Part 3
Saunassa miettii Jaakko, miten saisi parhaiten poismuuttoon vaimonsa suostumaan. — Ei se hennoisi lähteä. Tähän nuorikkona toin, ja tässä on sen jälkeen yhtä mittaa samoilla tanhuvilla liikkunut. Yhdessä on kasket kaadettu ja pellot raivattu — se mitä on raivattu — ja yhdessä on säästöt koottu — mitä on koottu — ja yhdessä on kalassakin käyty ja hauskoja päiviä eletty, ja elettäisi vielä eteenkinpäin näillä samoilla tanhuvilla, kun ei olisi naapureita ilmestynyt eikä eränkävijöitä! pyydysmaille ja kalavesille. Ei se hevillä lähde, arvaa sen, mutta lähdettävä on, ja heti, kun mökin ja lehmän saan myydyksi. Ei se tähän jäämisestä parane, pahenee vaan. Rauhaisampi paikka on etsittävä, jos semmoisen vain löytää, ja miks’ei löydä, kun siirtyy asumattomille seuduille.
Saunasta palattuaan ihastelee Jaakko ja istuu pirtin ikkunan alle mietiskelemään. Saunasta palajaa pian Liisakin — Jaakon vaimo — ja istuu illalliselle.
— Etkö sitte aio enää kevätkalaan? kysäsee hän mieheltään.
— En. Näille vesille en verkkojani laske, enkä näitä erämaita kauan hiihtele. Pois pitää täältä päästäkseni.
— Pois..? ja mihin sinä sitte...?
— Vaikka Lappiin, jos ei likempää asumatonta seutua löydy.
— Mistä sinä nyt niin olet suuttunut?
— Ka, mistäkö...? Kun ei saa enää rauhassa pitää pyydysmaitaan ja kalavesiään, ja veronkantajakin joskus liiaksi vierailee.
— Tähän pellot ja kaskimaat jäisivät. Et jaksane enää uutta pirttiäkään veistellä.
— Vaikka talon minä jaksan vielä tehdä. Eikähän me enää laajoja peltoja ja kaskimaita tarvita. Kunhan on rauhalliset kalapaikat ja riistainen korpi lähellä.
Mietittyään hetken, jatkaa Jaakko: Vaikka talon minä jaksan tehdä, kunhan mieluisamman paikan löydän. Mutta taloja ei tarvitakaan eikä laajoja peltoja. Tupa valoisa ja tilava ja sauna vähän alemmaksi kumpareen alle. Mitäpä pelloilla... kaadetaan kaski, aikamoinen huhta. Siitä saadaan leipää moneksi vuodeksi. Minä kesäisin kalassa käyn, talvisin pyydyksilläni hiihtelen ja jousellani lävistän metso-könkäleitä ja jänö-jusseja. Ka, on mitä patahan panna. Ei ole vastusta verottajasta eikä kirkonherrasta eikä vieraista kalavesillä, eikä vaivaa liikojen liikkumisesta pyydysmailla.
* * * * *
Kala-Jaakko on muutamana päivänä ketterästi kylällä liikkunut, mökkiään ja tavaroitaan vaihtamassa rautaan ja suoloihin. Vaihdetuksi on hän ne saanut ja sieltä palatessaan miettii ahovieren kivikkopolkua kävellessään:
— Nyt meni mökki ja tavarat ja hyvän hinnan sain... enemmän sain kuin luulin saavani. Lehmästään on Liisa haikeissaan, kun tänne jää, mutta hyvällepä omistajalle jää ja samoille laitumille. Ja saahan sinne Liisa lehmän, kun saan ensin valmiiksi saunan ja navetan.
Päästyään kotimökilleen, köpselehtii Jaakko lähtöpuuhissa. Ei ole muuttotavaroissa muuta kuin iso tuohikontti, johon on vaatteita sullottu ja raavasnahkainen kenkäpari. Liisan on määrä kantaa eväskonttia.
— No ettäkö heti nyt pitäisi lähteä...? Ehtii sitä vielä huomennakin... saisi vielä yhden yön nukkua omassa sängyssään, valittaa Liisa. — Kyllä sinulle nyt hoppu tuli muuttoon.
— Laita vaan eväs konttiin... ehtii tässä vielä viilettää hyvänkin taipaleen ennen päivän laskua.
Venhettään ja verkkojaan ei ole Jaakko myynyt. Ne on määrä kuljettaa mukana selät ja salmet soutamalla, joet ja kosket sauvomalla ja vetämällä yli maataipaleet.
Ja kun ovat siitä viimein selvinneet lähtöön ja sulkeneet saunaveräjän jälkeensä ja Liisa erojaisiksi alkanut itkua tihertää, ärähtää Jaakko:
— Mitä tuossa vetistelet. Ei ole minkään puutosta, vaikka Lappiin mentäisi. Saahan sen lehmän takamaillekin kulkemaan, ja pirtin minä veistelen entistä isomman. Hyvä on siellä ollaksemme, hyvä elääksemme.
* * * * *
Yhtä mittaa on soudettu laajoja järvenselkiä, tyyniä salmekkeita ja sauvottu ylös koskista, vedetty venhe kapeista maataipaleista, ja yön tullen on nuotiotulilla levätty lehväisellä vuoteella. Jaakosta on matka ollut mieleistä, eikä hän ole väsymystä tuntenut. Viikkokausia ovat järvien selät ja salmet tyynenä uneksuneet paahtavassa kuumuudessa, joskus on myötäinen tuuli matkaa jouduttanut. Mihin on yöksi asetuttu, siinä on verkot laskettu, kalat keitetty ja paistettu, ja lehdesvuoteella on Jaakko nukkunut makeat unet. Liisaa on matkan teko jo väsyttänyt, ja väliin mukisee hän Jaakolle:
— Kuinkahan kauan tätä kulkemista piisaa, kohta viikko lienee kulettu, eikä vieläkään ole mieleistäsi paikkaa löytynyt. Kyllä tämä vaellus nyt jo piisaisi.
— Elähän hätäile, eukko. Liiaksi asutuita on vielä seudut. Kunhan vielä viikon soutelemme, niin eiköhän jo löytyne paikka semmoinen, johon sopii saunan salvosta alottaa, rauhoittelee Jaakko ja asettuu loikomaan pehmoiselle ja tuoksuvalle lehdesvuoteelle tervastulien ääreen. Päiväkausi on taaskin soudettu tyyniä vesiä; joihin vaan joskus on tuulenhenki hopeajuovan vetänyt. Yöksi on asetuttu kapean salmen rannalle, sileälle nurmelle, rantakuusien suojaan. Jaakko on salmen yli verkkonsa vetänyt ja saanut runsaamman saaliin, kuin mitä kuluttaa jaksaa. Suu mielihyvän mareessa odottelee hän kalakeiton valmistumista.
* * * * *
Kun vielä muutamia päiviä on soudeltu saarisia vesiä, on Jaakko viimeinkin mieleisensä paikan löytänyt. Suuri selkä on soudettu ja sauvottu joki ja pikku koski, ja kaunis, kapea salmi on eteen auennut, kaislikkorantainen ja rauhaisa. Salmen itärannalla lahden poukama, jonka rannat sileät ja muheamultaiset, vaikka pelloksi tekisi. Ja siihen on Jaakko tupansa paikan katsonut. Taustana on komea korpi, jossa riistaa liiaksikin yhdelle erämiehelle. Ranta kasvaa haapaa ja pihlajaa, ja sileä kumpare on kuin pirtin paikaksi luotu. — Ei kuulu kirkonkellojen ääni, eikä ole naapureitakaan lähellä, ja hyvää kalavettä riittävästi.
Muutamana päivänä on Jaakko laskenut verkkonsa salmeen ja soudellut samalla seutuja tarkastelemassa. Palattuaan on Jaakolla kantamus kaloja ja naurusuin hän Liisalle haastaa:
— Katsohan tätä saalista. Ei ole vielä näiltä vesiltä ja mailta riista loppunut. Huomenna alan saunaa veistellä. Hauska elämä tässä meille alkaa. Ja Liisan kohentaessa tulta kalapadan alle miettii Jaakko: Hyvä oli että tänne muutin, että en enää sinne jäänyt. Täällä on rauhaisa kalastaa, ja syksyn tullen saa korvesta otuksen kaataa, silloin kun mieli tekee, kaskimaita on, jos häntä kaataa jaksaa ja ehtii...
Jaakon sydänalassa sykähtää ja tuntuu oudon suloiselta siinä loikoessa ja katsellessa tyyntä salmea, jossa ahvenet ja hauet pulikoivat ja sorsapoikue ui ruohistossa, ja vaimolleen hän virkkaa:
— Löytyipähän kalaranta ja eräkorpi, jossa ei liikoja liiku, löytyi paikka, mihin ei kuulu kirkonkellojen ääni eikä ylety veronkantajan käsi.
Ja kun ovat illastaneet ja verkon laskusta palattuaan laskeutuneet havuiselle vuoteelle, ympäröi heitä ihana erämaan rauha.
ARMOA ANOMASSA.
Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova eteläisellä ilmanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangelta hävinnyt niiden keltainen heijastus.
Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.
Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille, hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja linnaleiristä armoa anomaan.
Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty, jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla ja naurishutulla. Jo kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:
— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.
— Katkaiskoon... heimon yhteisen asian takiapa katkeaa..., lausui mies.
— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti vaimo.
— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs pysyy. Ja takaisinhan sieltä tulen varmasti.
— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo.
— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä.
Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa.
Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennen kun sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa usempi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja sepä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.
Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä.
Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävivätkin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä osaakin puhua niin että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava.
Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos hänen asiansa onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.
Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka.
Henrikki päästi vyöstään kirveen: pienensi sillä honkapölkkyjä ja veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.
* * * * *
Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita seutuja ja vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskenut latuskaisilla suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin. Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen. — — —
Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut, ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien kosteaan kammioon.
Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:
— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne valittamaan?
Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän vastasi:
— Koko kansan puolesta puhun.
— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran tehtävä loppu ja valituksista myös.
Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:
— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.
— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla.
— Mitäs vastustelette veronkantajia.
— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta...
— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon.
Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet monia käytäviä pitkin pimeään ja kolkkoon kammioon, minne hän sai jäädä miettimään marskin antamaa vastausta. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen.
* * * * *
Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.
Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivaloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.
KOSTO.
Simo Metsoisen pirttiin hiipi hiljainen talvi-illan hämärä. Miehet olivat palanneet ulkotöistään ja veistelivät nyt takkatulen valossa rekiä ja talouskaluja. Naiset kehräsivät pimeässä karsinanurkassa. Talon nuori tytär Riitta oli siirtänyt värttinänsä takan ääreen, jossa talon palkkapoika, nuori ja verevä Maunu, veisteli vartta karhukeihääseensä. Nuoret puhelivat ahkerasti keskenään, ja tavallista hellempiä lienevät keskustelut olleet, koskapa välillä värttinä seisahti ja kirves lakkasi heilumasta. Kuhertelusta kertoivat lämpimät silmäyksetkin, joita nuoret ahkeraan vaihtoivat.
Metsoisen talo oli varakas. Sitä todisti pirtin lasi-ikkunakin, jommoisia tapasi vaan herrastaloissa. Vasta äsken oli pitäjän sielunpaimenenkin asuntoon semmoiset saatu.
Sattuipa nyt tuvan akkunan ääreen Metsoisen poika Mikko. Hän huomasi ulos katsellessaan joukon ratsumiehiä taloa lähestymässä, katsoi tarkemmin tulokkaita, jo tunsi heidät ja huudahti:
— Huovit tulevat!
Miehet lakkasivat veistämästä ja värttinät naisten puolella seisahtuivat. Pelätty vieras oli tulossa. Mauri Skytten ja hänen joukkonsa maine oli jo ehtinyt Rautalammin saloille asti, jonne huovilauma oli nyt matkannut ryöstämään ja hävittämään sekä vaatimaan, milloin vain halutti, muonitusta itselleen. Vähän aikaa oli Metsoisenkin talossa saatu olla rauhassa voudin miehiltä, nyt oli raaka huovijoukko taas rauhaa häiritsemässä.
Vanha Simo oli ehtinyt tointua säikähdyksestään ja hoputtanut naisiaan piiloon menemään, itse katsellen peräseinältä sotakirvestään. Naisista ehtivätkin muut piilottautua, nuori Riitta vaan jäi punastuneena ja värisevänä takan eteen seisomaan, kun huovit astuivat tupaan.
— Terve taloon! Tulin miehineni teiltä muonitusta saamaan. Ja Mauri Skytte heitti kypäränsä ja miekkansa pöydälle merkiksi, että hän tahtoi saada sovinnossa saatavansa.
— Mistäpä vieraille annamme, kun ei ole itselläkään syötävää. Sen verran vaan petäjäistä, että hengen pitimiksi, puheli Metsoinen tyynesti.
— Missä emäntä on? Pöty pöytään, meillä on nälkä. Totta kai Metsoisella ruokaa on, kosk'on lasi-ikkunakin, rehenteli Skytte käskevästi.
— Sen verranhan tuota lienee, että yhden murkinan saatte, sanoi Metsoinen puhellen keskeytyneen työnsä ääressä. — Mutta enempää ei tule, lisäsi hän tiukasti.
— Kas, onhan täällä tyttönen, soreapa onkin, ja Skytte sieppasi takan luona seisovaa Riittaa vyötäisiltä. — Laitahan, tyttö, ruoka pöytään. Varmasti siitä meiltä palkkasi saat.
Riitta katsahti kysyvästi isäänsä, pitäisikö huovien käskyyn suostua. Tämän nyökätessä myöntävästi, livahti tyttö ulos ja kantoi kohta pöytään leipää, juustoa ja lampaan reiden, lisäksi vielä oluthaarikoita.
Maunu oli mennyt ulos ja vartosi tilaisuutta saadakseen puhutella Riittaa. Tyttö kohta tulikin ja seisahti kysyvästi porstuan kynnykselle.
— Miksi annoit huovin itseäsi halailla? kysyi Maunu tiukasti.
— Enhän mitä voinut, kun huomaamattani kävi kiinni. Mitäs sinä nyt siitä. Ja tyttönen naurahti Maunun aiheettomalle kiukulle.
— Sen sanon, että eivät hengissä täältä lähde, jos vaan sinuun koskevat, huomautti Maunu.
— Hyvähän se, että minua suojelet, naurahti tyttönen ja livahti tiehensä.
Mutta Skytte oli ehtinyt jo murkinoida ja tullessaan ulos kuuli hän keskustelun ja kävi nyt Maunun eteen, syIkäsi hänen paitansa rintamukselle ja kivahti:
— Mitä sinä, penikka, puhutkaan. Eihän mielitiettysi siitä pahene, jos me sitä vähän likistämmekin. Ja totta tosiaan niin teenkin, ennen kun tästä talosta lähden.
Skytte pyörähti takaisin tupaan. Mutta Maunu kuohahti raivosta, ja itsekseen hän jupisi:
— Koskekaahan tyttöön, eikö kallonne halkea.
Skytte tahtoi useamman päivän muonitusta miehilleen, mutta Metsoinen ärähti:
— Johan sen kuulitte äsken, että yhden murkinan saatte mutta ei enempää. Siinä on kaikki — ja Metsoinen viittasi ruuan tähteisiin pöydällä — mitä on vieraalle tarjottavaa. Itse saamme syödä petäjänkuorileipää.
— Mennäänpä katsomaan, uhkailivat huovit ja kävivät ulos särkemään aittojen ovia.
— Pankaa vaan säkkiin mitä löydätte, minä tulen auttamaan, kehoitti Skytte ja painoi kypärän päähänsä ja sitoi miekan vyölleen ja meni ulos toisten jälkeen.
Metsoinen tempasi seinältä kirveensä, hujaisi sitä päänsä yli raivonsa vallassa ja riensi ulos huovien jälkeen.
Aitan ovi oli jo lyöty rikki ja viljasäkit nostettu ulos. Joku huoveista oli sullomassa säkkiin lihakonkareita ja leipiä, kun Metsoinen hyökkäsi aittaan.
— Sinäkö täällä isäntä olet?
Ja raskas kirves upposi syvälle huovin kalloon. Mutta samassa sai Metsoinen iskun takaapäin omaan päähänsä, ja verisenä painui hän aittansa kynnykselle.
Maunukin oli ehtinyt kirveineen kahakkaan, mutta huovit kävivät häneen kiinni, sitoivat kädet ja potkasivat kinokseen.
Metsoisen pojat eivät uskaltaneet käydä vastarintaan ylivoimaa vastaan. Silmät verestävinä he seisoivat tuvan portailla ja katselivat, miten huovit kantoivat viljat ja ruokavarat ratsujensa selkään.
— Odottakaahan, kunhan miehet metsältä palaavat, sähisi Maunu siteissään. Joku huoveista kuuli tämän ja neuvoteltuaan keskenään päättivät miehet lähteä heti suojapaikkaansa. Sillä he tunsivat hyvin talonpoikien voiman ja raivokkuuden omaisuutensa puolustuksessa erittäinkin silloin, kun heitä sattui enempi koossa olemaan.
Vasta kun huovit hyppäsivät ratsujensa selkään, uskalsivat Metsoisen pojat päästää Maunun siteistään, ja tämä- lennätti lähtevien jälkeen keihäänsä niin taidokkaasti, että se upposi syvälle viimeisenä ajavan huovin niskaan, joka parkaisten horjahti satulassaan.
Metsoinen nostettiin tupaan ja ryhdyttiin hänen haavaansa hoivaamaan, mutta heikolla äänellä Metsoinen puheli pojilleen:
— Ei tule minusta enää miestä. Niiden uhriksi jouduin, joita ikäni vihasin. Olisin edes ehtinyt useamman kirveelläni kaataa... Kostakaa, jos teissä miehuutta on.
Kasvot kalpenivat ja viimeinen huokaus nousi hänen rinnastaan.
Perheen kaikki jäsenet olivat kerääntyneet kuolevan ympärille, mutta Riitta oli poissa.
— Missä on Riitta?
Etsittiin, huhuiltiin, vaan ei kuulunut tyttöstä mistään. Matti, Metsoisen nuorin poika, polven korkuinen, kertoa tiesi:
— Riitta meni vieraiden mukana. Vieras otti syliinsä ja nosti hevosen selkään.
— Kiesus auta! Huovit vieneet Riitan! huudahti Metsoisen vaimo ja painui hervotonna penkille, pää käsien varaan. Uutena iskuna tuli tämä tieto perheelle.
* * * * *
Pyrynä lennähti Maunu suksilleen ja ensimäisenä pyörsi lähtijäin jälkeen, synkästi kiroten, ettei heti huoveihin kirvestään iskenyt, kun he taloon tulivat.
Hiihtäessään sen kuin sauvoista lähti, mietti Maunu, miten olisi paras menetellä, mennäkö heti ja vaatia Riitta huovien kynsistä vai seuratako salaa heitä ja vapauttaa hänet sopivassa tilaisuudessa. Jälkimäinen ajatus tuntui viisaimmalta siihen nähden, että talonpoikain voimat olivat vähäiset. Maunu kehoittikin tovereitaan kääntymään takaisin ja lupasi yksin tuoda tyttösen kotiin.
Jonkun matkaa hiihdettyään näki Maunu huoviparven ratsuineen kääntymässä nimismiehen taloon, johon luultavasti aikoivat yöksi asettua. Riitta kiemurteli ja reuhtoi Skytten sylissä koettaen vapautua. Uusi raivon puuska puistatti Maunua. Mutta tyttönen näytti vähitellen rauhoittuvan. Huomasiko hän ehkä Maunun vai toivoiko pelastuvansa nimismiehen tutussa talossa.
Kuu painui pilveen ja Maunun oli helpompi nyt seurata ratsumiesparvea. Hiihtäessään lumisessa metsässä, mietti hän, miten pelastaisi Riitan, ennen kuin hänelle tuho tulisi, ja miten parhaiten kostaisi naisen ryöstäjälle.
Samassa, kun huovit seisottivat hevosensa nimismiehen talon pihaan, seisotti Maunukin suksensa pellon laitaan, vajan kupeelle, pitääkseen siitä silmällä, mihin Riitta vietäisiin ja milloin sattuisi sopiva tilaisuus pujahtaa kartanolle. Ylötär, talon emäntä, näkyi olevan tulijoita vastassa tuvan portailla ja siunaillen katseli Skytten kantamusta tämän raahatessa Riittaa väkipakolla pirttiin.
— Tästä tuon kainaloisen kanan itselleni. Pidähän hyvänä, Ylötär, tyttöä, ja lämmitä sauna, saattaakseni hänet sinne saunottajaksi. Mitä pyristelet vastaan, tyttö, hyvällä sinun on suostuttava sulhasiin, reuhasi Skytte.
Puhe kuului pihamaalta selvästi pajan kupeelle, ja Maunu oli vähällä karjaista kiukkunsa raatelemana kuunnellessaan huovin raakaa puhetta.
Ylötär näkyi ottavan tytön huostaansa ja helpotuksen huokaus pääsi Maunulta. Nyt hän on suojattuna huovien raakuudelta ainakin vähäksi aikaa. Huovit menivät tupaan ja Maunu pujahti nopeasti pihaan ja sieltä heinävajaan. Sieltä hän voi pitää silmällä, milloin Ylötär menee saunaa lämmittämään ja hän saa vaatia Riitan pois heidän käsistään.
Pian tulikin Ylötär kantamaan puita saunaan ja Maunu pujahti hänen jälessään.
— Täälläpäs kovin herroja kestitään, kun saunakin heille lämmitetään, virkkoi Maunu.
— Eipähän heistä muuten rauhaan pääse. Mutta mistä sinä tulit? Tulitko Riittaa hakemaan? Parhaiksipa tulit, kohta hänelle olisi tuho tullut, puheli Ylötär.
— Sitä varten tulin. Toimittanettehan hänet tänne pihalle sopivaan aikaan.
— Tuon toki mielelläni. Oikein säälikseni kävi, kun näin miten häntä raastoivat. Mutta miten hänet kuletat, etteivät huovit saa tietää sinun saalistaan vievän?
— Kyllä minä keinot keksin. Pitäkää vaan huolta, etteivät huovit heti pääse meitä takaa-ajamaan.
— Tuon hänet nyt heti sinulle, kohta en enää häntä saakaan.