Part 4

"Minä rakastin Teitä, niinkuin silloin kun ensi kerran rakastetaan: intohimoisesti, mutta kauniisti myöskin. Ja Teidän takianne unohdin, mitä suuri lääkäri Saksanmaalla minulle seitsemän vuotta sitten sanoi. Hän sanoi: 'Ja tästä eteenpäin, nuori ystäväni, te ette enää koskaan ettekä missään mielessä katsele naista. Ette katso häneen ettekä kajoa häneen. Siinä on rangaistusta yllinkyllin.' — Siitä ymmärrätte, ettei minulla ole oikeutta tahtoa Teiltä mitään. Antakaa anteeksi koko olemassaoloni, sillä minä rakastin Teitä liian paljon. Ja nyt minä lähden."

Hän sulki kirjeen huolellisesti ja pani lähetin viemään sitä Kulhian kartanoon. Sitten hän astui rekeen, ja hetkistä myöhemmin kiidätti vauhko hevonen häntä asemalle.

Kautisten poika oli ollut tavoilleen uskollinen, sillä maa oli ensi kertaa yltyleensä valkoisen, puhtaan lumen peitossa.

Kruununvouti

Herra kruununvouti on siivo mies ja hiljainen mies, mutta hän ei pidä siitä, että häntä kutsutaan herra kruununvoudiksi. Häntä on puhuteltava herra kapteeniksi, sillä hän on ollut luutnanttina hajoitetussa tarkka-ampujapataljoonassa ja joutunut lakkautuspalkalle alikapteenin arvolla. Sotaherra on aina sotaherra. Ja nyt hän muun lisäksi on vielä suorittanut tuomarintutkinnon.

Mutta mitäpä kihlakunta siitä. Sen mielestä kruununvouti on kruununvouti. Eikä herra kapteeni siitä sen enempää välitä, hän antaa asian olla sillään.

Aikoinaan herra kruununvouti on pitäjän herrain kanssa keskustellut muun muassa kysymyksestä, voiko naisten läsnäollessa kirota.

"Ei", sanoivat pitäjän herrat, "naisten läsnäollessa ei voi kirota".

"Kyllä", sanoi herra kruununvouti, "naisten läsnäollessa voi kirota yhtä hyvin kuin muulloinkin. Mutta naiset eivät pidä siitä. Sitäpaitsi sitä ei katsota sivistyneeksi".

Näin puhui sotaherra, jonka entiseen ammattiin kiroamisen katsottiin kuuluvan oleellisena osana. Siitä oli kulunut pitkän aikaa, siitä sellaisesta keskustelusta, ainakin hänestä siltä tuntui, vaikkei siitä suinkaan ollut kuin vuosi vain. Tuskinpa niinkään pitkä aika.

Olihan sekin ollut aikaa, hiljaista ja varovaista kortinpeluuta, ilta-istuntoja milloin täällä, milloin tuolla, ja todinjuontia. Mutta siitä alkaen kuin herra kruununvouti joutui kihloihin Kulhian patruunan tyttären kanssa, on hän jollakin tavalla pitäjän herroista vieraantunut. Eivät he enää jytisevin vaunuin tai nytkyvin kiesein aja kruununvoudin talolle, vaan pitävät ilonsa keskenään.

"Kuinka se on mahdollista", kysyivät he toisiltaan, "kuinka hän Kulhian tyttären oikein sai?"

Eivätkä he löydä vastausta kysymykselleen, ja jos heillä olisi rohkeutta kysyä herra kruununvoudilta itseltään, niin ei hänkään varmaankaan osaisi siihen vastata. Hän on kihloissa Kulhian tyttären kanssa, sillä hyvä, siihen saa tyytyä. Miten hän siihen on joutunut, sitä hän ei osaa selittää.

Herra kruununvoudin talo on siis pantu uudelleen kuntoon, vanha tomu ja noki on poistettu ja paikat on kiilloitettu, putsattu ja puleerattu. Katsokaa messinkisiä, kiiltäviä käsipuita ja ison salin lattiaa, joka on ruotsalaista parkettia. Sellaisia ei ole kuin Kautisissa, jos lie sielläkään. Kuka tietää.

Kautisissa, niin. Muutamana päivänä kerrotaan herra kruununvoudille, että äsken näkyi Kulhian tytär kulkevan sateisella, syyskuraisella maantiellä sen Kautisten puolihullun pojan kanssa.

"Vai niin", vastaa herra kruununvouti.

Sillä asia ei liikuta häntä. Hän on kyllä kihloissa, mutta Kulhian tytär on sittenkin hänelle kaunis ja kaukainen kuin uni, hänet voi nähdä ja häntä voi muistella, mutta häneen ei voi koskea.

Ja herra kruununvouti alkaa soittaa, mitäpä hän muutakaan voi tehdä. Hänen musta tukkansa alkaa ohimoilla saada harmaita hiuksia, mutta — hän tietää sen — tuli hänen silmistään ei ole hetikään sammunut ja hänen käyntinsä on joustava kuin nuorukaisen. Epäilemättä Kulhian tytär itse parhaiten tietää, mitä tekee.

Kuitenkin hän eräänä iltana ajaa Kulhiaan. Ei tänä vuonna arvatenkaan lunta tulekaan, syksyinen tuuli vain tuivertelee ja ilma on läpipääsemättömän musta. Tulet tuikkivat Linnan kartanosta, kirkkaat ja itsetietoisen näköiset tulet niinkuin rikkailla ainakin, mutta mökkiryhmän valkeat ovat himmeät ja vaivaisen näköiset.

"Minä ajattelen", sanoo herra kruununvouti, "että häät pidettäisiin juhlien vaiheilla, ehkäpä jouluaattona."

Kulhian patruuna katselee sikariaan.

"Kuinka vain", vastaa hän. "Mutta jouluaattona... eikös pappien silloin, ymmärtääkseni, pidä valmistautua juhliin. Mutta kuinka tahdotte, en osaa siihen sanoa sinne, en tänne."

Patruuna on kodikas mies ja luo katseensa vaimoonsa ikäänkuin kysyäkseen, että "kuinkasta sinä, äiti, olet tämän asian itse tykönäsi harkinnut." Mutta Kulhian patrunessa on iso ja leveä ja käskemään tottunut, hän pyörittelee vain lihavia, valkeita käsiään eikä vastaa mitään; hyvä on, että asia tulee järjestykseen ja hyvä on, että kartanoon saadaan kunnollinen vävy.

"Vaikka", jatkaa herra kruununvouti, "eihän tämä asia yksinomaan minusta riipu eikä teistäkään."

Eivätkö Kulhian tyttären silmät, jotka ovat olleet kuin tyven, selittämätön meri pilvisäällä, eivätkö ne hetkeksi välähdä niinkuin järvenpinta silloin, kun aurinko haihtuvaksi tuokioksi heittää sille säteensä ja eikö tummaan, verhottuun ääneen ole tullut kuin helähdys salatusta ilosta.

"Miten vain tahdot, kruununvouti", vastaa hän. Ja sitten: "Sanoitko jouluaattona? Olkoon sitten jouluaattona."

Mutta ei herra kruununvouti ole sen iloisempi, kun hän syyspimeän läpi ajaa kotiinsa, eikä hänen mielensä tule sen valoisammaksi, vaikka hän käskee sytyttää valot kaikkiin huoneisiinsa ja antaa pianon soida.

Herra kruununvouti on yksinäinen, hänellä on virkansa, pienet rikkautensa ja suuri, laaja huoneustonsa eikä mitään muuta. Muutamana iltana oli hän puhunut siitä Kulhian tyttärelle ja Kulhian tytär nyökäyttää vaaleaa päätään ja luo häneen pitkän katseen sinisistä silmistään.

"Hyvä on", sanoo hän, "tiedän, mihin aiotte tulla. Minä rupean toveriksenne teidän yksinäisyyteenne".

Sellaista se oli ollut. Oliko se kenties jonkunlaista sääliä? Herra kruununvouti lyö loppuakordit ja huoahtaa. Sotaherrana hänen oikeastaan pitäisi kirota.

Seuraavana aamuna, varsin varhain, hän saa vieraan. Se vieras on hieno mies, vaikka tuoksahtaakin hiukan väkeville. Mutta muuten kai hän ei voisi puhua. Jos herra kruununvoudilta jälkeenpäin tiedusteltaisiin, minkä näköinen kävijä oli, niin hän ei voisi antaa tyhjentävää selvitystä. Jotakin tummaa siinä vain oli ja jotakin niinkuin erämaasta.

"Istukaa", sanoo herra kruununvouti.

"Kiitos", vastaa vieras, muttei istuudu. "Minä olen Kautisten kartanosta, tiedättehän."

"Tiedän", sanoo herra kruununvouti, muttei saa terästetyksi katsettaan.

"Ja minä tulin vain katsomaan, minkä näköinen te olette", jatkaa vieras. "Sitä ette panne pahaksenne".

"En."

"Lisäksi minä tahdoin sanoa teille, että kyllä kai te nyt olette onnellinen."

Herra kruununvouti nousee seisomaan. Hän ojentautuu koko pituuteensa. Pitääkö hänen sanoa: "Tuossa on ovi, herra". Mutta mies ei ole tullut pilkalla, nyt hän jo nähtävästikin ajattelee jotakin muuta ja kääntyy lähteäkseen.

"Tämän minä vain tahdoin sanoa teille, kruununvouti", lopettaa hän. "Hyvästi".

"Hyvästi", vastaa herra kruununvouti soinnuttomasti.

Sen päivän ehtoolla ei kruununvoudin talo ole valaistu eikä piano soi. Hän istuu työhuoneessaan ja joskus hän nousee ja kävelee läpi pimeitten huoneitten rakennuksen päästä päähän.

"Illallinen olisi katettu", sanoo emännöitsijä.

Herra kruununvouti herää kuin jostakin unesta.

"Kiitoksia", vastaa hän, "mutta minä en syö illallista tänään".

"Onpa tämä kummallista", ajattelee vanha ja kokenut emännöitsijä. "Ensin käy Kautisten nuori herra, sitten kapteeni kuljeskelee pimeässä eikä syö illallista. Alkaakohan totisakki pian taas kokoontua?"

Mutta totisakki ei ala kokoontua, ei ainakaan vielä. Herra kruununvouti ajattelee vain, että hänestä on viime aikoina tuntunut siltä kuin aurinko olisi paistanut yölläkin ja kuin aavistettava, tuskin huomattavissa oleva pilvi nyt juuri olisi vetäytynyt sen eteen. Mutta kun hän tulee kauemmaksi ajatuksissaan, naurahtaa hän niille itsekseen. Aurinko, mikä helvetin aurinko yöllä paistaisi tälle pallonpuoliskolle! Tähti se on, joka on tuikkinut, kirkas ja välkehtelevä tähti, joka juuri senvuoksi näyttää niin kauniilta, että se on niin kaukana ja korkealla.

Sitten hän aikoo sekoittaa itselleen grogin, mutta lopultakaan hän ei sitä tee. Miksi hän ottaisi grogin? Hänhän voisi menettää miehekkään tasapainonsa ja kirjoittaa tunteellisen kirjeen. Eikä se sovi hänelle.

Ja hän menee taas pimeän huoneen ikkunan luo, jonne tulet paljaaksi riistetyn puiston läpi tuikkivat kylältä ja Linnan kartanosta. Mutta vaikka hän kuinka vetää kulmakarvansa ryppyyn ja puristaa huulensa yhteen, ei hän voi olla itsekseen huoahtamatta:

"Miksikä tämän teit, Kulhian valkoinen tytär?"

* * * * *

Vaikka eihän Kulhian vaalea, äänetön tyttö ole hänelle mitään tehnyt. Hänen omatuntonsa saattaa kyllä hyvinkin kestää tarkastuksen.

Mutta eräänä aamuna se tulee. Herra kruununvouti on juuri silloin asettunut pöytänsä ääreen virkatoimiinsa ja on syrjäisestä hyvinkin juhlallinen nähdä. Ulkona on sateista ja harmajaa ja ikkunat valuvat vettä, mutta työhuoneessa on lämmintä ja viihtyisää ja uunissa palaa tuli. Ja herra kruununvouti istuu ja kirjoittaa.

Silloin Kulhian renki vääntyy sisälle.

"Täällä olisi muuan pieni paketti", sanoo hän, "ja kirje. Patruuna lähetti."

"Patruunako lähetti"? kysyy herra kruununvouti varmuuden vuoksi ja tuntee piston rinnassaan.

"Niin, patruuna."

"Sanoiko hän, tuleeko vastausta."

"Ei se siitä puhunut mitään."

"Hyvä on. Pankaa ne tuohon pöydälle."

Sitten mies saa mennä.

Herra kruununvouti kirjoittaa virkakirjeensä loppuun, kirjoittaa uhallakin. Hän juontaa kasvonsa koviksi ja tunteettomiksi, mikä on mennyt, se on mennyt. Hänhän on antanut parhaan ikänsä mennä työssä ja asiallisessa toiminnassa, miksi hän nyt rupesikaan...

Sorein kynänvedoin herra kruununvouti allekirjoittaa virkakirjeensä, panee sen laskoksille ja sulkee kellertävään kuoreen. Mutta sydäntä vihlaisee, niinkuin hän muistelee joskus nuorempana tapahtuneen.

Vaikk'eihän hän vielä tiedä, mitä Kulhian lähetys sisältääkään. Ohimennen, kuin varkain, ottaa hän kirjeen ja paketin pöydältä ja menee sisähuoneisiin. Varovaisesti leikkaa hän kuoren auki ja ottaa esille kirjeen, joka on Kulhian patruunan hiukan kankeaa käsialaa. Eikä se pitkä olekaan.

"Tyttäreni pyynnöstä lähetän tämän. En minä ollenkaan ymmärrä, mistä tämä nyt tuli. Mutta minä toivon hartaasti, että aika tasoittaa sen. mitä mahdollisesti on ollut välissä. Käykää talossa."

Herra kruununvouti hymähtää, mutta hän ei tiedä, että veret samalla pakenevat hänen kasvoiltaan. Turhaan Kulhian patruuna kirjoittaa melkein kuin anteeksipyytäen, — Kautisten poika, se puolihupsu, tuli ja vei. Siinä ei ole sen enempää puhumista.

Polkaistako jalkaa, kirahtaako! Se kannattaisi, mutta se ei parantaisi tapahtunutta tosiseikkaa. Onko hän rakastanut? On, omalla hiljaisella tavallaan, itsekseen, toiselle sitä näyttämättä. Ja se kai oli päivä päivältä kasvanut hänen itsensä siitä tietämättä.

Tuliko hän tunteelliseksi, eikö hänestä tuntunut kuin jokin hänen sisässään itkisi. Häntähän tukehdutti ja pakahdutti. Pois se, hän ei ollut enää niitä miehiä, jotka poimivat lähtiä taivaalta. Sitä tehdäkseen täytyy olla runoilija, runoilija millä tavalla tahansa.

Mitä hän viitsii avata kääröä. Hän tietää, että sileä, kultainen sormus sieltä pyörähtää lattialle. Mutta hän avaa sen kuitenkin.

"Tässä se siis on", sanoo hän ja hänen ensi ajatuksensa on viskata se jonnekin.

Sitten hän alkaa katsella omaa kiiltävää sormustaan.

"Minun kai olisi lähetettävä tämä takaisin", ajattelee hän ja ottaa sen jo sormestaan, mutta asettaa sen taas entiselle paikalleen.

"Ruoka olisi pöydässä", ilmoittaa emännöitsijä.

Herra kruununvouti ei sitä kuule. Hän istuu tunti tunnin jälkeen ja tarkastelee sormuksia ajattelematta mitään, mutta joka hermollaan tuntien. Alkaa jo hämärtää.

"Nyt olisi jo päivällisen aika", ilmoittaa emännöitsijä toistamiseen.

"Pankaa puita pesään, minulla on kylmä", sanoo herra kruununvouti.

Häntä palelee todellakin, sillä ulkona sataa ja kylmä viima tulee järveltä käsin. Mutta kun emännöitsijä tuo puita, sanoo hän uskotun palvelijan suulaudella:

"Kulhian tytär ja Kautisten poika siellä taas näkyivät ajelevan Linnasta käsin."

"Vai niin", vastaa herra kruununvouti hiljaisesti.

"Kun tarkenevatkin tällaisella jumalanilmalla".

"Hm", sanoo herra kruununvouti.

Ja hän tarkastelee edelleenkin välkkyviä sormuksia.

"Kun Kautisten poikaa ei sinulla enää ole", sanoo hän itsekseen, "niin tule silloin hakemaan omasi, minun omani tai molemmat. Yön uni, tähden lento, — mikä meni, se meni, mutta toivomasta ei kukaan kiellä."

Mutta kun herra kruununvouti asettaa molemmat sormukset laatikkoon, eivät taivaankannella kimmeltele tähdet. Sade piiskaa ikkunaruutuja ja pimeys on läpäisemätön eikä kruununvoudin talosta kuulu pianonsoitto, vaan ikkunat ovat mustat ja pimeät ja kahlekoira ulvoo koppinsa edustalla, mutta muuten on talossa autiota ja yksinäistä niin kuin asuisi siellä suru.

Viimeinen harha-askel

Vieras maa ja vieraat ihmiset ja vieraat, oudot rakennukset ympärillä. Monessa maassa ja monessa kaupungissa hän on käynyt, muttei milloinkaan tässä. Ja monia, monia vieraita ihmisiä hän on nähnyt, muttei milloinkaan näitä.

Kirkkojen kellot soivat ja sade putoaa maahan, lempeä ja lämmin sade, ja Kautisten poika kulkee kadulta kadulle ja puistosta puistoon.

Sateisena sunnuntaipäivänä, valkenipa tuo päivä missä tahansa, elämä aivan kuin hetkeksi seisahtuu. Mietitään sitä mikä on mennyt tai ei mietitä mitään, jotkut ovat tehdyn tai teeskentelemättömän hartaita ja ajattelevat pelolla, että joskus on itsekunkin kuoltava. Ilman sitä pelkoa ei ylimalkaan mitään hartautta olisikaan, ei tehtyä eikä teeskentelemätöntä.

"Mikä päivä nyt on?" kysyy Kautisten poika ensimmäiseltä vastaantulijalta.

"Saastattoman sikiämisen."

"Hm, kiitos", murahtaa Kautisten poika ja koettaa palautella mieleensä jotakin. Mutta sellaista päivää hän ei muista, sellainen ei kuulu meidän uskontoomme.

Ja hän kulkee taas eteenpäin ja sairaus polttaa suonissa. Hän ei tahdo miettiä eikä hän tahdo ajatella sitä, mikä on saavuttamatonta, hän tahtoo vain mennä eteenpäin ja unohtaa.

Ja kirkkojen kellot soivat.

Mitä on ylimalkaan tämä mainen vaelluksemme. Me synnymme kuollaksemme, siinä vanha totuus. Toiselta elämä sujuu raskaammin, toiselta helpommin, mutta vaikka miten suuria puuhaisimme, ei maailma siitä muutu ja hauta on edessä joka tapauksessa.

"Niin vainkin, Kautisten vanhin ja ainoa poika."

Hän painaa hatun syvemmälle päähänsä ja jouduttaa askeleitaan. Eteenpäin hänen täytyy.

Me synnymme kuollaksemme, ja siinä Kautisten ja Kulhian rajamailla syntyi myöskin jotakin kuollakseen. Sikisi ja syntyi saastattomasti. Ja kuoli, koska se oli kuollakseen syntynytkin. Se täytyi tietää ja ymmärtää edeltäpäin.

Sade hellittää hetkeksi, aurinko pilkahtaa esiin ja Kautisten poika tuntee itsensä synkäksi ja kuin kaikkien katselemaksi. Mutta pian alkaa taas sataa. Kunhan päivä nyt vain menisi ja tulisi pimeys.

Vaan se ei mene. Vain harmaus, sade ja raskaus antavat aavistaa pimeyden, joka on tuleva, tähdettömän pimeyden. Ihmiset kulkevat ohitse ja joku luo häneen ohimennessään välinpitämättömän katseen.

Ei Kautisten poika muista hänen nimeänsäkään, lieneekö hän sitä milloinkaan kuullutkaan. Hän muistaa vain totisen metsän, maantien ja jotakin sinistä ja ihmeellisen vaaleaa.

Oliko hän silloin, tämän ihmeellisen vaaleuden kohdatessaan kenties jotakin tietoisesti tai tiedottomasti suunnitellut, jotakin, joka ehkä oli tekemisissä edessäpäin olevan elämän kanssa? Ei hän tiennyt, ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta ja ettei hän ainakaan ollut siitä mitään puhunut. Tuskin he olivat puhuneet muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Hänen velvollisuuksiinsa kuului antaa ihmisten olla rauhassa. Vieläkin enemmän: parempi oli, ettei hän heitä lähestynytkään.

Kautisten poika puree yhteen hampaitaan ja kiroilee itseään nyt niinkuin monesti ennenkin. Kulhia on siellä kaukana ja vanhemmat myöskin ja hän itse täällä. Mutta oma syy, oma syy, älä yritä vierittää sitä kenenkään toisen niskoille. Kävele vain täällä ja odota välttämättömästi tulevaa.

Ja Kautisten poika huokaisee ja huomaa, että hänen on enää suotta kirota itseään. Että hän jo muutamia aikoja sitten on kirottu. Että pimeyteen tuomitut voivat katsella tähtiä vain kaukaa. Ja että se, mikä oli tapahtunut Kautisten ja Kulhian rajamailla, oli ollut vain tähden katselemista.

"Hyvä on", koettaa hän tyynesti ja paatuneesti ajatella, "mikä on mennyt, se ei tule takaisin. Kastuukin tässä. Pitäisi mennä ravintolaan lämmittelemään ja syömään."

Liput satamassa riippuvat märkinä ja surkeina pitkin tankoja eikä Kautisten poika löydä mitään sopivaa ravintolaa.

Hän paaduttaa vieläkin mieltänsä.

"On tämäkin merkillinen kaupunki", sanoo hän itsekseen. "Vain yhtä juhlaa ja hymistystä."

Näin hän sanoo, mutta koko ajan hän ajattelee jotakin Kautisten ja Kulhian rajamailta, ajattelee kaukaisesti, taltutellen ja vältellen. Ja vilunpuistatukset yltyvät.

Kautisten poika hymähtää ja kohauttaa olkapäitään. Kirkkoon kai tässä on mentävä, se näkyy kuuluvan tämän kaupungin tapoihin.

Mutta kirkko on miltei tyhjä. Taustalla kukitetut alttarit ja sivuilla mustaverhoiset rippituolit, siellä täällä joku rukoileva, ja kaiken yllä, kuin avaruudesta kuuluvana, hiljainen urkujenhyminä. Kautisten poika ottaa hattunsa ja aikoo lähteä.

"Jos tahdotte rukoilla, on täällä oikeus viipyä. Ja kyllä muutenkin."

"Anteeksi, mutta minä en kuulu tähän uskontokuntaan", vastaa Kautisten poika ja pyörittelee hattuaan. "Olen vain muuten katselemassa."

"Tuolla ylhäällä", sanoo mies lempeästi, "eivät uskontokunnat mitään merkitse."

"Aivan oikein", myöntää Kautisten poika asiallisesti, "se on hyvinkin mahdollista. En ole sitä asiaa tarkemmin harkinnut. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte?"

Hän tuntee olonsa rauhallisemmaksi ja viihtyisämmäksi kuin pitkään aikaan, ja itsestään hän tulee ajatelleeksi, että pelkurit ja raukat viimeisillä hetkillään turvautuvat uskontoon. Hän ajattelisi eteenpäin, muttei ehdi, kun toinen hänet keskeyttää.

"En halua teiltä mitään, mutta jos teillä on jotakin sydämellänne, niin kuuntelen kernaasti."

Kenelläpä ei jotakin olisi sydämellään. Kautisten pojalla on kokonainen pitkä rekisteri, jonka hän Kulhian ja Kautisten vaiheilla olisi tahtonut saada olemattomaksi. Mutta mikä on ollut, se jää. Ehkä ei olisi aiheetonta kertoa kaikkea tuolle tuntemattomalle, ventovieraalle papille vieraalla maalla. Ehkä se, ellei juuri helpoittaisi, niin ainakin antaisi uusia suuntaviivoja.

Näin hän ajattelee, mutta kysyy siitä huolimatta:

"Oletteko te jesuiitta?"

Mies hymähti.

"En juuri sitä", vastaa hän, "mutta kenties jotakin sinne päin."

Kautisten poika miettii, sitten hän ratkaisee.

"No, voittehan sen saada tietää, koska se teitä huvittaa", sanoo hän vihdoin. "Minä rakastan muuatta naista, mutten voi häntä saada."

"Ihminen rakastaa ja haluaa tässä maailmassa paljonkin, mitä ei voi saada. Mikä tässä on esteenä?"

"Olen sairas."

Nyt pappi luo häneen pitkän, tutkivan katseen.

"Nuoruutenne ylitsekäymisiäkö?" kysyy hän.

Kautisten poika punastuu, sitäkin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa.

"Niin", myöntää hän. "Sitäkin ja paljon muuta lisäksi."

"Mutta", jatkaa hän hetken kuluttua, "tiesinhän, ettette voisi minua auttaa. Olette nyt kuitenkin kaiken kuullut, ja siihen, mitä olen sanonut, sisältyy koko elämäni ja koko synnintunnustukseni."

"Se on todellakin paljon, hyvin paljon", sanoo pappi ja nyökäyttää ajeltua päätänsä. "Entä minne nyt aiotte mennä?"

"Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kunnes välttämätön piste tulee."

"Niin. Ja ajattelette mea culpa, mea maxima culpa, omalla syylläni, omalla suurella syylläni. Se on hyvä."

"En ymmärrä teitä."

"Tarkoitan, että teillä on syyllisyydentunto ja katumus, ja se on aina hyvä merkki. Herramme käyttää ihmeellisiä teitä halutessaan kääntää syntisiä puoleensa: te ette ollut huomannut syntistä vaellustanne ennenkuin olitte tavannut naisen, josta kerroitte, ettekä silloinkaan vielä huomannut syntiä synniksi, vaan kadutte ainoastaan sitä, että olitte hankkinut itsellenne parantumattoman taudin..."

"Herra!" keskeytti Kautisten poika kiivaasti.

Mutta pappi jatkoi rauhallisesti ja järkähtämättömästi:

"Ja sentähden loppuvaelluksenne tulee olemaan tarkoituksetonta kiertämistä paikasta toiseen, ainaista tunnonvaivaa, ainaista itsensäsyyttelemistä ja ainaista sen halajamista, jota ette koskaan voi saada. Mutta minä rukoilen ja uskon, että te löydätte kirkkauden ja rauhan. Misereatur tui omnipotens Deus... Armahtakoon teitä Kaikkivaltias ja antakoon teille teidän syntinne anteeksi."

Niin se oli sanottu. Askeleet kajahtavat autiossa kirkossa, kynttilät jumalanäidin kuvan edessä lepattavat ja kukat tuoksuvat ja taas kuuluu kaiken yli urkujen hyminä kuin avaruudesta tulevana. Siinä seisoo siis Kautisten vanhin ja ainoa poika. Ei hän ensin älyä, oliko tämä äskeinen unta vai tapahtunutta, mutta lopulta hän havahtuu ikäänkuin horroksista ja horjuu suonet polttavina kadulle.

* * * * *

Ulkona on sade jo tauonnut ja katulyhdyt sytytetty. Ilma on kostea ja raaka, ja Kautisten poika värisee viluissaan, mutta sitä hän ei huomaa. Sen näköisenä kuin olisi loppuunajettu istahtaa hän lähimmälle eteensattuvalle penkille.

Viimat yltyvät, lakkaavat sitten taas ja tulee yö. Mutta Kautisten poika ei huomaa sitäkään, hän vain istuu siinä, missä istuu ja ajattelee Kulhian tytärtä ja muutamia myöhäissyksyn päiviä.

"Ne eivät tule enää koskaan takaisin enkä minä enää koskaan teitä näe, neiti, mutta ajattelemasta teitä ja rakastamasta teitä, — niin, siitähän ei kukaan voi minua estää. Eikä kukaan sitä tahdokaan, ette edes te. Kenties, kentiespä te, siellä Kulhian yläkerrassa nähdessänne Kautisten vanhan päädyn hiukan muistatte minuakin... Ainaista vaellusta, niinhän se sanoi..."

Äkkiä hän tuntee kyynelhelmen kuumentavan poskeaan ja nousee seisaalleen, mutta horjahtaa takaisin.

"Mitä helv...", pääsee häneltä, "olenko minä tunteellinen?"

Ajatus pysähtyy tähän rientääkseen taas Kulhian tyttöön ja sitä tietä ajatukseen rauhasta ja kirkkaudesta. Sitähän se pappi, prelaatti, mikä hän lienee ollut, puhui. Misereatur tui...

Tähän Kautisten pojan tajunta sammui. Ja oli yö.

* * * * *

Kun hän avaa silmänsä, ei hän tiedä, missä hän on. Hänen ympärillään on vain vaaleat seinät ja yhdellä seinällä jokin verho. Eikä mitään muuta.

"Toivon, etten olisi herännyt", sanoo hän.

"Ellette olisi herännyt, missä sitten nyt olisitte?"

Kautisten poika ei jaksa vastata. Hän kuulee vain hiljaisen, lempeän naisäänen, muttei näe kysyjää. Hetken kuluttua hän jälleen avaa silmänsä.

"Olenko minä sairas?"

"Hyvin sairas."

"Mikä?"

"Kuume."

"Entä muuta?"

Kotvan hiljaisuuden jälkeen vastataan tukahtuneesti:

"Se mikä teitä aina seuraa."

Kautisten poika luulee purevansa hampaitaan yhteen, mutta sitä hän ei itse asiassa kykene tekemään.

"Neiti", sanoo hän taas.

"Niin".

"Kestääkö tätä kauan?"

Nyt Kautisten poika kuulee sydämensä lyönnit. Huoneessa vallitsee pitkä, odottava hiljaisuus.

"En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa sitä teille", kuuluu viimein vienosti ja epäröiden, "mutta ehkä teidän olisi hyvä tietää se."

"Niin, sanokaa vaan."

"Te ette, ellei ihmettä tapahdu, tule koskaan siitä nousemaan."

"Prelaatti siis erehtyi", sanoi Kautisten poika viimein melkein kovasti.

"Miten erehtyi?"

"Hän sanoi minun tulevan tarkoituksettomasti vaeltamaan... ja paljon muutakin."

"Rukoilkaa ihmettä."

"Ihmeitten aika on ohi. Sitäpaitsi siitä ei kenellekään olisi hyötyä."

"Kuolemattomalle sielullenne."

"Hm."