Part 2

_Elias Kålk_ (katsoen lähellä Agnesta, tämän kasvoja ja olkaa, jolta hänen ohjaava kätensä on vetänyt vaatteita alemmaksi, hurmautuen). Minä tahdon nähdä sinut. Ja nyt minä näen — — Nyt minä näen sinun rintasi hipiän! (Painaa Agneksen syliinsä.) Ensi kerran, sinä öitteni tuska ja vaiva. (Suutelee, sen jälkeen hieman loitontuen.) Mitä aavistin, sen näen minä ihanampana vielä. (Lähestyy Agnesta, joka kuin haparoiden painuu pöydänviereiselle penkille.) Älä pakene multa! Olet rieska ja hunaja — —

_Agnes_ Herra, tämä on synti — —

_Elias Kålk_ (suoristaa itsensä, kuin totuutena singoten). Sinä olet synti, jonka Herra on sallinut minulle. (Kääntyen jälleen Agneksen puoleen.) Hän nosti sinut ryysyjen alta minun silmäini eteen, kun olin ruoskinut turhaan tätä ruumista kauan. — Kun olin turhaan valvonut yöt ja rukoellut Herran nasiirin puhdasta voimaa, silloin kun olin matona maassa, tulit noustessa päivän Pyhälle ehtoolliselle valmistaumaan. Olit silmiltä puhdas, olit hipiältä kuin kellervä aamu ja ohimollasi sininen suoni kuin lapsella viattomalla. Ja kuitenkin, kuin vaimo, kuin Bathseba itseänsä pesevä, niin olit ihana nähdä ja vietteleväinen. — Sen aamun jälkeen vieläkin kiduin epäilyksen tähden. Mutta kun viime juhannuksena sinulle sakramentin annoin, silloin — — oman ruumiini sinulle syötin ja oman vereni juotin.

_Agnes_ (kuin pyhän pilkkaa kauhistuen). Se oli Herran Jesuksen totista ruumista ja pyhää verta korkeassa alttarin sakramentissa!

_Elias Kålk_ Olet Herralta armo. Sen tunsin silloin, hetkessä pyhässä. (Riemullisesti katsoen Agnekseen.) Ja nyt tiedän: sinut itseeni vihkinyt jo olen, sinä synneistä puhtain.

_Agnes_ Olen halpa ja taitamaton, senkaltaista en taida ymmärtää — —

_Elias Kålk_ Olet ymmärtävä. Nyt kuin uskovainen usko. Ja olen vievä riemuun sinut, mun itse vihkimäni.

_Agnes_ He sanovat sitä lankeemukseksi. Ja he peljättivät vihaisin sanoin.

_Elias Kålk_ Ketkä peljättivät?

_Agnes_ Leena Pirjetantytär ja mamselli Geila.

_Elias Kålk_ Heitä älä pelkää. Heidän vihansa ja kaiken vihan alta olen minä sinut virvoittava. (Levittäen käsivartensa.) Tule käsivartteni suojaan! Minä tahdon: tule itse kuin karitsa paimenen turviin — —

_Agnes_ (nousee penkiltä, mutta tuska hänet pidättää). Herra — — niin on vaikea olo — — niin on pyörryttävää — — (Varjostaa silmiä kädellään, katsoo kuin häikäistyneenä.) En katsoa saata, en nähdä voi — —

_Elias Kålk_ Ja kuitenkin: noin sopertamalla sen selkeästi sanot. Nyt tiedän sen: olet minulle, Agnes, olet minulle Herran verellä valettu. (Aikoo lähestyä Agnesta.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Taneli Öhrn_ (vasemmalta, oikealla käsivarrellaan värikkäitä juhlavaatteita ja vasemmassa kädessä morsiuskruunu). Ja lisäksi herrain kruunulla kruunattava. Se tosin on katinkultaa. Mutta jalot Böömin kivet sen vanteessa kiiltää — — teidän autuaasti nukkuneen isävainajanne lahjoittamat. Nähkääs — — esikoisoikeus syntiin-miten sanoisin — jus primae noctis — oli siihen aikaan kuninkaan voudilla, vaan ei papilla, joka saarnasi Valpurin-messuja vastaan — —

_Elias Kålk_ Kiirehdi. Mene tyttö vaatettamaan. (Kävellen kärsimättömänä oikealle.)

_Taneli Öhrn_ Katsokaas — jos sallitte jatkoa sanan — kirkkaitten kivien luku: se on kaksi kertaa kolmetoista. Niin monta Valpurinheilaa — nähkääs — hän armonajassa ennätti halata ja kunkin kunniaksi liitti kiven. Mikä harmonia! (Vavahtaa, tulee kasvoiltaan kamalan näköiseksi, käheästi.) Ja tuo yhdeksäs kivi. Se on silmä saatanan päästä! Kun se kiinni juotettiin, minä läksin muille maille. Tulin parturiksi, tulin välskäriksi, sitä ennen parittajaksi ja sen jälkeen — — parittajaksi.

_Elias Kålk_ Vaikene! Tee tehtäväsi.

_Taneli Öhrn_ (Agnekselle). Katsos, morsian, Hollannin kangasta kauhtana hieno, Intian silkkiä punainen vuori. Ja entäs: kärpännahkapäärmeet — — (Katsoo Kålkiin ja lisää kiirehtien.) Käydäänpäs tänne.

_Agnes_ (torjuen). En tahdo niitä! He sanovat: saan tanssia kaikkien kanssa ja kaikki he koskevat minuun.

_Elias Kålk_ Kenkään ei ole koskeva sinuun. Et askelta tanssi. Vain kunniapaikalla istut. Nyt on muuttuva juhlan vietto. Mene, älä pelkää. (Itsekseen.) Kuin sadussa kuningatar olet sinä minulle tuleva.

KYMMENES KOHTAUS.

Oikeanpuolisen oven takaa alkaa kuulua ääniä.

_Ismael_ Missä on Agnes?

_Agnes_ (kauhistuen.) Ismael — — (Pakenee vasemmalle Taneli Öhrnin ohjaamana.)

_Leena_ (Ismaelin avatessa ovea). Älä mene sinne — — älä mene!

_Ismael_ Älä estele, äiti — — (Tullessaan sisään.) Missä on Agnes?

Elias Kålk (istuutuen penkille vasemmalle). Mitä Agneksesta, poika?

_Ismael_ Ei lähteellä ollutkaan — — en juoda voinut — — se ei tautiin auta, kun ei Agnesta lähellä. Ja sitten — — harakka nauroi ja ennusti surua — —

_Elias Kålk_ (tyynesti). Poika, pakanainko lähteestä parannusta etsit?

_Ismael_ Se on pyhä lähde, Pyhän Kolminaisuuden lähde. Se taatusti auttaa, kun sanaa sanomatta ja riemulla juo — — Mutta — — Agnesta olen haussa — — jos lie mitä askareita tullut herran luona — — (Aikoo kiireesti vasemmalle.)

_Elias Kålk_ Sinne älä mene. Kuka on sinulle senkaltaista opettanut, että on lähteessä taika?

_Ismael_ Sen on sanonut äiti — — kaikki sen sanovat. Ja vuodesta vuoteen on jalka sen voimasta vahvistunut.

_Elias Kålk_ Etkö tiedä, että kaikkinainen noituus on pahasta hengestä?

_Ismael_ (käyden hämilleen ja pelästyen). Tiedän — — se on saarnassa sanottu.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Leena_ (tulee vasemmalta, jää oven luo seisomaan). Kuulin oven taakse, mitä kirkkoherra puhui, ja tulin sanomaan, että poika on jätettävä rauhaan syytöksiltä ja manauksilta. (Ismaelille.) Hae kotvan aikaa Agnesta vielä — — jos olisi riihen luona tai kaivolla näkyisi.

(Ismael poistuu oikealle.)

_Elias Kålk_ Vaimo, sinussa on riivauksen henki.

_Leena_ Ja tuolla kopissa on riivattu, jonka teki mielipuoleksi kirkkoherran alinomainen saarna tuomiosta ja helvetin piinasta. Niin, täällä ollaan riivatuita, mutta muissa on riivauksen syy.

_Elias Kålk_ Älä etsiskele muiden vikoja, vaan omiasi katsele ja muista.

_Leena_ (synkkänä ja uhkaavasti). Sairaaksi olen silmäni katsonut niihin. Mutta voi niitä, jotka pahentavat yhden näistä pienemmistä. Ja voi sitä sananpalvelijaa, joka päivällä Jerusalemia rakentaa, mutta yöllä Babylonin pitoja pitää, neitseet raiskaa ja himojansa palvelee — —

_Elias Kålk_ (nousten, tuimasti vihastuneena). Vaimo, sido kielesi kiinni. Se on hornan henki, se on messua mustaa. Mene pois täältä!

_Leena_ (avaten lähtiessään riivatun luukun). Saman on riivattu sanova. Jere! Herää ja nouse. Lain nuijalla pappi rusikoitse. (Poistuu oikealle.)

_Riivattu_ (painaen kasvonsa luukusta näkyviin). Rusikoitse — — rusikoitse. Tallasi pyhimmät tarhat, tahrasi tytärten aitat, hanhet Maarian halasi — — hahhahhah — —

_Elias Kålk_ (yhä seisoen vasemmalla etualalla). Sinä haudasta lähtenyt mies, mene hautaasi takaisin!

_Riivattu_ On saatana Jumalan apina — — pappi on apinan apina. — — hähhäh.

_Elias Kålk_ (syöksyy kohti luukkua ja lyö sen kiinni. Hetken vaitiolo. Kävelee synkkänä pöydänviereisen penkin luo ja lyyhistyy polvilleen sen viereen). Herra, sinä tiedät, että olen nääntyä kieltäymykseen, että olen pätsissä palanut. Sinä tiedät, että rakkauteni on hurja kuin Kalman pyörre ja sieluni totinen kuin kuoleman edessä. Muserra minut, jos väärin teen, nosta minut, jos olet sallinut riemua minulle.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Vappukulkue tulee. Kuuluu läheltä raikuvia torven toitotuksia. Kålk vavahtaa, nousee vapautuneempana seisaalleen. Kulkueen esilaulaja laulaa ulkona, muun joukon toistaessa loppusäkeet:

Jo Jumala talven ja pimeän löi, ja maailma viheriöi. Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö ja riemuisa kristityn sielu.

Hei, humala kiertävi riukuaan, juo mettinen hunajataan. Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö ja riemuisa kristityn sielu.

Tulenpatsahat kummuilla hulmuaa ja ympäri tanssia saa. Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö ja riemuisa kristityn sielu.

Oi, kuningatar, tule kunniaan, tule, morsian, riemuitsemaan. Nyt on Valpurin yö, nyt on sulhasten yö ja riemuisa kristityn sielu.

_Elias Kålk_ (avaa laulun aikana vasemmanpuolista ovea.) Kiirehtikää. (Liikehtii laulun loputtua oikealle etualalle, riemukkaana lausuillen.) Nyt on Valpurin yö, nyt on riemujen yö — —

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

_Agnes_ tulee vasemmalta Vappu-morsiameksi puettuna: päässä kruunu, yllä helakkavuorinen turkiskauhtana ja uumilta pöyhistyvä juhlahame.

_Taneli Öhrn_ (kiirehtii Agneksen jäljessä keskinäyttämölle, hänen ympärillään häärien.) Myskiä ja hajuvettä on priiskoitettava vielä. (Kaataen pullosta.) Noin — — noin — — Ja manteliöljyä sormille hienoisille. (Kaataa toisesta pullosta hänen käsilleen. Katsellen työtään elehtien ja ihaillen.) Noin — noin — satanim — satanim — —! Oi, nainen, sinä toivottava onnettomuus — — oi, Haeresis Dea!

_Elias Kålk_ (ihaillen katseltuaan, vaimennetuin äänin, mutta intohimoisesti). Olet ihana nähdä.

_Agnes_ siirtyy vasemmalle.

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

_Vänrikki Seidenberg_, kuninkaanvuoti, suurikokoinen ja värikkään komeasti puettu mies tulee oikealla ja ovesta kurkistelee uteliaita kasvoja. Ulkoa remuamisia.

_Seidenberg_ (käyden rehevänä keskinäyttämölle). He — hei, kuulkaapas, mikä riemu ja remu! (Huomaa Agneksen, etääntyy oikealle, käsiään rennosti levittäen.) Ahaa — — tjaa — — totta jumaliste! Koko voutikauteni mehevin morsian siinä on pyntättynä. (Elias Kålkille.) Heheh, sinä herranpoika! Pannaanpas veikkaa sata sarkkaa olutta ja viinaa!

_Ääni ulkoa_ Morsian ulos! Morsian ulos! (Huuto sekaantuu remuun.)

_Seidenberg_ Morsian ulos! Kiire on pojilla. (Katsahdettuaan ikkunasta.) No, pentele, juhlariuku on nostettu pystyyn, ja samassa syttyy kummulla huikea kokko. (Viittaa Agnesta lähtemään.) Mars, mars! (Siirtyy vasemmalle.)

(Agnes lähtee Kålkiin katsoen ovea kohti.)

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

_Ismael_ tulee vastaan ovesta. _Agnes_ perääntyy askelen säikähtyneenä.

_Ismael_ Agnes! (Painautuen ovipieleen, hiljaisesti.) Mitä ovat he sinulle tehneet?

_Agnes_ (katsomalla Ismaeliin, teennäisen iloisesti). He ovat minut — — vaatettaneet — —

_Ismael_ (siirtyen taka-alalle). Mihin vievät he sinua?

_Agnes_ Kokolle vain — — on kiire Valpurin-kokolle meillä. (Aikoo lähteä.)

_Ismael_ (asettuen ovelle Agneksen lähelle). Älä lähde! Älä lähde, Agnes.

_Seidenberg_ Mitäs se poika — — Pois tieltä!

_Ismael_ (suuressa hädässä). Älä lähde! Agnes!

_Seidenberg_ (kovasti ja raa'asti). Ovelta pois!

(Ismael painuu taka-alalle.)

(Agnes poistuu oikealle.)

_Seidenberg_ (lähtiessään jäljessä). Koppiin se penikka. (Poistuu. Ulkoa kuuluu tervehdyshuutoja morsiamelle.)

(Elias Kålk poistuu heti Seidenbergin jäljessä. Taneli Öhrn avaa rautatelkiä kolistellen rangaistuskopin ovea. Ulkoa kuuluu pari torventörähdystä. Kulkue lähtee.)

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

_Leena_ (tulee oikealta, menee Ismaelin luo). Tule nukkumaan, poika — — tule siitä nukkumaan.

_Ismael_ Agnes — — Mitä he ovat hänelle tehneet?

_Leena_ Mikä lie Vappu-morsian — — kukaties piankin palannee — — (Jää kauhistuneena tuijottamaan kopin avattuun oveen.)

_Ismael_ Vappu-morsian? Minä tiedän, minä tiedän mitä se on. Se on synti! (Syöksähtää keskinäyttämölle päätänsä pidellen.) Tämä on synti Pyhää Henkeä vastaan! (Jää tuijottamaan.)

Väliverho.

Toinen näytös.

Kirkkoherran työhuone pappilassa. Oikealla seinämällä, etualalla, jäykkätekoinen, matalahko kirjoituspulpetti, jossa on laatikko ja pari lokeroa. Sen kannella on kirjoitusneuvoja. Ja sitä korkeampi kynttiläjalusta on sen vasemmalla puolella. Korkea selustainen, päällystetty nojatuoli on pulpetin edessä. Samalla seinällä, taka-alalla, on ovi, joka vie toisiin huoneisiin. Huoneen perällä on kirjavin peittein peitelty kokoonlykättävä vuode ja sen lähettyvillä raudoitettu, maalattu arkku sekä pari matkavakkaa. Taka-alan oikeanpuolisessa nurkassa on harmaakivinen uuni, jonka takka suippenee yläosaltaan ulkoilmaan johtavaksi savutorveksi. Taka-alan vasemmassa nurkassa on seinään korkeahkolle lyöty nurkkakaappi, josta ovea avatessa näkyy joukko kirjoja. Vasemmalla etualalla on seinävieruspenkki seinää peittävine ryijyineen. Taempana samalla seinällä on ovi eteiseen. Takaseinässä, lähellä katon rajaa, on lasi-ikkuna, joka on jaettu pieniin lyijypuitteisiin ikkunaruutuihin. Seiniä koristaa kaksi vaskipiirrosta, jotka kuvaavat Davidia ja Kustaa II Adolfia, sekä muotokuvamaalaus Geilan isästä: lempeäsilmäisestä harmaahapsisesta vanhuksesta. Ovet ovat matalia ja kynnykset korkeita. Lattialla raitaisia mattoja.

On kulunut Valpurin-messusta muutama päivä ja nyt on lauantai. Huoneessa on kirkkaan kevätiltapäivän valaistus. Mutta pieniruutuisen ikkunan tähden on vasemmanpuolisella seinällä ja nurkkapaikoissa varjoisa katve. Sensijaan on kirjoituspöytä nojatuoleineen ja vuoteen edusta sangen voimakkaasti valaistu.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Elias Kålk_ istuu nojatuolissa polvillaan suurikokoinen postilla. Hän on liivisillään, peräseinällä vuoteen pääpuolessa naulassa on hänen takkinsa.

_Elias Kålk_ (lukee). Niinkuin myös Pyhästä ehtoollisesta puhuu Armon Apostoli Paavali, joka Corinthiläisille näin sanoo: Minä olen sen Herralta saanut, jonka minä myös teille annoin — — (Lakkaa, lukemasta, lyhyen vaitiolon jälkeen kuin muistellen.) Niin — — Herralta sain minä vereni viinin ja voiman — — ja hänelle sen annoin. Hän otti sen vavisten kuin kyynelejuoman — — ja kuin pilvestä pisaroivan armon, niin otti hän sen — — niin nöyrästi autuaana. (Lukee edelleen, yhä riemullisempana.) Pyhä Bernhardus neuvoo meitä seuraavaisilla sanoilla: Ihminen, jos sinä tahdot jo maan päällä autuas olla, niin aina mielessäs pidä ne katkerat ja haikiat asiat, jotka sinun Lunastajas on kärsinyt sinunkin tähtes, ettäs sen hengellisen morsiamen kanssa taitaisit sanoa: Minun ystäväni on minun Mirrhami-Kimppuni, joka minun rinnoillani riippuu — — (Hetken vaitiolo; miettiväsi!) Jo maan päällä autuas olla — — (Innostuen.) Nyt senkin ymmärrän! Hän on minulle minun sydämeni sinetti, joka kaikki pahat aivoitukset lukitsee pois. (Nousten.) Sinä mirrhami-kimppu! Lujasti sinut rintaani painan ja sinut, koko seurakuntani Herralle hoidan. (Menee taka-alalle ja panee kirjan nurkkakaappiin.)

TOINEN KOHTAUS

_Agnes_, jonka yllä on nyt soma keltainen kotipuku, tulee ovesta oikealta ja kiirehtii Elias Kålkin luo, joka on juuri kääntyneenä kaappiin päin.

_Agnes_ (tarttuu Kålkin käsivarteen). Minä pelkään siellä — — sinne tuli teinejä meluava joukko.

(Elias Kålk ottaa Agneksen käsivarsiensa väliin.)

_Agnes_ Ja mamselli Geila vartioi joka askeltani ja silmillänsä vainoo.

_Elias Kålk_ (vieden Agneksen keskinäyttämölle). Yhäkö pelkäät? Ja minun sieluni on taivaan holvi! Käy sateenkaari ja liitonmerkki sen rannasta rantaan ja alla on viherjä maa. (Vetää Agneksen puoleensa ja vie hänet nojatuolin luo polviensa eteen.) Sinä olet se viherjä maa — — Ken sinun kumpujasi aikoo häväistä, sen minä poroksi poltan.

_Agnes_ Mutta ethän Ismaelille pahaa tahdo? Nyt on lauantai ja tänään tulee hän talolta tietoja tuomaan. Ole hänelle hyvä.

_Elias Kålk_ Agnes, ne huolet minulle heitä. (Vetää Agneksen jälleen puoleensa.) Koko itsesi minulle heitä.

_Agnes_ (antautuvana). Kuin yrttikartanossa nämä päivät olen elänyt täällä. Tämä on ihmettä minulle. Ja sinä olet minulle herra. — —

_Elias Kålk_ (hyväillen). Noin — — noin voivu ja vaivu — — sinut suutelen hukkumaan. Sinun hipiäsi alla on siniset virrat — — ne tahdon jälleen nähdä! Noin, noin — — varjosta olkapään käy siniset virrat — — päin elämän kumpuja juoksevat harhaillen — — ja ympäri hämärä yö.

_Agnes_ (melkein ilakoiden). Sinä mahtava herra, miksi suu teletkin niin korkealta. Näin maasta ja alahalta ei vastustella voi — — (Suutelevat.)

_Elias Kålk_ Sinut nostan ja kannan! (Nousee ja kantaa Agneksen käsivarsillaan vuoteelle, vuoteen yli kumartuen ja aikoen suudella.) Agnes.

_Agnes_ (nousten istualleen). Ei, ei, he tulevat tänne! Siellä on silmiä pahoja — —

_Elias Kålk_ Pelko pois. Sinut suutelen lepoon ja tyyneyteen. (Kumartuu suutelemaan Agnesta otsalle.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Geila_ tulee oikealta, pysähtyy ovelle. Kålk suoristautuu. Agnes nousee istualleen sängyssä, peittää käsillään kasvonsa ja painuu kokoon häpeästä ja pelosta. Vaitiolo, jolloin Kålk ottaa takkinsa naulasta ja vetää sen yllensä.

_Geila_ (etääntyen ovella, Agnekselle). Pois täältä! (Kålkille.) Elias Kålk, saata forsiasi ulos.

(Agnes on päässyt ylös ja pakenee oikealle.)

_Geila_ Näinkö kirkkoherra Kålk puhdistaa seurakuntansa tuomiopäivän tulemiseksi?

_Elias Kålk_ (itseänsä vaivoin hilliten). Minkä teit, se saattoi tapahtua vain siksi, että olemme kerran leikkineet voutilan ja pappilan pihamailla yhdessä.

_Geila_ Ja siksi on nyt meidän välillämme tehtävä tiliä. Muistatko, kun nuorukaisena läksit Turkuun, tahdoit tulla tämän kansan Gideoniksi, joka oli lyövä jumalattomat. Ja sinä inhosit isäsi elämää. Mutta nyt sinä harjoitat samaa jumalatonta haureutta.

_Elias Kålk_ Olen tekevä tiliä Jumalani kanssa, en sinun, joka kuohut vihaa. — Minäkin voisin muistella, että pappilan nuori Geila suuteli minua lähteissäni. Miten voivat nyt nuo samat huulet vääntyä vihasta?

_Geila_ (istuutuu vasemmalle seinäpenkille). Minä saatoin sinua matkalle kuin nuorta sankaria, ja minun oli suloista rukoilla sinun puolestasi. Mutta Turusta et käynyt kertaakaan kotona. Ja tietoa mitään antamatta matkasit yliopistoihin Saksanmaalle. Silloin minun sydämeni liekki lepatti tyhjää ilmaa, riutui vuosikaudet, kunnes kuulin, että olit astunut sotapapiksi kuninkaamme armeijaan. Silloin minä rukoilin itselleni vain sielun rauhaa ja sinulle iankaikkista elämää. Oliko tämäkin rukoukseni turha, vai myötkö senkin hekumaan?

_Elias Kålk_ (on istuutunut edellisen repliikin aikana nojatuoliin). Sen kaiken ajan sinä asuit minun rintani vuoren alla kuin pieni elävä siemen, joka vuotti itämisaikaa, ja sinä painoit paljon siinä päätöksessäni, että otin tuomiokapitulilta vastaan tämän seurakunnan. Mutta kun tulin, olit muuttunut ja kutistunut yhtä pieneksi kuin ympärilläsi nämä lukkarinlesket ja kartanoitten neitseet. Olit muuttunut liian paljon.

_Geila_ (syvästi loukattuna). Sinun tähtesi oli murheen myrsky minun kasvoni rusikoinut! Isket väärin! Miksi et antanut itsestäsi tietoa mitään?

_Elias Kålk_ Se siemen oli heikko. Ei ollut se elämään luotu. Nyt sen tiedän. Toisin on tahtonut elämä, ja toista, ihanampaa ja hurjempaa, on minun luontoni vaatinut aina.

_Geila_ (masentuen). Lienet oikeassa — — Tullessasi tänne en enää mitään itselleni toivonut enkä toivo. (Nousten penkiltä.) Mutta yhtä vaadin! En salli sitä nisupeltoa, jonka isäni (viitaten seinälle kuvaan), tämä lempeäsilmäinen vanhus, raivasi korpeen, en salli sitä rumennettavan riettauden ohdakkeilla, sillä tiedä: olen ollut vähäiseltä osaltani mukana sitä istuttamassa; se on minulle kallis ja ainoa perintö.

_Elias Kålk_ (terävästi). Tahdotko siis, että puetan itseni lammasnahkaliiviin ja sarkatakkiin, tarjoan pitäjän juopoille ryypyn kerrallaan ja kerään mielistellen lempeyden mainetta. Vai onko minun yökuntien isänniltä kerjättävä oravannahkoja puolen timperiä talolta, tynnyri olutta ja viljaa karpio kerrallaan. Sitten saarnastuolista kiiteltävä ja manttaalin mukaan siroteltava ruumissaarnaan koreita sanoja? Silloin kai olisin rahvaan mies, kuin oli arvoisa isäsi?

_Geila_ Luuletko tuhoavasi minulta uskon isäni työhön kuin tuhosit elämäni? Erehdyt!

_Elias Kålk_ Ryyppy paloviinaa ja annos löyhäpäistä evankeliumia särpimeksi — se on ollut tämän seurakunnan sielunhoitoa. Ja se oli kaikille mukava. Mutta nyt pitää tämän kansan pois kääntymän hengen velttoudesta ja laiskuudesta, sen tahdon.

NELJÄS KOHTAUS.

_Ismael_ tulee vasemmalta keppi kädessä, vaivalloisesti ja yhä riutuneempana.

_Geila_ (pidättäen vastauksensa Kålkille menee Ismaelia vastaan). Ismael, menepäs vielä kotvan ajaksi eteisen puolelle. — Onko äitisi mukana?

_Ismael_ On. Aitan portailla istuu.

_Geila_ (saattaessaan Ismaelia). Pian haen sinut sisään sieltä. (Tulee takaisin etualalle.) Nyt on minulla vain viimeinen kysymys: Lähetätkö Agneksen palvelukseen kirkkoväärtille, joka on valmis ottamaan hänet taloonsa, muuten on seurakunta nouseva sinua vastaan?

_Elias Kålk_ Siis salaliitto! Sitäkö varten, että sinun viraton veljesi saataisiin tänne vanhaa pappissukua ja vanhaa unimessua jatkamaan.

_Geila_ Hän on ottava takaisin perintönsä ja esikoisoikeutensa, jos Elias Kålk sen myö porton hekumasta. Mitä vastaat?

_Elias Kålk_ Sinun veljesi voi löytää papinpaikan Karjalan erämaista, ei täältä, hengen viljelyksen rintamailta.

_Geila_ Lähteekö Agnes tästä talosta vai ei?

_Elias Kålk_ (osoittaen ovea). Tästä talosta lähtee mamselli Geila ja ottaa muistoksi isänsä kuvan.

_Geila_ Näin irroittaa Herra sydämeni viimeisetkin juuret sinusta ja synnistä. (Poistuu vasemmalle.)

VIIDES KOHTAUS.

_Ismael_ tulee vasemmalta, Kålkin mennessä nojatuoliin ja jäädessä synkkänä tuijottamaan.

_Elias Kålk_ (Ismaelille, tämän jäädessä ovensuuhun). Käy tännemmäksi — — ja istumaan. (Nousee, menee oikealle ja kutsuu ovea avaten.) Agnes, Agnes.

KUUDES KOHTAUS.

_Agnes_ (oikealta, Kålkille). Hän pihan yli kulki kuin vainaja hiljaa. Hän jonnekin läksi?

_Elias Kålk_ Hän läksi tästä talosta pois.

_Agnes_ Jumalan kiitos. — — Ja Isma on tullut! (Ismaelia läheten.) Isma, rauha sinulle.

(Ismael avaa huulensa kuin vastatervehdystä sanoakseen, mutta sanoja ei kuulu.)

_Elias Kålk_ (Agnekselle). Hae juomista pojalle ja pane ruokaa tuvan puolelle.

_Agnes_ Ne teinit siellä tuvassa remuavat ja rettelöivät. Väen-väkisten tahtovat kirkkoherran puheille, vaikka sanoin, että oli odoteltava. (Ismaelille.) Istu, Isma, nopsasti juomat haen.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

I teini tulee oikealla kumarrellen. Agnes poistun oikealle. Elias Kålk siirtyy olkapäitä kohauttaen nojatuoliin.

_I teini_ (lähestyen, Kålkille). Virtuksen nimeen, arvon herra. Kuin nälkäkurjet erämaan santaa, niin saavat tätä pitäjätä kiertää Heliconin pojat. Nämä Jussit ja Junnut — paitsi kirkkoväärti ja moniaat syrjäkyläläiset — eivät niin kapakalan päätä pistä teinille pussiin, vaan vaativat kirkkoherran kerjuulupaa.

_Elias Kålk_ Sitä ette saa. Te vedätte mukananne silmänkääntäjiä, tempuntekijöitä ja veijareita ja alennatte kansan silmissä koko hengen työn ja hengenmiesten arvon. Kukin teistä lähteköön kotopitäjäänsä takaisin.

_I teini_ Mutta mitäs kotomatkalla maaruun pannaan, kun on aprakka lopussa?

_Elias Kålk_ Ja viime Valpurin-yönä oli teidän menonne villitty: Se oli viinan löyhkä ja rähinä. Pitäjästä pois tai jalkapuuhun häpeämään.

_I teini_ Ahaa, ei ole luultu, vaikka on paljonkin kuultu. On kuultu Kålkin herrasta korea veisu, ja nyt, nyt tehdään toinenkin veisu — — oikea arkkiveisu pitää kohta tästä papista laulettaman ympäri pitäjää — — _Agnes_ tulee oikealta hopeakannu kädessä, aikoo kohti Ismaelia.

_I teini_ (harppaa oikeanpuoliselle ovelle, Agnesta osoittaen). Ja papin Patseepasta! (Loilottaen.) Paapelin pappi ja Patseepa! (Katoo oikealle, josta alkaa samassa, kuulua hoilaamista ja meluamista.)

_Elias Kålk_ (natisee, vihan vimmassa). Ne rentut ja koirat! (Syöksyy oikealle, jossa lyhyen hetken kuluttua melu vaikenee.)

_Agnes_ (joka on painautunut taka-alalle, hiljaisuuden tultua Ismaelille). Isma, tässä on simaa — — oikein kyllälti juo.

_Ismael_ En tahdo juoda.

_Agnes_ (sisäistä hätäänsä peitellen). Mutta tupaan tulet? Yhdessä atrioimme!

_Ismael_ En tahdo syödä.

_Agnes_ (hädässä). Isma, oletko sinäkin vihainen? — — Hyvä olin sinulle sisar. Ja nyt olen parempi vielä! (Ottaa Ismaelia kädestä ja vetää häntä mukanaan etualalle.) Tule istumaan kanssani ja haastelemaan —