Part 2

Torin kulmassa patruuna tapansa mukaan hetkeksi seisahtuu. Hän on tuon aamupäiväisen väen vilskeen, metelin ja liikkeen nähnyt vähintään sata kertaa aikaisemminkin, mutta aina se on hänestä uutta ja mielenkiintoista. Siinä tulee torin yli parvittain koululaisia, joilla vielä loman jälkeen on väriä naamassaan. Niihin se tuo tytärkin, Esteri, kuului vielä joku vuosi sitten, mutta lieneekö hänellä milloinkaan ollut tuollainen kiire ja noin rusoittavat posket. Olisi sekin saanut lukea eteenpäin aina vaan niinkuin Kelhon tytärkin ja sitten hankkia itselleen nimikortteja ja painattaa niihin nimen alle, että "fil.maist." ja lähettää niitä sitten ihmisille. Kun Kelhon isäntä tai emäntä joskus saattoivat tytärtä asemalle, niin näkipä sen jo heidän nenänsäkin päästä, että siinä se nyt istua touhottaa vieressä, se fil.maist. "Kyllä se on Jumalan onni ja siunaus, että on varaa antaa lapsilleen oppia ja sivistystä", saarnaavat jokaiselle, joka viitsii kuunnella. "Se on kalleinta, mitä voi antaa." — No niin, saahan sitä, kun on sitten antamista muutakin kuin oppia ja sivistystä.

Kulhian patruuna heittää äkäisesti sammuneen sikarinpätkän maahan ja sytyttää uuden. Näkyypä joku tuttukin naama joukossa. Tuolla on Linnan vihannes- ja juurikaskuorma. Niillä on hallissakin joku kaupantapainen. Pitäisi oikeastaan mennä kysymään, kannattaako se. Ja tuossahan tulee Saarenpään taloustirehtööri, — aivan päissään tietenkin. Mistä se nyt aamupäivällä on itsensä noin täyteen saanut. Paras, kun laittaa tästä itsensä tiehensä, saa taas muuten poiketa lähimpään kahvilaan kraapustamaan nimensä vekseliin.

"Joo", päättelee Kulhian patruuna ja kääntyy vaimonsa ja tyttärensä puoleen. "Menkäähän te nyt asioillenne, minä tässä vähän menen torin yli pankkiin asioimaan. Tavataan sitten jossakin, vaikkapa tuossa ravintolassa."

* * * * *

Kulhian patruuna, kuten sanottu, käy usein kaupungissa, mutta koskaan hän ei lakkaa katselemasta eikä ihmettelemästä. Tämäkin ihmispaljous, — mihin sillä oikein on kiire, millä se elää ja mitä se toimittaa. Ja palkkojensa pienuutta narisevat kaikki, poikkeuksetta. Jos ne nyt veisi maalle ja jokaiselle osoittaisi tarpeellisen kokoisen palstan, niin tietenkään ne eivät eläisi sielläkään, koskeivät ole syntyneet maanviljelijöiksi.

Annappahan tuo Antti-serkkukin, tai oikeastaanhan se on vain vähäserkku äidin puolelta. Mies on ison talon ainoa poika ja tuomariksi lukenut. Onpa lisäksi hyvän piirin vallesmannikin, mutta eikös, eikös vain pidäkin heittää vallesmannin virka pois, myydä juhlallinen talo, ja muuttaa kaupungin virkamieheksi ja ostaa kivitalo. Ja joutua vaikeuksiin. Siinä on nyt sitten, Kelhon äijä, sinun kouluviisautesi. Vaikka kyllä sitä meidänkin tyttären pää olisi kestänyt saman kuin sinunkin tyttösi, jos vain olisi tahtonut. Yhtä paljon ja enemmänkin eikä olisi kukkaron pohja alkanut paistaa eikä olisi tarvinnut virkaa ottaa. Se, kunhan olisi vain muuten tiennyt paljon asioita ja kertonut vanhemmilleenkin. Vaan eipä se, Esteri.

Niin, se Antti. Eikö se silloin kun oltiin poikasia, sanonut, että hänellä, Kulhian patruunalla, on pää täynnä sahajauhoja ja sammalia. Että hän suoraan puhuen on vähän yksinkertainen ja tyhmä. Ja vielä myöhemminkin sitä usein toistanut. Mutta niilläpä sahajauhoilla sitä on tultu toimeen, vaikkei olekaan tehty afäärejä eikä nautittu opetusta viisaudessa.

Niinpähän tämä Antti sitten jonakin päivänä viime viikolla ilmestyy Kulhiaan. Eivät ole miehen asiat oikein, sen hän, Kulhian patruuna, näkee jo heti naamastakin. Ja käy heti suoralta kädeltä asioihin käsiksi. Kulhian patruunan pitäisi ostaa toinen puoli hänen kivimuuristaan.

"Miksi?" oli hän, patruuna, kysynyt.

"Se olisi hyvä sijoitus."

"Mitäpäs sinä minun sijoituksistani. Itse sijoitan sen pienen, mitä on sijoittamistakin."

"Mutta sinä et ole koskaan osannut oikein valvoa omia etujasi."

Kulhian patruunan oli täytynyt naurahtaa.

"En minä tiedä kuinka heitä olen valvonut", oli hän vastannut. "Mutta kyllä minä hyvin olen elänyt."

"Niin, mutta olisit voinut hankkia suuret voitotkin."

"Samapa. En minä niitä tarvitse. Niitä tavoitellessa voivat mennä entisetkin."

Sitten hänen oli täytynyt ruveta oikein vakavaksi.

"Kuule nyt, Antti", oli hän sanonut, "heitä pois tuo. Tiedäthän, että kaupassa täytyy toisen voittaa ja toisen hävitä. Miksi sinä tulet minulle kauppaamaan talosi puolikasta? Tiedäthän sinä, etten sitä tarvitse".

"Tekisit hyvän sijoituksen."

"Saattaisihan olla niinkin. Mutta minä kun en tarvitse. Sano suoraan, ovatko asiasi huonosti?"

Siihen se sitten oli jäänyt. Antti tarvitsi rahoja. Mutta hän vaati puolesta taloa saman hinnan, minkä itse oli maksanut koko talosta.

"Rahan arvo on laskenut, mutta talojen arvo noussut", oli Antti sanonut. "Sinä tiedät sen kyllä".

Kyllä sillä pojalla oli päässään vähän muutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Kulhian patruuna oli luvannut miettiä asiaa. Viikon vain, ei sen enempää.

"Käy nyt muulloinkin, paitsi milloin sinulla on taloja myytävänä", oli hän sanonut.

Vaan hänestä näytti siltä kuin olisi Antin ilmeessä ollut jotakin pyytävää ja säikähtynyttä, kun hän nousi kieseihin ajaakseen asemalle.

* * * * *

Kulhian patruuna on jo vanhemmalla puolen ikää ja käveleminen on hänelle raskasta. Voisihan hän hyvin ottaa ajurinkin, mutta tuoreessa syysilmassa liikkuu sentään kernaasti ja katselee vastaantulevia.

Hän on nyt ottanut selvän siitä talosta ja tullut siihen vakaumukseen, että kauppa kannattaa. Jos tätä menoa menee, niin saattaa voittaakin. On ihmeellistä, miten Antti on saanut asiansa tälle mallille ja miten se keksi kääntyä juuri hänen puoleensa. Luulisihan sellaisella miehellä olevan tuttavia kaupunki täynnä. Vaan jospa sillä on asioita muuallakin. Olkoon, eivät ne häntä liikuta. Talojuttu ainakin on selvä. Kulhian patruuna istahtaa hetkiseksi puiston penkille. Kun siihen kauppaan nyt ryhtyy, niin tuhottomasti siihen menee rahaa. Mutta tekeväthän ne muutkin kauppaa tänä aikana, tekevätpä vielä velaksikin, niinkuin Saarenpään taloustirehtööri. Mitenhän senkin miehen oikein siunatuksi lopuksi käy? Kovin liikkuu suurissa asioissa eivätkä ole erinomaiset entuudestakaan. Hän on ainoita miehiä, joille Kulhian patruunan on täytynyt sanottaa, ettei ole kotona, vaikka hyvinkin on ollut ja valehdella, ettei ole rahaa, vaikka on ollut. On niin kovin vaikea kieltää ihmisiltä.

Patruuna lähtee taas liikkeelle. Vai tässä se nyt on, se neljäkymmentäyhdeksän! Onhan hän toki sen ennenkin huomannut, vaikkei ole tullut aavistaneeksi, että tulisi sen kanssa mihinkään lähempiin tekemisiin. Ja Kulhian patruuna menee kadun toiselle puolelle ja toteaa, että onhan se talon näköinen ja kerroksiakin on kolme, mutta paljon, hm, se maksaakin.

Sitten Kulhian patruuna menee sisäänkäytävään ja huomaa siellä kipsiin valettuja äijänpäitä katonrajassa olevassa syvennyksessä. Mitähän nekin siellä oikein pyhittävät? Niinkuin ei tässä osattaisi kulkea ilmankin. On hänelläkin kotona Lönnrot ja Snellman ja Esterillä on pronssinen Topelius, ainakin se on pronssinvärinen, ja puistossa sitäpaitsi valkoinen, marmorinen poika, jolla on siivet selässä. Mikähän sekin oikein lienee? Liian virnaileva ja maallisen näköinen se on enkeliksikin, ja nuoletkin sillä on kädessä. Kun niiden pitääkin aina veistää ne sellaiset alastomina kaahottamaan, panematta riepuakaan ylle. Vaikka korealtahan se sen puolesta näyttää vihreyttä vastaan. Talveksi tytär sen aina korjaa pois. Mitenkähän on, taitavat nuo äijänpäätkin maksaa koko paljon ja korottaa talon hintaa!

Tästä Kulhian patruuna taas muistaa varsinaisen asiansa ja kiipeää portaita ylöspäin. Kuinka se Anttikin nyt sille mallille... jaha, tässä se onkin. Hän painaa nappia.

* * * * *

Puolihämärä, hiukan tuoksuava etehinen, josta ovi saliin on auki.

"Onkohan tuomari kotosalla?"

"Kyllä se on. Odottakaa!"

Mikähän tolsisko sekin oli piiaksi. Jättää siihen vain seisomaan kuin... Eikö se osaa eroittaa ihmistä kulkijasta.

Mutta pianpa siinä on Anttikin ja Kulhian patruunasta näyttää, kuin ei säikähtynyt, kysyvä ilme hänen kasvoiltaan vieläkään olisi hävinnyt. Punastele siinä nyt vain, piika, ja auttele vanhanaikaista palttoota yltä.

"Kas, sinäkö se olitkin. Oli oikein hyvä, että tulit. Tervetuloa ja käy sisään, käy sisään!"

Eipä se enään olekaan se entinen itsevarma Antti, jolla on päässä vähän muutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Tämä on hermostunut ja kalpeaksi käynyt, ja sen touhukkaisuudessa on jotakin alistuvaa ja mielistelevää, joka Kulhian patruunaa ellottaa ja tekee hänetkin miltei araksi. Ja henkikin tulee väkeville kirkkaana aamupäivänä niinkuin Saarenpään tirehtöörillä. Eivät taida asiat olla erinomaisesti!

"Istahdapas tuohon sohvaan ja ole iloisen näköinen. Tässä on sitten vaimoni, — niin, tehän tunnette jo entuudestaan toisenne, — ja vanhin poikani, toisen vuoden ylioppilas, ja tyttäreni... noin monta niitä on, katsopas, — kuusi."

Antin rouvalla on kova ja käskevä katse, mutta Kulhian patruunasta näyttää, kuin kaiken takaa kuultaisi suru. Hän tervehtii rouvaa ja koko lapsilaumaa ja tuntee itsensä vähän kömpelöksi ja saamattomaksi eikä tiedä, mitä oikein sanoisi.

"Onpa niitä sinulle siunautunut. Minulla ei ole kuin yksi... se voi olla vanhimman poikasi ikäinen."

"Onhan niitä. Ja niiden kouluutuksen takia minä etupäässä muutinkin kaupunkiin. Mutta taisi se tilanmyynti lopultakin olla hiukan hätiköity juttu".

"En osaa sanoa. Mutta en minä ainakaan osaisi mennä myymään."

"Niin, no. Istuhan nyt ja puhellaan asioista. Ehkäpä tässä jotakin saadaankin, kun jaksetaan rauhassa odottaa."

Kulhian patruuna katselee kaikkea sitä komeutta, mikä Anttia ympäröi, nahan ja plyyshin paljoutta, kirjoja, seinätauluja ja mattoja ja hän ajattelee, että mikähän senkin miehen niin panee hätäytymään ja saa liikkeelle. Onko se vain pelkkä väärä laskelma, vai olisiko siinä muuta alla? Onhan hän kuullut, että Antti on korttimies ja vielä viinaan menevä, olisikohan sattunut joku harhapisto. — Eikä hänellä ole mitään syytä olla Antille kiitollinen: ensinnäkin se puhe niistä sahajauhoista ja sammalista ja toiseksi se ajoi torpparien väärää asiaa häntä pikkuserkkuansa, Kulhian patruunaa vastaan. Hävinnythän se sen kyllä oli, mutta ei ollut malttanut olla oikeuden eteishuoneessa nauraa räkättämättä:

"Häviöhän siinä tuli, tiesin sen jo edeltäpäin, mutta taisipa serkku-poika olla hermostunut."

Johon Kulhian patruuna oli tiuskaissut:

"Piruakos sitten ajat sellaista asiaa ja kynit köyhiltä torppareilta heidän ainoat rahansa. Taisivat sinulle vielä velkaantuakin."

Tämä kaikki on hiukan kaivellut Kulhian patruunaa ja hän oli ajatellut Anttia vähän koukutakin, että "kuinkas nyt löysit Kulhian". Mutta rouvan ja lasten näkeminen on hänet häkellyttänyt. Voi olla vaara hyvinkin suuri ja syyttömiähän nuo ovat, rouva ja alaikäiset lapset. Sitten lisäksi: mitä se turha koukkuileminen hyödyttää, on siinä Antilla muutenkin tekemistä.

"Se on sillä tavalla", selittää Antti-serkku, "että viikon kuluttua tarvitsen seitsemänkymmentäviisi, muuten on piru irti".

Kulhian patruuna kohauttaa kulmakarvojansa: miten niin irti? Hän aikoo sitä kysäistä, mutta peruuttaa samalla päätöksensä. Mitä häneen toisen asiat koskevat, parempikin, kun ei tiedä.

"Niin että jos sinä kauppaan suostut", jatkaa sukulainen, "riittää kun maksat heti kolmanneksen. Loput sitten sopimuksen mukaan."

Eipä tämä niin vaarallista näy olevankaan. Mutta Kulhian patruuna on otattanut asioista selvän ja tietää, että kauppa kannattaa.

"Jos maksan, niin kerralla maksan koko homman", sanoo hän yksitoikkoisesti.

Nyt Antti rehahtaa nauruun.

"Sinäpä olet", nauroi hän, "sinunhan pitäisi sitten saada jonkunlainen alennus".

Kulhian patruuna suutahtaa, nyt se jo taas sai rämisevän itsevarmuutensa. Hän aikoo sanoa, että sillä ehdolla maksan, ettet enää puhukaan sahajauhoista ja herkeät ajamasta vääriä asioita. Mutta mitäpä hän! Ja sanookin vain:

"En minä alennuksia tarvitse. En minä siinä kaupassa aio hävitä."

Toisen varmuus tyrmistyttää sukulaismiestä ja hän tulee aivan totiseksi.

"Niinhän se on, että kauppa on kauppa", myöntää hän hiljaisesti. "Mutta kyllä sinä autoit minut pahasta pulasta."

* * * * *

Vasta paikallisjunassa Kulhian patruuna tapaa vaimonsa ja tyttärensä. Hän on kävelemisestä ja kauppakirjain teosta väsynyt ja hän huohottaa astuessaan vaunuosastoonsa.

"Nyt on sitten niin, Esteri", sanoo hän tyttärelleen, "että kun äidistä ja minusta aika jättää, on sinulla talo kaupungissa ja maalla."

Juna nytkähtää ja lähtee liikkeelle.

"Mitä, mitä sinä oikein tarkoitat?" kysyy hänen rouvansa. "Me istumme ja vahtaamme sinua tuntikausia ja sinä vain juokset talokauppoja tekemässä."

"Antilta ostin puolet hänen kivimuuristaan."

"Herrajess sentään! Ethän sinä niitä asioita ymmärrä."

Mutta Kulhian patruuna ei huoli vastata. Hän on väsynyt ja hän nojaa päänsä sohvan kulmaan. Silmäluomet painuvat itsestään umpeen ja pian hän alkaa kuorsata. Siinäpä hän sitten, väliin havahtuen, vuoroin torkkuu, vuoroin nukkuu tämän vajaan tunnin matkan, nukkuu niinkuin mies, jolla on omatunto suurin piirtein reilassa.

Tehdas

"Neuvos käski sanoa terveisiä ja pyytää, että jos patruunan ja patrunessan sopisi, niin sitten illalla seitsemän aikana... Siellä on nyt nuori herrakin kotosalla..."

Kulhian patruuna pyyhkäisee kämmenellään paksuja, harmahtavia viiksiänsä, ja raskaat silmäluomet rävähtävät. On aivan kuin ei hän Kautisten palvelijaa huomaisikaan, vaan koko ajan ajattelisi muita asioita. Ja kuitenkin hän on kuullut jok'ainoan sanan, jopa niitä tarkasti punninnut ja harkinnutkin.

Mutta hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Tuollakin nyt, jossakin kamarissa, kuuluu istuvan pitäjän emäntiä, ja kappalaisen rouva on joukossa. Ja hänelle niillä kuuluu olevan asioita. Eiköhän vaan taas liene jotakin siitä olutpruukista, ainaisesta vaivasta. No niin, pääsee siitä. Elleivät osaa kohtuudella juoda, olkoot ilman.

"Niin että millaisen vastauksen minä saan viedä neuvokselle?"

Jaha — vastauksen, aivan oikein. Aivan yhtäkkiä patruunan mieleen juolahtaa, ettei ole pitkä aika, ei monta vuosikymmentä, siitä kuin Kulhian isännät kunnioittavasti ja paljastetuin päin puhuttelivat Kautisten herroja. Ja samalla hän johtuu ajattelemaan, kuinka voi olla mahdollista, että neuvos talvikaudet ja melkein vuodet ympäriinsä asustaa milloin kaupungissa, milloin ulkomailla, ja inspehtuurit, ne hyväkkäät, sill'aikaa pruukaavat maata miten parhaaksi näkevät. Eivät kai nekään vanhan senaattorivainajan jättämät rahat iankaikkisesti mahtane riittää.

"Niin että millainen vastaus minulla on kunnia..."

"Kuinka siellä Kautisissa oikein jaksetaan?" keskeyttää Kulhian patruuna.

"Kiitos kysymästä, herra patruuna, minun nähdäkseni oikein hyvin."

"Jaha — jaha. Joo. Sanokaa nyt sitten neuvokselle, että kyllähän me, kyllähän me, sano, koetamme tulla. Seitsemän aikanako se oli?"

"Seitsemän."

"Hyvä on. Tullaan."

Eikä Kulhian patruuna vähän ajan kuluttua muista Kautisten neuvosta eikä kello seitsemää. Hänen on nyt järjestettävä ne ämmät siellä jossakin kamarissa. Saavat jotakin ompeluseuroissaan päähänsä ja sitten juoksevat tänne lähetystönsä kanssa. Ja sitten istutaan kamarin loukossa ja juodaan kahvia. Ja ollaan kristillismielisiä ja raittiita.

"Päivää vain, rouvat", tervehtii patruuna.

Siinä on isojen talojen emäntiä, Joutsjärveä ja Puotinientä, on siinä pari torpan muijaakin ja kaiken kruununa pastuurska.

"Hyvää päivää, patruuna", vastaa pastuurska.

Emännät ovat häkeltyneen näköisiä ja patrunessa silittelee pukuaan.

"Tässä on Sivusen ja Portaan torppien emännät sieltä meidän maalta", esittelee hän muijat.

"Vai niin, jaha, kylläpä tunnen, kun tarkemmin katselen. Kai teille tuotiin ne uudet lattiavärkit?"

"Tuotiin. Kiitoksia vaan hyvin paljon, patruuna", vastaavat muijat kerkeästi ja yhteen ääneen.

"No, niin pästä sitten."

Pöydällä on kahvivehkeet ja viinilasit, ja pastuurska miettii, kuinka hän nyt alkaisi puhua patruunalle.

"Etkös sinä ota, isä?" kysyy patrunessa.

"Enpä tiedä, jospa nyt lasin viiniä."

"Me tulimme nyt taas niinkuin lähetystönä patruunan luo", aloittaa pastuurska. "Siitä vanhasta asiasta."

"Jaa, ettäkö sulkea pruuki."

"Niin, kun siitä on niin paljon kirousta pitäjälle."

Kulhian patruuna miettii. Tätä samaa laulua on hän kuunnellut jo melkein kymmenen vuotta. Kaikissa asioissa pitäjäläiset voivat olla erimielisiä, mutta yhdessä asiassa he pitävät yhtä: oluttehtaan sulkemisessa. Ei suinkaan raittiuden vuoksi, vaan siksi, että pelkäävät hänen voittavan.

"Jos niinä suljen", vastasi hän, "niin tuovat ne kuitenkin kaupungista."

"Eihän se sitten tule patruunan omalletunnolle", väittää pastuurska sanavalmiisti.

"Onhan se kyllä niinkin. Mutta minä kun en kauppaa tavaraani kenellekään. Ja mestarille olen antanut sellaisen määräyksen, ettei köyhille eikä juopoille saa myydä pulloakaan."

"Siinä patruuna on tehnyt oikein. Mutta saavat ne kiertotietä ja muitten avulla."

Nyt patruunan täytyy hymyillä.

"Mutta kuinkas nyt, pastuurska", sanoo hän, "minä huomaan, että te siinä ja te kaikki, luvalla sanoen, istutte viinilasit edessänne. Ja lisäksi tyhjät lasit. Täytäpäs, äiti."

"Mutta sehän onkin aivan eri asia, patruuna. Lasi tai pari hyvässä seurassa kiitollisuudella ja kaikella kohtuudella nautittuna. Vaan kun ei osaa pitää rajaa ja köyhiltä menevät kaikki rahat, — kyllä patruuna tietää, älkää väittäkökään vastaan."

"No niin, no. Olenhan minä kuullut."

Marraskuinen päivä on jo mennyt sivu puolen ja huone on tumma ja totinen. Silloin Kulhian tytär tulee huoneeseen hiljaisena ja vaaleana, tulee ja istuutuu isänsä taakse.

"Joko se nyt taas on siitä pruukista?" kysyy hän.

"Siitä, siitäpä aina."

"Ja siitä me sitten saamme joka vuosi niinkuin joululahjaksi."

Se on tämän Kulhian tyttären ääni niinkuin kellonsoittoa eivätkä sanat ole kohdistetut oikeastaan kenellekään. Naiset istuvat hiljaa ja vilkuilevat häntä vähän niinkuin ihaillen, mutta toiselta puolen kysyenkin. Ilmestyy vain siihen ja lieneekö edes tervehtinyt tullessaan. Ja lieneekö tuo edes oikein tervekään? Ei näy missään, ei liiku kotiporttia ulommaksi, käyneekö edes kirkossa? Pastuurska ei todellakaan muista nähneensä häntä muualla kuin Linnan ristiäisissä, missä hän muiden mukana seisoi kummina kruununvoudin kanssa. Merkillisen valkea ja väritön tyttö.

"Sulje vaan, isä", sanoo tytär. "Sillähän siitä pääsette."

Pastuurska tarttuu oitis asiaan ja emäntien silmät välähtävät.

"Kuulkaapa nyt, patruuna, mitä neitikin sanoo."

"Niin no", ratkaisee Kulhian patruuna hiljaisesti. "Mitäpäs minä sitä käytän, jos siitä on haittaa ihmisille. Sanokaa nyt sitten terveisiä, että ensi vuoden alusta saavat ihmiset tuottaa oluensa kaupungista, kun eivät osanneet pitää rajaansa."

* * * * *

Tämän päätöksen teko ei lainkaan tuota Kulhian patruunalle edes jälkimietteitä. Kun ihmiset koreasti pyytävät ja niin vähällä voi olla heille avuksi, niin miksei sitä sitten olisi. Toinen asia olisi, jos se tuottaisi taloudellisia vaikeuksia, rahanpuutetta ja sen sellaista, mutta oli kai tuolla jo tarpeeksi voitettukin. Eikähän hän toisekseen välitä noista saksalaisista ja tanskalaisista panimomestareistakaan. Joka kuukausi vain pitäisi palkkaa lisätä, ja sittenkin tahtovat olla tietäväisempiä kuin herra itse. Niinkuin tämä nykyinenkin, Olaussen, — tulee muutamana päivänä ja sanoo, että hänellä pitäisi tehtaan puolesta olla vaunut. Vaunut! Perhana, — ei hänkään, Kulhian patruuna, ollut edes koskaan _ajatellut_ vaunuja.

Kulkiessaan tallilta navetalle Kulhian patruuna lauhduttaa mietteensä mitä vaunuihin tuli. Kun kesään päästään, niin eikö pitäne hänenkin tosiaankin hankkia vaunut. Äiti on tahtonut tulla huonokulkuiseksi ja hänellä itselläänkin käy tuo hengenahdistus ja sydämentykytys... ovathan ne vaunut kaikin puolin mukavammat. Mutta vain yhden hevosen, — tai pitäisikö olla kahden. Saattaa olla liian ankaraa yhdelle hevoselle, eikä patruuna halua, että eläimiä vaivataan.

Nyt ei Kulhian patruuna enää ollenkaan muista tehdastaan. Ei hän tule ajatelleeksi, että hän olisi voinut koettaa myydä sen toiselle ja pestä kätensä. Ei hän edes muista, että sitä monesti on pyydetty häneltä ostaa. Hän on vain päättänyt sulkea sen. Ja sillä hyvä. On mukavaa katsella, rupeaako juopuneita nyt sitten näkymään vähemmän.

Yhtäkkiä hän sitten muistaa kutsun Kautisiin ja menee sisään.

* * * * *

"Niin, me kai menemme sitten, äiti", sanoo hän sisälle tultuaan.

"Eiköhän", myöntää patrunessa. "Tiedätkö, onko Linnan väki kutsuttu."

"Ei minulle ainakaan mitään mainittu. Mutta eiköhän. Se nuori herrakin kuuluu muuten olevan kotosalla."

"No sekin... Ja mitähän se oikein hommaa?"

"Mitäpä se meihin kuuluu", murahtaa patruuna väsyneesti, mutta huutaa sitten toiseen huoneeseen:

"Esteri!"

Siellä on jo valo sytytetty ja tytär istuu käsityön ääressä.

"Niin", vastaa hän.

"Tulepas tänne", huudahtaa patrunessa tiukasti. "Meillä on sinulle asiaa."

"Meitä on kutsuttu Kautisiin seitsemältä", selittää hän sitten. "Isä tahtoo, että sinä lähdet mukaan."

"Niin", jatkaa Kulhian patruuna. "Olisi kai epäkohteliasta, ellet tulisi. Siellä on nuori herrakin kotosalla."

Viipyy ennenkuin Kulhian tytär vastaa. Mutta sitten hän sanoo:

"Minä en välittäisi koko Kautisista, en sen herrasväestä enkä heidän nuoresta herrastaan."

"Et! Mutta tokko ketään heistä edes kunnollisesti tunnetkaan!"

"En, mutta minä näen joka päivä heidän päätynsä kamarini ikkunaan. Se on harmahtava ja vihertävä ja ränstynyt. Ja aina kun sen näen, tulee minun paha olla."

"Se on tyttö", mutisi Kulhian patruuna. "Mitä nyt sanomme neuvokselle?"

"Sanokaa, että voin huonosti."

"Kuule, Esteri", keskeytti hänen äitinsä. "Ennen sinä et ole narrannut."

"Sanokaa sitten suoraan, etten halunnut tulla."

"Yhä hullumpaa!"

Mutta Kulhian patruuna on arka tyttärensä suhteen, ja hän nousee mennäkseen muuttamaan pukuansa. Pientä mutinaa hän kyllä pitää itsekseen, mutta "kun et tule, niin pysy poissa".

Eikä hän myöskään välitä vaivata hevosta tälle viheliäisen lyhyelle matkalle. Eikö juuri ole satanut puhdasta, kaunista lunta? Ja eikö terveydekseen kävele niitä paria tai kolmea kilometriä, jotka erottavat Kautisten tienhaaran Kulhian puistokujasta! Tulee muutenkin niin vähän liikutuksi. Tulkoon renki sitten hakemaan, sanotaan nyt kymmenen vaiheilla. Voidaanhan kävellä hiljaa, ei tee mitään vaikka myöhästyykin muutaman minuutin, sitähän vallasväet pitävät hienona ja "fiininä". Myöhästyvät ne muutkin, — jos nyt Kautisiin tänä iltana muita ylimalkaan on käskettykään.

Kulhian patruuna ajattelee, että hän samalla kertaa voi katsella vainioitaan, miten ne alkavat peittyä lumeen. Jonkunlaisella nautinnolla hän muistelee, miten hänen peltonsa ulottuvat melkein Kautisten porttipylväisiin asti ja miten vasta sitten alkavat Kautisten pitkät, hoitamattomat sarat ja mustat, perkaamattomat metsät. Kun ei Kautisten neuvos tuon paremmin asu kartanoansa ja ellei hän siitä kovin ylettömiä vaatisi, niin ehkäpä hän, Kulhian patruuna... Tähän asti on patruuna monesti ennenkin ajatellut ja tällä kohtaa säännöllisesti ajatuksensa peruuttanut. Sillä mitäpä hän Kautisilla tekisi, hän, jolla jo entuudestaan oli liiaksikin maata ja jolla oli vain yksi ainoa perillinen. Mitäpä hän sillä tekee, ja hänen perillisensä, tämä hiljainen ja vaalea Kulhian tytär, tulee kyllä elämänsä toimeen.

Kun patruuna sitten puolisonsa kanssa hiljakseen tallustelee puistokujaa myöten maantietä kohden, ajattelee hän, tokko hänen tytärtään on tätä maista elämää varten luotukaan. Siinä on jotakin niin kalpeaa ja poissaolevaa, että patruuna joskus melkein pelkää puhutella häntä. Hän aikoo huomauttaa tästä vaimolleenkin, mutta muuttaakin sitten mielensä ja sanoo ainoastaan:

"Mitä sinä oikein Esteristä ajattelet? Eikö häntä pitäisi toimittaa ulkomaille tai jonnekin, että hän saisi vähän puhtia itseensä?"

"Niin, kun se aina istua jurottaa kotona ja puuhaa niitä omiaan. Kävisi edes jossakin."