oviverhon sivuun, Jadwin, hänen miehensä, seisoi siinä, silmät syvällä päässä, kasvot kalman kalpeina, kädet väristen. Hän seisoi kauan katsoen, vihdoin sopertivat hänen huulensa: "Tyttöni... kulta."

Laura nousi ja astui häntä kohti, sydän jyskyttäen ja kyynelten virratessa kasvoja pitkin.

"Mieheni, minun mieheni."

Yhdessä he astuivat sohvan ääreen ja vaipuivat sille, pitäen kiinni toisistaan, väristen ja pelokkaina kuin lapset yöllä.

"Tyttöni", kuiski Jadwin. "Kultani, on pimeä, pimeä. Jotain tapahtui... En muista." hän tavotti päätään kädellään. "En muista hyvin; mutta on pimeä — hieman."

"Pimeä on", vastasi Laura hiljaa. "Pimeä, pimeä. Jotain tapahtui. Minä en saa muistaa."

He eivät enää puhuneet. Kului pitkä aika. Yhdessä istuivat Curtis Jadwin ja hänen vaimonsa suuressa, komeassa huoneessa, vaieten ja vapisten, nimittämättömäin kauhujen vallassa, hapuillen pimeässä.

Ja heidän siinä istuessaan, toisistaan kiinni pidellen, kohosi valittava huuto kadulta, ja kaupungin läpi tähtien ja avaran taivaankannen alla kuului: "Extra! Suuren vehnäkaappauksen sortuminen! Curtis Jadwinin kukistus!"

Loppuluku.

Ilta oli märkä ja sumuinen. Koko päivän oli järveltä tuullut ja kun Laura ja Jadwin tulivat autioon kirjastoon, satoi rankasti. Heidän askeleensa kajahtelivat oudosti katottomalla lattialla. Laura sanoi: "Annahan tänne matkalaukku. Istu tuolle laatikolle. Oletko väsynyt? Pane hattu päähäsi, täällä vetää, huonekalut ja uutimet ovat poissa."

"Ei hätää tyttöseni. Joko ajuri tuli?"

"Ei vielä. Etkö ole väsynyt? Vastahan olet viikon ollut jalkeilla. Muista mitä lääkäri sanoi —"

"Minulla oli hyvä hoitajatar", sanoi mies sivellen vaimonsa kättä. "Minä olen kunnossa, mutta sinun täytyy olla väsynyt, Laura. Ethän ollut jättänyt huonetta yöllä etkä päivällä."

Laura pudisti päätään kuin haluten siirtyä muuhun asiaan. Hän sanoi laatikolle istahtaen: "Ihmettelenpä miltä Länsi tuntuu. Luuletko, että tulen siitä pitämään, Curtis?"

"Kyllä se oudolta tulee tuntumaan", sanoi tämä varottavasti päätään pudistaen. "Kovaa aluksi, pelkään mä."

Laura nauroi miltei halveksuvasti: "Kovaako! Nyt?" Hän tarttui miehensä käteen ja kohotti sen poskeaan vasten.

"Sinunhan pitäisi vihata minua", alkoi mies. "Minähän olen sinua loukannut ja vihdoin saattanut —"

Mutta Laura pani hansikoidun kätensä hänen suulleen, huudahtaen: "Seis! Sinähän olet tuottanut minulle elämäni suurimman onnen." Ja hän lisäsi ajatellen: "Antaumuksen sain, en voittoa, ja antautumalla minä voitin."

"Mitä, en kuullut", sanoi Jadwin.

"Ei mitään. Maailma on edessämme. Tämä suuri talo ja elämämme siinä oli vain ohimenevä tapaus."

"Ei ole jälellä muuta kuin seinät. Mitähän näissä laatikoissa on?"

"Leimana on: kirjoja ja verhoja."

"Kukahan ne osti? Luulin että talon ostaja olisi nekin ottanut. Halvalla meni kaikki, ja Thetis päällisiksi, hittovie. Mutta hyvä on ollakseni, helpompi." Hän katsoi kelloaan. "Pitäisihän sen jo tulla."

"Mutta minullahan on kirje New Yorkista", sanoi Laura. "Minä luen, jos haluat."

Jadwin sytytti sikarin ja Laura luki Pagelta tulleen kirjeen, jossa tämä kertoili näkemiään. Siinä selitti Page myös täti Wessin ilmoittaneen, että heidän sopisi asettua siihen taloon, jossa asuivat Chicagoon muutettuaan. Ja hän kirjoittaa heidän palaavan kolmen viikon kuluttua ja Landryn asettuvan rautatiealalle. "Hän puhuu aina Jadwinista ja sanoo, että hän on nero, maan suurin rahamies, ja että hän olisi voittanut, jos eivät kaikki olisi kääntyneet häntä vastaan sinä päivänä. Hän sanoo, että Jadwin on ollut kuin isä hänelle, jalomielisin mies mitä tuntee —"

"Loruja", sanoi Jadwin viiksiään vedellen. "Mitä muuta?"

"Hauska, ettei Gretry kukistunut, vaikka paljon menettikin. Landry sanoo, että kahdeksantoista välitysIiikettä meni kumoon —"

"Ja niin edelleen", sanoi Laura. "Lopuksi kertovat nähneensä Corthellin matkalla Europaan."

"Corthell — se taiteilijanulkki. Mitä hänestä tulikaan?"

"Hänhän meni — minähän kerroin kaikki." Hän yritti kääntyä poispäin, mutta Jadwin sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä muistan — en muista mitään muuta kuin, että olen syypää kaikkeen. Minä ymmärrän nyt paremmin kuin koskaan. Me aloimme oikein, mutta jouduimme sitten pois tolalta. Mutta sitten olemme käyneet suurten muutosten läpi ja alamme uudestaan... Nyt tuli ajuri, luulen ma."

Heidän kokoillessaan tavaroitaan sanoi Jadwin: "Hoh, eipä ole palvelijoita kaikkea kantamassa ja ovia avaamassa ja vuokrakärryt ovat vaunujen tilalla."

"Mitä merkitsee kaikki tuo nyt minulle!"

Kun Jadwin tarttui oven ripaan, laskikin hän laukkunsa maahan ja otti vaimoaan vyötäisiltä kiinni. Tämä tarttui hänen kaulaansa ja katsoi häntä syvästi silmiin. Sitten he suutelivat.

Heidän ajurissa istuessaan sanoi Jadwin: "Katso nyt viimeisen kerran taloa."

Mutta Laura ei halunnut katsoa. "Minä katson sinua vain", sanoi hän, "ja tulevaisuuteemme, joka on oleva onnellisempi kuin menneet vuodet."

Jadwin ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja he ajoivat läpi kaupungin uutta elämää kohti. Yksi vaihe heidän elämästään oli mennyt. Suuri kaappaus oli takanapäin onnettomuuksineen. Pienempiä sortumisia oli sitä suurta romahdusta seurannut. Tärkeä pankki oli lopettanut maksunsa ja sadat tallettajat olivat menettäneet rahansa. Koko raha-asiain tila oli muuttunut. Raha oli "hukassa" taas, krediitti kireä. Puhuttiin huonoista ajoista. Mutta Laura ei sallinut pitää miestään syyllisenä; hän oli niin kärsinyt. Hän kertaili tämän sanoja: "Vehnä kaappasi minut, en minä sitä."

Ja kaikki nuo miljoonabushelit vehnää olivat menneet nyt. Vehnä, joka oli tappanut Cresslerin, joka oli nielaissut Jadwinin omaisuuden ja riistänyt hänen miehensä taas syvänteen pyörteisiin, oli retkeillyt vastustamattomana tietään Lännestä Itään jättiläisvirtana, joka jätti jälkeensä kuolemaa ja hävitystä, mutta kuljetti elämää ja menestystä Europan kaupungeille.

Hetkiseksi tuli Lauraan ahdistava tunne, hän kysyi itseltään, mitä merkitsivät nuo kysynnän ja tarjonnan lait, jotka maailmaa hallitsivat. Miksei tämä Kansain Hallitsija päässyt kansojen luo tehtäväänsä täyttämään ilman tällaisia kärsimyksiä, kurjuutta? — Hän ei tiennyt. Mutta siinä miettiessään alkoi hän tunnustella seutua, jonka läpi juuri ajoivat. Sama paikka, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen! Hän katsahti mieheensä, mutta tämä tutki juuri rautatietaulukkoa. Hiljaa kääntyi Laura, kohotti kuomun taka-akkunan verhoa ja näki korkeat konttorirakennukset, joissakin vielä tulet akkunoissa ja perällä kohosi synkkä otsikko.

Se oli hänen viimeinen vaikutelmansa nyt päättyvästä elämänsä vaiheesta; korkeat, harmaat konttorirakennukset, sade, valon kajastus pilvissä ja tätä vasten Kauppakamarin, pörssitalon musta jyhkeä rakennus, joka sakein silmin kuin sfinksi tuijotti häneen äänettömänä ilman elämän merkkiä pimeänä iltana valuvan sateen varjopilven läpi.