Part 4

Marianne ja lapset — kun järjen valo ruumiillisten tuskien väliajalla sattui heihin, hiljeni Heinz Blumen sielussa ja hänen silmänsä etsivät Mariannen kasvonpiirteitä, hänen omituisen matalaa otsaansa, josta hiukset jakaantuivat ilman minkäänlaista koristelua, kahdenpuolen, hänen katsettaan, josta kaikki vilppi oli kaukana, hänen uljasta niskaansa, joka ei taipunut minkään arvojen ja maailman mahtien edessä, hänen reipasta astuntaansa ja kovia, liian suuria käsiään. Oikeat pianistin kädet. Marianne, Marianne, vaimoni, sydämeni! vaikeroi syvällä hänen sielussaan.

Hän näki lapset riippumatoissaan — vieras olisi nauranut sitä näkyä! — sellaisina kuin he olivat nukkuneet viime iltana. Tuossa pisti verkon silmukasta esiin peite, jonka sisällä aavisti pienen jalan, tuossa oli käsi levällään niin että kuopat kaikkien sormien yläpuolella erottautuivat. Kahden kasvoilla oli terve rusotus, se pienin oli kalpea. Äiti oli yksinään taistellut — isä oli soittanut valtameren takana. Ajatuksissaan Heinz Blume vei käsiään pitkin lasten lämpöisiä jäseniä ja pyristeli kasvojaan heidän leikittelevässä syleilyssään. Niin tehtiin, kun hän oli kotona ja lapset saivat huutaa ja nauraa. Äiti toi heidät aamulla isän vuoteeseen ja siinä he ryömivät hänen päällitseen niinkuin koiranpennut emonsa yli. Ja mentiin rannalle hiekkaan ja kaivauduttiin siihen ihkasen alastomina. Ei missään ollut vierasta ihmistä, tuskin puuta tai pensasta, ainoastaan paahtava aurinko, kalalokit, hiekka ja meri. Ja lasten äänet ja hiekan helinä heidän heitellessään sitä toisiinsa.

Minun täytyy päästä kotiin, ajatteli Heinz Blume. Ja hän lausui sen ääneen. Miksi minä olen täällä?

Kaipaus omaisten luo ei sittenkään ollut syvin kerrostuma sitä yksinkertaista vaistoelämää, mitä hän nykyään eli. Kipeintä oli hänelle se, että hänen suhteensa taiteeseen oli epäselvä. Tutut säveljaksot lähestyivät, mutta katkesivat heti, koko sävelistö oli hajonnut alkuosiinsa ja mennyt sekaisin. Äänilajit, joilla kullakin oli ollut oma helposti tunnettava sävynsä ja värinsä, olivat latteasti samanlaiset. Entä jos hän olikin menettänyt vaistoamisensa herkkyyden — silloin hän oli mennyttä.

Koko se kärsimys, minkä esiintyminen yleisön edessä viime vuosina oli hänelle aiheuttanut, itsensä paljastamisen piina, kidutus sopimattomien soittokoneiden ääressä — kaikki tämä alkoi tuntua kadehdittavalta onnelta: siinä oli ollut sisältö. Taiteellinen antautuminen oli tuskan juhlaa, ainaista oloa ristinpuun ja ylösnousemuksen vaiheilla. Tässä on kaiken luomisen salaisuus.

Ja hänkö, Heinz Blume, olisi menettänyt tämän?

Hän nosti kätensä ja katseli niitä — toista ja toista ja molempia. Ne olivat käyneet valkoisiksi ja pehmeiksi. Ne hän oli vakuuttanut, niille ei ollut tapahtunut mitään. Nämä kalliit kädet — työhön ne olivat ajettavat, nämä laiskurit!

Hänen oli ikävä soittokonetta. Se sai olla mikä ikäloppu tahansa, tahriintunut ravintolan soittokone, jonka koskettimilla oli tanssittu merimieshyppyjä. Hänen ajatuksiinsa johtuivat hetket, jolloin astui yleisön eteen ja näki mustan flyygelin. Niinkuin kuumesairas ikävöi vuoteeseen, niin ikävöi mieli flyygelin ääreen. Keidas se oli tuo hiljainen nukkuja, tuossa keskellä yleisön erämaata, missä tuuli pyörryttää hiekkaa ja aurinko paahtaa. Vilpoisena, ylhäisenä se siinä seisoi, säilyttäen salaisuuttaan niinkuin kuolema. Heinz Blumen sydän kiertyi rinnassa ikävästä ja hän tunsi, että koko hänen rakkautensa sittenkin kuului tuolle salaisuudelle, joka hänen oli tuskan hiellä ja sielun palolla kutsuminen esiin metallikielistä.

Mahtoiko tässä talossa olla minkäänlaista pianoa?

Tuskinpa.

Hän päätti varovasti kysyä sitä. Häntä ahdisti jokin kumma pelko, kun hän ajatteli asettumista soittokoneen ääreen. Ehkäpä vielä jossakin ennättäisi tarttua kiinni konserttiketjuun ennenkuin hänen renkaansa oli irroitettu ja luovutettu toiselle. Hänen ajatuksensa askaroi tästä puoleen vain siinä asiassa, mitä tapahtuisi, kun hän joutuisi kosketukseen soittokoneen kanssa. Eivät ihmiset, ei lääkärikään saattanut ratkaista millä asteella hänen voimisensa oli — sen hän oli saava tietää vasta soittokoneen ääressä.

Sairaalassa ei ollut soittokonetta. Urkuharmoni oli, se seisoi suuressa salissa yleisellä osastolla, missä pyhäisin pidettiin hartaushetket. Mutta täällähän oli soittokoneita monessa perheessä, pormestarilla, tohtorilla, pankinjohtajalla, rehtorilla. Ja kouluissa. Sairaanhoitajatar kysyi, tilaisiko hän auton, tohtori oli sanonut, että auton voi tilata koska tahansa, pankin auto oli aina käytettävänä ja säveltäjä Jokinen oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin »istua pikenttinä» kuljettajan vieressä, jottei hän häiritsisi.

Ne olivat liikuttavan hyviä nämä kaupunkilaiset. Raha-asiat järjestettiin hienotunteisella tavalla, vierasta hemmoteltiin ruuin, juomin ja kukkasin. Eivätkö he sentään jo vähitellen mielessään mahtaneet alkaa tuntea kuormaksi tätä hoitoa ja uhrautumista?

Heinz Blume otti jo vastaan vieraita ja ajeli. Parantuminen edistyi. Väitettiin sen edistyvän jättiläisaskelin. Ruumiin paino oli lisääntynyt, tarvittiin vain aikaa. Saattoi alkaa ajatella konserttia täällä, jos taiteilija halusi — nimittäin vain, jos hän todella halusi esiintyä ikäänkuin omaksi huvikseen pitkästä aikaa! Kaikki tietysti toivoivat hartaasti saavansa häntä kuulla. Maaherranrouva oli kerran itse tullut tänne saadakseen persoonallisesti tiedustella hänen tilaansa, mutta hän oli silloin ollut tavallista väsyneempi niin ettei tohtori ollut katsonut viisaaksi päästää sisään vieraita. Ja useinhan maaherran puoliso puhelimitse kysyi, miten herra Blume jaksoi.

Myöskin tulivat kaupunkilaiset taiteilijaa tervehtimään suorastaan hauskuuttaakseen häntä pienellä pakinalla. Boraeuksen sisaruksista oli paljon puhumista. Jotain mustalaisverta oli heissä varmasti. Entisen lääkärin, Hanellin, ja Dora Boraeuksen välillä oli kerran vallinnut rakkaussuhde, silloin kun tohtori nuorenamiehenä tuli kaupunkiin. Mutta hän oli ottanut rikkaan — mikä siinä auttoi, mies oli velkaantunut iloisina ylioppilasvuosinaan. Dora raukan sydän murtui siinä. Tunteja hän antaa päivästä päivään. Perämies, hänen veljensä, kyntää jälleen merta. Hän oli odottamatta, ennen konserttia tullut sisarensa luo — tapansa mukaan hiukan humalassa — ja sanonut nyt päivän koitteessa ainiaaksi lähtevänsä isänmaasta. Sitten hän oli sanonut hukanneensa isänsä ja äitinsä kuvat, häneltä oli varastettu lompakko, piru vieköön, St. Paulin »Kultaisessa oinaassa» se oli mahdollista! Ja lompakossa olivat kuvat hänellä aina, mistäpä muualta ne tarvittaessa otti. Sisar ei ollut tahtonut antaa kuviaan jälleen varastettaviksi. Silloin veli oli sanonut, etteivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Mitä sellainen hurskas vanhapiika kuin Dora Boraeus tarvitsi isän ja äidin kuvia? Tuhlaajapoika se niitä tarvitsi, hän, joka oli suruun surmannut vanhempansa. Silloin sisar oli alkanut rukoilla, että veli hänen kanssaan lähtisi konserttiin: siellä hän rauhoittuisi. Ei vanha merikarhu ollut luvannut tulla, sellaiset paikat eivät kuuluneet hänelle. Mutta konserttiin hän kuitenkin oli joutunut ja sisar sanoi hänen kyynel silmässä kironneen, niin valtavan vaikutuksen herra Blumen soitto oli tehnyt. Toinen veli taas, häntähän ei tahdottu saada ulos raatihuoneen portaistakaan!

Muuan hauska asia oli kaupungissa tapahtunut: neiti Marjonen, se kaunis taiteellinen opettajatar, oli joutunut kihloihin pastorin kanssa. Vuosikausia he olivat yrittäneet ja yrittäneet, joutuneet riitaan ja sopineet. Ja nyt se vihdoin oli tapahtunut. Tyttölyseolla oli pidetty hyväntekeväisyysiltama, jouhikvartetti oli soittanut, eräs yläluokkalainen oli lausunut ja puhujana oli ollut pastori. Ja tässä tilaisuudessa, tai sitä valmistaessa, nähtävästi oli tapahtunut jotain ratkaisevaa. Koska kihlaus pari päivää myöhemmin oli lehdessä. He julkaisivat heti, hehän jo niin kauan olivat valmistaneet asiaa.

Pormestarinna, joka tällä kertaa oli pitämässä seuraa taiteilijalle, keskeytti säikähtyneenä puheensa. Herra Blumen kasvoille oli noussut sairas puna ja veri kiersi hänen päässään niin että ohimot nousivat ja laskivat. Eihän hän, pormestarinna, ollut mitään sanonut — oliko taiteilija sittenkin jotain aavistanut? Hän rupesi puhumaan muista asioista, kysyi eikö herra Blume jo jaksaisi tulla heille — vain pari muuta vierasta, säveltäjä Jokinen, maaherra ja hänen rouvansa... Tai haluaisiko hän Bechsteinin tänne? Ehkä täälläkin voitaisiin löytää huone, josta ei häirittäisi muita. Varmaan useimmat sairaat olisivat onnellisia, jos saisivat kuulla sellaista soittoa.

— Mutta nyt minä olen väsyttänyt teidät, herra Blume, jatkoi ystävällinen rouva, — näen sen, ilmanko mieheni aina moittii minua tempperamenttini takia. Suokaa minulle anteeksi. Oi jospa vielä kerran saisimme kuulla teitä! Ja saammehan. Vielä monesti. Aina kun te teette suuret kierroksenne maailmalla, niin muistatte tätä kolkkaa, jossa valitettavasti, valitettavasti piti tapahtua onnettomuus, joka... Hyvästi, rakas herra Blume. Ja antakaa minun kuulla haluatteko soittokoneen, tai jotain muuta, tai...

Ojentaessaan kätensä kaupunginpään puolisolle, katsoi Heinz Blume häntä silmiin. Hän oli kuolon kalpea sanoessaan:

— Minun täytyy päästä kotiin.

Rouva valahti punaiseksi ikäänkuin hänet olisi yllätetty epärehellisissä ajatuksissa ja ryhtyi hiukan hätääntyneenä selittämään, että hän ymmärsi sen, he ymmärsivät sen kaikki, he kyllä olivat ajatelleetkin, että suuri taiteilija täällä ikävystyi, kaukana perheestään ja muutenkin... Siitäkin oli ollut puhetta, että jos Lauri Jokinen voisi lähteä samaan matkaan, jottei taiteilija olisi yksin, jos sattuisi jokin huonompi päivä, niinkuin taudeissa aina tapahtuu. Jokinenhan jumaloi Heinz Blumea, niinkuin he kaikki.

— Minä koetan antaa konsertin, lausui Blume ja nyökytti päätään.

Pormestarin rouvan mieleen juolahti oudosti Hanell ja samassa sanoi Blume:

— Miksei se herra koskaan käy täällä, se, jonka päähän putosi tiilikivi?

Pormestarinna naurahti ja oli vasta nyt muistavinaan tuon kaupungin originaalin, joka syötti karvaita lääkemarjoja heille jokaiselle.

— Ai hän, Hanell. Tahdotteko todella nähdä hänet? Olemme kieltäneet päästämästä häntä sisään, muuten hän alituisesti istuisi luonanne ja väsyttäisi teitä. Sillä hänellä on aikaa, hänellä. No niin, konsertin te annatte, te rakas herra Blume. Kuinka minä olen onnellinen! Ja soitatte minun Beehsteinilläni. Se on vain pieni soittokone, mutta hyvä, kaikki ovat sanoneet. Nyt puhun Mattsonin kanssa, kirjakauppiaamme, joka järjestää konsertit. Niin, ja täytyyhän tohtoriltakin kysyä. Tämä on oleva riemun sanoma koko paikkakunnalle...

— Minä olen hyvin kiitollinen, keskeytti Blume äkkiä ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa sanottavan jollei heti saa sitä lausua, — mutta voin kyllä soittaa sillä koneella mikä on salissa. Minulle on sama, tarkoitan.

— Todellako? Käsitin, että aina käytätte Bechsteiniä. Mutta onhan Steinwaykin hyvä ja tämä meidän flyygelimme raatihuoneella on aivan erinomainen: olemme mieheni kanssa itse valinneet sen Hampurissa... No niin, riemun sanoman minä nyt vien. Mutta, rakas herra Blume, älkää soittako kovin modernia — kun tulee maalaisia. Lauri Jokinen ymmärtää ja me jotkut muut mutta juuri maalaiset. Hyvästi, rakas herra Blume. Oi mikä riemun sanoma!

Heinz Blume oli päässyt ikäänkuin kuilusta ylös laidalle, josta jo saattoi nähdä ulospäin. Hän piteli kaikin voimin kiinni kuilun syrjästä ja kokosi ajatuksiaan. Konsertti täällä ja ehkä vielä residenssikaupungissa, jotta saisi järjestykseen käytännölliset asiat. Sitten lyhyt käynti kotona, sitten kiireesti pelastamaan mitä pelastettavissa on.

Ei ollut kulunut pitkää aikaa, kun toivottu vieras, tohtori Hanell, astui sisään. Hän oli kulkenut täällä ulkopuolella niinkuin hänen tapansa oli ja itse pormestarinna oli suvainnut huutaa hänelle, että hän saisi mennä taiteilijaa tervehtimään. Mutta ei olla liian kauan! Eikä puhua lääketieteellisiä asioita eikä hassutuksia, vaan jotain hauskaa.

Hanell otti kumartamatta Blumen käden, ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja ja asettui nojatuoliin, jota Blume osoitti.

Hän nyökytteli päätään ja katseli kalpeaan mieheen toisella puolen valkeaksi maalattua sairaalan pöytää.

— Hahhahhahhah.

— Mitä te nauratte? sanoi Blume, joka oli odottanut jotakin muuta.

— _Hän_ neuvoo _minulle_ mitä minä saan puhua... _Hän_ sanoo koska _minä_ saan tulla ja mennä. Hannanhan. Pääsikö hän puremaan teitä?

Blume tuijotti vieraaseensa.

— Mitä tohtori sanoo?

He istuivat vastatusten ja nyökkäsivät toisilleen. Blumesta alkoi tuntua siltä kuin hänen kätensä olisivat luisuneet siitä kuilun syrjästä, johon hän oli kaikin voimin tarttunut. Mutta hän ei hellittänyt. Tuo sama mies oli konsertissa vastaanottanut hänen esityksistään enemmän kuin muut ja nyt oli lisäksi yhteinen sairaus asettanut heidät asemaan, jossa heidän täytyi ymmärtää toisensa erikoisen hyvin. Vanhalla herralla oli pitkä kokemus. Täytyi vain päästää teema alkuun ja kehittää sitä oikealla tavalla.

Alkoi tuntua kaamealta tämä nyökytteleminen ja tuijottaminen. Kadulla hakattiin jotakin, miehet vaikenivat. Näytettiinkö tässä hänelle, Heinz Blumelle jotakin tulevaisuuden kuvaa? Hän luki vaikenevan vieraansa kasvoista ikäänkuin jotain tekstiä: tohtori oli kaunis mies, kärsimysten uurtamat vaot vain syvensivät tätä elämänsävellystä, niinkuin surumarssi keskellä sonaattia. Heinz Blume alkoi tottua tähän ulkonaiseen vaikenemiseen, sen takana vaihtoivat molemmat mykkiä vuorosanoja, kysyivät ja vastasivat toisilleen. Kadulla yhä kalkutettiin.

Yhtäkkiä Hanell vei käden silmilleen ja lausui ääneen:

— Sitä se on — en erota. Erotatteko te? Ennen tiesin missä äänilajissa kivet kilahtelivat ja mettiset surisivat. Nyt... kärki poissa, kuulo tylsä... Ainoa mikä jäi eloon: sydän.

Molemmat vaikenivat. Vai kiviäkö siellä ulkona hakattiin, totesi Blume. Tohtori oli kai sen nähnyt tullessaan. Taiteilija kuunteli ja tarkkasi. Hänen lihoneet kasvonsa vetäytyivät entistä kalpeammaksi, ikäänkuin koura olisi tarttunut sydämeen ja pusertanut siitä pois verta.

— Ajoittain minä muistan, jatkoi entinen lääkäri, — muistan tapauksia elämästäni ja jaksan puhua. Mutta sitten katkeaa yhtäkkiä ikäänkuin veitsellä poikki! Muistan, että oli aika, jolloin tänne pahaiseen kylään tuli ihmisiä juomaan terveyslähteestäni. Koko kaupunki oikeastaan syntyi silloin — sen se nyt on unohtanut ja luulee aina olleensa tässä. Minä olin keksinyt lähteen rannalta. Ja juotuaan menivät ihmiset pois terveinä ja siunaten. Nyt viruttavat torimyyjät käsiään lähteessä ja kaupunkilaiset nauravat fantastia, joka luuli sitä Betesdaksi ... Paljon muutakin minä muistan... ajoittain. Sitten kaikki taasen menee poikki. Kaikki muu voidaan vakuuttaa: sydämet jäävät ulkopuolelle vakuutuksien. Ehkä te olette onnellisempi — toivon sitä. Minä tulin oikeastaan puhumaan jostakin muusta. Mutta se on nyt poikki. En tullut puhuakseni itsestäni. Teille minun piti jotakin sanoa. Olen sitä kauan ajatellut ja nyt sen piti mennä poikki. Mikä se on, joka lähettää tuollaisen tiilikiven? Tai kaataa teidät sileällä kadulla? Meillä oli kummallakin lähteemme. Siitä meidän piti ojentaa terveeksitekevää vettä. Ja sitten tulee tiilikivi, hahhahhah — Poikki kuin veitsellä. Niin, ehkä minä sitten menenkin koska minulle tässä huomautettiin, ettei pidä olla kauan. Se oli kyllä tärkeää, jonka vuoksi tulin. En voi muistaa, ehkä Lauri, säveltäjä Jokinen, tietäisi...

Heinz Blume tiesi itsekin mitä hänen oli tekeminen. Hänelle oli selvinnyt mikä hänelle antaisi jonkinlaisen ratkaisun. Hän ei enää ryhtynyt keskusteluun, vaan odotti vanhan herran lähtemistä. Hanell koetti vieläkin muistaa asiaansa. Hän kiersi puhuessaan yhäti samaa eikä tahtonut löytää tarmoa lähteä. Blume koetti saada selkoa siitä, oliko hänellä itsellään ilmennyt samantapaisia oireita. Aivan tuolla tavalla häneltäkin katkesi ajatus kesken. Vihdoin viimein vanha herra päätään pidellen läksi.

Heinz Blume avasi kaapin ja sai nopeasti ylleen päällysvaatteet. Naulassa riippui hänen vankka koivupuusta tehty keppinsä — se oli tärkeä hänen nykyisessä tilassaan, sillä hän tuki itseään, jottei kaatunut. Kunhan ei vain ketään tuttavaa tulisi vastaan.

Ovessa joku heti törmäsikin häntä kohden. Mutta se oli vain kirjeenkantaja. Mananneita kirje! Sitä oli odotettu ja kaivattu. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa aukaista sitä. Heinz Blumella oli tärkeämpää tekemistä: hänen täytyi saada selvyys kaikkein tärkeimmästä. Ja niin hän pani kirjeen taskuun, katsoi epäluuloisesti ympärilleen ja suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin. Kepin raudoitettu pää iski lujasti katuun. Kuinka vaikeaa olikaan kulkea suoraan! Hänen täytyi suunnata koko huomionsa siihen, ettei hän kaatuisi oikealle puolelle. Oli se sentään kummallista tämä kulku. Ettei vain tulisi vastaan tuttavia. Tuossa oli kirjakauppa, siellä he olivat olleet Mariannen kanssa tapaamassa impressariota. Mariannen kirje, niin sen hän lukee heti kun vain on nähnyt, onko hänen laitansa sama kuin Hanellin. Molemmilla oli ollut lähde: olivatko molemmat sen menettäneet? Kauppapuodit huojuivat ohitse: tuossa nahkatavaroita, satula, hihnoja, tuossa sukkia, paitoja, nukke, tuossa omenoita, säkki täynnä kahvia, suu auki. Mariannen kirje oli ainoa oleellinen ja pysyvä tämän kaiken läikkyvän keskellä. Ja kuitenkaan ei hän turvautunut siihen. Hän tunsikin pientä omantunnonvaivaa siitä, että vaimonsa avaamaton kirje taskussa kiiruhti ravintolaan soittokoneen luo. Tämä ei ollut tervettä. Ei suinkaan hän koskaan paranisi. Aivan niinkuin Hanell, joka ei muistanut mitä hänen piti hänelle sanoa, niin hän varmaan soittokoneen ääreen päästyään unohtaisi mitä hänen piti soittaa — oliko niin käyvä? Hänen ajatuksensa koetti tuhansien tuttujen sävelluomien joukosta etsiä jotakin — mitä tahansa — josta hän alkaisi. Ei ollut mahdollista etteivät hänen sormensa löytäisi jonkin sävelen alkupäätä. Jos sydän vaikenisi, jos aivot vaikenisivat, niin sormet, sormet, nämä vilkkaat käskyläiset, hänen kalliitten käsiensä sormet, tekisivät tehtävänsä. Mutta jos ravintolasalissa olisi vieraita?

Keppinsä varassa kolisti hän sisään ovesta ja alkoi nousta ylös portaita. Ei kukaan pidättänyt häntä, palvelija odotti hänen luovuttavan päällystakkinsa, mutta hänellä oli liian kiire. Ja niin hän päällysvaatteissaan seisoi ravintolahuoneen ovella ja näki pöydän, jonka ääressä konsertti-iltana oli aterioitu, näki senkin pöydän, jonka kahden puolen merimies ja hänen toverinsa olivat istuneet.

Ja näki soittokoneen.

Huoneessa ei ollut ketään. Hän veti oven kiinni jälkeensä ja etsi taskustaan tupakkaa. Sitä ei ollut, hän oli viime aikoina hyvin vähän polttanut.

Tuhkakuppi pöydällä oli yölepakon muotoinen, vieressä oli tulitikkulaatikko. Toisella pöydällä nähtiin samat esineet. Heinz Blume teki näitä asiaankuulumattomia huomioita siirtääkseen ratkaisun tuonnemmaksi. Hän alkoi muistutella, missä järjestyksessä illallisilla oli istuttu ja keitä oli ollut läsnä. Hän muisti molemmat miehet, jotka eivät olleet poistuneet, vaan seisoivat pimenevissä porteissa, kun hän juoksi Mariannen jälkeen. Mariannen kirjehän oli hänen taskussaan, miten onnellisella hetkellä se oli tullutkaan! Jos kaikki muu pettää, niin on hänellä kuitenkin Marianne. Mariannella on sydän, joka kestää, lähde, joka ei kuivu.

Tarjoilijatar häiritsi häntä kysymällä mitä hän saisi tuoda. Blume mainitsi jotakin, jota ei hän aikonutkaan nauttia. Hänen aivonsa saivat hiukan armonaikaa niin kauan kuin hän odotti teelasia. Mutta sitten täytyi koota voimat ja käydä kiinni pääasiaan. Hän avasi soittokoneen kannen. Hänen edessään olivat kellastuneet koskettimet. Silloin pusertui hiki esiin jokaisesta huokosesta hänen ruumiissaan. Hänellä ei enää ollut ainoatakaan ajatusta. Kaikki hiljeni hänessä. Vain sydän löi.

Niin hän istui tahraisen ravintolakoneen ääressä ja kuunteli sydäntään, tietämättä mitä se tahtoi.

Aivan niinkuin vanha Hanell, ajatteli hän ja lausui sen ääneen. Nytpä se siis tiedettiin, nyt hän siis oli saanut selvyyden: kelvoton työhön, virkaheitto. Niinkuin ihminen raskaan iskun jälkeen ei ensi hetkessä tunne, ainoastaan aavistaa, niin hänkin vain kaukaa vaistosi, että hänen edessään nyt oli korpivaellus. Köyhyys, yksinäisyys, maan matoisen elämä, sen vaellus tomussa kylätiellä, jossa kulkija ajattelemattaan voi sen tallata mäsäksi.

Heinz Blume, kuuluisuus, joka kerran soitti arkeen pyhää... Ei, sanat olivat kuuluneet hiukan toisin: älä koskaan unohda, että olet kutsuttu soittamaan pyhää maan päälle... Marianne, Marianne!

Heinz Blumen koko olemus sykähti ja hänen kätensä etsi vaistomaisesti taskua. Niinkuin aina ennen, sai Marianne nytkin tulla toisessa sijassa. Nyt kun kaikki muu oli pettänyt, nyt tuli Mariannen vuoro. Marianne oli siihen tyytynyt, oli sitä tahtonut, oli pitänyt sitä ainoana oikeana. Taasen hän väikkyi taiteilijan silmissä sellaisena kuin hän viimeisenä iltana oli istunut lampun alla, lasten nukkuessa ympärillä, niinkuin jouluyö väikkyy vanhuksen silmissä, joka muistelee lapsuutensa jouluja.

Kirjeen päällekirjoitus oli Mariannen selkeää karua käsialaa, ja kirjekuori niitä, joita köyhä kansa käyttää.

Rakkaani!

Sinä elät: Jumalan kiitos.

Enhän toki ole vaimosi myötäkäymisen päiviä varten, vaan ennen kaikkea vastoinkäymisen. Nyt kun tiedän kaikki, seison taasen lujalla pohjalla. Ei Heinz, ei puhetta lannistumisesta. Mitä merkitsee ihmiselle meissä, onko Heinz Blume eurooppalainen kuuluisuus? Olet vuosikausia saanut taivuttaa päätäsi kiittämään suosiosta, jonka yleisö on suvainnut sinulle suoda luomistyöstäsi. Tuskin pysyy kynä kädessäni, niin onnellinen olen siitä että me, minä ja lapset, nyt saamme pitää sinua luonamme viikkoja, ehkä kuukausia. Sinä taivutat päätäsi vain leikitellessäsi lasten kanssa ja keväällä, kun yhdessä kuokimme sarkaamme. Nyt emme tarvitse vierasta apua, vaan itse teemme kaikki. Kerran sinä paranet ja lennät jälleen luotamme, sen tiedän — uskon sinut terveeksi, sen saat nähdä! Mutta nyt en ajattele mitään muuta kuin sitä onnen aikaa, joka on edessäni. Emme lannistu, ei Heinz. Tämä on oikein Bachia käytännössä, tervettä, ankaraa elämää. Kirjoitan pian seikkaperäisemmin, nämä rivit vain tahtovat sanoa sinulle, että olen täynnä uskoa ja työiloa.

Corinna on täällä lepäämässä ja kuten aina, on hän ollut suurenmoinen. Dielsien selkeällä päällä ja uskollisella sydämellä on hän minua tukenut. Me vuokraamme pois mitä emme välttämättä tarvitse ja me myymme mitä meillä on ylellistä. Ja ennen kaikkea: minä teen työtä. Olen nuori ja olen voimakas. Seison kerrankin sen elämän edessä, jota suurin osa ihmisiä elää ja jota kaikkien pitäisi elää, koska se on ainoa arvokas. Rakkaani, soisin sinun tuntevan miten toivorikas olen ja miten iloinen. Vähän on elämässäni ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut kaiken tavaran, senkin joka on täynnä muistoja yhteisestä kodistamme, olevan tomua ja tuhkaa. Sellaisen hetken elin kun ajattelin, että henkesi oli pelastunut.

Nyt, sinä rakas, odotamme sinua vain kotiin. Niin pian kuin voit: tule! Blumen perhekalleudet — niinsanotut — saavat mennä, jotta pääset irti sieltä. Sanon vielä kerran: tomua ja tuhkaa. Lapset lähettävät tuhansia suudelmia, pikkupoju nukkuu, molemmat vanhemmat seisovat ikkunan ääressä ja katselevat lintusia, jotka visertävät murattiköynnöksessä. Täällä on yhä vielä lämmin kaunis syksy. Ajattele, että kerran taas saamme viettää joulun yhdessä. Sano terveiseni kaikille jotka ovat olleet sinulle hyvät. Ja niin pian kuin voit: tule! Olen tahtoa ja terästä, olen iloa ja kiitollisuutta. Myötä- ja vastoinkäymisessä sinun

Vaimosi.

Heinz Blume tiesi: lähden heti, heti.

Jokainen askel tästä puoleen oli oleva askel kotia kohden, ja samalla se oli autuasta vaellusta Mariannen vierellä, läpi elämän. Se oli »Bachia käytännössä».