Part 3

_Ismael_ (jääden seisomaan Agneksen istuessa seinäpenkillä.) Älä revittyä sydäntä paikkaa. Makeat simat ja kielesi hunaja ei ole lääkettä minulle, sillä minun rakkauteni on ristille lyöty. Koko Valpurin-yön ja Valpurin-päivän olen minä istunut pimeässä kopissa rautatelkien takana ja nähnyt pahan hengen. Se oli musta, siniset siivet sen harteilla lepatti ja vyöllä oli käyrät viikattimet. Se tuli kuin rosvo ja kavioilla ruhtoi maahan. Sitten — — se veti terävin kynsin selkärankaa pitkin edes ja takaisin — — se irvisti hampain. Ja sen naama oli kirkkoherran naama. Ja sinä — —

_Agnes_ (kauhistuneena). Se oli painajaisunta, ei valveilla nähty!

_Ismael_ (melkein huutaen). Se oli helvetin ruhtinas. Ja sinä itse! Sinä vieressä hekotit ja nauroit — —

_Agnes_ (nousee). Älä — — älä, älä jatka!

_Ismael_ Älä kiellä! Sen näin — — olit pahan hengen portto ja aljo! Ja minä olin uhriteuras — — (Astuu Agnesta kohti.)

_Agnes_ (paeten taka-alalle kauhussa). Kristuksen tähden! Hän on mielipuoli — —

_Ismael_ (lysähtää penkille). Minä olen kiusattu poika, jonka ytimistä lemmenjuomia keitellään. (Jää tuijottamaan eteensä.)

_I teini_ (taustalta). Paapelin pappi ja Patseepa! (Melua. Pari kolme kiveä heitetään peräseinään ja yksi niistä särkee ikkunan.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Elias Kålk_ tulee oikealta melun vielä kuuluessa, mutta vähitellen hiljetessä.

_Agnes_ (itku kurkussa). Ne heittivät kivillä seinään ja ikkunankin rikki!

_Elias Kålk_ (puoliksi itsekseen). Minä aavistan: ne nousevat meitä vastaan kaikki. Tämä on vasta kielten myrkkyisten kähinä — — (Yltyen raivoon.) Mutta — sen vannon, te ulkokullatut — omaan myrkkyynne pitää teidän kuoleman.

_Agnes_ Minä pelkään — — minä pelkään. Isma on kuin vainaja kalvas. Sen on silmissä syytös! Ja sinulla — — sinä vannot kuolemaa.

_Elias Kålk_ (lempeästi). Sinä heikkouskoinen! Ymmärrä, tyttö, sinut tahdon pitää. Minä tahdon elää! Siksi on taistelu tarpeen. Ja sinä, sinä rauhassa emännöitse. Ennenkuin on yö, on ympäri hiljaisuus ja riemu meillä. Tule, sinut askareillesi saatan.

_Agnes_ (kuiskaten). Lupaa minulle: mitä ikänä pyytää Isma, salli hänelle. (Poistuvat oikealle.)

_Ismael_ (kavahtaa seisaalleen, katsellen pelokkaana ympärilleen ). He kuiskivat täällä — — he kiertävät varkain. (Istuutuu jälleen rahille. Vaitiolo.) On kuin olisi kiirastorstai-ilta. Niin on raskaan äänetöntä. Ei rukki pyöri, ei mylly käy, ei kierrä mikään ratas, ettei lisääntyisi Kristuksen piina. (Joutuu tuskaan, käsiään ojentaen.) Ja älköön kiertäkö konsaan, ettei liikahtaisi tuskien lähde minun rinnassani.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Taneli Öhrn_ tulee vasemmalla, kurkkailtuaan ympärilleen lähestyy Ismaelia.

_Ismael_ (ponnahtaa pystyyn, huomaamatta vielä Öhrniä) Minun tuskaini verinen lähde! Se oli päilyvä kerran — — nyt on se verinen kuoppa ja rannalla rutaa.

_Taneli Öhrn_ (koskettaa Ismaelia olkaan). Missä on pappi?

_Ismael_ (äkkiä). Mene pois minun tyköäni; syyttömästi minä pimeässä istuin. Minä lähden täältä. (Aikoo Öhrnin ohi.)

_Taneli Öhrn_ (painaa Ismaelia rahille istumaan). Soh-soh, syyttömästi ihan. Herrat sen tekivät. Minä olen ystävä paras. Kukas sinulle kirkkoväärtiltä hankki luvan kapineita myödä? Oletko sen jo papille sanonut?

_Ismael_ Miksi pitää minun se kirkkoherralle sanoman? En uskalla sanoa! — — Se on helvetin kuningas — — se ruhtoo ja silpoo — — (Yhä kauhistuneempana.) Tai äitini roviolle lyöttää!

_Taneli Öhrn_ Sanottavaksi sen tahtoo äitisikin. Ja poika, älä totuutta pelkää. Eikös ole sitä äitisi alati opettanut?

_Ismael_ (kirkastuen). Niin, et peljätä saa, vaan totuutta pitää sinun puhuman — —. Niin on sanonut äiti — —

_Taneli Öhrn_ Niin on sanonut — — ja sinuun, poika, pappi ei hevillä koske, kun saa kuulla, mitä olet sukua.

_Ismael_ (itsekseen, valoisasti). Nyt tunnen tien. Niinkuin Jumala sanat antaa, niin tahdon haastaa.

_Taneli Öhrn_ (liikehtien ja käsiään hykerrellen). Satanim — — satanim — —

KYMMENES KOHTAUS.

_Elias Kålk_ tulee oikealta.

_Taneli Öhrn_ (kumarrellen). Kunnian herra, nöyrimmästi — —

_Elias Kålk_ (mennen nojatuoliin). Asioitako?

_Taneli Öhrn_ Tulin kirkkoväärtin kautta, ja siellä seisoi suolapatsaana neitsyt Geila, ja nurkasta nurkkaan mittasi kirkkoväärti lattiaa. Löi viimein romuluisen nyrkkinsä pöytään ja lähti sonnustautumaan — luulen — vieraisille — — häh-häh — —

_Elias Kålk_ kääntyy Ismaelin puoleen.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Kirkkoväärti _Laukkus_ tulee seuraavan repliikin aikana vasemmalta. Hän on vanhus, hiuksilta karkea hakoniska ja harmaa. Harmaa on myös leukaperiä kiertävä parta. Mutta ylähuulessa ei ole partaa lainkaan, joten leveä ohuthuulinen suu ja jykevä leuka tulevat ilmeikkäästi näkyviin. Ruumiiltaan hän on jykevä. Puku talonpoikainen. — Hän astuu pari askelta keskemmälle. Mutta kun ei Kålk katsahdakaan tulijaan, jää hän paikalleen uhkaavana seisomaan.

_Elias Kålk_ (Ismaelille). Niin, kuolema ei liene tällä viikolla käynyt taloja. Mutta mitä on sairautta ollut, siitä nyt olisi sinun tieto annettava.

_Ismael_ (jääden se isälleen). Viime Valpurin-aamuna varhain täältä pois temmattiin Maalina Laurintytär, vanha vaimo, joka halusi sielunsa lunastukseksi viimeistä rippiä ja Pyhää ehtoollista, mutta ei saanut, koska kirkkoherra vietti Valpurin-juhlaa.

_Elias Kålk_ (kavahtaa seisalleen, mutta hillitsee itsensä ja istuutuu jälleen, lyhyesti). Mitä muuta?

_Ismael_ Jere, riivattu, on ennestäänkin raivokkaampi. Väänsi toissapäivänä hoitajan käden, joka ojensi luukusta ruokaa — — väänsi sen sijoiltaan. Ja sitten — — se on yötä päivää henkien riivaama, huutaa useasti kirkkoherran nimeä ja manaa (ikäänkuin omana syytöksenään singoten) iankaikkiseen kadotukseen.

_Elias Kålk_ Se pitää lyötämän rautoihin ja kytkettämän seinään kiinni.

_Ismael_ Minun äitini on sairaana valvoskellut. Mutta kun möin nikkaroimani kapistukset — — kirkkoväärtin luvalla — —

_Elias Kålk_ Kirkkoväärtin luvalla?

_Laukkus_ (jäykästi). Niin, minun luvallani.

_Ismael_ Ja ostin prinssin keltaisia tippoja ja pyysin kirkkoväärtin emännältä rieskaleipää, on vaiva lievittynyt.

_Elias Kålk_ Etkö tietänyt, että minun käskystäni olisi Taneli-herra antanut lääkkeet?

_Ismael_ (katsoen Öhrniin). Sitä en tietänyt. (Siirtyy seuraavan keskustelun aikana lähelle ulko-ovea.)

_Taneli Öhrn_ (johon Kålk katsoo kysyvästi). Ei ole ollut sellaista tapana näihin asti.

_Elias Kålk_ Se on ja on oleva tapana. Armollisen kuninkaamme asetukset tässä suhteessa olen lukenut köyhäinhuoneen hoitajalle ja teille, kirkkoväärti. Tonttiäyreillä ja kolehtituloilla on kaikkinainen ylläpito ja hoito annettava vaivaisille. Mutta — se teidän on tiedettävä — kerjuu, ihmisen alennus ja häpeä, kuin myöskin kaupustelu on ankarasti kielletty. Kirkkoväärti on sallinut kerjuuta omassa talossaan ja antanut lupia, jotka kuuluvat yksin kirkkoherralle.

_Laukkus_ (järeästi). Ei ole tämän pitäjän yhteinen kansa nostanut vielä ketään kirkkoherrakseen.

_Elias Kålk_ (katsoo kummastuneena). Tämä on öykkärin kieltä! Te tiedätte, että tuomiokapitulin virkakirjan ovat pitäjän miehet vanhan kristillisen tavan mukaan oikeaksi tunnustaneet.

_Laukkus_ Niin tekivät siinä uskossa, että naimisliiton kautta olisi jatkuva meidän keskuudessamme vaikuttanut pappissuku. Mutta pianpa paljasti karvansa Ilves-Kolkin poika: Petti nuoruudenkihlattunsa ja potki talostaan kuin kulkukoiran.

_Elias Kålk_ (ylpeästi). Talonpoika ei ole minun sydämeni herra.

_Laukkus_ Mutta meillä on tapa, että vasta sitten on pappi oikeaksi kirkkoherraksemme tunnustettu, kun kirkkoväärti ja kuudennusmiehet ovat hänet kättä lyömällä ja Pyhän kolminaisuuden nimeen keskuuteemme ottaneet. Minä olen kirkkoväärti ja kuudennusmiehistä vanhin, mutta en ole kuorissa Elias Kålkille kättäni tarjonnut. Eikä ole anottukaan.

_Elias Kålk_ (nousten jäntevästä paikaltaan). Eikä anota vastakaan, vaan hengen ruoska minun kädessäni on teidät nöyryyttävä.

_Laukkus_ Oikein. Ruoska oli isäsikin herruuden merkki. Niin istukin istuimellasi, istu kuin ruhtinas koreissa vaatteissa vääryyden kukkulalla. Mutta tiedä: kohta riepoitamme sinut istuimeltasi alas! Rikoksen ryönää on kertynytkin jo karpio täyteen.

_Elias Kålk_ (hurjistuu, mittaa pitkin askelin huonetta oikealle ja sieltä jälleen vasemmalle). Vai niin! Niinkö mittaa talonpoika minun henkeäni karpiolla ja kapalla. (Tulee Ismaelin eteen, töykeästi.) Mitä seisot, poika, täällä?

_Ismael_ (sanoja haparoiden). Piti pyytämäni — — huomispäiväksi äitiäni Pyhälle ehtoolliselle — —

_Elias Kålk_ (lyhyesti). Siitä puhun erikseen äitisi kanssa. (Öhrnille.) Vie poika kotiin ja katso, että minun tahtoni talossa tapahtuu.

_Taneli Öhrn_ (kumarrellen). Lähdetään, lähdetään. (Teeskennellen liikutusta.) Nöyrät terveiseni rakkaalle tyttärelleni, neitsyt Agnekselle — — hehheh.

_Elias Kålk_ Mene. (Tulee Laukkuksen eteen; rintaansa lyöden.) Tämä kestää. Käykää kiinni miestä rinnuksiin.

_Laukkus_ Polvesta polveen ovat tämän pitäjän papit saarnanneet Valpurin saatanan-messuja vastaan. Sinä renttuilit mukana.

_Elias Kålk_ Ovat saarnanneet, mutta turhaan. Minä, minä astun juhlijain joukkoon ja puhdistan heidän menonsa. Minä tahdon näyttää teille, te riemulle saidat, että taivaan perillisten pitää jo täällä ajassa heleästi riemuitseman.

_Laukkus_ Muille tuomiota, itsellesi evankeliumia.

_Elias Kålk_ Evankeliumi on vain nöyrille luotu — Muuten: Viime Valpurin-yönä ainoastaan teinit ja eräät aateliset junkkarit herättivät pahennusta. Mitä muuta?

_Laukkus_ (astuu ulko-ovelle, sinkoo sieltä hetken vaitiolon jälkeen). Olet huorintekijä! Se riittää.

_Elias Kålk_ (harvakseen, kylmästi). Ja riitti keskustelu. Nyt alkaa teko. Huomisaamuna astuessanne kirkkoväärtin penkkiin olette näkevä, että paavillinen epäjumalan kuva, Neitsyt Maarian kuva, jonka eteen ukot ja akat kumarrellen ja niiaten uhrilahjoja kantavat, on poissa — —

_Laukkus_ Se kuva on kansalle pyhä!

_Elias Kålk_ Tänä iltana minä sen murskaan. Niin on paavillinen villitys lopussa. Samoin myöskin kaikki taikurit ja noidat joutuvat oitis tilille minun edessäni. Ja varokaa astumasta tielleni, sillä maallinen esivalta, kuninkaan vouti, on minun rinnallani.

_Laukkus_ Herrojen huovit eivät ole ennenkään meidän niskojamme taivuttaneet. (Lähtee vasemmalle.)

_Elias Kålk_ (Laukkuksen jälkeen). Mutta ovat taittaneet!

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Agnes_ (tulee oikealta, rientäen Kålkin luo). Kuulin kaikki — — Minne minä menen ja minne minä vaivun!

_Elias Kålk_ (painaa Agneksen hurjana syliinsä). Minun syliini vaivu. Mitä tuimempi pään päällä helle ja salama, sitä huimempi vereni kierto. (Suutelee.) Hullunruohoa syönyt olen sinun parmailtasi — — joka yö tulen hullummaksi. (Vähän loitoten, hellästi.) Ja joka päivä tulet minulle kalliimmaksi.

_Agnes_ Miksi he vainoovat meitä!

_Elias Kålk_ Minä voitan heidät. Ja tiedä. Kun sitten anteeksiantoni virran heidän ylitsensä vuodatan, silloin sinut kaikkien kuullen kuulutan vaimokseni. Eikä kukaan ole sinua vähäksyvä.

KOLMASTOISTA KOHTAUS

_Leena_ tulee vasemmalta.

_Leena_ (ovelta, ankarasti). Kielletäänkö minua astumasta Herran armopöytään?

(Agnes väistyy oikeanpuoliselle ovelle.)

_Elias Kålk_ (kävelee oikealle etualalle, kärsimättömänä puuskahtaen ). Täällä ollaanko markkinoilla! (Agnekselle.) Hae viittani tänne, lähden voudin luo.

(Agnes poistuu oikealle.)

_Leena_ Vai tehdäänkö minulle kuin tehtiin Maalina Laurintyttärelle?

_Elias Kålk_ Vaimo! Noidat naulitsevat itsellensä tuomion. Siksi on sinulta ollut kiellettynä jo ennen minua Pyhä ehtoollinen.

(Agnes tuo Kålkin viitan ja hatun ja auttaa viittaa hänen harteillensa.)

_Leena_ (Kålkin itseänsä hitaasti vaatehtiessa). Ei ollut minulla maksaa viinirahoja kirkon säkkiin, siksi se minulta kiellettiin. Nyt on köyhälläkin ropo, vieläpä äyrinlantti lukkarille kouraan.

_Elias Kålk_ Myönnän sinulle armonvälineet vasta sitten, jos tutkinto osoittaa sinut syyttömäksi noituuteen.

_Leena_ (kamalan raivoisasti). Voi teitänne, herjaajat! Eikö ole sinulla, Kolkin poika, jo kylliksi päälläsi rikosta. Sinä murhasit poikani sielun ja oman rippilapsesi veit Herran ehtoollisella huoruuteen.

(Agnes pakenee pois oikealle.)

_Elias Kålk_ Lähde pois, ettet enempi Herran kalkkia häpäise!

_Leena_ Syljen minä sinun kalkkiisi, sioille heitän minä sinun öylättisi. Itse olet ne tahrannut.

_Elias Kålk_ Oma suusi ryöhää julki, ettäs olet noita ja noidista kamalin!

_Leena_ Mutta tiedätkö, kenen sielun sinä murhasit? — Et tietävän näy — — Miesparka ja raiska, nyt sen kuulet: Oman veljesi löit! Hoh — — jokos vapiset? Niin, se poika on sinun isäsi äpärä — — äpärä, ja sitä sinä tallaat. Vieläkös jatkat?

_Elias Kålk_ (painettuaan hatun päähänsä, polkaisten jalkaa). Ja vaikka tuot ympäri pitäjää Kålkin äpärät kaikki, nyt tieltä pois!

(Leena poistuu vasemmalle.)

(Elias Kålk syöksyy ovea kohti, muita kääntyy vielä katsomaan näyttämölle kuin Agnesta etsien. Sitten poistuu vasemmalle.)

Väliverho.

Kolmas näytös.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. On helluntain aatto ja aamupäivä. Mutta köyhäinhuoneen tuvassa on valaistus koleata kuin kellarissa, sillä ikkuna-aukoista ja räppänästä tulee sisään vain pilvisen päivän valo. Kuitenkin: joskus kun aurinko pääsee paistamaan pilvien lomitse, valahtaa sisään täysi keväisen auringon tulva.

Vasemmalla pöydän luona, joka nyt on päittäin seinäpenkkiä vastassa, istuu meluava joukko: pöydän takana _Taneli Öhrn_ ja pitkin penkkiä muutama _teini_ ja _veijari_. Pöydällä on tinapullo, tuoppi ja muutamia tinaisia kannuja.

Peräseinän luona, aivan rangaistuskopin oven luona, kyyröttää jakkaralla _Ismael_, istuu liikahtamatta ja nojaa kuin nukkunut päätään kopin oveen.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_II teini_ (joka istuu seinäpenkillä, kääntyy kannua nostaen I teinin puoleen humalaisen tavoin kangerrellen.) Kuulepas, sinä suupaltti Ruutpaltin poika, humautapas taas vähän löylyä sinne ylimmäiseen akanahuoneesees, jottas sillä kurin sitä ylenpalttista ruumenta ja törkyä siellä vähän kuivattaisit.

_I teini_ (loilottaen). He-he, viinapuuhun hirtettynä Korpin Jussi roikkuu, alas maahan mulkoilee ja tuuliss', pilviss' koikkuu — — he-heh — —

_II teini_ Minä olen suora — — ja selvä kuin talikynttilä, mutta Ruutpaltin poika on humalassa.

_I teini_ (loiskauttaa itsensä penkin yli seisaalleen). Tämä poika on kirkkaassa latinassa! Mutta Hazazelin nimeen: veljellemme Taneli Öhrnille, joka kumppaninsa viinapuunsa ja viikunapuunsa alle kutsunut on, nyt juodaan kunnian ja kiitoksen malja. (Nostaen kannua.) Heh, naturalia medica!

_Taneli Öhrn_ (kaikkien juotua). Ja nyt kannu kiinni nokkanne eestä, kiinni kuin taivahan portti. Ei yhtä naukkua enää. (Menee ja katsahtaa ikkuna-aukosta.) Käräjärahvasta alkaa vähitellen tulla. — — Viekää kannut ja pullot kamarin kaappiin. (Pari kolme seurasta kantaa pöydältä kannut ja pullot, vieden ne vasemmalle.) Mutta koettakaapas, juupelit, yhtä kannua varastaa. Senkin peevelit, koko ankkurin tullasitte viinaa Valpurin-yönä.

_I teini_ Äläst' poika! Se on maksettu komiasti. Kukas lauloi sen lystillisen veisun siitä kauhiasta pelsepuupin sapatista eli Paapelin papista ja Patseepasta — — häh?

_Taneli Öhrn_ (lyöden teiniä olalle). Sinä vekkuli kekkulin poika! Eihän siitä kaakinpuuhun panna. Mutta laulatapas sitä samaa laulua taas tuolla nurkkien takana käräjärahvaalle, se jotain tehdä taitaa.

_I teini_ Oikein, pojat! Menepäs, sinä Kekkoisen sälli, mene portaille vahtiin ja tuo sana, kun näet papin tai voudin tulevan. Ja silloin: me pojat takatietä rahvaan joukkoon ja kielet kannasta irti, jotta pappi muistaa Muusain poikia jalkapuulla uhanneensa. — Heh, mars, sinä paakarin sälli, tai naamallas on tälli!

(I veijari poistuu oikealle.)

_I teini_ (retkahtaa pöydän hio, jonne muutkin teinit jo ovat istuutuneet). Ja jos se mamsellin veli tähän pitäjään papiksi pääsee, niin antakoonkin meille kerjuukirjan, joka pätee, pätee Jerusalemista aina Peputsan kaupunkiin asti. Eik's niin, pojat? (Myöntymyksen rähinää teinien joukosta.)

_Taneli Öhrn_ (lähestyy Ismaelia). Mitäs tämä lillipoika? Älä sure, kyllä se äitimuori siellä kopissa kestää. Eikä ole vielä tuomiota loppuun luettu ja lukematta on vielä Taneli-herran kommervenkit. (Kääntyy teinien puoleen, kuohahtaen.) Ette taida, Hazazelin pienet pirut, tietääkään, miksi minä pappia vihaan?

_I teini_ Piruuttasi vihaat!

_Taneli Öhrn_ Vihaan sieluni tähden! (Istuutuu oikealle seinäpenkille.) Kun Kålkin herra vei minulta minun rakkaimpani, niinkuin nyt vei Kålkin pappi pojalta tuossa, silloin minäkin — kuin nyt poikanen tuossa — Getsemanessa makasin. (Hiljaisemmin.) Kunnes sitten — — minä puulla päähän lyöty, minä rääsy ja raiska, läksin maantietä pitkin, kylästä kylään ja Turkuun saakka — — oppipojaksi.

_I teini_ Ja siellä sinä olit silloinkin, kun tämä poika astui keltanokkain säätyyn! Ne taisivat sanoa sinua Renttu-Taneliksi, sillä alinomaa sinä katuvierillä humalassa nikottelit ja seiniä halasit. Ja tappelija! Sinä olit sällien puolella jehu.

_Taneli Öhrn_ Olin ja renttukin olin. Itseäni ryötin ja ryvetin, sillä pilattu oli elämä multa! Ja monessa maassa ja sakissa olin jo niellyt maailman lokaa. (Hetken vaitiolo.) Niin, olin Ranskojen maassakin vuosia elänyt. Ja siellä oli siihen aikaan salaseuraisia lahkolaisia, Luciferiaaneiksi niitä nimitettiin, sillä he manasivat pahoja henkiä ja heillä oli samankaltaiset salaiset menot kuin temppeliherroilla kerran linnoissansa. — Heihin minä liityin, sillä tahdoin löytää ihmekeinot tullakseni kostamaan Kålkin herralle. Ja heidän seremonioissansa olen minä ristiä polkenut ja tallannut, kaikki nurinpäin kääntänyt, mikä on pyhää, päästäkseni Luciferin suosioon. Minä olen varastanut öylätit ja kalkit ja ne kourassa istunut verellä täytetyn kuopan reunalla — — tehdäkseni sieluni hinnalla sopimuksen, kirjan tarkan ja kamalan — —

_I teini_ Pactum cum diabolo!

_Taneli Öhrn_ Niin — — mutta se paktumi jäi tekemättä, sillä saatanaa ei tullut. Ja siitä minä tiedän, että puhe noituudesta on munkkien valhe ja noitavainot — narrinpeliä kaikki. Pojan äiti on noituuteen viaton! (Nousee, liikehtii Ismaelin luo ja ikäänkuin merkillistä aarretta hellästi silitellen, kiihkomielisesti.) Ja tämä poika, tämä Ismael poika! Kaikkien edesmenneitten polvien synnit hän kantaa. Eikä hän suutansa avaa — —

_I teini_ Älä lallata, Taneli, poika kun poika!

_Taneli Öhrn_ (yhä intohimoisemmin). Mitä tiedätte te, tolvanat, kärsimyksestä siitä. Minä tiedän, mutta en häntä pelastanut pimeästä kopista, sillä minä tahdoin kuulla hänen raivosta itkevän kuin itkin minäkin kerran. Mutta hän! Hän rukoili, sylissä kauhun hän rukoili. Tuo poika kesti siinä, missä minä murruin. Hän on ihanin narri ja viisain hullu!

_I teini_ Ja Taneli-herra on pähkähullu ja juoppohullu! — — Mutta mitenkäs sinä sitten tulit kotopitäjääsi takaisin?

_Taneli Öhrn_ (istuutuu oikealle). Olin rääsynä lähtenyt täältä, tulin takaisin riekaleena. Ja nöyränä selkä. Tulin voudin kirjuriksikin ja jotain aioin — — kostoa kai. Mutta minun sieluni oli hervonnut, en kyennyt enää muuhun kuin yhä syvemmälle syntiin vajottamaan sen miehen sielun ja lopulta riemuitsemaan niistä omantunnon tuskista, jotka riepoittivat kuolinvuoteella Kålkin herraa. — Kuitenkin: ei ollut täysi sekään riemu, sillä en uskonut enää, en saatanaan, en Jumalaan, en tuonpuoleiseen tuomioon. Ja kun se hautaan pantiin, oli kuin olisin kuollut sen miehen mukana. Olin sielulta tyhjä — — (Ponnahtaa seisaalleen.) Silloin, silloin tuli Kålkin poika! Minä näin hänen silmiensä palavan kuin oli isänkin palanut. Hänen himonsa syttyi. Minä näin koko kohtaloni syntyvän uudestaan. Minä autoin häntä. Ja nyt, nyt olemme me jyrkänteellä kaikki! (Eteensä tuijottaen.) Jos Leena Pirjetantytär palaa ja hänen poikansa murtuu pois, silloin on helvetti tyhjä ja taivas ja minun sieluni tyhjyys kamalampi kadotusta. Silloin on elämä vääryyden voitto, ja minä olen narriuttani kärsinyt vääryyden tähden. Mutta: jos sortuu synnintekijä maahan, silloin on Jumala ja Jumalan laki, että isäin pahat teot pitää kostettaman kolmanteen ja neljänteen polveen. (Istuutuu penkille, hiljaa lisäten.) Silloin on minun tyhjä sieluni täyttyvä elämällä — —

_I teini_ (nousten). Ahaamen sano Kankaisten pappi. (Menee ja katsoo ikkuna-aukosta.) Ei näy tulevan käräjäherroja, mutta rahvasta nuhajaa nurkat täynnä. (Rähähtäen nauramaan.) Ja Kekkoisen poika tyttöparvessa nurkan takana — — virnuu poika ja liinannurkasta piiantumppua nykii — — hihih. Pojat, takatietä sakkiin ja kaikki kielet ja mielet pappia vastaan. (Teinit poistuvat vasemmalle.)

_Taneli Öhrn_ jää hetkeksi penkilleen tuijottamaan. Nousee sitten ja poistuu vasemmalle.

_Ismael_ (joka teinien mennessä on katsonut ympärilleen ja nyt jälleen Öhrnin jälkeen, vaipuu polvilleen rangaistuskopin oven eteen, valittaen). Äiti, äiti! Rukoile minun kanssani, äiti! (Kääntää, polvilleen jääden, kasvonsa näyttämöön päin.) Kuin talvella lintu olen sysätty viluun ja vaivaan. Tuolta tarjentelee pelko ja hätä, täältä kauhu ja pimeys. Tule, Jumala ja Pyhä Henki, tule hädän ahtaan alta auttajaksi. Sinun henkesi vuodatuksen päivä on läsnä. Mutta katso, me elämme kuitenkin pitkääperjantaita, olemme koko elinkautemme eläneet. Oi, tule ja auta meitä! Sytytä tuliset kielet, ja humahtakoon taivas, niin että rautaiset teljet ja kahleet meidän käsistämme pois kirpoavat. Synnytä ihme ja Helluntai, näytä kasvosi meille, anna pilvien pisaroida armoa meille. (Hetken vaitiolon jälkeen, suljetuin silmin, nopeasti hokien.) Ole kiitetty Jumala, kunnioittu kuulu Jesus, pyhitetty Pyhä Henki. (Avaa silmänsä, katsoo räppänää kohti, josta tulvahtaa koleaan huoneeseen täysi auringon valo, ponnahtaa seisaalleen, riemua täynnä.) Aurinko paistaa! Se on Jumalan merkki — — (Katsoo räppänästä taivaalle.) Noin näyttää hän kasvonsa meille ja loistaa armoa täynnä. (Tulee keskinäyttämölle.) Olen virvoitettu. (Valo räppänästä katoaa.)

TOINEN KOHTAUS.

_Agnes_ (tulee kiireisesti oikealta, lähestyy Ismaelia). Ismael.

_Ismael_ väistyy oikealle ja jää tuijottamaan valottomaan räppänäaukkoon.

_Agnes_ (tullen aivan lähelle Ismaelia, koskien tätä arasti olkaan). Tulin sinua lohduttamaan — —

_Ismael_ (värähtää, katsomatta Agnekseen). Älä koske minuun! (Menee kiireesti räppänän alle, kääntyy sieltä kuin tuomiten Agneksen puoleen.) Jumalan kasvot sinä peitit minulta!

_Agnes_ Meni aurinko pilveen — — siellä on pilvinen ilma.

_Ismael_ (kuin vapautuneena, tullen keskinäyttämölle, yhä katsomatta Agnekseen). Nyt tiedän — — minulle yksin ne paistavat tänne — — ja minun äidilleni, ei teistä kenellekään. Se _oli_ armon merkki.

_Agnes_ (parahtaen ). Isma, älä soimaa minua! Vain nöyrä olen hänelle — — niinkuin sydämeni sanoo. Voi, miksi te ette ole nöyriä hänelle! Nyt on hän ankara myrsky ja hänen kätensä rankaisee, kun ette itseänne nöyryyttäneet — — (Odottaa turhaan vastausta Ismaelilta.) Älä vaikene, Isma! Lupaa, että taivut anomaan armoa äitisi keralla. Sitä tahtoo hän vain. Ja silloin! Hän huomenna saarnaa anteeksiantoa hyvää. Oi, lupaa! — — (Tullen aivan lähelle ja lopulta innoissaan koskien Ismaelia olkaan.) Tiedätkös, hän on minulle päivät päästään kuin lempeä aamu, kun olen mieleltäni nöyrä — —

_Ismael_ (tuskaisesti, ääntänsä koroittaen). Älä koske minuun! Olet minulle vaiva.

_Agnes_ (joka on loitonnut taemmaksi, epätoivoissaan). Voi, mikä surkeuden valju sää!

KOLMAS KOHTAUS.

_Elias Kålk_ (tulee oikealta, lyhyesti). Agnes, mitä täällä teet? — Rahvaan naama on synkeätä kyräilyä täynnä. Mene oitis pappilaan takaisin.

_Agnes_ (pyytävästi). Tahtoisin olla lähempänä — — tähän naapuriin menisin, lukkarinlesken mökkiin.

_Elias Kålk_ (levottoman kiireisesti). Niin — — sinne voit mennä. Mutta kiiruusti — — vouti on jo tulossa, käräjät alkavat. (Saattaa viimeisiä sanoja sanoessaan Agnesta ovelle.)

(Agnes poistuu oikealle.)

_Elias Kålk_ (Ismaelille). Miksi seisot, poika, täällä?

_Ismael_ (katsoen yhä katsomoon). Seison odottamassa Jumalan tuomiota.

_Elias Kålk_ (raivostuen, jalkaa polkien). Älä raivostuta minua! (Osoittaa vasemmalle ovea.) Mene tuonne ja tule kun käsketään.

(Ismael poistuu vasemmalle.)

(Riivattu jyskäyttää samassa koppinsa ovea pari kertaa raivokkaasti.)