Part 2

Jollei olisi ollut pelkoa lapsista. Hän oli köyttänyt heidät kaikki kolme riippumattoihin — se oli paras keino, hän kuljetti aina riippumattoja mukanaan. Ensin oli tarvittu yksi — silloin hän melkein säännöllisesti seurasi Heinziä konserttimatkoilla, sitten oli pitänyt hankkia toinen riippumatto ja nyt niitä oli kolme — ja kohta neljä. Mutta matkustaminen oli myöskin käynyt mahdottomaksi. Nyt oli miltei ainainen ero, kirjeettömyys ja levottomuus. Heinz ei kirjoittanut, hänen kätensä eivät sietäneet sitä. Onneksi oli huvila ostettu silloin, kun konsertit vielä jotakin tuottivat. Nyt antoi taide niukan, hyvin niukan leivän. Tämäkin Heinzin suloinen päähänpisto kutsua heidät kaikki tänne, se oli tullut kalliiksi. Taide ei elätä ja kuitenkin on aina niitä, jotka antautuvat sen papeiksi ja papittariksi ja ihmiset sanovat sen kuuluvan kulttuuriin.

Rouva Blume huomasi, ettei Heinz enää puhunut mitään soittokoneesta. Hän pyysi lasin vettä, pyyhki kätensä nenäliinaan ja seisoi hetkisen selinpäin huoneeseen. Sitten avasi impressario oven ja Blume kiiruhti, koko olemus vangittuna Beethovenin sävelluomaan yleisön eteen. Marianne Blume tiesi millaista se oli: hänen miehensä sieluntila hehkui tuollaiseen suureen numeroon käydessä kipua, joka ensi sävelten soitua alkoi vaihtua riemuksi ja viimein hurmioksi. Mutta soittokone ei tänä iltana auttanut yli kivun, päinvastoin. Ettei Heinz vain heittäisi kesken tai hätääntyisi. Hänellä oli pettämätön muisti, mutta tänään hänen hermonsa olivat tavallista aremmat. He olivat molemmat huonosti nukkuneet, koko viikon valvoessaan lasten tähden. Kunhan menisi onnellisesti tämä ilta. Heillä oli vain muutama tunti junan lähtöön ja sitten kuusikymmentäkolme konserttia. Nimittäin Heinzillä. Hän, Marianne, ja lapset odottaisivat Marienhofissa. Heillä oli edessään neljännen pienokaisen maailmaan-tulo. Kunhan se olisi tytär, he toivoivat molemmat tytärtä. Sille oli jo ajateltu nimikin, Heinzin äidin nimi, Hannah.

Nämä ajatukset ajelehtivat rouva Blumen mielen pohjalla. Etualalla tapahtui kaikenlaista muuta.

Impressario puhui hänelle hiljaa:

— Kun menestys nyt on ollut näin suuri, niin voi kyllä antaa toisen konsertin.

— Niin, kuiskasi rouva Blume, — mutta mieheni ei enää toista iltaa soita tällä koneella. Ei, minä tunnen hänet.

Pormestarilla on pieni Bechstein, kyllä sen sieltä saa pormestarinnahan taas tänään on seitsemännessä taivaassa.

— Se on toinen asia. Mieheni ehkä voi viipyä, hänhän lähtee itään päin. Minun ja lasten kyllä täytyy olla junassa kello neljä. Mutta luuletteko, että tulee väkeä? Muistaakseni sanottiin, että tämä on liian pieni paikkakunta.

— Ei voitu odottaa tällaista menestystä. Toisessa konsertissa kyllä vaaditaan modernimpi ohjelma. Jokinen, meidän säveltäjämme, tuolla juuri kuului pormestarinnalle sanovan, että olisi hauskaa kuulla jotain modernia.

— Kyllä miehelläni on suuri ohjelma sitäkin lajia.

— Ei se tarvitse olla sitä viimeistä muotia — siitä ei kukaan saa tolkkua, mutta siltä väliltä.

— Puhukaa mieheni kanssa, kun hän tulee. Minun täytyy valitettavasti lähteä.

— Ei suinkaan rouva Blume lähde kesken. Aikovat pyytää herrasväet illalliselle.

— Kiitoksia hyvin paljon. Mutta minä olen levoton lapsista...

— No täytyyhän syödä. Kyllä ne hotellin neidit käyvät katsomassa lapsia. Otetaan vain uusi konsertti ylihuomenna, saattaa olla vaikka matinea, kun on sunnuntai. Kyllä se puhe siitä Bedhsteinistä sellaista lapsellisuutta oli — sehän menee Steinwaylla niin että silmiä huikaisee. On se aika jehu pianistiksi, tämä herra Blume.

— Te ette aavista mitä jokainen esiintyminen miehelleni maksaa! pääsi rouva Blumelta kuin vahingossa. Samassa hän jo koetti tehdä tyhjäksi äskeisiä sanojaan:

— Tarkoitan vain, että taiteilijan aina täytyy keskittää itsensä äärimmilleen.

— Noo, kun on sellainen rutiini kuin herra Blumella, niin puistelee hihoista vain.

Rouva Blume huojutti päätään ja hymyili hiukan. Ei kannattanut puhua siitä asiasta. Sitä ihmiset tavallisesti eivät ymmärtäneet. Molemmat seisoivat ääneti ja kuuntelivat mahtavia kaikuja salista. Rouva Blume viipyi, se oli yhtäkaikki Jumalan saarnaa tämä. Hänellä ei ollut tarmoa lähteä. Nyt ei hän taasen pitkään aikaan saisi kuulla Heinziä. Hän tuntui unohtavan, että soittokone oli hänelle vieras. Nyt se kuului — Marianne Blume kuumeni, tuntiessaan miehensä kärsimyksen. Sitten hellitti. Hurmio otti taiteilijan valtoihinsa. Hänen vaimonsa pidätti kyyneliään. Tätä sonaattia hän oli kuunnellut hotellin verannalla istuen, silloin kun he vastanaineina viettivät jonkin aikaa Spalatossa. Hotelli oli miltei tyhjänä, sillä oli helteisintä kesää. Mutta kadulle pysähtyi aina ihmisiä. Nyt hän seisoi täällä korkealla pohjoisessa eikä voinut lähteä, vaikka hänen pienet lapsensa odottivat.

On omituista seurata tuollaista suurta ohjelmanumeroa seinän takaa. Taiteilija on toinen henkilö, toinen on satapäinen mykkä, henkeä pidättävä hiljaisuus, jonka kuulijakunta muodostaa. Jollakin tavalla nimittäin kuuluvat myöskin tämän kuulijakunnan vuorosanat. Tuntee, ettei soitto kajahda tyhjässä salissa. Tänään kuulijakunnan hartaus täytti huoneen kuin uhrisavu kirkon. Salissa mahtoi vallita täydellinen jumalanpalvelusmieliala ja kun viimeiset sävelsoinnut kajahtivat, oli kuin huoneen holvit olisivat kohonneet ja jokin suuri mielenmuutos tapahtunut. Elämänparannus.

Oven avautuessa näki rouva Blume miehensä nostavan käsiään ikäänkuin ne olisivat tihkuneet verta. Hän riensi häntä vastaan ja lausui silmillään: katso, nyt se on ohi! Salissa aaltoili jo ihmisjoukko. Kaikki tunkivat lähemmäs esiintyjälavaa ja kättentaputus vyöryi kuin jonkin maanvieremän pauhina. Taiteilijahuoneeseen tunki väkeä, nimiään mainitsematta ihmiset tulivat painamaan taiteilijan käsiä. Kun hän meni saliin, näyttivät he aikovan tarttua hänen vaatteensa liepeeseen lopullisesti parantuakseen. He odottivat vielä viimeistä ihmettä, sitä jonka vaikutus kestäisi ikuisesti, eivätkä poistuneet salista.

Heinz Blume oli käynyt hyvin kalpeaksi. Veri oli laskeutunut hänen suuriin, oudosti riippuviin käsiinsä. Hän teki niillä taasen jonkin armoa anovan liikkeen. Yleisö ei tuntenut armoa. Tyttölyseon yläluokka huusi eläköötä lavan juurella. Vanha lääkäri seisoi silmissään outo kiilto, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkin nuoruudenhaaveen ruumiillistuneena, ja laulunopettaja, herra Boraeus takoi nyrkillään estraadin laitaan, koska hänen toisella kädellään täytyi pidellä vanhaa päällystakkiaan, jossa ei ollut nappia. Sahanomistaja vihdoin rupesi pitämään kuria yleisön joukossa. Hän selitti kuuluvalla äänellä, että inhimillisillä voimilla on rajansa, että taiteilija toivottavasti voi antaa toisen konsertin ja että nyt on paras mennä nukkumaan. Samassa impressario ilmestyikin lavalle ja ilmoitti, että ylihuomenna on tässä samassa paikassa matinea uudenaikaisella ohjelmalla.

Sali alkoi tyhjetä. Ihmiset loivat viimeiset kaihoavat silmäykset taiteilijahuonetta kohden, missä valiojoukko onnellisia hääri Blumen ympärillä, ja pysähtyivät portaisiin ja kadulle odottamaan. Samassa saatiin kuitenkin kuulla, että kutsuvieras muutamien kaupunkilaisten pyytämänä siirtyisi ravintolaan illalliselle, häntä ei siis enää saanut nähdä. Käytävät tyhjenivät ja sähköjä sammutettiin. Rouva Blume tuli päällysvaatteet yllään portaisiin ja etsi ovea. Pilarien juurella näki hän ihmisen, joka muistutti miehen pukuun sijoitettua telinettä. Mies piteli toisella kädellään kiinni kulunutta päällystakkia ja katsoi suu auki kuin eläin, joka odottaa, että sille vielä annettaisiin jotakin. Alempana oli toinenkin ihminen: hän seisoi ja nyökytti lakkaamatta päätään, sehän oli se, jonka päähän oli pudonnut tiilikivi niin että muisti oli mennyt, tohtori Hanell.

— Marianne!

Heinz Blume tuli sähköliekin alle ja vahtimestari jätti kohteliaasti sen palamaan. Rouva Blume pysähtyi ja hymyili:

— Ole aivan levollinen, sanoi hän hiljaa. — Kyllä minä löydän.

— Ota hevonen tai auto, minä en voi antaa sinun mennä näin.

— Mutta rakkaani, olenhan niin monta kertaa mennyt ja paljon suuremmissa kaupungeissa. Lähde illallisille, ehkä voit sen nuoren säveltäjän kanssa sopia ohjelmasta. Oli hyvä, että konsertti tuli päätetyksi, nyt saamme kunnollisesti hotellilaskumme maksetuksi. — Sinä tulet niin pian kuin voit, jäähän meille jokin tunti, minä en kuitenkaan enää ennätä riisuutua.

Aviopuolisot pitelivät hetken toistensa käsiä. Molemmat miehet porraskäytävässä seisoivat kuin patsaat, tietäen pitävänsä siinä kunniavartiota. Blume tunsi heidät äkkiä — hehän olivat olleet tämän illan hartaimmat kuulijat, ne joiden tähden hän oli taistellut läpi tuon viimeisen Beethovenin. Hehän häntä olivat auttaneet. Hän astui pari porrasaskelta alemmas, saavutti ensimmäisen herroista ja ojensi hänelle kätensä. Sitten hän meni toisen luo ja painoi hänenkin kättään. Kukaan ei puhunut. Suuret varjot porraskäytävässä, missä paloi ainoa sähköliekki, liikkuivat seinillä ja venyivät kattoa kohden. Blume kiiruhti takaisin, Marianne avasi ulko-oven ja tuli kadulle. Viimeinen sähköliekki sammui, ovenvartija kuului puhuvan jotakin niille kahdelle herralle, jotka eivät tahtoneet lähteä.

Ravintolaan oli katettu pitkä kukkurallinen pöytä, mutta suurin osa sijoja jäi tyhjäksi. Taiteilija joutui pormestarinnan ja neiti Marjosen väliin. Hän oli hajamielinen ja he kysyivät häneltä vuoronperään, oliko hän hyvin väsynyt. Hän ei sanonut sitä eikä tätä. Hän ajatteli Mariannea ja lapsiaan. Olivatkohan ne nukkuneet, vai olivatkohan itkeneet ja häirinneet matkustajia. Se oli ollut vaikeata, silloin kun Marianne vielä matkusti hänen mukanaan. Ei mikään hotelli tahtonut ottaa vastaan heidän lastaan. Ja nyt, kun ne kaikki olivat mukana. Kuinka monta kertaa he olivatkin peittäneet lapsiraukan suun, ettei sen itku kuuluisi. Eikä se saanut nauraakaan. Marienhofissa maalla lapset toki saivat itkeä, temmeltää ja nauraa.

Tätä ajatellessa vastasi taiteilija monenlaisiin tiedusteluihin. Pormestarinna kyseli vieläkö hänen oli tapana harjoitella, kuinka kauan hän jo näin oli konserteerannut, missä hän oli opiskellut, eikö ollut ihanaa hurmata ihmiset. Neiti Marjonen ihmetteli hänen muistiaan, sitä satumaista keveyttä, millä hän soitti vaikeimmatkin kohdat. Säveltäjä Jokisen kanssa puhuttiin ylihuomisesta ohjelmasta. Naiset pyysivät, ettei sitä tehtäisi niin vaikeatajuiseksi, etteivät maalaiset sitä ymmärtäisi — sunnuntaina varmaan tulisi maalaisia.

— Tulevat kirkkoon ja kirkosta konserttiin, sanoi sahanomistaja.

— Pastori ei ollut konsertissa, huomautti joku.

— Saisiko noita käsiä vähän katsella, puuttui nyt. puheeseen tohtori Fredriks, joka oli joutunut pöydän toiseen päähän ja joka sieltä tuli taiteilijan tuolin taakse.

— Suuret rumat kädet, vastasi Blume ja veti vaistomaisesti kalvosimia alemma.

— Onpa siinä vaaksaa.

— Ihmeelliset kädet.

— Todella ihmeelliset! Miten te hoidatte niitä, herra Blume?

— Ette suinkaan te voi kantaa mitään painavaa?

Blume oli hyvin kalpea ja vastahakoinen juttelemaan tästä aiheesta. Nuori Jokinen huomasi sen ja tarjoili ruokaa. Huomenna oli päätetty lähteä maaherran luo päivällisille. Siellä oli aina hyvin hauskaa. Vahinko, että rouva Blumen piti lähteä niin varhain. Eikö todella voinut lykätä matkaa? Niin, laiva meni Helsingistä vain kerran viikossa.

— Mutta jos noille käsille jotakin tapahtuisi! huomautti äkkiä sahanomistaja. — Voisihan jollakin lailla sattua. Tai tulla kihti, tai muuta sellaista.

— Ne ovat vakuutetut, vastasi Blume ja ojensi tulistuen esiin kätensä, levittäen sen niin, että se muistutti, suurta veripunaista merikrapua.

— Vakuutetut! kuului kuin yhdestä suusta. — Voiko käsiä vakuuttaa erikseen?

— Kyllä.

Blume muisti olevansa vieraana ja tyyntyi.

— Jalkoja siis myöskin, sanoi sahanomistaja ja nauroi. — Mutta ei suinkaan sitä enää tuolla iällä voisi oppia muutakaan tekemään, jos niinkuin käsille jotakin tulisi.

— Te kauhea mies! huudahti pormestarinna, — eihän nyt ihmisten käsille yleensä mitään tapahdu. Paitsi sahakoneiden ääressä. Oletteko te itse muistanut vakuuttaa, työväkenne kädet?

— Se on pakosta kuin köyhän kuolema; nauroi sahanomistaja jälleen. — Sekä kädet että muut ruumiin jäsenet. Koko ihminen täytyy vakuuttaa.

Keskustelu solui ylhäisen illan jälkeen arveluttavan matalalle. Syötiin. Yritettiin puhua taiteilijoista, joita oli esiintynyt täällä syksyn kuluessa. Blume tunsi useimmat. Corinna Diels oli hänen rouvansa sukulainen. Vai oli rouva Blume myöskin musikaalinen. Mutta eikö ollut hirveän vaikeaa matkustaa pienten lasten kanssa? Oliko niillä niin pieni ikäero? Mitkä olivat niiden nimet? Tuli kalaruokaa. Toisessa päässä salia alkoi samassa kuulua meluavaa puhetta. Tohtori huusi palvelijaa ja lähetti tämän hiljentämään herroja. Niitä oli kaksi. Toinen oli perämies Boraeus, hän oli ollut konsertissa ja otti kai nyt jäähyväisryyppyjä, sillä aamun koittaessa piti hänen prikinsä lähteä matkalle. Taiteilijasieluja kaikki nuo sisarukset ja niin perin erilaisia. Keskenään he tuskin seurustelivat — mikä lienee perämiehen päähän hiljan tullut, kun hän toi sisarelleen liinan Espanjasta. Sisar on sävyisin olento maan päällä ja tämä perämies paikkakunnan paras tappelija. Tuli liharuokaa. Nuori säveltäjä kyseli Leipzigin oloja, opettajia, hintoja ja musiikkielämää. Perämies rupesi nyt laulamaan. Sahanomistaja läksi itse häntä kieltämään. Pormestari, joka ei ollut tähän asti puhunut mitään, loi huoneen toiseen päähän julman silmäyksen. Oliko heillä siellä todella joitakin väkeviä? Sahanomistaja tuli takaisin ja vakuutti, että Boraeus hihkui sekä iloa että surua, sillä ilon ja surun vaiheilla mieli vain oli, kun taas vuodeksi jätti nämä kotoiset seudut.

Tällaisen mielialan ymmärsi Blume hyvin. Hänellä oli juuri edessä kuusikymmentäkolme konserttia. Antaa miehen vain laulaa.

Kuusikymmentäkolme konserttia!

Riitti pitkältä puhumista siitä, missä konsertit olisivat. Siinä mainittiin miljoonakaupunkeja idässä ja lännessä, kuuluisia konserttisaleja, solmukohtia rautatielinjoilla, kahviloita ja taidemuseoita. Tuuli Euroopasta ikäänkuin puhalsi, puhalsi läpi pohjoisen maaseutukaupungin ruokasalin, missä paikkakunnan porvarien oli tapana viettää kotoiset pienet »sitsinsä».

Tuli jälkiruoka. Blume katsoi kelloaan.

— Herra Blume, lausui pormestari yhtäkkiä sellaisella äänellä, että läsnäolijat luulivat hänen aikovan pitää puheen, — te mainitsitte että kätenne ovat vakuutetut. Mistä summasta, jos saisi kysyä?

— Kymmenestä miljoonasta, vastasi taiteilija, nostamatta katsettaan jäätelöstä.

Ei saattanut tietää, puhuiko hän totta vaiko leikkiä.

— Kymmenestä miljoonasta!

Kaikki tuijottivat taiteilijan käsiin ikäänkuin niiden yli yhtäkkiä olisi langennut tykkänään uusi valaistus.

Suuret rumat punaiset kädet.

— Kymmenestä miljoonasta!

— Niin, sanoi Blume ja hymähti ensi kerran koko iltana, — minulla on vaimo ja lapset. Ja jos käsilleni jotakin tapahtuisi, niin se olisi minulle pahempaa kuin kuolema. En pystyisi enää mihinkään, tiedän sen. Olen pienestä pojasta harrastanut vain musiikkia.

— Ja juuri sentähden tullut niin suureksi, huudahti pormestarinna, katse kiinnitettynä satumaisiin käsiin.

— Ihmeelliset kädet! sanoi neiti Marjonenkin.

Herrat kyselivät mitä vakuutusmaksu tällaisessa tapauksessa teki. Keskustelu hipaisi läheltä, miten paljon taiteilija tällaisella työllä ansaitsi. Siihen ei Blume kuitenkaan enää vastannut. Hän ei myöskään juonut kahvia, täytyi kiirehtiä hotelliin, hänen rouvansa ja lasten piti lähteä hyvin varhain. Niin, se oli niin ikävää, että juna meni jo neljältä, ei tässä nyt ollut paljon aikaa nukkumiseen. Ja seura nousi. Ja sovittiin huomisesta matkasta maaherralle ja Bechsteinistä, jonka pormestarinna mielihyvällä lupasi konserttiin. Vaikka jo tänään.

— Se on vain sellainen pieni kotiflyygeli, sille on suuri kunnia, jos Heinz Blume tahtoo sillä soittaa.

Naiset ja pari herroista läksivät saattamaan taiteilijaa eteiseen. Pormestari viittasi luokseen palvelijan ja käski hänen pitää huolta siitä, ettei Boraeus jäisi tänne juopottelemaan aamuun asti. Kyllä, hänellä varmaan oli ryypyt taskussa. Ja mikäs se oli tuo toinen herra? Sekö nurkka-asianajaja, joka aina veljeili nimismies Hietalan kanssa ja juotti häntä hänen käydessään kaupungissa?

Säveltäjä Jokinen saattoi Heinz Blumen hotelliin. Häntä vaivasi, että konsertin korkea mieliala jotenkin oli hämmentynyt. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että toinen konsertti vielä oli jäljellä ja katseli tähtiin ikäänkuin anoen niiltä apua vastaisen varalta. Ilma oli kylmä ja kirkas, kadut iljangolla. Routainen maa tuntui tarvitsevan lumipeitettä. Heinz Blumeakin puistatutti. Hänellä ei nyt mitenkään ollut varaa sairastua. Hänen täytyi ansaita rahaa kaikkea sitä varten, mitä perhe nyt tarvitsi. Hajamielisenä vastasi hän kädenpuristukseen, jolla nuorukainen täynnä ihailua siinä hotellin edessä toivotti hänelle hyvää yötä. Oli vaarallisen liukasta.

Meren selällä näkyi alus, kokassaan pieni lamppu, jonka välke eli vedenpinnalla yhdessä tähtivalojen kanssa. Se oli kai se alus, jonka perämies vietti jäähyväisiltaa raatihuoneen ravintolassa. Mastopuut häämöttivät kuin salaperäiset ristit taivasta vasten.

* * * * *

Heinz Blumen korva terästyi heti ovessa kuuntelemaan, itkisivätkö lapset. Heidän huoneensa oli toisessa päässä pitkää käytävää: ei mitään kuulunut. Uninen ovenvartija, jolla ei virkansa merkkinä ollut muuta kuin jotain metallinväristä lakissa, tuli esiin, nosti tätä lakkiaan ja halusi nähtävästi puhua. Pikkukaupunkihotellin tunkkainen ilma, jossa äänettömyydestä huolimatta värisi täkäläisten arvohenkilöiden ja ensiluokkaisten matkustajien mieliala, heidän astuessaan kaupungin ensimmäiseen ravintolaan, ilonpitoon tai kaupantekoon, painoi kuin väkevä tomupilvi.

— Kuinka on, jääkö herra vielä tänne? lausui ovenvartija sillä kohteliaisuudella, jota hänen ammatissaan osoitetaan hyvien juomarahojen toivossa — ei siksi, että tämän taiteilijaherrasväen matkatarpeet olisivat osoittaneet erikoista varallisuutta. — Nyt on niin kova kysyntä huoneista.

— Jään, vastasi Blume ja oli jo eteisen toisessa päässä, lisätessään: — matkustan sunnuntai-iltana.

Ovenvartija tuli perässä.

— Ja sitten on valitettu naapurien puolelta. Eivät saa nukkua, kun lapset itkevät.

— Rouvani lähtee aamulla, herättäkää kello kolme.

Tunne, johon ei hän koskaan ollut voinut tottua, tarttui hänen sydämeensä niljaisella kouralla. Jollei hän olisi ollut niin väsynyt ja aika aamuun niukka, niin hän kai olisi ryhtynyt miestä ojentamaan. Mutta loistohotellien frakkipukuiset hovimestarit ja pienten matkustajakotien palvelijat, kaikki he olivat toistaneet samaa asiaa eri haaroilla maailmaa. Ja Blumen puolisot olivat hillinneet itsensä, lasten tähden, ja päättäneet, että Mariannen täytyy pysyä kotona. Tämä päätös oli tehty monta kertaa ja taas unohdettu: sillä sydämet eivät lakanneet kaipaamasta. Hullutusta oli tälläkin kertaa ollut kutsua Marianne ja kaikki lapset — isä oli sähkösanomassa pyytänyt heitä kaikkia kokoon, nyt olivat isä ja äiti valvoneet tämän viikon, rasittuneet ja velkaantuneet. Ja eroon oli enää vain kolme tuntia.

Blume kulki nopeasti tahraantunutta valkoista mattoa pitkin, ohi kenkäparien, jotka ovilla muodostivat omalaatuista kujannetta miehelle, jonka kotina olivat hotellit ja rautatievaunut, käytävän päähän.

Marianne istui pöydän ääressä, edessään pinkka puoleksi käytettyjä liinavaatteita, ja ompeli. Se kuului aina viimeisiin tehtäviin ennen eroa. Lapset nukkuivat riippumatoissaan, jotka olivat koukuilla kiinnitetyt nurkasta nurkkaan. Niissä oli hyvä vuode, käytäntö oli opettanut äidille tämän keinon.

Heinz Blume tarttui molemmin käsin vaimonsa päähän ja suuteli häntä. Sitten hän meni nuorimman lapsensa luo, painui polvilleen ja hillitsi haluaan tarttua tuohon rakkaaseen olentoon ja pyristellä kasvojaan sen lämmintä ruumista vasten. Se oli jo pian vuoden vanha tämä pieni poju, viikko sitten hän ensi kerran oli hänet nähnyt ja kolmen tunnin kuluttua hänen piti hänestä erota. Ja tuossa olivat vanhemmat pojat. Molempien vuoteiden luo isä seisahtui katselemaan. Hänen oli vaikea pidättyä kajoamasta lapsiin. Kolmen tunnin kuluttua lähtevät he kaikki länteen ja hän lähtee itään. Kolmen tunnin ajan hän tässä huoneessa vielä saa pitää kaiken sen, missä hänen sydämensä riippuu kiinni.

Heidän tavaransa olivat huiskinhaiskin, vaatteet, nuotit, matka-arkut. Nuottikoffertin kylkeen liimatut lukuisat hotellinleimat muistuttivat osaltaan nekin tätä ainaista matkustamista ja ainaista eroa. Marianne koetti pysytellä reippaana. Hän oli verhonnut lampun tummalla liinalla, jottei valo lankeaisi lasten silmiin. Hänen omat kasvonsa olivat valossa. Hän sanoi olevansa niin onnellinen siitä, että ilta oli ohi ja että heillä nyt oli kokonaista kolme tuntia itseään varten. Sitten hän kysyi, muistiko Heinz Spalaton. Mies nyökäytti päätään. Vaimo lopetti työnsä.

Ja niin he sitten istuivat käsi kädessä ja puhuivat käytännöllisistä asioista ja vaikenivat jonkin aikaa ja muistivat taasen jotakin.

— Oletko sinä syönyt? Sinun täytyy pitää huoli siitä. Lupaathan.

— Tietysti, tietysti. Lapset ovat olleet hyvin kiltit. Kaikki kolme nukkuivat, kun tulin... Hiukan, aivan hiukan pikkupoju kyllä itki. Olen niin onnellinen, että jaksoit soittaa sen viime numeron. Ja sitten oli hyvä, että saat Bechsteinin sunnuntaiksi. Mutta täytyy katsoa, että se on viritetty, sehän saattaa olla aivan epävireessä... Nyt selviydymme laskuistamme. Toivottavasti sunnuntaina tulee väkeä. Tämä on todella harvinainen paikkakunta. Ajattele kuinka liikuttavat nuo molemmat herrat, se opettaja parka ja se lääkäri, jonka kohtaloksi tuli tiilikivi...

Blume tiesi urhoollisen pikku vaimonsa puhuvan näistä kaikista vain pidelläkseen aisoissa erohetken kärsimystä.

— Sinä rakas, sanoi hän, — kuka tietää, mikä tulee minkin kohtaloksi. Hän menetti muistinsa ja työkykynsä, mutta sydän säilytti tuntemisen ja kärsimisen lahjan.

— Nuo kovat, siunatut lahjat! Mutta kuulehan, kyllä sentään panemme pitkäksemme.

— Onhan sinulla valtakirjani, sanoi mies äkkiä. — Saattaisihan jostakin syystä käydä välttämättömäksi myydä huvila... Ja sitten: olethan suonut anteeksi, että pyysin sinua tulemaan.

— Mutta Heinz...

— Minulle tuli sellainen hirvittävä ikävä... Miten sinä pääsitkään perille? Junanmuutot ja sensellaiset näin pienten lasten kanssa. Mutta minulle oli tärkeää saada nähdä juuri pikkupoju. Isän täytyy sentään saada nähdä lapsensa... Kuinkahan sinä nyt selviydyt paluumatkalla...

Ihmiset olivat kaikkialla hyvät — no, olihan tietysti niitäkin, jotka säikähtivät riippumattojani — mutta yleensä minua autettiin, yksinpä kantajatkin pitelivät hellävaroen lapsukaisia.

Kunhan kaikki kävisi hyvin.

— Käy kyllä, onhan aina käynyt.

Sinä olet urhoollinen, Marianne. Minäkin olin niinkauan kuin aina kuljit vierelläni.

Älä koskaan päästä mielestäsi sitä, että olet kutsuttu soittamaan pyhää maan päälle — suo anteeksi, että taas toistan sitä.

— Minä kaipaan pyhää itseäni varten. Tahtoisin kauas pois vieraitten ihmisten luota. Teidän kanssanne tahtoisin olla, leikkiä lasteni luona, auttaa sinua kodin askareissa. Joskus pelkään, etten enää voi astua yleisön eteen. Käteni ovat kipeät, sieluni on kipeä.

— Sinä tiedät, mitä siihen sanon: että jokainen syntyminen tapahtuu kärsimyksellä. Jokaisen esiintymisen täytyy sisältää syntymisen.

— Kyllä, kyllä. Mutta onhan niitä, jotka pääsevät helpommalla. Esimerkiksi pitävät suosiosta. Minäkin pidin siitä joskus... Jos minä vain voisin tehdä muuta työtä ja säilyttää musiikin meitä itseämme varten. Kauas minä tahtoisin, meren äärelle, metsiin...

— Usko minua kerran: vain vähän aikaa viihtyisit metsissä. Muistatko, kun olimme olleet kaksi viikkoa vuoristossa: sinun piti päästä tuhatlukuisen yleisön eteen... Onhan taas niin onnellista odottaa sinua kotiin.

He vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin lasten hengitys. Sitten läiskähti jossain kauempana ovi, miehen askeleet tulivat käytävään ja hävisivät huoneeseen käytävän alkupäässä.

— Ainakin silloin tahdon olla kotona, kun Hannah syntyy.