Part 1

SYDÄNMAILTA

Novelleja ja tunnelmia

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1915.

SISÄLTÖ:

Rikos. Kauppatalo. Huutokauppa. Syvillä juurilla. Hiljainen talo. Aamutunnelma. Verkkomökin salaisuus. Ikuinen rauha. Pakoon. Armoa anomassa. Kosto. Öinen taistelu. Sudet. Kehrääjän tähdet.

RIKOS.

Laajan sydänmaan keskellä, musta vetisen suon laidassa on ränsistynyt talo, jossa asuu puutteiden ahdistamana Pentti Ronkanen perheineen.

Asuintuvan akkunaruutuja on paikattu päreillä, ja portaat ja porstuan permanto ovat kokonaan lahonneet. Rapakoisella tanhualla nuokkuu ulkohuoneita hajallaan, ja rapakoinen kuisti johtaa karjatanhualta takalistolle, missä Pentillä on pienet, rappiolle joutuneet työmaansa.

Pentti on itsekin joutunut rappiolle. Laihoilla hartioilla roikkuu repaleinen päällystakki, jonka auenneista saumoista likanen pumpuli työntyy näkymään. Jaloissa on rikkinäiset pieksut, jotka ovat pahasti läntistyneet. Laihtuneilla kasvoilla törröttää vahva parransänki, ja pienissä vettyneissä silmissä on arka, joskus himokas ilme.

Pentti on ikänsä kaiken kitunut köyhyydessä. Peloittava on ollut hänen silmäinsä palo, milloin hän on nähnyt parempiosaisten raharikasta elämää. Pentti liikkuu harvoin naapuritaloissa. Hänen vaimonsa toimittaa siellä tärkeimmät talousasiat. Pentti itse käy puotiasioilla kylän kaupassa, ja satuttaa siellä käyntinsä illalla samaan aikaan, kun puodissa luetaan kassa, jossa on paljon paperirahaa, jota Pentti salaa himoitsee, ymmärtämättä itsekään rahanhimoaan. Hänelle on parhain nautinto nähdessään, kun kauppias ottaa paksun pinkan seteleitä rahalaatikosta ja sormiaan kostuttaen alkaa niitä lukea. Ja kotiin palatessaan pimeää metsätietä kertoilee Pentti kauppiaan setelien lukua: «kymmenen... kaksikymmentä... viisikymmentä... sata —» Ja sateen ropina syksyisessä metsässä kuuluu Pentin korviin setelien rapinalta, ja hän on tuntevinaan sormiensa välissä setelit.

Eräänä iltana on Pentti taas ollut puodissa ja kuullut siellä kerrottavan tulipalosta, joka äskettäin on sattunut jossakin lähiseudulla. Salaisesti arvelevat miehet kartanon isäntää syylliseksi. Kartano on ollut suuresta summasta vakuutettu, vaikka se on ollut jo puoleksi vanha ja rappiolla. Mutta isäntä on saanut paljon rahaa, niin että voi rakentaa uuden, uljaamman kartanon ja maksaa velkojansa.

Pentti on kuunnellut vaieten miesten puhetta, mutta kotiin palatessaan on hänen päässään syttynyt ajatus, joka saa suonet pullistumaan päässä ja sydämen takomaan rajusti.

Hänenkin talorähjänsä on vakuutettu sievästä summasta. Hänkin voisi saada paljon rahaa, jos virittäisi tulet jonakin yönä pirtin ullakolla olevaan tuohikasaan. Yksi humaus, ja silloin olisi hänellä paljon seteleitä... paksu piukka paperirahaa.

Se ajatus saa Pentin seisattumaan keskellä pimeää metsätietä ja kädet puristumaan nyrkiksi. Sadepisarain rapina soi taas Pentin korvaan setelien rapinalta ja viimeiset lehdet, irtautuessaan puista ja hiljaa leijatessaan maahan, näyttävät Pentin silmissä pieniltä viitosilta...

Kauppias on taas äsken lukenut myymäpöydällä rahaa ja Pentti on mennyt aivan läheltä katsomaan. Siinä oli yksi kasa sekaisin kymmenen, kahdenkymmenen ja sadan markan seteleitä, toinen kasa puhtaita viitosia. Pentti seisoi siinä vierellä silmät jäykkinä päässä. Kauppias kysyi häneltä jotain, vaan hänen kurkustaan ei lähtenyt oikeata ääntä, jokin sekava mörähdys vain. Kauppias korjasi rahat pois, ja Pentti jäi tuijottamaan myymäpöydälle. Tänään vielä sattui niin, että hänellä itsellään ei ollut penniäkään kukkarossa, eikä kauppiaskaan antanut velaksi tavaraa. Pentti kyllä tiesi sen puotiin mennessään, ettei hänellä ollut rahaa, mutta hän meni muuten vain ja nähdäkseen taas setelipinkat myymäpöydällä.

Metsätiellä seisoessaan on Pentti tehnyt päätöksen, ja hän aikoo toteuttaa sen vielä tänä yönä. Hän astuu kiireesti rapakoista metsätietä, eikä huomaa, että tuuli on kiihtynyt myrskyksi, jonka kourissa alastomat puut ruskavat. Pilvet ovat taivaalla ohentuneet, ja kapeina kaistaleina purjehtivat kuun ohi. Pentin sydän lyö rajusti ja korvissa humisee oudosti. Kasvoille nousee kylmä hiki ja kädet puristuvat nyrkeiksi. Mutta hän ei näe muuta kuin setelipinkan, joka kasvaa kasvamistaan hänen silmissään. Pentti koettaa laskea, montako viitosta ja kymppiä hän tulisi saamaan, jos hänen tekonsa onnistuisi. Numero nousee kymmeniin, satoihin, ja viimein sekoittuu kaikki hänen päässään yhdeksi sekavaksi huminaksi.

Pentti saapuu talonsa pihaan ja ensin silmäiltyään hätäisesti ympärilleen, nousee portaita vapisevin polvin ullakolle, jonne muistaa säilyttäneensä kasan kesällä kiskomiaan tuohia. Tulitikkulaatikko putoaa vapisevista käsistä laipion multaukselle, mutta hetken haparoituaan löytää Pentti sen ja raapasee tulen ja pistää naavaiseen tuoheen, joka ritisten syttyy. Hetken kuluttua leimahtaa koko tuohikasa tuleen. Pentin koko ruumis vapisee hänen laskeutuessaan portaita alas, ja kylmä hiki juoksee kasvoilta. Porstuan permannolla Pentti seisahtaa kuullakseen, onko tuli varmasti syttynyt, mutta kun liekit leimahtavat jo kattopäreissä, lähtee hän horjuvin askelin ulos, jossa silmäiltyään ympärilleen lähtee juoksemaan läheiseen metsään, päästäen mennessääin kamalan naurun.

Tuli saa vauhtia kovasta tuulesta, ja pian on katto kokonaan tulessa. Naavaisen kuusen juurella läheisessä metsässä kyyköttää Pentti, ja silmät kiiluvina, leuka tutisten seuraa hän tulen nopeata työtä. Yht'äkkiä hän muistaa, että vaimo ja lapset ovat pirtissä nukkumassa ja laipio voi pian sortua alas. Pentti lähtee juoksemaan, vaikka jalat tuntuvat mahdottoman raskailta, herättääkseen nukkujat pirtissä. Mutta ennen kuin hän ehtii pihamaalle, syöksähtää vaimo lapsineen hurjasti huutaen palavasta pirtistä ulos. Pentiltä takertuu ääni kurkkuun, ja hän jää tuijottamaan tulen ryöppyihin.

* * * * *

Pentti on mennyt muutaman askeleen päähän tiheään kuusikkoon ja painautunut kuin vaaniva kissa maata vasten. Siinä hän tuijottaa tylsästi savuaviin pirtin raunioihin. Päässä humisee oudosti ja vaatteet ovat märkänä hiestä. Eikä hän kykene selvittämään itselleen, mitä hän on tehnyt. Viimein hänelle selviää, että hän saa nyt yhtä paljon seteleitä kuin kauppiaskin, ja kiireisin askelin lähtee hän aamuhämärässä kylään, jossa kauppiaalle sammaltavin sanoin selittää tulipalosta ja pyytää vakuutussummaa.

Unettomat yöt ja harhanäyt kiusaavat Penttiä lakkaamatta. Ei helpoita sekään, että hänelle on luvattu maksaa vakuutussumma ja rikos on pysynyt salassa. Outo pelko ahdistaa häntä lakkaamatta yöt ja päivät. Vaimolleen ei Pentti uskalla ilmaista rikostaan. Yksin on hänen kestettävä pitkien öiden pahat unet ja harhanäyt. Päivällä hän jo voi olla rauhallisempi ja laskea montako viitosta hän tulee saamaan. Rahanhimo yltyy uudelleen ja rauhoittaa vähitellen omantunnon nuhteet ja ankaran pelon, jotka ovat yön hetkinä pahimmin häntä kiusanneet.

* * * * *

Pentin rikos on kumminkin joutunut ilmi. Muutamat kalastajat ovat nähneet, palatessaan yöllä verkon laskusta, Pentin hiipivän talonsa ullakolle ja hetken perästä palaavan sieltä oudosti ympärilleen katsellen, ovat nähneet talon syttyvän ja kuulleet Pentin kamalasti nauravan.

Eräänä päivänä ilmestyy nimismies nokisen saunan ovelle. Pentti on veistämässä kirvesvartta. Nähtyään nimismiehen ovella, hätkähtää Pentti ja kirves putoaa hänen kädestään permannolle.

— Sinäkö olet Pentti Ronkanen? jyrähtää saunan ovella nimismies, joka on huomannut Pentin säikähdyksen ja siitä tehnyt johtopäätöksen, että Pentti on syyllinen.

— Sinua syytetään, että olet itse talosi polttanut, jyrähtää uudelleen nimismies ja etsii taskustaan käsirautoja.

— Mi-minä en ollut kotona, sammaltaa Pentti, ja hänen ruumiissaan käy outo puistatus, niinkuin joskus ennen vilutaudissa, ja hän kyyristyy kuin haavotettu eläin saunan penkille.

— Parasta on että lähdet mukaan, jyrähtää taas ovensuusta, jossa nimismies seisoo uhkaavana.

Mutta Pentti ei pääse paikaltaan liikkumaan. Hän yrittää nousta, mutta painuu takaisin penkille. Jokin outo paino on hartioissa ja jalat juuttuvat saunan siltaan kuin suohon.

Pentille välähtää mieleen setelipinkka, joka hänelle kohta oli luvattu toimittaa ja joka nyt aiotaan riistää häneltä kuin luvaton lihapala koiralta. Hän saa ponnistamalla kokoon viimeiset voimansa ja nousee, ja ääni tulee kumeana kurkusta:

— Minä en ole polttanut, minä... en ollut kotona yöllä

— Sinut on nähty, kun olet mennyt talosi ullakolle, sanoo nimismies.

Pentti näkee vain setelipinkan silmissään, ja hän puolustautuu epätoivoisella voimalla.

— Se on valhe.. olin metsässä.

— Sinä olet syyllinen, älä kiellä, ja sinun on nyt lähteminen, vaatii nimismies.

Pentti horjahtaa takaperin kuin ankaran iskun saaneena ja tuntee ruumiissaan voimattomuuden, joka pakottaa hänet painautumaan penkille. Pelastumisen toivo on rauennut, ja kirvelevänä nousee hänelle kysymys: mitä minä olen tehnyt?

Ja levottomana jatkuvat ajatukset käräjäsaliin ja sieltä vankilaan, josta takaisin pirtin raunioille ja kauppiaan myymäpöydälle, jossa pehmoiset setelit ovat kiehtoneet häntä. Rikoksen tunto palaa nyt voimakkaana hänen mieleensä ja polttaa kuin tuli, ja lähtiessään astumaan nimismiehen edellä, jupisee hän hampaittensa lomasta:

— Kirotut setelit...

KAUPPATALO.

Korkealla järveen pistävällä niemekkeellä se seisoo alakuloisena ympäristöään katsellen ja niin kuin surren muisteleisi menneisyyttään. Alakuloiselta se näyttää: vainiot ovat auraamatta, multa saroilla syvälle painunut, heinäsarat juolavehnän vallassa, kauneimmat pihakoivut ja rantapuut kaadetut, ja rikkaruoho rehoittaa puutarhassa. Talon rappeutumista ei peitä rakennuksien laudoitus ja räikeät värit. Niiden läpi kuultaa: tämä on kauppatalo, unhotettu, unhotettu...

Talon rakensi metsänkävijä. Kesäisillä kalaretkillään soudellessaan päivän, kaksi, ison selän rantoja, osui hänen venheensä tuntemattomaan seutuun, joen uomaan, josta mies sauvoi ylös ja löysi salmen, rauhaisan ja iki-ihanan. Rannikkolehtoja ja kunnaita ja peltomaita, eikä yhtään asujaa, ei näkyvissä missään venhevalkamaa. Mies ihastui, nousi maihin kauneimman niemekkeen kärkeen, asteli ylemmä, käänteleikse, katseleikse, ja kauneimman paikan huomasi löytäneensä, salmeen pistävän niemekkeen, jolla korkea kunnas, parahiksi laaja ja sileäpintainen; rannoilla satavuotisia käkkyrämäntyjä, pohjoispuolella vankkaa kuusikkoa, ja kunnaan keskellä komea koivikko kuin uhrilehto, ja eikö liene uhrilehto ollutkin.

Mies päätti tupansa tehdä koivikon keskelle, saunansa rannalle ja venhevalkamansa rantamäntyjen suojaan hietaiselle poukamalle. Ja kun tupansa sai valmiiksi, ojitti ympäristön, rannoille viettävän kunnaan, ja kohta kalkahti karjan kellot takalistolla, joka oli jo hänen omaansa. Niin syntyi talo, ja Rauhaniemeksi mies sen nimitti, ja hän kiintyi siihen niin kuin kunnon mies voi kiintyä maankamaraan, johon on viimeisenkin hikipisaransa uhrannut.

Talo siirtyi hänen pojalleen, joka vuorostaan jätti sen perintönä pojalleen, josta tuli renttu. Rauhaniemellä oli jo naapureita, monta taloa rinnakkain salmen toisella rannalla. Läheinen kaupunki kasvoi ja tehtaita rakennettiin, yksi Rauhaniemen lähelle. Talon metsä pirstottiin tehtaissa ja metsän hinta meni kaupunkiin. Ja kun metsän hinta loppui, tuli talon vuoro. Sekin meni samaa tietä.

Rauhaniemelle seurasi valoisampi aika. Taloon tuli mies, jonka jokaisesta askeleesta talo kostui ja pellot höystyivät. Metsä sai rauhassa kasvaa, uusia peltosarkoja lisääntyi ja talon arvo nousi puolella, vaikka metsä oli hävitetty. Mutta miehellä ei ollut pääomaa. Velan kirous painoi häntä yöt ja päivät. Se seurasi häntä painajaisena metsään, metsästä kotiin, pelloille, niityille, navettaan ja viimeksi vuoteelle, jossa painajainen riisti unen.

Oletteko nähneet miestä, jonka koko olento uhkuu maahenkeä ja joka leveiden hartiainsa, ja vahvojen käsivarsiensa voimalla luo uusia peltosarkoja, raivaa niittyjä koskemattomiin korpiin, jalostaa karjansa, taistelee kontunsa puolesta, ja viimein sortuu: velka, voimakkaampi kuin hänen vuosien kuluessa uhrattu voimansa, ajaa hänet ulos. Oletteko nähneet velan sortaman miehen katsetta, kun hän talostaan lähtee ja sille hyvästit heittää? Siinä on itkua, särkevää uhmaa, vihlovaa huutoa, vaikka ääntä ei kuulu. Hän ei voisikaan huutaa tuskaansa julki, hän ei voi rukoilla korkeuksien jumalaa, jolta hän on turhaan apua pyytänyt. Mutta hänen sydämensä vavahtelee polttavassa tuskassa ja hän on sairas, kuolemansairas.

Oletteko nähneet hävitystä tällaisessa talossa, jota velan kirous painaa ja on saanut omistajan sortumaan. Oletteko katsoneet syvemmälle. Pinnalta ei mitään huomaa.

Talossa ei voida häviön edellä enää mitään töitä säännöllisesti toimittaa. Kohta seuraa huutokauppa, viimeinen ruoskan isku pois lähtijälle. Omistajan täytyy nähdä miten hänelle rakkaiksi käyneitä esineitä kannetaan pois ja raastetaan kotieläimiä, lyödään niitä, huudetaan ja nauretaan. Se on helvettihetki sille, joka maataan rakastaa.

Talo joutui nyt miehen käsiin, jolle pankeissa luvattiin kultaa. Hän viljeli tilaa herrasmiehenä, siksi että oli huvittavaa omata maatila kaupungin lähellä. Ei hän liioin omannut maahenkeä, eikä liioin viihtynyt peltosaroilla, joilla alkoi rikkaruoho yhä enemmän voittaa. Sitä peläten kylvettiin heinää peltosarkoihin, jotka voimattomuuttaan jo valittivat. Karjaa myytiin ja tilalle ostettiin uusia, jotka kohta kelpaamattomina myytiin teurastajalle.

Ja sen jälkeen kohtaa häväistys kartanoa. Entinen vankka ja arvokas asuinrakennus puretaan ja sijaan nousee kömpelö, mauton ja räikeävärinen huvila. Pihapuut kaadetaan ja istutetaan sijaan jalompia puulajeja. Häväistys jatkuu ulkohuoneisiin, jotka hajotetaan maan tasalle. Ja kun on kaikki vanha saatu häviämään, häviää sen mukana salaa ja huomaamatta talon hyvät haltiahenget ja entinen viehätys, joka sai virkamiehen harrastamaan maataloutta, mutta johon hän on nyt kyllästynyt. Talon kylkeen lyödään hintalappu: siitä on vihdoin tullut — kauppatalo.

Oletteko nähneet kauppatalon surullista muotoa, joka pilkistää esiin joka sopesta, vaikka rakennukset komeilevatkin räikeissä väreissä ja säännölliset käytävät kiertelevät jalompien puiden keskellä, jalompien, kuin Suomen koivu ja pihlaja, kuusi ja haapa. Oletteko nähneet kauppatalon peltosarkoja, joissa apilas surkastuu jo keväällä ja juolavehnä ja kuivunut ruoho rehoittaa? Aurat ja työkalut ruostuvat vajassa ja karjahuoneista ammottaa tyhjyys. Kaikki on kuollutta ja häväistyä.

HUUTOKAUPPA.

Huutokauppa on ilmoitettu taloon, joka nykyhetkeen saakka on ollut paikkakunnan varakkain, ja parhaimmin asuttu. Mies, talon haltija, on viime vuosina uhrannut suuria summia suoviljelyksiinsä, lainannut ensin pikkusummia omain varojen lisäksi, sittemmin velkamääriä suurentanut päätellen, että viljelykset maksavat ne hyvinkin muutamana vuotena.

Naapurit ovat sanoneet: Kas, siinä on mies. Hän laittaa hyvään kuntoon viljelyksensä. Mutta salaa ovat he kadehtineet miestä, joka niin uskaltaa käydä maan kimppuun.

Ja kateus on paisunut naapurien povessa, kun silmänkantamaton suo on viljavana ja lupaavana lainehtinut suvituulessa. Hänet on vaadittu suorittamaan velkansa.

* * * * *

Nimismies on saapunut ja toimitus alkaa.

Uteliaana kiertelevät miesparvet ulos kannettujen tavarain ympärillä. Mies, talon haltija, kävelee masentuneena pihan ja karjakartanon välillä.

— Millä keinoin saisi pelastetuksi parhaimmat karjasta... Mansikin, Kestin, Helunan... Millä pelastaisi talon vanhimman hevosen vieraisiin käsiin joutumasta. Ei millään, ei millään... Pankit ovat ovensa sulkeneet, rahamiehet selkänsä kääntäneet hänelle. Ja naapurien viha painaa pelottavana, kauhua herättävänä, käsittämättömänä. Se välähtelee pihamaalla kävelevien miesten silmistä, se värähtelee heidän äänessään. Ei, ei ole pelastusta...

Mies pakenee huoneisiin, jotka kolkosti kumajavat. Huonekalut on kaikki viety ulos, missä nimismiehen ääni kuuluu: »kymmenen markkaa, ensimäinen... toinen... ja kolmas kerta.»

Mies katselee ikkunasta. Hän jaksaa katsella, vaikka ei ole uskonut voivansa. Hän on edeltäpäin pelännyt huutokauppapäivää kuin kuolemaa, ja vielä enemmän, mutta nyt on hän herpautunut. Jännitys on lauennut. Hän saattaa melkein rauhallisena katsella hävitystä, tuntien vain sanatonta katkeruutta.

— Tämä on kauheata! Eikö voisi mitään pelastaa, edes talon perhemuistoja, hopea-astioita.

— Vaikene vaimo! Antaa hurttain saada, mitä haluavat. Sinä tahtoisit pelastaa hopeitasi, minä pelastaisin eläimiä, jos voisin, mutta minä en voi.

— Kaikki menee siis.

— Kaikki...? Jäähän maa ja metsät, kartano... — Jos nuo riittävät, mitä myydään, mutta jos eivät, niin...

Salamana välähtää miehen aivoissa ajatus:

— Ne eivät voisi riittää, ja silloin...

Häntä värisyttää, hän ei voi ajatella loppuun. Tuskan hiki nousee ruumiista ja kädet vapisevat.

— Kuuletko, ne menevät monta vertaa alle arvonsa. Tuo mies lyö liian nopeaan.

Sen huomion tekee hänen vaimonsa, joka kestävänä seisoo miehensä rinnalla tuskan hetkellä.

Mies rientää ulos. Maanviljelyskalusto on jo myyty ja alle puolen hinnan. Väkijoukko siirtyy pihan toiselle puolelle, jonne on kasattu vaatteet ja huonekalut, astiat ja hopeat. Niiden ympärillä kiertelee väkijoukko äänekkäänä, heitellen syrjäsilmäyksiä isäntään, joka pihamaalla jäykkänä seisoo, kädet nyrkeiksi puristuneena.

— Kas noita hepeneitä — rähisee väkijoukko — ne ovat talon tyttärien varmaan.

— Ei käy herrat hienommissa...

— No voi sun saateri noita turkiksia.

— Näitä hienoja liinavaatteita minä huudan.

— Ja minä noita herrojen juoma-astioita.

Myytävänä on talon sohva, jossa hän, talon haltija, on sunnuntai-hetkensä viettänyt... parhaimmat lepohetkensä ja suunnitelmansa uneksinut.

— Kymmenen markkaa, yksitoista... ensimäinen ja toinen...

— Se on siirtynyt tänne hänen lapsuudenkodistaan. Siinä ovat hänen isänsä ja äitinsä nuoruutensa kauneimmat hetket uneksuneet.

— Viisitoista markkaa, ensimäinen, toinen ja kolmas kerta.

Kirous niinkuin ukkosen jyrähdys kajahtaa pihamaalta, ja isäntä tempaa vasaran huutajan kädestä ja alkaa itse myymään.

Kesäpäivän aurinko paahtaa korkealta. Poutapilvi lepää liikkumatta taivaan rannalla. Ruisvainion tähkät nuokkuvat viljavuuttaan raskaina, valmiina korjattaviksi.

Väkijoukko on hätkähtänyt ja jäänyt ihmeissään katsomaan talon haltijaa, joka jäykkänä, kasvot värähtämättä seisoo vilja-aitan rappusilla ja jonka ääni kalskahtaa kuin metallin kaiku.

Kiusan henget, hänen entiset naapurinsa huutavat nyt kilvan, hinta nousee ja hetkeksi värähtää talon haltijan kasvoilla ilonhäive: ehkä jää koskematta maat ja metsät ja kotikontu.

Mutta hänen otsansa synkkenee, kun talon karja on ajettu tarhaan ja parhaimmat karjasta menee puoleen hintaan.

— Satakymmenen... ensimäinen ja... kolmas kerta...

Itse hän maksoi siitä kolmesataa. Nyt sen sitoo uusi omistaja nuoraan ja lähtee taluttamaan ulos portista. Se on emännän nimikkolehmä ja se ei tahdo erota karjasta. Mutta kun uusi omistaja on sitä hetken ruoskinut, lähtee se allapäin, surullisesti ynähtäen karjatarhasta.

Aurinko paahtaa kuumasti. Isännän otsalta vierii hikihelmet, mutta hän ei nosta kättään niitä pois pyyhkäistäkseen. Ääni tulee kumeana kurkusta ja poskipäillä uhman tuli palaa. Hän seisoo entisellä paikallaan niinkuin vuori, ja raskaana kumahtelevat vasaran iskut. Hän ei väisty, hän ei horjahda, vaikka raskaana kohtalon mahti häntä painaa.

Myyty on jo hevoset, eikä isäntä ole voinut ajokkiaan pelastaa. Viimeiset hyvästit hän sille heittää, syleillen sen vielä vanhanakin voimakasta kaulaa ja taputtelee sen selkää.

Viljavainiot on myyty. Toiselle nuokkuu rukiin tähkäpäät, toiselle lainehtii laaja kaurapelto. Metsä on vielä myymättä, mutta sekin myydään. Toiselle huojuu nyt uljas hongikko, jota hän on säästänyt tähän asti kuin omaa silmäteräänsä.

Raskaana, musertavana, painaa kohtalon käsi talon haltijaa, mutta horjumatta kuin kallio hän vilja-aittansa rapulla seisoo ja kumeasti kajahtaa vasaran iskut, kun hän vuosikymmenien työn hedelmät toiselle siirtää.

SYVILLÄ JUURILLA.

Elokuun hämärä hiipi hiljaa Hakalan tupaan. Hakalan nuori mies, talon isäntä, oli ohrapellolla laskenut sirppinsä kuhilaan kärkeen ja hänkin astunut tupaan ja istahtanut peräpenkille vaimonsa viereen, joka ruokki nuorinta poikalastaan. Hakala painoi päänsä käsien varaan ja huokasi raskaasti.

— Mitä nyt? kysyi ihmetellen hänen nuori vaimonsa. Hän ei usein nähnyt miestään masentuneena. Roteva savolainen, voiman perikuva hän oli, ja aina iloinen, ja lauleskellen kävi työhön aamuin, illoin. Mikä häntä nyt vaivasi? Ja vaimo laski kätensä miehensä olkapäälle ja koetti hänen avoimista kasvoistaan arvailla syytä hänen alakuloisuuteensa.

— Ei ole syyt suuren suuret, jotka mieltäni painavat. Sitä vaan olen ajatellut tänäänkin, niin kuin usein ennenkin, että olisi kumminkin pitänyt ostaa Vuoriniemi. Minua kyllästyttää ympäristöni, naapurini, joskus tämä kotinikin, vaikka pitäisihän minun tässä viihtyä. Mutta naapurit, joita ei saa mihinkään edistyspuuhaan käsiksi, ja tämä erämaa, jossa ei kuulu muuta kuin karjan kellot ja lintujen laulu kesällä ja huhkaimen huuto talvella ja missä aina saa näännyksiin rehkiä, kun lähtee kirkonkylään asioilleen.

Iloinen hymy värehti nuoren naisen huulilla, miehensä puhuessa tuttua, hänelle mieluista asiaa, josta jo ennen oli sadat kerrat puhuttu, yhtä monet miettimiset mietitty. Vuoriniemi oli hänen kaunis kotitalonsa kaukana Hämeessä, pikku järven rannalla, kaupungin lähellä. Sieltä! oli Hakala hänet noutanut tänne Savoon, jossa hän ei tahtonut viihtyä. Vuoriniemestä oli tullut kauppatalo, ja hän oli monet kerrat miestään kehoittanut myymään Hakalan ja ostamaan Vuoriniemen.

— Voisithan sinä saada Vuoriniemen vieläkin, virkkoi vaimo.

— Jos ei ole jo muille myyty.

— Ei ole myyty, menisit vaan heti.

— Mutta sääli on tämäkin Hakala jättää. Kun ei olisi noita pihapuita eikä tuota kalaista järveä.

— Säälii on nähdä ja kuulla Vuoriniemenkin aina kädestä käteen siirtyvän. Ajattele, Lauri, niitä mahdollisuuksia mitä Vuoriniemessä olisi. Karjaa saisi lisätä, maidolla saisi hyvän hinnan kaupungissa lapset voisi kouluttaa, ja...

— Kyllä tiedän ja olen miettinyt sen hyvät puolet.

— Onko pahojakin puolia, kysäsi hänen vaimonsa.

— On, ja niistä suurin on se, että Vuoriniemi ei ole syntymäkotini, niinkuin tämä Hakala, ja sepä se painaakin.

— Mutta naapurit, jotka täällä sinulle aina kuoppaa kaivavat, puhui vaimo hetken kuluttua. Ja kaukana kirkonkylässäkö lapsia koulitaan? Sinä kerroit siellä kansakoulussa ollessasi koti-ikävän kovin kiusanneen.

Se sattui Hakalaan.

— Pitänee käydä kuulemassa, joko Vuoriniemi on myyty.

Hakalan vanha äiti oli keskustelun aikana hiljaa tullut tupaan ja istunut karsinapenkille.

— Eiköpä liene niin, että 'oma maa mansikka, muu maa mustikka’, virkkoi hän.

— Siellä saisi Hakalan karjasta viisituhatta vuodessa ja täällä ainoastaan kaksi... virkkoi Hakala ajatuksissaan.

— Ja mummo saisi käydä joka sunnuntai kirkossa, virkkoi nuori vaimo ja istui mummon viereen ja laski kätensä hyväillen mummon kädelle. — Kirkon katto näkyy kotipihaan.

— Ja pelloilla ei yhtään kiveä, jatkoi Hakala yhä mietteissään.

— Ja kalavesi yhtä hyvä kuin täälläkin.

— Lienee parempikin, koskapa talvellakin saa tuoretta kalaa, silloin kun tahtoo.

Hakala nousi ja nyt kuvastui hänen kasvoillaan päättävä rohkeus.

— On parasta, että lähden heti. Laittanet evästä konttiin.

Mummo hymähti surullisesti. Poika jätti syntymäkotinsa, jossa nyt oli jo kaikki valmista. Hänen esi-isänsä eivät sitä jättäneet, vaikka oli monet vastukset voitettavana. Mutta koti-ikävä se toisi vielä Laurin takaisin Hakalaan, siitä hän oli varma.

Hakalan vanha isä oli tullut tupaan ja katseli kysyvästi poikansa lähtövalmistuksia.

— Minne aiot lähteä?

— Menenpähän Vuorinientä katsomaan.

— Mitä siinä on katsomista?

— Jos sattuisi ostamaan.

— Joko taas käy tuuli sieltä päin. Mene, mutta minä en lähde. Ja muista minun sanoneen, että kadut kun kotitalosi jätät.