Part 3

Miehen ja vaimon katseet kohtasivat juhlallisina toisensa ja ääneti he alkoivat riisuutua. Jokainen hetki tätä heille niin lyhyttä yötä oli kuin raskas sydämenlyönti. Kaikki se mitä ihminen elämänsä päivinä kokoaa ympärilleen huomista varten, niinsanottu silmäin pyynti ja elämän koreus, se oli poissa ja vain se oli jäljellä, minkä ihminen ottaa mukaansa kuolemaan. Mies ja vaimo lepäsivät sydän sydäntä vasten. Silmänräpäykseksi he saivat mielestään, mitä he tahtoivat unohtaa sitten pusersi lähestyvä ero heitä yhä voimistuvalla rautakouralla.

* * * * *

Viimeisenä tuntina ei ollut aikaa tunteilemiseen. Heinz Blume viihdytteli lapsia ja Marianne sulloi tavaroita arkkuihin ja kääröihin. Täytyi heittää paksu peite poikain pään ympäri, jottei heidän itkunsa kuuluisi toisiin huoneisiin. He olivat uniset eivätkä tahtoneet antaa pukea ylleen. Oli kiire. Suurin poika kävellen omin voimin, sitä seuraava isän käsivarrella ja pienin äidin sylissä astui taiteilijaperhe, kahden kantajan avustamana hätäisesti taivasalle, missä tähdet tuikkivat valkenevan aamun kajossa ja kylmä puistatutti selkäpiitä myöten. Mastoristeille ulapalla oli syttynyt useampia tulia. Ajuri torui, ettei tällainen mustalaiskuorma mahdu millekään rattaille. Taiteilija kysyi ovenvartijalta, mitä hän oli sanonut. Rattaat läksivät liikkeelle, räminä kuului kaupungin toiselta laidalta toiselle. Ajoittain sekaantui siihen pienen lapsen itku ja äidin viihdytykset.

Heinz Blume piteli syleilyssään keskimmäistä poikaansa, joka istui hänen sylissään ja vanhintaan, joka seisoi hänen polviensa välissä. Hänen kalliisti vakuutetut kätensä saivat vielä hetkisen koskettaa kalleinta, mitä tämä isä omisti. Asemalla muistutettiin uudelleen, että rahat, passit, matkaeväät ja tavarat olivat mukana, sitten nousu vaunuun, hätäinen asettuminen penkeille, hätäinen suudelma, ja Heinz Blume seisoi yksinään rautatiesillalla. Hänen ohitseen kulki jotakin — miehiä ja tavaroita, mutta sydämessään hän oli yksin.

Niin yksin hän oli, ettei ensin käsittänyt mihin menisi ja mihin ryhtyisi. Tuskinpa hänessä nyt oli henkeäkään. Hänen mieleensä johtui kuollut, joka arkussaan yksinään lähetetään hautaa kohden paikkakunnalta, missä ei sille ole suotu leposijaa. Sitten hänen sieluunsa ikäänkuin putosi sävel, se tuli ylhäältä, niinkuin tähti olisi pudonnut. Siitä keriytyi auki säveljakso. Hän tunsi Sebastian Bachin läheisyyden ja kuunteli, mitä mestari hänelle sanoi. Koko tämä aamu sai äänen, tähtitaivas soitti, meri soitti ja ihmissydämen piina suli ja yhtyi taivaan ja maan sointuihin.

Blume huomasi edessään kirkon — eihän hänen pitänyt kulkea tänne. Se oli pieni puukirkko. Hänen olisi tehnyt mieli koputtaa oveen ja pyytää päästä rukoilemaan. Mariannen puolesta, lastensa puolesta, senkin syntymättömän, jonka henki vielä lepäsi Jumalan hengessä. Lehdettömien pensaiden oksat ojentuivat taivasta kohden. Blume seisoi routaisella maalla ja näki taivaan valkenemistaan valkenevan. Noin ojentuu jokainen käsivarsi korkeuteen, tieten tai tietämättään. Sebastian Bach viipyi yhä täällä. Oli kuin urut tuolla sisällä olisivat hymisseet.

Missä päin nyt oli hotelli? Tuntui vaikealta mennä sinne, kaikki siellä muistutti Mariannea ja lapsia.

Heinz Blume kokosi tarmonsa, viime viikon valvominen se oli tehnyt hänet näin voimattomaksi, ja alkoi astella. Jossakin kuului laulua. Valssia se oli. Askeleet kajahtelivat kivityksellä, harvojen sähkölyhtyjen valossa näkyi kaupungin suurin katu tyhjänä päästä päähän. Ettei tässä iljangossa vain menisi nurin.

Hotellin edustalla taiteilija vielä kerran seisahtui. Kylläpä hän oli heikko: suorastaan oli vaikeaa lähteä kohtaamaan muistoja huoneessa, josta äiti ja lapset vasta olivat lähteneet. Marianne väikkyi hänen silmissään, koko hänen olennossaan oli jotain niin lämmintä, rohkaisevaa ja rauhoittavaa. Hän näki hänet sellaisena, jommoisena hän oli ollut konservatoriossa, yllä köyhä puku, silmissä heräävän älyn väläys ja lannistumaton työtarmo. Mikä riemu oli ollut opettaa ihmistä, joka vaistosi musiikin sisällön ja joka edistyi päivä päivältä. Sitten kerran, juuri kun valmistettiin suurta ohjelmaa, tyttö tunnilla pyörtyi. Silloin kävi selville, ettei hän ollut päiväkausiin syönyt kylläkseen, ja hän oli aina ollut iloisin ja rohkein, ei kukaan ollut kuullut hänen valittavan — ja tämän tytön sydämen oli Heinz Blume voittanut, onnellinen Heinz Blume! Vielä tänä yönä hän oli istunut ja ommellut miehensä vaatteita, tulevaisuutensa taiteilijana hän oli hänen tähtensä heittänyt, kaikki hän oli ilomielin uhrannut. Ehkä joskus, tuhannen konsertin jälkeen käy mahdolliseksi välttää näitä vaikeita erossaoloja. Metsiin, merten taakse...

Heinz Blume kuuli askelia ja näki kahden miehen lähestyvän. Perämies nähtävästi oli matkalla laivalleen. Hänellähän oli edessään ero — eroa kaikkialla ja vihdoin viimeinen! Taiteilija päätti nopeasti lähteä sisään silloin hän horjahti, tunsi tärähdyksen ikäänkuin vuori olisi sortunut hänen päälleen ja haudannut hänet.

Katu tömähti.

* * * * *

Hän heräsi siihen, että ympärillä oli ihmisiä ja että hänen päätään valeltiin vedellä. Hänelle puhuttiin jotakin, hän itse ei saanut esiin ääntä. Hänen päänsä oli kiehuva möhkäle, ilma ympärillä vuoroin musteni, vuoroin kävi punaiseksi. Vihdoin hän ymmärsi, että tahdottiin tietää, mitä oli tapahtunut. Sitä samaa olisi hänkin tahtonut tietää, jos olisi osannut puhua. Keitä olivat nuo ihmiset? Kuka oli hän tässä vuoteessa? Ei mitään voinut kysyä, sillä ylhäällä päässä kulki kuin polttava pyörre.

Kului pitkä aika, jolloin oli pimeää ja tuntui raskas kumotus. Oliko hänet elävänä haudattu? Tällaistako se oli? Tukehtuisiko hän nyt? Mitä oli ollut ennen? Tätä ei ollut aina ollut.

Ohitse kulki taasen joitakin varjoja. Ne taipuivat häntä kohden, koskettivat häntä ja liikuttivat huuliaan. Ääni kuului kaukaa takaapäin eikä heidän suustaan. Tuskat ylhäällä hänen otsansa sisässä vaihtoivat muotoja — milloin ne olivat kiehuva poltto, milloin ne olivat repivää vihlontaa, milloin läikkyivät aivot kuin kuuma vesi. Hän tiesi, että hän oli ollut joku, mutta mikä ja kuka? Nuo kaikki olivat olleet joitakin, mutta mitä ja keitä? Hän saattoi nostaa käsiään. Hän pani ne vuoteen laitoja vasten ja yritti nousta. Hän putosi takaisin ja tunsi pahoinvointia, jota joskus ennen oli tuntenut. Myrskyssä laivalla. Marianne oli ollut vieläkin kipeämpi.

Marianne!

Hänen aivojensa yöhön tunki pistävä valokiila ja hän muisti nyt nimiä, muisti senkin, miten hän oli seisonut hotellin edessä ja katsonut merelle.

— Kaaduinko minä? lausuivat yhtäkkiä hänen huulensa.

Silloin lääkäri, impressario, säveltäjä Jokinen ja pormestareina kuin yhdestä suusta kysyivät, oliko hän kaatunut vai oliko joku häntä lyönyt. Sitä hän ei heti tietänyt. Oliko ehkä juopunut perämies...? Ei, oli ollut liukasta, miehet olivat menneet ohi. Kaatua, kesken työnsä ja suunnitelmiensa...! Hänen sairaassa päässään alkoi nyt kihisevä liikunta sen asian selvillesaamiseksi, miksi tällainen tapahtuu. Tällainen naurettava sattuma, tällainen humalaisen kuperkeikka ihmiselle keskellä hänen vakavinta elämäänsä. Ajatus hämääntyi ja taasen hän löysi sen langan ja kysyi ja kysyi.

Huoneessa olijat tekivät nyt jonkinlaisen työjaon. Pormestarinna otti haltuunsa asian käytännöllisen puolen. Lääkäri määräsi potilaan kuljetettavaksi sairashuoneelle. Kirjakauppiaalle oli tärkeintä tietää, pitikö huominen konsertti peruuttaa.

Blume pääsi yhtäkkiä istualleen ja väitti olevansa terve. Hän huomasi, että huoneessa oli kukkia, vuoristossa noita valkoisia kasvoi villeinä — mikä niiden nimi olikaan? Nuo olivat astereja.

— Jo nyt jotakin, naurahti tohtori, — vai aivan terve. Tästä äkkikäänteestä saamme ehdottomasti kiittää munaa ja lihalientä. Pitää syödä vain, meritaudissakin pitää syödä vain.

— Minä soitan ylihuomenna, sanoi Blume, vaipui vuoteeseen ja mietti tuon vuoristokukan nimeä. Hän ei jostakin syystä tahtonut sitä kysyä ja mietti miettimistään. Kipeä pyörre kiersi lakkaamatta aivoissa.

— Ette te voi soittaa, herra Blume, huomenna, puhui lääkäri. — Heittäkää se ajatus mielestänne.

— Minä soitan, toisti taiteilija ja tähtäsi katseensa kirjakauppiaaseen.

Katse kävi tuijottavaksi kuin mielipuolella. Nuori säveltäjä kumartui hätääntyneenä hänen puoleensa ja koetti puhua reippaasti.

— Minä kyllä pidän huolen siitä, että Bechstein tulee viritetyksi. Toimitan vielä tänään flyygelin saliin ja jos jaksatte tulla sitä koettamaan, herra Blume, niin noudan teidät autolla... Se oli se moderni ohjelma — muistattehan?

Heinz Blume vei käden otsalleen. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä. Epämääräinen aavistus oli alkanut vaivata häntä. Jokin paino asettui hänen rintansa päälle eikä sallinut hänen liikahtaa. Oliko se paasi? Vaiko jättiläinen? Vaiko tiilikivi?

Marianne, missä sinä olet? huusi syvällä hänen sisässään. Mutta »Marianne» oli taikasana, tunnus, hän ei tällä hetkellä muistanut muuta. Ja kuitenkin Marianne oli jotakin toistakin. Hyvin tärkeää.

Marianne, mikset sinä tule?

Nyt välähti hänen aivoissaan ikäänkuin olisi raotettu valaistun huoneen ovea ja hän tiesi jo mikä Marianne oli ja kaiken mikä häneen liittyi.

— Tohtori, ylihuomenna minä soitan täällä, sitten Riiassa, Vilnassa, Varsovassa, Budapestissa... Lompakossani on paperi, saanko lompakkoni, minulla on edessäni pitkä turnee...

Lääkäri selitti asian mahdottomuuden, joksikin aikaa oli työnteko keskeytettävä. Toivottavasti tämä pian menisi ohitse. Tällaiset tapaukset olivat hiukan oikulliset: toisinaan kesti parantuminen, toisinaan se edistyi nopeastikin. Mutta huomiseen — mahdotonta.

Nuori säveltäjä ei tahtonut hellittää, hänestä tuntui, että tuollaisen sielun tuli voittaa ruumiin vammat. Kirjakauppias uskoi ja ryhtyi peruuttamaan aiottua konserttia. Myöskin maaherralle telefonoitiin. Koko kaupunki oli jalkeilla. Sairaalaan pyhiinvaelsi ihailijattaria ja ihailijoita. Heitä ei kuitenkaan päästetty sisään.

Heinz Blume makasi eristettynä ja kävi erästä niitä taisteluja, joita elämä varaa jokaisen ihmisen osalle. Hänen maailmansa, joka tähän asti oli käsittänyt kulttuurikeskukset idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, pieneni yhtäkkiä mahtuen tähän vieraaseen huoneeseen, jossa hän oli muukalainen ja muukalaisten ympäröimä. Myrsky nosteli hänen elämänsä purtta, milloin syösten sen aallokon pohjalle, milloin heittäen sen harjalle, tai oikeastaan hänen elämänsä pursi oli haaksirikkoutunut, hylky ajelehti tuulessa ja sirpaleet yltympärillä, milloin läheten milloin loitoten ja kaiken aikaa etsien kiinnekohtaa entisyyteen. Tämä kiinnekohdan kadottaminen, se se juuri oli pahinta.

Sairaan oven takana suoritettiin kohtauksia, joista ei hänellä ollut tietoa. Joka päivä, joskus useamminkin tuli neiti Boraeus, milloin kädessä kukkanen, milloin hedelmä, milloin leivos, jonka hän oli valmistanut nautittavaksi parhaan taitonsa mukaan. Hän osoitti lohdutonta ja oudon arkaa surua, aivan kuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Vaikkei hän mitään sanonut, niin herättivät hänen kasvonsa viranomaisten epäilyksen, varsinkin, kun heidän omat tutkimuksensa jo aikaisemmin olivat kohdistuneet erääseen vanhalle soitto-opettajalle läheiseen omaiseen. Ehkäpä taiteilijaa oli tuupattu. Kukapa muu sen oikeastaan olisi tehnyt kuin perämies Boraeus, jonka tiedettiin aamuyöstä lähteneen liikkeelle raatihuoneen ravintolasta. Sisar ei saattanut puhua epäluuloja vastaan: samat epäluulot olivat olleet hänellä itselläänkin. Missään tekemisissä ei hän ollut veljensä kanssa tuona onnettomana iltana konsertin jälkeen. Sen saattoi helposti todistaa ja niin joutui vanha neiti heti ulkopuolelle niitä ansoja, joita pahat kielet virittivät häntä ja hänen onnetonta veljeään halventaakseen. Kuitenkin tunsi neiti Boraeus tavallaan tuon käsittämättömän onnettomuuden lieventämisen omaksi asiakseen ja niin hän vaikeroi sairaalan käytävässä, väsyttäen lääkärin ja hoitajattaret alituisesti samoilla kysymyksillään.

Paraneeko hän? Kestääkö se kauan? Vioittuivatko kädet? Onko rouvalle ilmoitettu? Kuinka hän nukkuu? Puhuuko hän? Ovatko tuskat vaikeat? Ja taasen: paraneeko hän? Onko varma, että hän tulee ennalleen? Eikö mitään voi sanoa varmuudella?

Samaa epätoivoa, vaikka nuoruuden tulisuudella, osoitti säveltäjä Jokinen. Hän puhui korvaamattomasta tappiosta, jonka taide todennäköisesti tulee kärsimään. Ja hänkin kysyi pääasiassa samaa kuin perämiehen vanha sisar. Kun tämän kaupungin ainoan varsinaisen musiikkimiehen tehtäväksi joutui alkupäästä lyhennellä sitä konserttien ketjua, joka oli taiteilijan edessä, niin hän tiukkasi lääkäriltä tietoa, milloin sairas sitten joutuisi työkykyiseksi. Sitä oli mahdoton sanoa.

Tuontuostakin saapui sairaalaan tohtori Hanell, vaatien pääsyä taiteilijan puheille. Hänellä oli siihen oikeus, vaikkei kenelläkään muulla. Hänellä oli toki tässä tapauksessa mieskohtainen kokemus. Tiilikivi se oli toki ollut hänen pirullinen kohtalonsa! Hän sitäpaitsi tiesi miten tätä lajia tapaturmaa oli parannettava, hän myöskin lupasi täsmälleen sanoa, kauanko paraneminen kestää ja tapahtuuko täydellinen parantuminen. Hänellä oli muuan tuuma: sen jos voisi toteuttaa, niin selviäisi tämä tärkein asia. Vihdoin viimein hän sai käsiinsä Jokisen, säveltäjän ja uskoi hänelle aikeensa.

Varmaan Heinz Blume kaikkein enimmän kärsi juuri tästä: tuleeko hän työkykyiseksi? Se oli nimittäin niin, että kaikki muu siirtyi taka-alalle, yksinpä läheisimmät ihmisetkin väistyivät, ja potilas kyseli itseltään vain: olenko kuivunut oksa elämän puussa, vai vieläkö viheriöin? Niin se oli, hän tiesi tämän kaiken. Hän puolestaan ei ollut parantunut. Ajoittain oli muisti aika hyvässä kunnossa, mutta sitten se yhtäkkiä katkesi, jopa siinä määrin, ettei muistanut omaa nimeään. Tohtori Hanell, joka eleli niin yksikseen eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa, särki tässä hädässään kuoren yksinäisyytensä ympäriltä ja vetosi säveltäjään. Ehkä tohtori Fredriks häntä kuulisi. Hänen, Hanellin sana ei mitään merkinnyt, hänhän oli hullujen kirjoissa. Jos nyt saisi saattaa taiteilijan flyygelin ääreen ja siinä antaa hänelle tilaisuuden kokea, että soittaminen vielä kävi, silloin parantuminen saisi aivan uuden vauhdin.

Säveltäjä uskoi vanhaan lääkäriin ja ryhtyi hankkimaan soittokonetta ja puhumaan Fredriksin kanssa.

Omalaatuisia neuvotteluja piti asiasta käytännön väki: kuka tämän kaiken maksaisi? Taiteilija, jonka kädet olivat vakuutetut niin huimaavasta summasta, osoittautui varsin tyhjäksi mieheksi. Tuli hotellilasku, tuli sairaalan lasku, sähkösanomat maksoivat — ja miten kauan tätä kestäisi? Tietysti oli kaupungille kunnianasia pitää huoli miehestä, koska onnettomuus oli sattunut täällä, mutta raskaaksi juttu saattoi käydä. Olipa onni, että rouva ja lapset ennättivät matkustaa. Miten tämä kaikki oli ilmoitettava hänelle? Blume ei itse enää osoittanut minkäänlaista tarmoa tai aloitekykyä. Hänen tilansa näytti huonontuneen. Kun saisi hänet niihin voimiin, että voisi pistää hänelle matkarahat kouraan ja toimittaa hänet kotiin. Ainahan hän kuitenkin siellä selviytyisi. Olihan heillä huvila. Ja matkarahat täytyisi koota miehestä mieheen, eivät ne toki niin hirveitä summia tekisi. Mutta joka tapauksessa tämä kaikki kysyi rahaa. Eikä hän saanut aavistaa mitään näistä neuvotteluista, jos hän paranisi senverran, että voisi täällä vielä soittaa tuon luvatun modernin ohjelman — nyt ei tarvitsisi pelätä tyhjää huonetta. Mies raukka, rouva raukka, pienet lapset...! Virkistäisiköhän se häntä, jos jouhikvartetti kävisi soittamassa hänelle? Ehkä voitaisiin toimeenpanna näin omin voimin vain konsertti hänen hyväkseen?

Eräänä päivänä, juuri kun sahanomistaja, kirjakauppias ja neiti Marjonen kadunkulmassa keskustelivat siitä, keitä nyt voisi verottaa tarvittavilla summilla, tuli katua pitkin Hanell, tohtori, luultavasti matkalla sairaalaan. Nähdessään pienen kiihkeästi puhelevan ryhmän, hän nopeasti teki äkkikäänteen ja kiirehti takaisin entisiä jälkiään. Hän oli nähtävästi taasen sillä päällä, ettei hän suvainnut kanssaihmisiään — hänelle tuli sellaisia päitä, siitä sen juuri näki, että tulikivi yhä moukaroi hänen päätään. Hän meni heitä pakoon kuin metsän eläin, sylki jäljessään ja näytti hampaitaan — kuka olisi uskonut, että hän kerran oli ollut rakastettavin seuraihminen, joka kotonaan pani toimeen musiikki-iltoja ja houkutteli väkeä ihmelähteen luo kaupungin laidalla! Sahanomistaja Jokinen se oli, joka ensinnä huomautti, että Hanellilta piti kysyä, mitä oli tehtävä — Hanellhan kuului hänen pojalleen vakuuttaneen ymmärtävänsä taudin luonteen. Hanell oli tavatessaan Laurin, nuoren Jokisen, käyttäytynyt varsin normaalisti ja Lauri oli vakuutettu hänen asiantuntemuksestaan. Sahanomistaja siis kiirehti vanhan herran jäljestä ja huusi hänen nimeään. Oliko mies tullut kuuroksi — kun Jokinen kolmannen kerran huusi niin että pankin kivimuuri tuntui vastaavan, vastasi Hanell myöskin ja käänsi päätään.

— Vai niin, sanoi hän, nyökyttäen eteensä, — tahdotaanko tietää miten jättiläinen voitaisiin sulloa pulloon ja lähettää mereen? Vai halutaanko tietää miten suuri annos myrkkyä on tarpeellinen jättiläiselle? Minä Fredrik Hanell, minä sanon: puraiskaa te häntä käteen, hahhah...

— Itse voitte puraista, vastasi sahanomistaja naurahtaen, — Lauri kehoitti minua...

— Minun puremani ei tapa häntä, irvisti vanha herra. — Onnea vain.

— No, Hanell, olkaa nyt järkevä.

— Hiidessä, mistä minulla pitäisi olla järkeä — minähän olen hullu! Kaupunki puraisi kaksikymmentä vuotta sitten minua.

— Tiilikivihän putosi ylhäältä päähänne — ylhäältä, huomatkaa. Se oli onnettomuus. Ettekö siis nyt tahdokaan auttaa? Ei voi syyttää meitä kylmyydestä ja taideymmärryksen puutteesta, jumaliste ei.

— Ei, täällä on aina kolmekymmentä astetta hellettä — uhhuhhuh. Jollei maailma olisi ristinyt Heinz Blumea eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi, niin se olisi tehty täällä taiteen Ateenassa...

— Hyvästi sitten, Hanell. Poikani väitti teidän puhuneen viisaasti ja järkevästi, sentähden me...

— »Poikani ja poikani» — omena on pudonnut kauas puusta. Ottakaa te, herra sahanomistaja Jokinen, selko siitä, eikö kaksikymmentä vuotta sitten teidän pikku rouvanne luona mahdollisesti jonakin yönä pistäytynyt taivaan enkeli, teidän ollessanne tukkikaupoilla...

— Hävetkää. Teidän paikkanne on telkien takana eikä ihmisten ilmoilla. Kyllä te vielä...

— Hahhahhah.

Taiteilija Heinz Blume makasi sillaikaa yksinäisyydessään eikä aavistanut mitään kaupunkilaisten suunnitelmista ja toimenpiteistä. Hänen elämänpurtensa haaksirikkoutuneet ainekset hakivat salaperäisesti emälaivaansa ikäänkuin se olisi ollut joku satualus, jossa ihmeen kautta kokoontuminen voi tulla kysymykseen. Heinz Blumen sielu oli pimeydessä, vain silloin tällöin tunki valo hänen yöhönsä, näyttäen hänelle, mihin hän oli joutunut. Lääkäri oli oikeassa: tässä tilassa ei anneta konsertteja.

Ensinnäkin oli alituinen kärsimys ja poltto päässä. Hän alkoi havaita, ettei hän kuullut, mistä päin äänet tulivat. Hän ei voinut erottaa mitä lajia nämä äänet olivat, tai mistä ne johtuivat — hakattiinko puuta vaiko kiveä, metalliako vai topattua vaatetta. Siitä, että hän oli syventynyt säveltaiteen luomiin, oli hän nyt tullut siihen, että hän kuumeisesti koetti saada selville, tapahtuiko meluaminen kadulla vaiko ulkona käytävässä, ylä- vaiko alakerrassa. Painoiko paasi yhä hänen päätään, vai oliko se jo poissa? Oli kuin moukari olisi toiminut: nyt se on lepotilassa, nyt se kohoaa ja lyö uudelleen. Silloin hänen päänsä halkeaa. Miksi se lyö? Tuleeko hän hulluksi? Meritaudin pahoinvointi kierteli hänen ruumiissaan, hiki vuoti pitkin ruumista. Jos olisi löytänyt sähkökellon ja soittanut hoitajattarelle. Mutta moukari oli nyt kohonnut korkeammalle ja viipyi siinä pään yläpuolella. Tällaisessa toiminnassa kuluivat taiteilija Heinz Blumen tunnit. Se oli mielettömyyttä, kurjuuden kurjuutta, luultavasti mielipuolisuuden alkua. Miksei se mies tullut hänen luokseen, joka konsertissa oli istunut ja nyökännyt päätään? Mutta ehkä hän jo oli kuollut, siitä oli kai niin kauan. Naurettavien mielikuvien alati sama teema kehitti lakkaamatta variatsioneja — »Thema mit Wariatsionen»! Ylhäällä aivoissa syttyi aurinkoja, joitten säteet pistivät kuin veitset, tai avautui kuiluja, jotka kirvelivät kuin haavat. Väliaikoina koettivat aivot saada selville, mikä oli pikkupojun nimi. Se alkoi F-kirjaimella, mutta mitä nimiä he Mariannen kanssa olisivat voineet lapsilleen antaa? Mikä oli ollut Mariannen isän ristinimi ja mikä hänen, Heinz Blumen? Keneltä hän tänä aamuna oli saanut kirjeen? Mitä siinä oli ollut? Mikä viikonpäivä oli — mitä viikonpäiviä yleensä löytyi? Tuo ääni oli soittoa: piano, vaiko torvi, vaiko hanuri? Ehkä posetiivi? Aivoissa kiehui lukemattomien atoomien pyörre, jossa näkymättömät hiukkaset epätoivoisesti koettivat järjestyä. Vihdoin viimein ne pysähtyivät. Heinz Blumen otsa oli kylmässä hiessä. Tämän ponnistuksen perästä hän oli saanut selville, että hänen pienen lapsensa nimi oli Fritz, Mariannen isoisän mukaan.

Lääkäri istui sairaan luona, mietti ja hiukan kyselikin. Hän tahtoi toivoa parasta. Jos tämä tapaus olisi kohdannut esimerkiksi kauppamiestä tai ruumiillista työntekijää, niin tärähdys luultavasti olisi helpommin mennyt ohi. Taiteilijan hermot ovat toista lajia. Lääkäri otti taiteilijaa käsipuolesta ja talutti häntä huoneessa. Sivustakatselijalle se olisi ollut hullunkurista temppuilemista suunnan etsimisessä. Heinz Blume oli kadottanut suunnan tajun ja pyrki kaatuilemaan puolelle tai toiselle. Hiki päässä hän vaipui vuoteeseen, tunsi villin pyörimisen aivoissa ja katsoi päivä päivältä epätoivoisemmin lääkäriin. Tätä uudistui päiväkausia, ehkäpä viikkokausia, Heinz Blume ei tietänyt mitään ajanlaskusta.

Toinen puoli asiasta oli henkistä laatua. Tällainen tapaturma iljetti. Miksi tämän oli pitänyt tapahtua? Olivatko hänen rikoksensa niin suuret, vai olivatko synnit tapahtuneet edellisissä sukupolvissa ja sovituksen työ langennut hänen osalleen?

Konserttipäivät tulevat, tiedoittaen että sali annetaan toiselle. Heinz Blumen nimi pyyhitään yksinkertaisesti rullista. Hänen vuoronsa on peruuttamattomasti mennyt ohi, aurinko saa kiertää vuosiratansa ennenkuin hän taasen voi pyrkiä niiden tähtien joukkoon, jotka kiertävät maailmaa, tähdäten valonsa milloin millekin ihmissydänten yhtymälle. Menevien konserttipäivien mukana menee perheen jokapäiväinen toimeentulo, ne lantit, jotka Marianne luovuttaa kädestään ostaakseen lapsille vaatekappaleen, leikkikalun, ruuan. Tulee joulu ja lahjojen aika. Täytyy kiiruhtaa valaistujen näyteikkunoiden ohi. Askeleet ovat suunnatut ystävien ja kylänmiesten luo: voisivatko he lainata pienen summan. Kirje Heinziltä ei vielä ole ennättänyt perille, etteihän Heinz vain ole sairastunut, sähkösanomiin ei tule vastausta. Hyvä Jumala, mikä Heinzin on? Hänen ei ole tapana kirjoittaa kirjeitä, mutta sähkösanomiin hän vastaa — mitä on tapahtunut? Menevien konserttipäivien mukana lähestyy muuan toimitus, joka tähän asti oikeastaan on ollut kaukana. Onneksi Marianne sai valtakirjan. Nythän ei kai ole muuta pelastusta kuin hajoittaa koti. Se täytyy tehdä ajoissa, ennenkuin pieni Hannah tulee maailmaan. Levätessään syvällä kaaoksessa, pieni Hannah jo saa kasvaa tämän maailman ravinnosta: kärsimyksestä. Mariannelle täytyy kirjoittaa, siinä ei mikään auta. Täytyy sanoa totuus, helpompi olisi omin voimin kulkea tuonne ulos, vaikkapa raatihuoneelle asti, kuin kirjoittaa. Että ihminen näin voi joutua suorastaan hikikylpyyn ja samalla vavista kuin alastomana!