Part 13

Viikkoa myöhemmin myi Jadwin Pariisissa valtavan määrän käteisvehnää dollarilla kuudellakymmenellä sentillä bushelin. Ulkomaille meni kuinka paljon tahansa, hinnasta ei väliä. Ja Chicagon pörssissä hallitsi Jadwin täydelleen; kaikki pysähtyi, kun hän kätensä kohotti, ja kaikki lennähti vauhtiin, kun hän päällään nyökkäsi. Hän ei aina voinut rikkauttaan laskeakaan tästä kaappauksesta tuleva voitto oli yli kaksikymmentä, ehkä lähes viisikymmentä mijoonaa dollaria. Vastustajain leiristä ei kuulunut murahdustakaan.

"Sam", sanoi Jadwin välittäjälleen. "Nyt ei mikään voi minua pidättää. Ne pitävät tätä suurena, mutta se on vasta alkutunnustelua. Nyt näytetään mikä mies Curtis Jadwin oikein on. Minä siirrän tämän tempun kesään. Minä ostan heinäkuun viljat."

"Nyt olet hullu", sanoi välittäjä.

"Hullu?" huuti Jadwin hypäten jaloilleen. "Mitä tarkotat, Sam? Älä sano sitä sanaa minusta. Minä ostan heinäkuun vehnän. Luuletko, että minä jättäisin kesken, juuri kun olen päässyt alkuun? Hullu olisin, jos eroaisin, vaikka pääsisinkin, ja hinta nousee kahteen dollariin." Hän iski nyrkillään polveensa. "Sanon kahteen dollariin, kuuletko?"

"Satotietoja alkaa tulla kesäsuussa." Gretryn ääni oli varottava. "Hinta on nyt niin korkea, että lukuisat farmarit kylvävät enemmän kuin ennen. Ajattele että tästä tulee ennätyssato."

"Kyllä minä tiedän. Olen laskenut itse."

"Sitten olet itse isä-jumala."

"En pidä tuollaisesta leikistä. Puhu sellaisista Crookesille. Mutta se sato — katsos nyt." Ja pari tuntia Jadwin selitteli ja todisteli ja näytteli tilastoja ja raportteja, osottaakseen olevansa oikeassa. Mutta Gretry pudisti päätään ja sanoi tyyneesti: "Olet tehnyt suuren tempun. Ja minä olin monasti väärässä viime vuonna. Mutta nyt olemme jumalauta rajalla. Vehnä on nyt puolessatoista dollarissa. Jos kohotat sen kahteen —"

"Se kohoo itse."

"— Jos kohotat sen kahteen, on se huipussaan ja pienikin potku pudottaa sen nurinniskoin alas. Tyydy siihen, mitä olet saanut. Päätä toukokuun kauppasi ja lopeta. Vaikka hinta nyt vähän tipahtaisikin, niin kyllä sinä taskusi paikkaat. Mutta heinäkuuhun lykkääminen on varma turmio. Olen ehkä joskus erehtynyt, nyt en. Jo eilen jotkut uskalsivat nousta tätä kaappaustasi vastaan. Ne myyvät yhä ja jos ne myyvät kaikki, ratkeat sinä. Olet saanut ne säikäytetyiksi, siksi pidättyvät. Mutta ne odottavat nyt saavansa vehnää farmareilta, kun korjuu alkaa, ja sitä on nyt yli maan kasvamassa."

"Pelkäät, Sam. Olet pelännyt alusta asti. Etkö näe."

"Näen farmarein kaikkialla kasvattavan vehnää. Sinähän taistelet itse maata vastaan."

"No, vaikka sitäkin. Onhan meillä lehdet. Pannaan ne varottamaan liiasta vehnän viljelyksestä."

"Ja sitten toinen seikka", sanoi Gretry. "Sinun pitäisi olla vuoteessa paraikaa. Hermosihan ovat ihan lopussa. Et nuku yhtään. Ja kun joku meistä koittaa vastustaa sinua, niin auta armias. Jos haluat pysyä tässä pelissä, täytyy sinun olla kunnossa. Mene lääkäriin."

"Roskaa", sanoi Jadwin. "Ei minulla ole aikaa mennä lääkäriin. Eikä minua mikään vaivaa."

Eikö? Samana yönä, ensimäisenä neljästä, jonka hän nukkui kotonaan, hän luki kellon lyövän neljä ja teki saman kysymyksen itselleen. Ei, kunnossa hän ei ollut ja yhä pahempi uhkasi. Hautakouristus hänen päässään oli nyt miltei yhtämittainen ja vähäkin kävely pani hänet huohottamaan. Ja väliin tuntui pyörrytys kuin menisi hän elevaattorissa alaspäin huimaa kyytiä. Vain La Salle kadulla ja Gretryn toimistossa hän saattoi unohtaa nämä oireet. Tuskaisat olivat pitkät yksinäiset yöt, jolloin hän laski, kuinka pian taas voisi ottaa bromia. Hänen ruumiissaan oli outo tunne ja väliin käsivartensa tuntuivat paisuvan jättimäisiksi. Hän lykkäsi lääkärissä käynnin tuonnemmaksi selittäen itselleen, ettei ole aikaa, mutta oikea syy oli se, ettei hän uskaltanut kuulla lääkäriltä totuutta. Alkoiko hänen järkensä pettää? Mikä onnettomuus uhkaa? — Ja aina vain soi korvissa sana: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää — vehnää." Ja aamulla nousi hän uuvuksissa, tylsänä. Hiipi Gretryn toimistoon, kuuli gongongin helähtävän ja syvänteen myllerryksen alkavan. Ja samassa järjestyivät hänen henkensä voimat taas, hermot vetäytyivät vireeseen. Niin hän tunsi toimivansa kuin sokean vaiston vallassa. Arvioimiskyky petti hänet usein. Umpimähkäisiä määräyksiä ja ohjeita tuli annettua. Mutta kultasiipinen onnetar oli yhä hänen seurassaan.

Toukokuu läheni loppuaan, sen 25—30 päivinä hän myi heinäkuun vehnää Gretryn vastalauseesta huolimatta. Hän oli niin rikos, ettei mikään näyttänyt häneen pystyvän. Joka päivä kasvoi hänen voittonsa ja mitä enemmän Jadwin näki sortuneita keinottelijoita ympärillään, sitä enemmän hän halveksi ihmisluontoa. Muutamat sortuneista ottivat kohtalonsa jylhän huolettomasti tai keveän iloisesti, mutta useimmat alentuivat ja nöyrtyivät, niin että Jadwin joutui itsekontrollin rajoille. Mitä enemmän nämä matelivat, sitä kireämmin hän ruuviaan puristi. Väliin hän heltyi ja myi vehnää jollekin onnettomalle, niin että tämä pääsi tappioitta, mutta lopulla hänen sydämensä kovettui ja hän otti voittonsa kuten Bourbonit veronsa kuin synnynnäisenä oikeutena. Ja koulumuistojen lomasta pujahti hänen mieleensä puheenparsi, jota hän väliin lyhyesti naurahtaen käytti, kun tuli puhe pelin uhreista: "Vae victis — voi voitetuita."

Vaimoaan tapasi hän harvoin. Aamiaista väliin söivät yhdessä, päivällistä useammin. Jadwinin elämä oli nyt käynyt niin säännöttömäksi ja hänen lyhyet lepohetkensä niin kalliiksi ja hän itse niin helposti häiriintyväksi, että hän asui talonsa eri osassa. Lauran elämästä hän ei tiennyt mitään. Tämä ei enää valittanut yksinäisyyttään. Olipa iloinenkin, vaikka se tuotti Jadwinille huolta. Läpi pörssin melunkin saattoi hän aavistaa, etteivät Lauran asiat olleet oikein. Kerran hän jo koittikin murtautua irti La Salle kadulta ja palata vanhaan elämäntapaan, mutta seuraukset olivat niin tuhoisat, että hänen täytyi pysyä siellä.

"Vehnäkaappaus", huudahti hän vaimolleen, "Vehnä on kaapannut minut. On kuin pitäisi sutta korvista, paha on pitää, mutta pahempi olisi laskea irti."

Mutta liike-elämän vilinässä ei Jadwin voinut käsittää, kuinka onneton Laura oli. Sen illan jälkeen siellä taidesalissa, kun Gretry oli vienyt hänen miehensä, oli hän herännyt näkemään, kuinka tyhjä elämänsä oli. Corthellin oli hän karkottanut. Jadwin oli temmattu pois. Tämä oli kehottanut häntä menemään maalle, mutta hän ei lähtenyt. Ja nähdessään miehensä tilan, hän onnettomuutta aavistaen halusi olla tämän rinnalla silloin. Ensin hän sai aikansa kulumaan suunnittelemalla kesäpukujaan ja ajelemalla puistossa, kunnes täällä joka pensas oli hänelle väsyttävän tuttu. Sitten aikoi hän harrastaa vanhoja kirjoja ja harvinaisia painoksia, ostellen niitä huutokaupoista ja antikvariaateista, mutta pian kyllästyi hän siihen. Rahaa oli hänen käytettävänään niin paljon, että hänen tarvitsi vain lausua toivomus, niin se jo täyttyi. Tämä ihan tuhosi harrastuksen ja jännityksen. Pukunsa ja hevosensa sekä ajopelinsä, joita hän osteli rajattomasti, täyttivät kaikki paikat, mutta hänellä ei ollut niistä iloa. Ja usein hän venyttelihe sohvallaan sanoen itselleen: "Kuinka tyhjää ja typerää on kaikki."

Edessään ei ollut mitään toivoa. Päivät olivat toisensa kaltaiset. Tuttavuuksia ei hän juuri ollut solminut. Korskea tapansa ei ollut omiaan ihmisiä lähentämään. Yksin hän istui iltansa lukien tai kuunnellen pimeässä järven kohinaa. Ja hän ajatteli miehiä, joita oli tavannut ja näiden rakkautta. Ensimäinen oli ollut hänen opettajansa, jumaluusopin ylioppilas, joka oli houkutellut häntä Kiinaan lähetyssaarnaajaksi. Sitten oli ollut nuori lakimies — "Worcester kauntin lahjakkain mies" — joka otti hänet ajelulle vuokrarattailla ja lähetti hänelle novelleja (joita hän ei lukenut) ja kirjotti hänen tukastaan ja silmistään huonoja runoja. Sitten muuan nuori luutnantti, joka rakastui häneen hänen käydessään Bostonin tädin luona. Tämä antoi hänelle kuvansa sotilaspuvussa ja lauloi kitaran säestyksellä lemmenlauluja.

Chicagossa sitten innostuva Landry Court, jota hän ei ollut ottanut vakavasti, mutta suloista oli kuitenkin ollut tuntea tämän koko elämän riippuvan hänen päännyökkäyksestään. Ja vihdoin Corthell ja Jadwin, taiteilija ja liikemies. Hän muisti Corthellin tyynen, kärsivällisen rakkauden ennen hänen avioliittoaan. Tämä siitä tuskin puhui, mutta hän tunsi sen joka paikassa. Ja hänen pienet huomionosotuksensa sattuivat juuri paikalleen, tulivat silloin kuin niitä tarvittiin. Milloin vain hän oli tätä tarvinnut ja oikukkaasti kääntynyt hänen puoleensa, niin oli tämä ollut juuri sen hetken varalta valmiina. Vuosikausia muisti tämä hänen toivomuksensa ja tunsi hänen makunsa. Ei koskaan hämmästynyt, oli aina varullaan. Ja pani liikkeelle toisen ajatus- ja puhekyvyn. Tuo mies oli saattanut hänet yhteyteen kaiken miellyttävän kanssa.

Ja hän oli lähettänyt hänet pois ja hän oli mennyt nurisematta. Ja oli palannut yhtä lojaalina kuin ennenkin, hiljaisena, miellyttävänä, rakkautensa vain syventyneenä, ja astunut hänen seuralaisekseen silloin, kun hän oli kaikkein enimmin yksin. Nyt oli hän ajanut hänet pois ja tällä kertaa ikuiseksi. Suuren lemmen ovi oli suljettu. Laura järjesti tukkaansa hermostunein sormin.

Ja vihdoin oli tullut Jadwin, hänen miehensä. Laura nousi, meni akkunan ääreen sekä seisoi kauan katsellen pimeään. Oli hiljainen yö. Joitakin vaunuvaloja näkyi puistossa kuin tulikärpäsiä. Valkeita pukuja häämötti ja kuului kaukaista naurua. Kuutamoisella järvellä näkyi joitakin laivatulia. Talo oli hiljainen. Hän oli yksin koko kerroksessa. Oli lukenut kaikki kirjansa. Myöhäistä mennä ulos, aikaista levolle. Hän oli virkeä, toimihaluinen. Hän laskeutui taidesaliin ja soitteli uruilla Bachia, Palestrinaa, ja Stuineria hetken. Heitti sen sanoen: "Miksi tätä tyhmää musiikkia?" Hän kutsui palvelijan ja kysyi: "Onko herra Jadwin tullut?"

"Hra Gretry soitti juuri, ettei herra Jadwin tule kotiin tänä yönä.."

Kun palvelija oli mennyt, seisoi hän kädet nyrkissä keskellä lattiaa, pää pystyssä, silmät hehkuen. Hänen huulensa mutisivat samoja tavuja. Äkkiä valtasi hänet huolettoman kapinoimisen henki, hän teki päättävän liikkeen, meni kirjastoon, avasi kirjotuspöydän ja kirjotti lyhyen lipun osottaen sen Taidetaloon Michigan avenuen varrella. "Käske lähetti tänne", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hänen soitettuaan.

Hän katseli kirjettä. Päänsä humisi. Hänestä tuntui kuin olisi hän ottanut askeleen paikkaan, josta voi nähdä pelottavan ja kauniin, tutkimattoman maan. Laura asteli huonettaan, painaen käsillään sydämmensä kohtaa. Hän oli kiihtynyt, posket hehkuivat, hurja eloisuus täytti hänet ja silmissä loisti raivoisa ilo.

Samassa astui lähettipoika ovelle isossa univormussaan. Laura ojensi hänelle kirjeen ja rahan sekä käski odottamaan vastausta. Nyt ei ollut aika epäröidä. Oliko tyhjempää ja turhempaa elämää kuin hänen? Poika lähti. Oliko uusi elämä alkava hänelle huomenna? Mutta äkkiä hän huudahtikin, kun pojan askeleet alkoivat poistua: "Seis! Tule takasin." Kun poika tuli, sanoi hän: "Anna kirje tänne. Rahan saat pitää. Ei tarvitse mennä."

Pojan mentyä luki hän kirjeensä eikä tuntenut sitä omakseen. Aina tämän miehen tuttavuuden alusta asti oli Laura häneen nähden toiminut mielijohteiden varassa. Kuinka kauan hän saisi hallituksi tällaiset mielijohteet? Hän repi kirjeen palasiksi ja poltti palat.

Seuraavina viikkoina oli hänen tuskansa yhä kiihtynyt. Tuo lähettämättömän kirjeen juttu antoi hänen aavistaa, mitä hän voisi mielijohteen vallassa tehdä. Hän säikähti. Ja vielä kerran päätti hän turvautua mieheensä. "Missä on mieheni?" huusi hän yksin huoneessaan. "Hän on minun; minä olen hänen. Mikään ei saa viedä häntä minulta, ei saa riistää minua häneltä."

Seuraavana sunnuntaina oli Jadwin valvotun yön jälkeen nukahtanut hieman aamupäivällä. Nyt istui hän tupakkahuoneessaan nojatuolissa yritellen lukea. Hänen vaimonsa tuli huoneeseen ja alkoi käännellä kalenterin lehtiä. Lopuksi kohotti hän yhden esille sanoen: "Curtis."

"Mikäs on, tyttöseni?"

"Mäetkö tuon päivämäärän? Kesäkuun kolmastoista? Tiedätkö mikä se on?"

Ällistyneenä sanoi mies: "En — en tiedä."

Laura kirjotti jotain numeron alla olevalle muistiliuskalle ja ojensi sen miehelleen, joka luki ääneensä: "Laura Jadwinin syntymäpäivä. Totta tosiaan. Enkä minä hölmö muistanut. En voi nykyisin muistaa mitään."

"Mutta nyt sinä muistat? Et saa unohtaa. Sinä iltana alkaa uusi elämä. Saat nähdä. Minä järjestän. Ja sinä rakastat sitten minua niin, ettei raha eikä mikään voi sinua viedä minulta. Kesäkuun koImastoista on minun päiväni. Päivän saat toimillesi aikaa, mutta kuudesta olet minun." Hän tarttui miehensä käsiin sa polvistui hänen eteensä. "Se päivä on minun, jos rakastat minua. Ymmärrätkö rakkaani? Sinä tulet kello kuusi, vaikka La Salle katu palaisi poroksi ja kaikki miljoonabushelisi vehnää sen mukana, sinä tulet etkä ajattele mitään muuta kuin minua. Se ilta on minun. Mutta minä en muistuta toista kertaa enkä puhu siitä asiasta. Mutta sinä tulet, _jos rakastat minua_... Ymmärrätkö mitä tarkotan? Älä sano mitään. Siitä ei puhuta enempää. Älä lupaa. Sinä kuulit mitä sanoin, siinä kaikki. Nyt puhutaan muusta. Oletko äskettäin tavannut herra Cressleriä?"

"En ole tavannut Charlieta kuukauteen. Missähän hän onkaan?"

"Minä luulon hänen olleen sairaana. Täti on ihan huolissaan hänen takiansa."

"Mikä häntä vaivaa?"

"Ei tätikään tiedä. Hän ei ole vuoteella, mutta ei käy toimillaankaan. Hän kuuluu laihtuvan päivä päivältä."

"Mitähän", sanoi Jadwin, "jos menisimme sinne tänä iltana? Tai kutsutaanko ne tänne? Olemme olleet yksissä siitä saakka, kun tulin Chicagoon. Mennään sinne tänään."

"Ei mennä", sanoi Laura. "Sinun täytyy nyt levätä yksi päivä ja nukkua, jos voit. Minä soitan sinne huomenna."

"Taitaa olla niin. Pitää koittaa nukkua. Ja Samkin tulee tänne viideltä. Tuo joitakin rautatieherroja. Paljon touhua. Ja, Laura, tämä on viimeinen tempaus. Kuukauden tai viimeistään viiden viikon päästä olen lopettanut tämän kaupan ja sitten me vietämme hauskoja päiviä loppuelämämme, kultaseni. Mutta nyt koitan levähtää."

Laura asetti tyynyt hänen päänsä alle, veti uutimet akkunoihin ja meni ulos sulkien oven hiljaa jälkeensä. Ja kun hän puolen tunnin kuluttua livahti sisään katsomaan, oli Curtis unessa, vihdoinkin! Väsyneet silmät olivat kiinni ja Voimakas käsi pään alla. Kauan katseli Laura häntä ja hiipi sitten taas hiljaa ulos kyyneleet silmäripsissä.

Mutta Laura ei soittanut Cresslerille seuraavana päivänä eikä seuraavanakaan. Kolme päivää meni häneltä pikku hommissa kotona. Mutta torstaina, aurinkoisena päivänä, soitti hän aikaisin iltapäivällä:

"Mitä kuuluu, täti? Tulen teille lunchille, jos sopii."

"Kiitos. Charlie on ennallaan. Ukko parka on kai ollut liian ahkera. Tule pois ilahuttamaan häntäkin. Minä pistäyn Vähän kaupungilla, muita ole kuin kotonasi, jos en ole vielä tullut. Minä vien ukon maalle ihan heti ja häihin liput. Kuinka voi miehesi?"

"Kyllä hän hyvin voi. Väsynyt on."

"Sen ymmärtää kyllä. Mitä te kaikella sillä rahalla teette? Hehän kertovat, että Curtis on tehnyt miljoonia viime kuukausina. Eräs sanoi että tämä vehnäkauppa on suurin mitä La Salle kadulla on koskaan tapahtunut. Sano hänelle terveisiä. Ja tule niin pian kuin pääset."

Tuntia myöhemmin pysähtyi Lauran valjakko Cresslerin talon eteen, siitä hyppäsi pieni lakeija apinan kaltaisena ja seisoi portaiden vieressä. Laura käski tulla noutamaan kello kolme ja juoksi ylös portaita. Palvelija, joka tuli vastaan tomutusliina päässään ja tomuttaja kädessään, ilmoitti ettei rouva ollut vielä tullut.

Laura riisui hatun ja hansikkaat ja astui sisään esihuoneeseen. Sen seinillä oli teräspiirroksia seitsenkymmenluvulta, hyllyillä kiinalaisporsliineja ja kaikenlaista pientä sälyä. Uunin marmorireunustalla oli pronssikello. Vanhanmallinen piano oli seinänvierellä ja Laura istahti sen ääreen soittamaan. "Mefisto-valssia", jota oli opetellut sen jälkeen kun Corthell soitti sen uruilla hänelle. Sitten nousi hän, sulki pianon ja astui kirjastoon, jossa rva Cressler piti runoteokset. Hämmästyksekseen huomasi Laura hra Cresslerin istuman siellä nojatuolista häneen selin.

"En tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Laura ja laski kätensä tämän käsivarrelle. Mutta Cressler oli kuollut ja kun Laura kosketti häntä, tipahti hänen päänsä olkaa vasten ja ohimosta tuli näkyviin pieni luodin reikä.

10.

Charles Cresslerin itsemurha tapahtui kesäkuun kymmenentenä päivänä ja tarina siitä, sekä väritetty kuvaus, kuinka Cressler ei ollut voinut vastustaa kiusausta, tuli Jadwinin silmiin seuraavan päivän aamuna. Hän oli Gretryn kanssa tämän toimistossa ja näytti uutinen pimittäneen koko auringon valon, joka niin täytenä virtasi leveästä akkunasta sisään. Sanattomina tuijottivat miehet toisiinsa.

"Herra Jumala", voihki Jadwin. "Hän oli Crookesin mukana emmekä me tienneet. Minä olen tappanut hänet, Sam. On kuin olisin sen pistoolin itse ojentanut." Hän polki jalkaa ja takoi nyrkillä otsaansa.

"Herra Jumala — Charlie — paras ystäväni. Sam, minä tulen hulluksi."

"Rauhotuhan nyt", sanoi välittäjä, "Meidän täytyy tänään pysyä kunnossa. Ajatellaan Charlieta myöhemmin. Nyt on... liikeaika. Mathewson & Knight ovat pyytäneet meiltä välilainaa kaksikymmentä tuhatta."

"Oh, se voi odottaa iltapäivään. En voi nyt puhua liikeasioista. Ajatteles rouva Cressleriä!"

"Ei", sanoi pörssimies tyyneesti. "Asiat eivät voi odottaa. Tällaisiin täytyy vastata heti."

Jadwin sanoi: "Puhut niinkuin pelkäisit minun sortuvan minä hetkenä tahansa."

Gretry ei vastannut vähään aikaan. Sitten sanoi hän esimiestään silmiin katsoen: "Sinä näit, kuinka vapaasti ne myivät eilen. Meidän on ostettava, ostettava yhä pitääksemme pintaa ylhäällä. Kaikki viittaa valtavaan satoon. Tässä lehdessä sanotaan, että Dakotoissa on kylvetty kuustoista miljoonaa eekkeriä, joka lisättynä talvivehnäseutuihin tekee neljäkymmentä kolme miljonaa eli lähes neljä miljonaa eekkeriä enemmän kuin viime vuonna."

"Mitä vielä. Kaksi kolmannesta tuosta viljasta ei idä ja Europa ottaa kaikki. Me panemme miehemme ostamaan vielä miljoonan, ostamaan niin paljon kuin ne toiset voivat myydä. Ne pitää ostaa tyhjiksi."

"Siihen tarvitaan aika lailla rahaa", sanoi välittäjä. "Enemmän kuin mitä meillä on tänä aamuna. Parasta on ostaa mitä tarjotaan ja pitää tasalla markkinoita. Sinä hetkenä kun Karhut tarjoavat meille emmekä me osta, silloin alkavat ne kaataa sitä päällemme junalastittain ja silloin hinta ratkee."

"Mahdammeko saada tänään kaupaksi paljonkin?" kysyi Jadwin. Oli käynyt elinkysymykseksi myydä pois varastoja, joiden vuokra ja vakuutus nielivät pelottavia summia. Siksi olivat he ottaneet tavaksi antaa ostomääräyksiä kauppa-ajan loppupuolella, ja kun pinta niiden vaikutuksesta nousi, myydä äkkiä ennenkuin se ennätti laskea. Niin että voidakseen myydä bushelin täytyi ostaa kaksi.

"Enpä tiedä", vastasi Gretry Jadwinin kysymykseen. "Suoraan sanoen en luule voivamme myydä paljoa. Ne eivät enää näy pelkäävän meitä kuten ennen. Uusi sato niitä rohkasee. Näkyvät jo korjaavan eloa joissakin paikoin. Nyt ne saavat ostaa vehnää farmareilta. Hallituksen raportti osottaa, että sato tulee hyvä."

"Eipä niinkään, vähän yli 86."

"Onpa siinäkin sen verran että pudotti hinnan dollariin kahteenkymmeneen. Ja äsken olimme puolessatoista."

"Ja kymmenen päivän sisään olemme kahdessa dollarissa."

"Tiedätkö miten ovat raha-asiamme? Tätä heinäkuun kauppaa ylläpitämään tarvitaan kaikki liikenevät rahat. Paperilla on voittomme miljoonissa. Meillä on kymmeniä miljoonia busheleita vehnää, jonka arvo on toista dollaria busheli, mutta jos emme saa sitä kaupaksi, niin mitä hyvää siitä on — ja sen pitäminen maksaa meille kuusi tuhatta dollaria päivässä. Mistä tulevat rahat? Et näy ymmärtävän, että me olemme aika pulassa." Ja osottaen ylöspäin syvänteen lattiaa kohti jatkoi hän: "Sinä hetkenä kun emme voi antaa pojillemme ostomääräyksiä, nielee syvänne meidät."

"Mutta me ostamme", huusi Jadwin hammastensa välistä. "Minä näytän niille. Tässä on rahaa: sinä sähkötät Pariisiin tarjoten kaksi miljonaa kahdeksalla sentillä alle markkinain; ja Liverpooliin antaen samoin kaksi pennyä alennusta. Ja lisäksi minulla lienee tässä kaupungissa vähän maaperää, joka on jonkun arvoista."

"Aiotko kiinnittää osia maistasi?"

"En, vaan kaikki ja heti. Jos olemme pulassa, eivät puolinaishommat riitä. Tänään kello kolme on meillä Illinois Trustissa enemmän rahaa kuin mitä voit käyttää ja huomisaamuna minä survasen noita syvänteen nautoja, niin että luulevat veturin puskeneen. Vai myisivät minut pulaan? Mutta minäpä näytän niille, Sam Gretry. Minä nostan vehnän niin korkealle, ettei Englannin Pankkikaan saisi sitä laskemaan ja ennenkuin ne pääsevät heräämään, myyn koko pitkän linjamme ja voitolla. Tähän asti on leikitelty. Nyt aletaan tehdä businessta."

Gretry ei vastannut. Sanoi vain hetken kuluttua: "Saadaan nähdä, mitä siitä koituu."

"Minä menen nyt Illinois Trustiin", sanoi Jadwin ottaen hattunsa. "Pojille sanotaan, että tänään on vain kannatettava markkinoita. Jos paljon tarjotaan vehnää, niin on kai sitä ostettava. Ei ole laskettava alle dollarin kahdenkymmenen. Kun palaan, niin laaditaan ne kaapelisanomat."

Sinä päivänä Jadwin toteutti niin kiivaasti uhkaavansa ohjelman. Hän otti joka maakappaleeseensa niin suuren kiinnityksen kuin se ikinä kesti. Hän kiinnitti vanhan talonsakin Michigan avenuen varrella ja homesteadinsa North State kadulla. Nyt oli iskettävä iso isku, sen hän tunsi, koottava yhteen koko raskas tykistö. Vielä ei ollut yksikään hänen pörssiliikkeensä epäonnistunut. Hän tiesi ettei tämäkään. Onnetar, kultasiipinen, edelleen liiteli hänen vierellään. Ja kiinnitystensä lisäksi hän kirjotti joukon promissorivekseleitä verottaen vankan luottonsa äärimmilleen. Kootessaan sotakassaa ei mikään summa ollut liian suuri eikä mikään erä liian pieni. Hän varusti etuvartiot ja reservit kuntoon sekä yhdisti ne päärintaman kanssa yhdeksi valtavaksi hyökkäyskiilaksi.

Tullessaan Gretryn toimistoon näki hän Harguksen tavallisella paikallaan ja sai äkkiä päähänpiston. Hän kutsui miehen sivuun ja sanoi: "Hargus, haluatteko sijottaa rahanne hyvää korkoa vastaan. Antakaa minulle satatuhatta kymmenen korolla!"

Mutta Hargus katsoi häneen epäluuloisesti ja sanoi: "En minä lainaa rahojani."

"Hupsu, saatte viisitoista prosenttia."

"En lainaa", sanoi mies ja meni.

Yhden lähteen oli Jadwin jättänyt käyttämättä, vaimonsa rahat. Mutta olikin varma voitostaan, ei Jadwin jonkunlaisessa ylpeydentunnossa halunnut kajota vaimonsa omaisuuteen. Mutia koko hänen oma omaisuutensa oli vaakalaudalla. Tämä oli viimeinen taistelu, valtava yritys, hyökkäys kootuin voimin ja voitonvarmuus väreili Jadwinin mielessä hänen kierrellessään sinä yhdentenätoista päivänä. Jackson, Adams ja La Salle kaduilla.

Mutta hän tiesi vaarankin, ja kun hän samana päivänä sattui joutumaan likelle syvännettä, hämmästyi hänkin sitä myllerrystä, jonka kaiku kuului laajalti sen uuden lumivyöryn, _vehnän_ alkaessa virrata Illinoisin ja Iowan farmeilta, Kansasin ja Nebraskan rancheilta ja koko Keski-Länneltä yhtenä suurena vuoksiaaltona tulvien yhä paisuvana Kansain Ravitsijana edelleen, ylemmä. Syvänteessä jo kieppuivat sen ensi pyörteet ja hetkeksi kohosi hänen ajatuksiin aavistus: Mitä ovat nuo huitovat pörssin miehet? Ei hän niitä vastaan taistellut, hän tappeli tätä Uutis-Satoa vastaan, vehnää vastaan, itseään Maata vastaan — kuten Gretry oli sanonut. Mitä olivat nuo hajalliset farmarisatamäärät, jotka korkean hinnan tähden viljelivät niin paljon vehnää? Mitä he merkitsivät? Vehnä kasvoi, kasvoi totellen kysynnän ja tarjonnan suuria lakeja. Hän oli uhmaten noussut näitä lakeja vastaan ja herättänyt jättiläisen. Hän oli virittänyt vaivasen inhimillisen ansansa Luomakunnan eteen ja maaäiti itse tuntien hämähäkin seitin, jonka ihmismäkäräinen oli punonut, hieroi nyt silmiään ja ponnahutti voimaansa murskatakseen sen röyhkeilijän, joka oli uhannut häiritä sen tasasta kulkua.