Part 2

Saatuaan eväskonttinsa hymyilevältä vaimoltaan ja valjastettuaan hevosensa, nousi Hakala rattaille, ohjasi ajokkinsa maantielle ja painui elokuun hämärään yöhön.

* * * * *

Ajaessaan hämärien metsien ja vainioiden läpi keltaisena nauhana kiertelevää maantietä, jouti Hakala miettimään kaikenmoista omasta elämästään, varsinkin sen varjoisia puolia, jotka saivat hänet aina ankaraan taisteluun oman itsensä kanssa. Mikä sai hänet nytkin tekemään niin yht'äkkiä päätöksen ja lähtemään tälle matkalle ja mikä sitä ennen kiintymään erottamattomasti Vuoriniemeen. Vuosikaudet hän oli aika ajoin tätä kysymystä miettinyt. Ja usein oli hän ajatuksiinsa niin syventynyt, että Hakalan peltoja kyntäessään oli Vuoriniemen peltoa kyntävinään, Hakalan maita kulkiessaan luuli Vuoriniemen lehdoissa liikkuvansa.

Oliko oikein jättää syntymäkoti, perintömaa, rauhainen saloseutu, ja muuttaa vieraalle, joskin mieluisalle maalle? Oliko suurikin rikos jättää perintömaansa, joka polvesta polveen oli siirtynyt jo vuosisatoja. Hakala tunsi kipua ajatellessaan Hakalan maita ja metsiä toisen miehen viljeleminä ja hallitsemina, mutta hiljaista mielihyvää kun ajatukset siirtyivät Vuoriniemen siteille, järven rantaan viettäville peltosaroille. Kohtalon käsi oli laskeutunut painavana hänen hartioilleen ja sen ohjausta täytyi seurata.

* * * * *

Hakala soutaa yksin pienellä venheellä tyynenä uneksuvan järven pintaa, soutaa hetken, ja laskien sitte aironsa veteen katselee rantoja, taloja rannoilla ja peltoja talojen ympärillä. Ei missään maailmassa ole maisemat tämän veroisia, miettii hän ja tuntee hiljaista jälleennäkemisen iloa katsellessaan seutuja, jotka kerran, vuosia sitten, kävivät hänelle rakkaiksi.

Elokuun päivä on painunut matalan, metsäisen kukkulan taakse. Kauempaa kuuluu kaupungin tornikellon tasaiset lyönnit. Hakala ohjaa venheensä Vuoriniemen rantaan ja noustuaan maihin, jää hetkeksi katselemaan salmelle, johon kuvastuu vastaiselta rannalta talojen punaiset rakennukset, kukkulaiset, muhevamultaiset pellot, tasaisesti järven rantaan viettäen, toisissa kirkkaan vihreä oras, toisissa auran jälki näkyen, harmaat aidat ja venhetalaat. Se oli näkemisen arvoista. Hakala ei muistanut Savossa nähneensä missään samansuuntaista. Hän lähti rantapolkua nousemaan ylös taloon ja teki huomioitaan.

— Vieläpähän on siinä verkkomökki ison petäjän juurella, ja vanha venhe sen takana kumoon kaadettuna. Jopa on komea laiho pellossa... Kas, kun on uusi saunakin rakennettu... entinen olisi kyllä välttänyt... Huonosti on tuossa kynnetty, kerrassaan kehnosti sileätä maata, ja ojatkin on tukossa... tietää sen, kauppatalon... Mutta auraamaton sänki näyttää, että hyvän se on rukiin kasvanut. Onpahan naulattu uusi katto vaateaittaan ja vanhoja aittoja on purettu, hävitetty — suotta hävitetty — ja tuparakennustakin on maalattu ja tuhrailtu. Rumemmaksi vaan on käynyt. Ovatpahan toki pihapihlajat säilyneet, ja koivu navetan nurkalla.

Hiljaisena ja hartaana astui Hakala Vuoriniemen pihaan, josta näkö-ala aukeni etelään ja länteen vielä kauniimpana kuin rannalta.

* * * * *

Hakalan väki teki Vuoriniemeen lähtöä. Nuori emäntä ajeli karjaa portista metsätielle ja huuteli iloisesti hoidokeilleen, samalla komennellen muuta väkeä, joiden piti olla apuna karjaa ajamassa. Välttämättömät talouskapineet oli lähetetty jo edeltäpäin ja Hakala valmistelihe viimeisenä lähtemään. Hetkiseksi hän seisahti pihamaalle ja huokasi raskaasti. Pihapuissa olivat lehdet jo kellastuneet, ja hiljaisen tuulen mukana niitä lenteli pihanurmelle ja perkosaroille. Haapa portin pielessä oli vielä säilyttänyt lehtensä vihreinä, ja ne lipattivat kuin hiljaa puhellen: Väärin teet, kun syntymäkotisi jätät. Eivät esi-isäsi maataan jättäneet, vaikka joskus korpea raivatessaan petäjäistä söivät. Eivät jättäneet, vaikka veronkantajat joskus kaiken viljan veivät ja vihollinen polki vainiot ja poltti kartanon.

Hakalan pää painui ja silmiin ilmestyi jotain kosteata, jota piti kuin häveten pois pyyhkäistä.

Eikö Hakala jaksanut elättää sinua — jatkoi haapa puheinaan — kun piti muka paremmille maille päästäksesi? Vai joko pojasta polvi huononi, kun täytyi kivettömiä peltoja hakea? Mene, mutta muista siellä viljavassa Hämeessä, että karussa Savossa ovat juuresi, ja ne ovat syvällä, ja muista — haapa jatkoi vielä — kuka sinulle hiljaista kieltään humisi kesäilloin lapsuus- ja nuoruusvuosinasi.

Hakala kääntyi menemään ja kuumat kyyneleet varisivat pihanurmelle.

Hakalan vanha vaari katseli pellolla poikansa lähtöä, lapioon nojaten. Kaikki muut lähtivät, mutta hän ei suostunut lähtemään eikä talon vanha kissa Mikko, joka karkasi lähtijäin käsistä ja kuin turvaa hakien riensi vanhan vaarin luokse ja siellä vasta rauhoittui.

— Pidetään me, Mikko, taloa kahden... antaa muitten reissata maailmalle, puheli vanhus kissalle. Ollaan me savolaisia kuolemaan saakka.

Ja vanhus jäi miettimään mitä hänen isänsä oli hänelle kertonut talosta ja sen vaiheista.

Suvun kantaisä oli sortunut hämäläisen kirveen iskusta heimokahakoissa. Hänen isänsä veli oli kaatunut Lapualla ja isänsä sieltä haavoittuneena palannut kotitantereille.

Hän ja hänen isänsä saivat niittää rauhan viljaa, parannettuaan vainolaisten tekemät vauriot, mutta hänen pojalleen ei kelvannut isien työ.

Vanhus huokasi ja tarttui lapioonsa, lopettaakseen työnsä, jonka oli aamulla aloittanut.

* * * * *

Hakala viihtyi ensitilalta hyvin uudessa maaperässä. Vuoriniemessä oli paljon korjaamista, ja Hakala kävi näihin puuhiin innolla käsiksi. Aamusta iltaan hän puuhaili pelloilla jaellen käskyjä ja itse kävi käsiksi kovimpiin töihin. 'Pitäisi näyttää hämäläisille, mitä heidän maistaan saa savolainen irti, hän ajatteli. Tottunut hevospari veti auraa aamusta iltaan. Kauniina ja tasaisena kiilteli kynnös syysauringossa. Ystävälliset hämäläis-naapurit kävivät tervehtimässä ja toivottamassa onnea uudelle isännälle.

Vaikka Hakala oli iloinen ja tyytyväinen, tahtoi sentään joskus ikävä painaa. Se tuli varsinkin yöllä unessa, raskaana ja vaativana. Hän kävi alakuloiseksi, kun ajatukset alkoivat päivisinkin viihtyä lapsuuskodissa, eikä ajatuksia voinut työkään karkoittaa. Muutamana yönä hän näki unta, että kotipuolen miehet tulivat häntä tervehtimään. Juroina ne astuivat pihaan ja naurahtivat hänelle, kun hän sivusta katsoi entisten naapurien saapumista. Hän näki heidän ivalliset silmänluontinsa ja hän kirosi mielessään: 'enkös minä teistä päässyt vielä täälläkään rauhaan!’

— Tämän tähdenkö sinä Hakalan jätit? virkkoi ensimäinen. En minä vaan olisi Hakalaa tähän vaihtanut.

— Hakalassa oli komea metsä — alotti toinen — mutta mitäs täällä. Riittäneekö polttopuiksikaan. Ja pienemmäthän tässä on pellotkin kuin Hakalassa.

— Tietääkö se entinen naapuri, että nyt kulkee jo uusi maantie Hakalan peltojen ohitse, ja kylään rakennetaan kansakoulua — virkkoi kolmas. — Ja postikin tulee kaksi kertaa viikossa.

— Joko nyt, virkkoi Hakala ja kummasteli sitä edistyksen paljoutta, mitä oli saatu aikaan hänen poissa ollessaan.

Neljäs, hänen pahin vihamiehensä, tuli ivahymy huulilla ja virkkoi:

— Saisi sitä nyt Hakalan karjasta rahaa sielläkin. Maitokilolta saamme nyt siellä kaksikymmentä penniä, ja Hakalan vuokraajalla on siellä suurimmat tulot karjasta.

Hakala kääntelihe tuskasta. Häneltä pääsi haikea kirous, 'enkö minä saa heiltä haudassanikaan rauhaa?'

Hakala heräsi tuskaisena ja märkänä hiestä. Hän ei saanut enää unta. Olikohan hänen Vuoriniemeen kiintymisensä kestävää, ajatteli hän. Eikö se ollut vaan hetkellistä mieltymystä kivettömiin peltoihin, kauniiseen näköalaan ja liikeseutuun?

Vuosi oli kulunut. Se meni hyvin, vaikka Hakala olikin surkastunut ja laihtunut. Mutta sitten eräänä yönä tulivat esi-isäin henget. Ne tulivat juroina, yksitellen, häntä tilille vaatien. Ensimäisenä tuli suvun kantaisä, synkkäotsainen, harmaahapsinen vanhus, vainolaisen kirveen haava ohimolla ammottaen.

— Mitä sinä pakenit Hakalasta? Katsos — ja hän osotti haavaa ohimollaan, josta tihkui verta — _minä_ en lähtenyt pakoon, kun vainolainen ahdisti, vaan kaaduin. Minä ilolla katselin jälkeläisteni työtä, miten hyvin he edistyivät Hakalassa, mutta nyt, kun sinä tänne muutit, en saanut haudassanikaan rauhaa.

Ukon jälestä tuli Hakalan isoisä, joka oli saanut haavansa Lapualla ja palannut sieltä kotitantereille ja vielä ennen kuolemaansa perkannut pelloksi koskemattoman korven. Hän tuli uhkaavana:

— Kurja, joka vieraalle jätit isiesi työn. Katsos, — ja hän osoitti arpeutuneita haavoja — minä sain yksitoista haavaa maata puolustaessa, mutta minut pelasti rakkaus kotiturpeeseen. Nyt minä saan hävetä lapseni lasta vielä haudassani. Sitten tuli hänen iso-isänsä veli ja puhui surullisena:

— Minä olin isäsi kanssa Hakalassa korpea aukomassa, mutta sitte tuli vainolainen maahan ja minun täytyi lähteä sitä lyömään, ja sen tiedät, että isku tuntui, kun näet nämä kädet. Vihollista kaatui kuin korpea, mutta minä taistelinkin kotikontuni puolesta. Kotiin minä en kumminkaan päässyt, vaan — kaaduin sen puolesta. Sinä sait valmiit ohjakset käteesi, mutta et pitänyt niitä.

— Riittää, jo riittää! huusi Hakala ja heräsi.

— Mitä sinä valitat unissasi ja vääntelehdit? Sinähän olet ihan märkä, sanoi hänelle vaimonsa. Et ole enää pitkiin aikoihin nukkunut rauhallisesti. Mikä sinua vaivaa?

— Koti-ikävä.

Mutta aamulla sanoi Hakala vaimolleen:

— Minä luulen, että minun on lähdettävä Hakalaan. Esi-isäin henget eivät muuten anna minulle rauhaa. Ne tulevat unessa ja vaativat minua.

— Vai niin se onkin, että unet saavat sinut lähtemään Vuoriniemestä, sanoi vaimo tyytymättömänä.

* * * * *

Eräänä kauniina toukokuun päivänä puuhaili Hakala muuttoa entiseen kotitaloonsa. Vaimonsa oli päättänyt järkähtämättä jäädä Vuoriniemeen, mutta miehen luja tahto voitti, ja nyt nuori emäntä tyytymättömänä murjotellen ohjaili lehmiä ulos veräjästä muuttoväen jälkeen niitä saatellakseen.

Raskaalta tuntui Hakalastakin jättää Vuoriniemen syvämultaiset pellot, joissa kevätoras kauniina vihoitti. Mutta painavana laskeutui kohtalon käsi hänen hartioilleen ja vaati lähtemään.

* * * * *

Toukokuun päivä paistoi ja järvi lepäsi tyynenä sen säteilyssä. Hakalan vaari souteli ruuhellaan rantavesillä ja päästeli runsasta saalista verkoistaan. Ukin kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kun hän oli saanut kuulla, että hänen poikansa oli paluumatkalla entiseen kotiinsa.

— Sanoinhan sen — mietti vaari — että vielä se katuu ja takaisin palaa. Ja nyt se kuuluu tulossa olevan, karjoineen, kaikkineen. Ehken jo tänään kotiutuu, arveli sanan tuoja. Saa tästä nyt kotoveden kalaa tulijaisikseen. Mahtanee poika olla häpeissään, mutta pitää olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin kuin kylämatkalta tulisi... Mitäpä hänestä muistuttelemaan, kun kerran katui ja palasi. Parhaiksi ehti talon vuokraajakin lähteä kaluineen, kiluineen.

Ukki vetää venheensä maalle ja kerättyään kalansa konttiin lähtee nousemaan rantapolkua pihaan. Tien kahden puolen vihoittaa lupaavana kevätoras, jonka ukki on vielä omin käsin kylvänyt. Ja kun on saanut kuulla, että poikansa palaa, on laittanut punamaaliin pirttirakennuksen, yllättääkseen kotiväkensä, ja muutenkin siistinyt kartanoseutua.

Jo ennen puolta päivää saapui muuttoväki. Ensimäisenä tuli karja ajomiehineen, kellokas eellimäisenä. Niiden jälessä tavarakuormat talon entisten'ajokkien vetäminä, uutta maantietä, joka oli tehty heidän poissaollessaan ja kulki suorana nauhana aivan Hakalan karjaportin ohitse. Tulijat ihmettelivät:

— Onpas täällä ennätetty...

— Kas kun pirttirakennus on punamaalissa. Kukahan se...

— Tuohon on tehty uutta aitaa.

— Ja tuohon uusi portti. Kas, kun täällä on siistitty. Ja noin kaunista orasta...

Hakalan viisitoistavuotias Anna se näin iloisesti huudahteli ja hypellen riensi pihaan, navettaan ja saunaan ja sieltä pirttiin, kamareihin ja maitohuoneeseen.

— Kun on pirttikin katajan havuilla koristettu! Vaariko se näin...?

Ja pihamaalla muuttoväen joukossa mielihyvästä tepasteleva vanhus sai lämpimän tervehdyksen tyttöseltä. Nuorin poika, Tapani, kiipesi vaarin syliin. Hakala riisui ajokkinsa, jolla oli vanhan emännän kanssa saapunut. Hepo hirnahteli iloisena tuntiessaan entisen kotipihansa. Piehtaroi, päristeli ja oikasi piha-aidan yli heinäpeltoon.

Vähitellen kaikki kotiutuivat ja mentiin pirttiin. Takassa loimottaa iloinen tuli, ja kalakeitto kiehuu liedellä.

— Kas, kun vaari on kalaakin keittänyt.

— Eikö liene itse pirttiäkin pessyt, ihasteli vanha emäntä valkosena hohtavia permantopalkkeja.

— Oli tässä vaimoväkeä apuna...

* * * * *

Hehkuva päivä painuu tyynenä uneksuvan Hakaveden taakse. Käki kukahtelee havumetsässä ja rastas visertää rantakuusessa.

Hakala on rantapellolla kyntämässä ja kun vako päättyy korkeimman kummun laelle, seisottaa hän hevosensa. Katse siirtyy järven kirkkaalle pinnalle, siitä peltoaukeamalle, joka tasaisena leviää etelään, mutta kohoaa kumpareiseksi pohjoispuolelta. Peltojen keskellä, muita korkeammalla töyräällä, kartano levollisena, hymyilevänä kevätillan kuulakkaassa valossa.

— Suotta läksin muualta kauniimpaa hakemaan, ajattelee Hakala. — En olisi kumminkaan huomannut, että niin syvillä juurilla olen kotiturpeeseen kiinnitetty, jos eivät isäin henget olisi siitä minulle puhuneet.

HILJAINEN TALO.

Juna vierii pikkukaupungin asemalle. Hän, oma ystäväni, ohjaa minut ohi ihmisvirran ja matalain puutalojen, kapean kaislikkorantaisen järven lahdelmaan, jossa pieni, valkea venhe odottaa soutajaansa. Hän istuu alatuhdolle soutamaan ja minä ohjaan venhettä. Venhe piirtää hiljaa tyynenä uneksuvaa vedenpintaa, ja kohta olemme toisella rannalla, jossa korkealla kunnaalla on hänen kotinsa, jonne hän on tullut minua noutamaan.

Venheen kokka kohahtaa kaislikkoon ja noutajani hyppää reippaasti maihin ja hymyten toivottaa minut tervetulleeksi kotirannalleen.

Laskevan päivän punerrus on sammunut lännen rannalta. Pehmeä hämärä hiipii hiljaa vesien yli hiljaisille rannoille, missä kaislat uneksuen nuokkuvat. Yksinäinen mänty kumartuu mietteissään verkkomökin seinustalla, jonka ohi kapea, hauska polku vie pihaan.

Terve, hiljainen talo, peltojesi ja täyteläisinä uhkuvien viljavainioittesi keskellä. Terve, harmaiden aittojen keskellä uinuva pihamaa, jossa resedat tuoksuvat ja ruusupensaat hymyilevät.

Niin olet kuin salainen satumaailma, niinkuin pyhitetty paikka meluavan maailman ja kaupunkilaisympäristösi keskellä.

Astun hiljaa ylös portaita, etten häiritsisi talon haltiahenkiä. Huoneisiin on hiipinyt hiljainen hämärä. Kukkaset tuoksuvat maljakoissa ja hämärissä nurkissa «nuokkuu valkokukkainen kiertoheinä ja ikkunalla hymyilee verenpisara, kukkasista ihanin. Tuvan ikkunalla kukkii elämänlanka lumivalkoisena kuin nuori morsian, ja honkaiselta penkiltä löytyy kannel, jonka kielet kauniisti helähtää, kun niitä hiljaa kosketan.

Terve, hiljainen tupa, jossa hyvät haltiahenget liikkuvat, ja jonka ikkunalla kukkii elämänlanka ja jonka honkaisella penkillä helähtää kannel kultainen, sen kirkkaita kieliä hiljaa näppäillessäni. Terve, oman ystäväni pieni kamari, hiljainen pyhäkkö, jonka ikkunalla myrtti loistaa kukkasissaan, ja pöydällä nuokkuu punainen ruusu.

Joka nurkassa tervehtii minua talon hyvät haltiahenget; ystävällisinä ne minulle hymyilevät, niinkuin olisivat jo kauan tulevaksi vuottaneet, ja tietäneet ystäväinkin minua odottaneen.

Ja joka kerta, kun saavun hiljaiseen taloon, muuttuu painavinkin mieli kevyeksi. Hiljainen rauha täyttää mieleni, kun astun resedatuoksuisen pihamaan yli pirttiin, missä ihmeellinen rauha on piirtänyt leimansa ihmisiin ja ympäristöön. Ja kun ilta hämärtyy ja istun kannel polvella sitä soitellen ja ystäväni silmät minulle hymyilevät, silloin on onneni ehjin ja ihmeellinen rauha täyttää mieleni.

AAMUTUNNELMA.

Syystalven sunnuntaiaamu.

Hiljainen talo kattoineen, vainioineen, polkuineen ja metsineen on ensi lumen peitossa, Valkoinen vaippa on yöllä tullut hiljaa ja käärinyt kaikki pehmeästi, niinkuin pumpuliin. Lumen peitossa on rantaan vieryvät pellot, salmen jää, salmen takana talojen tanhuat ja talojen takana kukkulaiset metsät.

Hiljainen talo on lumen peitossa, ensi lumen. Se on käynyt vielä hiljaisemmaksi, niinkuin ikuinen, lempeä rauha lepäisi peltojen ja kattojen yllä. Navetassa ei karja moraja, talleissa ei hevonen hirnahda, ja kissa hiipii hiljaisin askelin talon kivijalkaan. Teeri lentää hiljaa riihikoivuun ja orava, ääntä päästämättä- varistelee lumia männyn oksalta.

Talossa liikutaan hiljaa, mitään puhelematta. Isäntä on herättyään silmännyt ikkunasta ulos ja hyvä mieli on värähtänyt hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: jopahan on satanut ensi lumen. Hän mittaa hevosille kauroja ja päästää varsan ulos tallista, ja varsakin unohtaa hyppimisen ja jää katselemaan ihmeissään lumen peittämiä maisemia.

Talossa liikutaan hiljaa, puhutaan hiljaa. On juhlahetki, sunnuntaiaamu, kun on satanut ensi lumen. Lapsetkin halusta lumisotasilla kirkuisivat, mutta luonnon ihmeellinen rauha pakottaa heidätkin vaikenemaan.

Salmen jäällä ei näy kulkijoita. Lahden pohjassa, ruohikon rinnassa, kalastaja kokee koukkujaan. Jänöjussi on tepertänyt rantapenkereellä, laukannut salmen jäällä ja sieltä puikkelehtinut tasaisin hypyin rantanäreikköön.

Salmen toisella rannalla näkyy kirkon luminen katto kuusikon keskellä; toisella rannalla pappila huurteisten koivujen keskellä. Eikä hiljaisuutta riko sielläkään muu kuin maantiellä ajelevien hevosmiesten tiukujen helinä.

Ja kun hämärä aamu on verkkaan vaiennut hiljaiseksi, pilviseksi päiväksi ja olen jälleen noussut rantatietä hiljaisen talon pihaan, kumahtaa kirkonkellojen hiljainen ääni salmen toiselta rannalta kirkkoon kutsuen. Ja kun on alkanut hiljaa putoilla lumen hiutaleita harmaista, liikkumattomista pilvistä, en minä sen hetken tunnelmaa mihinkään muuhun maailman ihanuuteen vaihtaisi.

VERKKOMÖKIN SALAISUUS.

Aukean ahon laidassa luminen metsä, hämärä ja hiljainen; metsän takana huurteinen koivikko, joka loivasti laskeutuu yksinäiseen lahdelmaan, jonka rannalla kyyköttää näreikköön kallistuneena vanha verkkomökki.

Lahden yli vie viitoitettu tie, kaartaen rannalla kaukaa ohi verkkomökin, joka on saanut rauhassa jäädä aarteitaan vartioimaan. Valtatieltä johtaa vain kapea askelpolku sankan näreikön suojassa verkkomökille, jonne aamuvarhaisin astuu mies, lapikasjalka, konttiselkä, pyydyksiään parantelemaan ja kala-avannoitaan kokemaan lahden pohjukassa.

Ja siitä verkkomökin ohi hiihtäessään hämäränä talviaamuna selviää vieraalle, miksi mies on verkkomökkinsä satavuotisten kuusten suojaan rakentanut ja sinne johtavan polkunsa sakeimman näreikön suojaan tallannut. Se on siellä kuin suojassa ohikulkijani katseilta, hänen kalavehkeittensä ja verkkojensa vartio, lahonnut lautaseinäinen mökki. Sitä ei kukaan huomaa, eikä mies sitä kellekään näytä. Tarkasti oven salpaa, eikä avaa, jos on liikoja lähellä liikkumassa.

Ja siksi minusta tuntuu, kuin olisi verkkomökillä suuri salaisuus vartioitavana. Ja eikö lienekin, koska mökki niin salaperäiseltä näyttää ja mies niin arkaillen polkuaan astuu ja varovasti mökin oven avaa ja sisään katoaa. Koetan arvailla, mitä mies verkkomökissään säilyttää: Peräseinällä on verkot roikkumassa, orrella merrat ja haavit. Peränurkassa tuulaskoura ja ahrain ja kumoon kaadettu kalavasu, polot ja koukut ja ongen siimat. Ovinurkassa hauvin ja lohen pääkallot, kalataiat, joilla toisten kalaonnen hävittää ja omansa nostaa. Ja sitte on vielä — paljon muuta, joka on vaan verkkomökin salaisuus, jota minä en saa tietää, enkä voi arvata.

IKUINEN RAUHA.

Tupa valoisa ja seinät valkoiseksi veistetyt kaukana salolla, korven laidassa, hiljaisen lammen rannalla. Ei muita asukkaita kuuluvilla, ei naapurin peltosarkoja ja pirtin savuja näkymässä. Ei muuta kuin korven hiljainen rauha tupani ympäristössä ja naapurina ja ystävinä Tapion asukkaat ryteikkökorvessa.

Kun niin olisi...

Tupa hiljainen, valoisa ja avara. Hiilos liedellä hehkumassa ja vanha mummo hiljaisin askelin karsinanurkassa liikkumassa, ja kissa kehräämässä uunin pankolla. Pöytä papereineen ikkunan ääressä ja honkaisella penkillä kannel, jonka kieliä hiljaa koskettaisin, kun ilta hämärtyy.

Ja siinä soitellessani unohtuisi suruni siitä, mitä en ole saavuttanut ja mitä en ole löytänyt, ja ajatukset kulkisivat kaukaisilla mailla, muinaisissa muisteloissa ja uusissa kultaisissa unelmissa.

Ja siinä soudellessani hiljaisessa hämärässä kannel polvella ja katsellen ikkunasta pakkasyön väräjäviä tähtiä, unohtaisin minä raskaat elämäni hetket.

Pirtissäni ja sen ympäristössä olisi ikuinen rauha, kesät ja talvet. Kesällä päivänpaisteinen, humiseva metsä ja tyven lampi, jonka rannalla kaislikossa kalavenhe. Talvella luminen korpi, pakkaskiteinen, ja pirtin nurkalla huurteinen koivu, ja öisin tähtikiiluva taivas ja kaiken yllä ikuinen rauha.

PAKOON.

Kala-Jaakko on ollut pyydyksiään kokemassa. Vähäinen on taaskin saalis ollut, vaikkakin verkkonsa ja siimansa viritti parhaimmille kalapaikoille. Mutta tietäähän sen, kun on hänen kalavesillään kaiken maailman kalastajat. Jos salmeen verkkosi virität, niin selkäpuolen salmesta verkoillaan tukkeavat ja kuin ilkkuen pistävät koukkupolonsa hänen polojensa viereen, siksi lähelle, ettei juuri langat toisiinsa takerru. Jos etsit itsellesi uuden pyyntipaikan kauvempaa kaislikkolahtien pohjasta tai selän salaisilta luodoilta, niin paikalla ovat jälillä ja siihen pyydyksensä panevat kuin kiusalla.

Vanha Jaakko, Kala-Jaakko, äijä partasuu, lapikas-jalka, konttiselkä, soutaa vihan vimmassa venhettään selkäluodolle, missä hänellä on vielä pyydyksiä kokematta, soutaa niin, että hankavitsa katkeaa ja venhe soluu vielä soutamattakin pitkän matkaa tyyntä vedenpintaa.

Saatuaan uuden hankavitsan ja soudettuaan luodolle, jatkaa Jaakko äskeisiä ajatuksiaan.

— Ja kun ovat kiusalla koukkunsa ja verkkonsa omiesi lähelle laskeneet, niin kuka takaa, etteivät niistä saalistakin veisi. Kovin on viime aikoina saalis niukaksi käynyt. Kah, onpahan nytkin lanka katkaistu... hauki sitä ei katkaise. Ja polo on siirretty toiseen paikkaan.

Saatuaan koukkunsa venheeseen, kääntää Jaakko venheensä koti lahdelmaan, missä hänellä on verkkotalaansa ja verkkomökkinsä kaislikkopoukamassa naavakuusien juurella.

— Sovussa tässä on soudettu näillä vesillä tähän asti, kun ei ole liikoja kalankävijöitä ollut. Rauhassa nuo on näihin asti saanut pyydyksetkin olla, mutta nyt ei näy enää saavan... Samoin käy järvellä kuin metsässäkin». Pois kaikkoaa riista, kun eränkävijöitä lisääntyy. Sovussa on soudettu näillä vesillä, mutta nyt ei enää soudeta... Kauemmaksi täytyy siirtyä. Tähän jääkööt kalavedet ja riistamaat, soutakoot, hiihdelkööt, ottakoot niin paljon kuin saavat. Löytyy niitä vielä yhdelle erämiehelle kaukaisia saloja ja metsäjärviä, mieluisampia pyyntipaikkoja, joihin ei liikoja eksy häiriötä ja sekaannusta saattamaan.

Päivä on laskenut ja kesäyö hämärtynyt. Sumu nousee rantalahdelta ja rastas visertää naavakuusen oksalla.

Jaakko vetää venheensä telalle, kokoilee langat ja saaliin venheestä ja noustessaan pihaan puhelee itsekseen:

— En laske lankojani enkä verkkojani näille vesille. Pois näiltä mailta pitää päästäkseni. Jos kauemmaksikin pohjoiseen samoan, niin ehdin vielä ennen syksyä tupani tehdä ja kalasaunani rakentaa salolle semmoiselle, jonne ei ole vielä yksikään erämies latua polkenut.

Raskain askelin käy Jaakko pirttiin ja heittää konttinsa eukolleen, joka on jo odotellut kalassakävijää ja illallisenkin jo valmiiksi pirtin pöydälle tuonut.

— Eipä ole sinusta enää erämieheksi, sanoo tämä silmättyään tyhjää konttia.

— Ei näillä mailla eikä vesillä. Pois korjasin pyydykseni, enkä niitä enää laske.

— Parasta onkin, kun kaskia kaadat.

— En kaada kaskia näillä mailla.

— Miks’et?

— Siksi, että muutamme tästä muille maille.

— Pöh, ja tähän kontusi jättäisit.

— Kyllä tällaisia kontuja aina saa.

— Käyhän saunaan, äläkä turhia siinä...