Part 3

"Kuka sitä pakottamaan. Tekee mitä tahtoo. Se minun äitivainajani, — en häntä paljon muistakaan, — kuuluu olleen samaan suuntaan. Istui vain ja nökötti. Ja mikäs oli istuessa."

Eikä Kulhian patruuna sen enempää haastele. Heikko kuunvalo lankeaa maantielle, ja tämän tuostakin patruuna menee tien syrjään ja koettelee aitaa. Kulhian patruuna on sellaisia miehiä, joiden paikkojen pitää olla kunnossa. Ovathan nämä aidat jo ennen koetellut, mutta hän ei ole koskaan luottanut näihin kilometrin pituisiin säleaitoihin. Joku pylväs pettää ja siinä sitten makaa koko homma.

Niin kuluu sitten matka, askel askeleelta. Joku ajaa ohi, toinen tulee vastaan ja Liutun torpparikylästä kuuluu juopuneitten laulua.

"Taitaa olla hyvä, että tulee tehdas suljetuksi", sanoo patruuna kuin ajatuksissaan.

Hänen vaimollaan ei tähän ole mitään vastaamista. Hän ajattelee, että tulot nyt pienenevät muutamilla tuhansilla, ehkäpä oikein kymmenilläkin tuhansilla, mutta enemmän hän ajattelee sitä seikkaa, että tässä nyt mennään Kautisiin ja jalkaisin. Eikä hän jaksa ymmärtää miehensä päähänpistoja. Hyvä että edes käski tulla perimään.

Mutta kansakoulun vaiheilla heitä vastaan horjuu juopunut mies, ja patruuna tulee toistamiseen ajatelleeksi tehdastaan.

"Hyvää iltaa, patruuna!" tervehtii mies kohdalle tultuaan.

Se on solakka, nuorehko mies, joka tulee hajuvedelle ja väkeville.

"Iltaa", vastaa Kulhian patruuna tympeytyneesti ja väistää saadakseen jatkaa matkaansa.

Mutta mies on hellittämätön ja asettuu keskelle tietä.

"Herra patruuna ei taida tunteakaan minua", jatkaa mies. "Minä olen juuri tulossa herrasväkeä vastaan. Katsokaa, koko Kautinen on juhlavalaistuksessa."

Kautisten toisen kerroksen ikkunoista kumottavat todellakin tulet, ja Kulhian patruuna rouvineen pysähtyy neuvottomana.

"Te kai olette sitten Kautisten nuori herra."

"Se sama. Kävin tuolla läänissä katselemassa, — en tiedä, onko se Kulhian vaiko Kautisten, Liutulla se joka tapauksessa oli..."

"Kyllä se on meidän."

"Sen parempi sitten. Kävin siellä katsomassa, miten ne pojat siellä oikein elävät. Ja kyllä ne elävät suoraan sanoen kuin sorsat. Joka mies päissään ja anteliaalla tuulella vierastakin kohtaan, niinkuin näette."

"Vai niin."

"Niin olivat. Ja onhan nyt sitäpaitsi lauantai-ilta. Ei kukaan lyönyt nyrkkiä pöytään. Sitten tuli kotoa sana, että te tulette meille, ja minä päätin lähteä vastuulle. Eikö se ollut ylevä ja juhlallinen teko?"

"Kieltämättä. Vaikka tässä tapauksessa olisi ehken ollut parempi, että olisitte pysynyt Liutussa."

"Kenties. Mutta lähtiessäni löin minä niinkuin patruuna Sintram ennen... Kai tunnette hänet?"

"Ei, en minä tunne herra Sintramia."

"No, se onkin vain kirjoissa. Minä löin siis muutaman satasen pöytään, kaksi tai kolme, ja sanoin: 'Kas siinä, miehet ja raatajat. Lähettäkää nyt maanantaina mies kaupunkiin ja ostakaa itsellenne viinaa!' Ajattelin, että köyhälle kansalle pitää olla heidän muntrationinsa."

"Perkele!" pääsi Kulhian patruunalta. Ja sitä sanaa hän ei vuosikausiin viljellyt.

Vaan mitäpäs Kautisten poika siitä. Hän vain jatkaa selittämistään eikä huomaa aikaa eikä paikkaa.

"Entä neiti?" kysyy hän. "Kymmeniä vuosia olen kuullut, että teillä on tytär, mutta yhtään kertaa en ole häntä nähnyt."

"Hän ei tullut", vastaa Kulhian patruuna yksinkertaisesti.

"Ei tullut, ei tullut", toisti Kautisten poika itsekseen. "Ehkä se olikin parempi. Miksei hän tullut?"

Kulhian patruuna mietti ja rykäisi ennenkuin vastasi.

"Hän ei vaan tahtonut tulla", virkkoi hän sitten lyhyesti.

"Niinkö? No niin sitten."

Ja nyt Kautisten poika on melkein kuin selvinnyt.

"En minä täällä kyllä pitkä-aikainen olekaan. Viikon tai pari ja siinä kaikki. Katsokaa, herra patruuna, tämä ilmasto ei sovi minulle. Minulle pitää olla enemmän tummuutta ja enemmän vihreyttäkin. Mutta olisin hyvin kernaasti hänet nähnyt. Isäni..."

"Hyvästi nyt, nuori herra", keskeytti Kulhian patruuna, "hyvästi ja tervehtikää isäänne. Varmasti hän ilostuu enemmän saadessaan teidät kotiin kuin jos me sinne kaikin yhdessä menisimme."

Enempää siinä ei sitten enää puhuttu. Ja mitäpä sanottavaa enää olikaan. Kautisten poika jäi seisomaan maantielle ja Kulhian patruuna rouvineen palasi saman tien, jota oli tullutkin. Mutta päivä oli hänelle kieltämättä ollut erittäin tapausrikas. Luopua ensin kokonaisen omaisuuden koroista, tulla sitten kutsutuksi vieraisille ja saada lopuksi eteensä juopporaukka, joka saa parhaimmankin vireen pilalle. Vaimolleenkaan hänellä ei ollut mitään sanomista, kulki vain ja ähki itsekseen.

"Nytkö sieltä jo palattiin?" kysyy tytär.

"Nyt."

"Ja hauskaa oli?"

"Ulkoilma virkistää aina. Sinäkin saisit enemmän olla ulkosalla."

"Ainahan sitä ehtii. Ja hyvänä pidettiin?"

"Koko kartano juhlavalaistuksessa."

"Näin sen kyllä ikkunasta. Sehän oli hauskaa."

"Oikein hauskaa. Mutta se poika, nuori herra, sitä en olisi uskonut — juo kuin naakka."

"Se nyt ei kylläkään ollut mielenkiintoista kuultavaa."

Ja sitten Kulhian patruuna menee huoneeseensa. Mutta kun hän illalla kaataa itselleen pienen tuikun, ajattelee hän, että maailma on sellainen kuin se on, eikä hän, yksinkertainen maalaispatruuna, ole oikea mies sitä kohentelemaan. Hoitakoon kukin omat asiansa parhaan omantuntonsa ja valistuneen harkintansa mukaan.

Syksyinen Pan

Niinpä siis syksy on saapunut pitäjään ja syksyn mukana Kautisten "hullu poika". Tämä on rumaa ja toivotonta syksyä: sataa ja tuulee, tuulee ja sataa vuorotellen. Puistot riistyvät paljaiksi, kellastuneet koivunlehdet ajelehtivat pitkin kujia, ja maantiet ovat lätäköitä täynnä. Siellä täällä käydä jyskyttelevät puimakoneet tai kuuluu riihistä varstojen jynkytys; ihmiset ovat harmaan, likaisen ja alakuloisen näköisiä.

Harmaalta ja likaiselta tuntuu myös järvien äsken niin siintävä vesi ja harmailta ja likaisilta järvien rannalle sijoittuneet, alastomien puiden takaa pilkistelevät valkoiset kartanot ja punaiset talot, alastomalta näyttää kuuluisa Kulhia ja autiolta suuri Kautinen. Ja iltaisin tuikkii tuli Kautisten ylimmästä kerroksesta, sillä siellä on se hullu poika; omistajat ovat jo siirtyneet eteläisemmille maille, ja kartanoa vallitsee isännöitsijän väki.

Niin on siis tullut se vuodenaika, jolloin luonto levittelee ja jakaa runsaimmat rikkautensa, mutta ihmiset näyttävät asiallisuudessaan köyhemmiltä ja surkeammilta kuin milloinkaan ennen. Kaikki ilo on kuin poisvarissut ja kiteytynyt kiitäviin, kellastuneisiin koivunlehtiin ja kirvelevään tuuleen, eikä illan tullen Mervin takamailta kuuluva iloisuuteen pyrkivä hanurinrenkutus pysty särkemään vallitsevaa tunnelmaa.

"Se on tullut jo, se hullu poika", sanovat ihmiset.

"Niin on. Me näimme sen eilen kirkonkylällä."

Se on merkki siitä, että on tullut peruuttamaton, totinen syksy, ilman elvyttävää auringonpaistetta ja ilman jälkikesän mahdollisuuksia.

On pitäjällä tunnettu tosiseikka, ettei Kautisten poika ole hullu, vaikka hänellä on sellainen nimi. Hän vain tulee syksyn tullen ja menee ensimmäisen lumen mukana, istuskelee yläkerran autioissa kamareissa ja välttelee ihmisiä. Hän on joskus lapsuudessaan ollut sairas, ja senjälkeen hän kuuluu tulleen sellaiseksi, umpimieliseksi ja ihmisaraksi. Hän kuuluu muuten niihin ihmisiin, joista puhutaan vähän ja kuiskailemalla. Eikä kukaan voi kuvailla hänen ajatustensa kulkua eikä kertoa hänestä hyvää eikä pahaa.

Nyt on siis syksy, ja Kautisten poika kulkee kirkolta kotiansa sadetakin kaulus ylösnostettuna ja kädet syvällä taskuissa. Hän viheltelee itsekseen eikä pidä kiirettä; on kuin hän nauttisi siitä, että saa kulkea hitaasti, jalkaisin, ja että hänen ympärillään vallitsee suuri yksinäisyys, tuuli ja sade. Maantien vettynyt hiekka narskahtelee hänen jalkainsa alla, putoavat oksat risahtelevat metsissä; nyt ei tosiaankaan ole mikään laitaihmisten kävelyilma.

Mutta Kautisten poika kävelee, kävelee ja viheltelee, kunnes hän Kulhian kartanoon erkautuvan puistokujan kohdalla äkkiä lakkaa viheltelemästä. Nainen, joka Kulhian kujalta kääntyy maantielle, näyttää säpsähtävän nähdessään odottamattoman kulkijan, mutta malttaa sitten mielensä ja menee toiselle puolelle tietä. Se on vain Kulhian ainoa tytär, vaalea kuin auringonpaiste ja solakka kuin nuori koivu, joka ensi kerran kuraisella maantiellä tapasi Kautisten hullun pojan ja pelästyi. Mutta, kuten sanottu, hän malttaa mielensä ja jatkaa matkaa asiaa sen enempää ajattelematta. Korkeintaan vain: "Siinä oli se Kautisten hullu poika." Sinä iltana ei Kautisten hullu poika paljoa viheltele, ellei tee muutakaan. Istuu ja tuijottaa ja pitää tulta pesässä, ja kun isännöitsijän vaimo tulee pyytämään häntä illalliselle, vastaa hän katkaisevasti:

"En."

Mutta seuraavana päivänä hän taas kohtaa Kulhian tyttären, ja nyt se tapahtuu Vehkoon kohdalla. Kautisten poika kulkee ja viheltelee, ja nyt on sellainen ilmakin, ettei ihmisen luulisi raatsivan käskeä edes koiraansa ulkosalle. Saa kulkea ja vihellellä eikä ole pelkoa siitä, että suuret talokkaat ja kartanonherrat tulevat ja sanovat: "Kas vain, nuori herrakin on jo tullut paikkakunnalle. Terve tuloa, terve tuloa!" Ja seisovat sitten neuvottoman näköisinä, kun eivät tiedä, miten jatkaisivat, ja menevät kiiruusti tiehensä.

Kulhian tytär on kaunis ja hiukan uskonnollisuuteen taipuva, ja ohikulkiessaan hän luo uteliaan katseen Kautisten poikaan, mutta tämä katselee suoraan eteensä, niinkuin hänen tavakseen on tullut.

Illan tullen hän antaa taas tulen loimuta, istuskelee vihellellen keinutuolissa ja katselee ilmeettömin katsein pääkallon ja sääriluun kuvilla varustettuja lääkepullojaan. Kun hän menee levolle, on hän tyytymättömän näköinen. Kulhiassa saa kyllä olla tytär, mutta tuollainen hänen ei tarvitsisi olla.

Syyssateet jatkuvat, ja kuoleman tunnelma käy voittavammaksi. Kun Kautisten poika seuraavana päivänä kävelee sateessa, ei hän viheltele, mutta päivää myöhemmin hän jo viheltelee, sillä mitään odottamatonta vastaantulemista ei ole tapahtunut maantiellä. Ja niin hän kulkee tavallisen matkansa huomenna ja ylihuomennakin, eikä Kulhian tytärtä näy hänen näköpiirissään. Se on hyvä asia, vaikkei Kautisten poika häntä sen syvemmin ajattelekaan.

Mutta jo lauantaina hänen alituinen vihellyksensä kuoleutuu huulille. Sillä tuo tavallinen kohtaus uudistuu taas. Ja samoin sunnuntaina ja maanantaina.

Nyt Kautisten hullu poika ryhtyy ajattelemaan Kulhian valoisaa tytärtä. Ja kuta pitemmälti hän ajattelee, sitä rauhattomammaksi hän käy. Kun ilta hämärtyy, niin hän seisoo ikkunassa ja katselee sinne, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty häämöttää.

Että kaikkea pitää sattuakin hänen, Kautisten pojan, kohdalle. Mutta hän kiristää hampaitaan ja käy levolle.

Seuraavana päivänä hän menee maantielle asiata tehden. Kun se on ruvennut menemään, niin menköön nyt sitten, piru vieköön, ajattelee hän. Ja kun sitten Kulhian tytär Karhumäen vaiheilla tulee häntä vastaan, nostaa hän hattuaan kohteliaasti ja asiallisesti, niinkuin esiintymään tottuneen miehen tulee ja sopii. Ollaanhan samasta pitäjästä, Herra nähköön, toinen suuresta Kautisesta ja toinen kuuluisasta Kulhiasta. Hän hymyilee, ja Kulhian tytär hymyilee myöskin, mutta laimeasti, hiukan hämmentyneesti ja punastuen.

Illalla Kautisten poika muistaa Kulhian tyttären hymyn, ja häntä värähdyttää, mutta samalla häntä myöskin itkettää. Se on nyt sillä tavalla hänen kohdallaan, mutta siitä huolimatta hän päättää seuraavanakin päivänä lujasti mennä maantielle ja kohdata Kulhian tyttären.

Siitä kohtaamisesta ei kuitenkaan tule mitään, ei sinä päivänä, ei seuraavana eikä koko viikolla. Mutta Kautisten poika ei tiedä, että merensininen silmäpari taukoamatta Kulhian päätyikkunoista tähtää sitä kumpua, millä Kautisten vanhuuttaan vihertävä kartano ylenee raiskatun puistonsa keskellä. Ja Kautisten poika tuskailee, kulkee ja kirahduttaa yhteen hampaitaan, ja hänessä herää jotakin esi-isistä ja nuoruudesta, joka vielä ympäröi hänet, mutta joka hänen kohdaltaan oikeastaan on mennyt.

Hän ei siis ole tavannut Kulhian tytärtä, ja hän voivottaa ja valittaa sitä itsekseen.

Silloin hän muistaa, että Vehkoossa on illalla pidot. Miks'ei hän voisi mennä sinne. Hän on joskus viheriäisimmässä lapsuudessaan tuntenut Vehkoon pojan. Eläköön poika tai ei, hän menee sinne kumminkin. Valjastuttakoon isännöitsijä hevosen, hän ajaa Vehkooseen. Tällöin hän ei tule ajatelleeksi, että hän mahdollisesti saa koko Vehkoon pitotunnelman pilalle, sillä hänessä asuu vain kiihkeä toimintahalu ja tarve olla jossakin muualla kuin Kautisten jylhässä yksinäisyydessä. Mutta perilletultua on mieliala kuin poispuhallettu ja hän istuu vain nuoruutensa toverin kanssa ja juttelee, harvaan, harkitusti ja seikkaperäisesti. Mitä varten pidot? Nämä ovat elonleikkuupidot, tavanmukaiset. Vai niin, aivan oikein, minä muistan.

"Ja mitä sinä nyt?" kysyy nuoruuden toveri, joka vielä on nuori.

"No, minä noin vaan", vastaa Kautisten poika ja tekee epämääräisen liikkeen kädellään. Hulluhan hän ei ole, mutta jotakin hänessä on vialla. Hän ei ole halukas tekemään selkoa puuhistaan, hän on — noin vaan.

Aamupuolella juodaan muutamia maljoja. Siinä on joku vuodentulolle, muutamia työlle, isänmaalle ja niin edespäin. Kautisten poika ottaa niihin kaikkiin osaa tyynesti ja asiantuntemuksella. Sen verran hän on talonväelle velkaa, koska on kerran tänne tullut. Mutta ajatukset kiertävät edelleenkin Kulhian tytärtä. Hämäränä aamuhetkenä hän mahdollisesti tuoksahtaa hiukan, mutta ajatukset ovat selvät ja kirkkaat ja suuntaviivat varmat.

"Nyt minä lähden", sanoo hän ja kiittelee kestityksestä. Vellikellot soittavat silloin väkeä aamiaiselle, ja kello on kahdeksan.

Hän on päättänyt puhutella Kulhian tytärtä ja hän ajaa suoraan kartanoon. Se on Kautisten haltijain vanha tapa. Aamuhetki on tosin vielä varhainen, mutta Kulhian patruuna on jo ylhäällä, ja Kautisten poika, kuten todettiin, tuoksahtaa hiukan. Mutta patruuna on hieno mies ja oivaltaa, ettei tässä käy liikoja tarkasteleminen, ja käskee sisään.

"Kiitoksia. Minulla olisi asiaa vain neidille."

Nyt patruunan katse lentää nopeasti varpaista päälakeen, sitten hän poistuu eikä palaa enää.

Mutta Kautisten poika ei tule levottomaksi, hän seisoo paikallaan kuin naulittu ja viimein hän istahtaa. Eteisessä nakuttelee suuri kaappikello, ja kolme entistä Kulhian omistajaa katselee häntä sisälle johtavien ovien päältä. On tämä hiukan toista kuin kuolleessa Kautisessa.

Ja vihdoin tulee Kulhian tytär. Kalpenee, punastuu ja katselee neuvottomana odottajaa. Kautisten pojassa alkaa käydä, mutta hän pysyttelee tyynenä ja harkitsevana.

"Minä tulin vain hakemaan neitiä ajelemaan", sanoo hän.

"Hyvä. Haen vaan päällysvaatteeni", vastaa Kulhian tytär.

Näin hän ajelee ensimmäisen kerran Kulhian tyttären kanssa. Hän ei tunne tarvetta sanoa mitään, vaikka ihmiset pysähtyvät katselemaan heitä; hänestä on paras niinkuin on. Mitäpä hänellä oikeastaan olisikaan sanottavaa. Niin he kiertävät harjun ja ajavat Kirkkojärven ympäri. Sitten hän kysyy, joko olisi aika mennä kotiin.

"En tiedä. Tehkää kuten itse haluatte."

Kautisten poika ei aja vielä kotiin. Hän ajaa Linnan tiluksille, jotka ovat pitäjän vanhimmat. Kun kierretään kartanon puistoa, huomaa hän, että Kulhian tyttären sormessa kiiluu sormus.

"Minä olen kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.

"Vai niin", vastaa Kautisten poika, mutta syrjäinen ei saata huomata, kuinka hänessä alkaa käydä ja jyskyttää. Sitten hän ehdottaa, että ajettaisiin kotiin.

"Sehän on kokonaan teidän vallassanne", virkahtaa Kulhian tytär. "Muuten: meidän häämme ovat jouluaattona."

"Vai niin. Siihen on siis vielä neljättä kuukautta."

Hevonen on käynyt kuinka on tahtonut, mutta nyt se yllytetään raviin ja se tekee komean kaaren Kulhian porraspäässä.

"Annattehan anteeksi, että vaivasin teitä?" kysyy Kautisten poika.

"Totta kai."

Tämä oli siis heidän ensimmäinen tapaamisensa.

Kun Kautisten poika tulee kotiin, on hän raukea ja väsynyt, ja hänen ajatuskoneistonsa on todella jollakin tavoin joutunut epäkuntoon. Hän heittäytyy pitkäkseen, tuijottaa kattoon eikä saa kiinni yhdestäkään järjellisestä ajatuksesta.

"Hän sanoo olevansa kihloissa kruununvoudin kanssa", puhelee hän itsekseen, ja sitten hän nousee ja menee ikkunaan, mutta näkee vain syysmyrskyn raivoavan.

Sateet heittäytyvätkin tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi, eikä yhtään täysin kirkasta päivää näy välillä. Syyskuun lopulla ovat jo puut aivan paljaina, kynnetyt pellot vellinä ja metsät uhoavat kosteutta ja kylmyyttä. On melkein kuin marras- ja lokakuun rajamailla toisinaan. Ja Kautisten poika viettää pitkiä, kuumeisia päiviä. Niinpä hän taas eräänä päivänä ajelee Kulhian tyttären kanssa. Tällä kertaa hänet on vastaanottanut Kulhian rouva ja luonut häneen pitkän, kysyvän, puoleksi moittivan katseen.

"Ettekö käy istumaan?" oli Kulhian rouva kysynyt.

"Kiitos en. Minä odotan vain neitiä lyhyelle ajeluretkelle."

Mutta Kulhian rouva on tarmokas nainen ja tottunut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hänen mahtava olentonsa täyttää koko oviaukon.

"Tiedättekö", sanoo hän, "minä en ollenkaan kannata teidän ajeluretkiänne. Minusta tuntuu, kuin koko kartanon rauha olisi häiriintynyt, ja tyttäreni on sitäpaitsi kihloissa."

Ulkona piiskaa vihmasade viheliäistä maata, mutta Kautisten pojan silmät kirkastuvat ja hymy leviää pian yli kasvojen.

"Niin, kruununvoudin kanssa", vastaa hän. "Minä tiedän sen kyllä."

Koskaan Kulhian rouva ei ollut uskonut, että Kautisten väki osaisi hymyillä tuolla tavoin.

Nyt ajelevat sitten Kulhian tytär ja Kautisten poika toisen kerran. Tällä kertaa Kautisten poika tuntee itsensä hiukan saamattomaksi ja neuvottomaksi, hänen pitäisi kaiken todennäköisyyden ja hyvien tapojen mukaan edes nyt puhua jotakin, mutta hän ei keksi sanoja. Ja hän tekee taas entisen kierroksen, kiertää Linnan kartanon puiston, harjun ja Kirkkojärven ja miettiessään hän kiiruhtaa hevostaan yhä nopeampaan juoksuun. Eihän hänellä tosin nytkään ole erikoista esilletuotavaa, mutta on outoa hakea jo toinen kerta vieras nainen ajelemaan kanssaan eikä millään tavalla perustella sitä.

"Nyt on kaunis ilma", sanoo hän vihdoin tuulen ja vihmasateen piestessä kasvoja.

Kulhian tytär naurahtaa lyhyesti ja ohimenevästi, ja Kautisten poika nykäisee vaistomaisesti suitsista.

"Tarkoitan, että tämä on onnellinen tilanne", oikaisee hän ja antaa hevosen juosta kuinka tahtoo.

Nyt Kulhian tyttären silmäluomet värähtävät hermostuneesti eikä hän vastaa mitään, katselee vain kylmästi ja tunteettomasti harmahtavaa avaruutta.

"Ehkä ajamme kotiin jo", sanoo hän vihdoin.

"Kulhiaanko?" kysyy Kautisten poika ajatuksettomasta

"Niin, Kulhiaan. Luonnollisesti. Sehän on minun kotini."

Ajeluretki oli kestänyt kolme tuntia, ja nämä olivat ainoat sanat, jotka heidän välillään vaihdettiin.

Mutta tällaisista tilanteista yltyvät niin sanoaksemme runolliset mielikuvat. Ja Kautisten poika paloi kuin kuumeessa. Silloin hän ei muistanut, mitä suuri tohtori Wernitz Saksanmaalla seitsemän vuotta sitten oli sanonut. Proosaahan hän oli sanonut, totisinta proosaa, mutta sitä ei Kautisten poika muistanut. Hän vain kulki, silmäluomet polttavina, ja tähtäsi sinnepäin, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty kohosi. Kulki, katsoi, mietteissään rakenteli ja ajatteli Kulhian tytärtä.

Toisin Kulhian tytär. Häneen oli tullut ikäänkuin suurta alistuvaisuutta, ja veret poskipäillä olivat kenties hiukan kalvenneet. Mutta nenän kaarevuus oli käynyt huomattavammaksi ja sierainten värähtely herkemmäksi, alahuuli oli käynyt esiinpistävämmäksi, ja silmät, jotka ennen olivat loistaneet kuin pohjaton meri, olivat kuin yön vanha jää. Hän oli luopunut kamarielämästään ja tullut toimelliseksi ja asialliseksi, mutta iltaisin kostuttivat kyyneleet hänen päänalaisensa ja hän katseli Kautisten yläkerrasta tuikkivia tulia.

Niin kuluu viikko ja niin kuluu toinenkin, ja muutamana päivänä he taas kohtaavat toisensa Karhumäen tienoilla.

"Minä en enää ole kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.

"Vai niin", vastaa Kautisten poika, säpsähtää ja kalpenee. "Ehkä teitte ajattelemattomasti", jatkaa hän tovin kuluttua.

"Voi olla", myöntää toinen tunteettomasti. "Minä en kuitenkaan tahtonut, ja vanhempani surevat sitä kovin."

Nuori, lämmin veri läikähtelee Kautisten pojan rinnassa ja taitaa läikähdellä toisenkin. Tällä kertaa he kulkevat jalkaisin vettyneellä, kuraisella maantiellä ja tuntevat jossakin määrin olevansa poissaolevia ja — uskaltaisimmeko sanoa — onnellisia. Kautisten pojan silmät loistavat, ja Kulhian tyttären hienosti piirtynyt, punainen suu on hymyssä.

— Hän ei ole enää kruununvoudin kihlattu, — ajattelee Kautisten poika riemuiten.

Ja hetken hän tahtoisi hypätä ilmaan ilosta, mutta hillitsee itsensä ja puree hampaansa yhteen. Se johtuu Kautisten haltijain vanhasta tavasta eikä siitä, että hän muistaisi, mitä suuri tohtori Wernitz seitsemän vuotta sitten oli sanonut.

Eikä syrjäinen saata huomata mitään. Maailman jokapäiväisiin ilmiöihin kuuluu, että kihlauksia puretaan. Niistä puhutaan aikansa, selitellään puolin ja toisin, ja kun ei uutta sytykettä löydetä, niin vaietaan. Kulhian tytär on talousaskareissa päivisin, kylmänä ja tunteettomana, ja nyyhkyttelee öisin. Joskus he tapaavat toisensa maantiellä. Mitä se syrjäisiin kuuluu. Heidän mielipiteensä ja arvostelunsa eivät ulotu Kautisiin eivätkä Kulhiaan.

Niin elävät he molemmat, Kautisten poika ja Kulhian tytär, kumpikin tahollaan korkeinta aikaansa, tapaavat toisensa joskus maantiellä, mutta hetken tunnelmat eivät pukeudu sanoiksi. Elävät kumpikin tahollaan kahden virstan päässä toisistaan ja ajattelevat toisiaan taukoamatta ja kiihkoisasti. Ja jossakin kirkonkylän seuduilla astelee herra kruununvouti taskussaan sormus, jonka hän aikoinaan suurin toivein oli ostanut, ja Kulhian patruuna katselee kulmiensa alta tytärtään ja tokaisee tyytymättömänä:

"Ihme, ettet sinä jo rupea tekemään runoja."

Sillä — luvalla puhuen — eihän kukaan lähelläoleva enää saata olla epätietoinen siitä, että Kautisten hullu poika rakastaa Kulhian kaunista tytärtä ja päinvastoin.

Mutta Kulhian tyttären korkein aika ei pukeudu runomuotoon. Hän valvoo ja nyyhkii, mutta on ensimmäinen kylmässä asiallisuudessa ja toimellisuudessa, ja kun marraskuu sataa ensimmäisen lumen, panee hän lähetin viemään kirjelippua Kautisiin.

"Sanokaa, mitä Te minusta tahdotte?" lukee Kautisten poika kirjelipusta eikä mitään muuta.

Ja silloin Kautisten poika ikäänkuin heräsi unesta, johon oli pitkäksi, pitkäksi aikaa nukahtanut.

Hän muisti ne vuodet kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten ja olonsa Saksanmaalla ja suuren tohtori Wernitzin. Mutta lähetti seisoi alakerran eteisessä ja odotti vastausta.

Hänet valtasi suuri ja pyhä kauhu, kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, ja hän kieriskeli vuoteella ja vaikeroi. Edessään hän näki oman itsensä kaksoisolentona, entisen ja nykyisen, ja se entinen oli kokonaan tuhonnut nykyisen.

— Kas vain, tämän piti tuleman, ja siinä sinä nyt kieriskelet, Kautisten poika. Edestä syömätön löytyy, löytyy kuin löytyykin.

Mutta kun lähetti aikansa turhaan oli odottanut, lähti hän tiehensä ja jätti Kautisten pojan kieriskelemään ja tekemään tiliä oman minänsä kanssa. Niin valvottiin kahdella taholla, Kulhiassa ja Kautisissa, toisessa värähdellen ja odottaen, toisessa tuskaillen, hammasta purren ja hikeä valuen. Ja kummallakin taholla rakastettiin.

Kolmantena päivänä Kautisten poika voitti itsensä. Hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, hänen silmiensä ympärillä oli sinertävät renkaat, ja koko hänen olemuksensa vapisi ja hytkähteli, mutta ajatukset juoksivat suorina ja määrätietoisina. Sitä voi vaatiakin Kautisten pojalta.

Hevonen oli valmiina viemään häntä asemalle, ja hänellä oli jo päällysvaatteet yllään, kun hän kirjoitti seuraavan vastauksen: