Part 10

Ei mitään. Vain pieni, outo uni oli tunkenut kiilansa hänen onneensa. Mutta se meni pian.

Katariina Räikkä ja hänen ritarinsa viettivät onnellista elämää kaukana uudessa kodissaan seitsemän pitäjän takana.

Ja vuodet kuluivat.

Äiti istui yksin vanhassa kodissa, joka oli halpa ja matala sen rinnalla, missä tytär nyt oli valtiatar. Mutta vanhuksen elämään oli tullut iloa ja valoa, joka ikäänkuin korotti hänen kattoaan. Lapsenlapset tulivat sinne ja tuli lempeä Lauri ritari. Katariinakin oli kuin hymyilevä aamu, kun hän hoiteli pienokaisiaan. Oli se toki toista kuin silloin, jolloin hän tuhlaili hyväilyjään järjettömille luontokappaleille.

* * * * *

Olisi luullut laupeuden saavan kulkea oikeuden asemesta. Olisi luullut suuren tuomarin unohtaneen, että siellä kaukana valtateiden varsilla joskus erään äidin ja hänen tyttärensä välillä oli vallinnut outo suhde ilman toraa ja tappelua, mutta myöskin ilman lämpöä ja rauhaa.

Mutta suuri tuomari ei unohda mitään.

Eräänä aamuna saapui Lauri ritarin ylpeä rouva syntymäkotiinsa köyhällä hevosella ja köyhässä reessä. Ei ollut leiskuvia taljoja eikä ajajia petojen tai rosvojen varalta. Niinkuin kerjäläislapset lepäsivät ritarin perilliset reen liisteillä. Katariina rouva itse oli halpojen Mekkojen alle kätkenyt kalliisti päärmetyt pukimensa. Hänen kauneutensa oli kuin luonto ensimmäisen suuren hallayön jälkeen. Pakolaisena hän koputti äitinsä oveen.

Sota oli maassa.

* * * * *

Niin elivät siis äiti ja tytär taasen saman katon alla. Päivät kuluivat kuten kuluvat varhaisen syksyn sateiset päivät. Lapset toivat ilon pilkahdukset harmauteen. Heidän ilonsa loistossa hymyilivät molemmat äidit, se nuori, joka oli kuin punassaan hehkuva syys, ja se vanha, jonka hiuksissa oli härmää. He eivät nähneet aavetta, joka seisoi ja tuijotti heihin keskellä lasten leikkiä. He luulivat, että yksin suru Lauri ritarin menetyksestä ja maan vaiva valoivat myrkkyään heidän sydäntensä rauhaan. Sillä lailla kuitenkaan ei surra rakastettua miestä eikä menetettyä kotia. Siinä surussa ei ole myrkkyä.

Katariina rouva ei huomannut, miten kaikki tapahtui. Hänen silmänsä avautuivat eräänä iltana, kun koko onnettomuus jo oli tapahtunut.

Esivallan käsi oli aikoja sitten ulottunut tänne seitsemän pitäjänkin taakse ja seulonut tarkoituksiinsa kaiken kelpaavan miehisen voiman. Navettaan ja talliin jäi tuskin muuta kuin pääskysten pesät. Katariina rouva raatoi kuin halvin työläinen. Hänen lapsensa olivat vanhan äidin huostassa.

Eräänä iltana, kun Katariina oli lypsänyt lehmät ja ikävöiden lapsiaan tuli sisään, ei hän tavannut heitä heidän vuoteistaan. Kun hän eli alituisen pelon vallassa, että heillekin jotain tapahtuisi, säikähti hän ja riensi isoäidin huoneeseen. Siellä he kaikki olivat. Kaikki nukkuivat, vanhuskin.

Vanhus lepäsi keskellä ja lapset olivat hänen ympärillään kuin kananpoikaset emonsa turvissa. Hiipuvan hiilloksen valossa Katariina rouva näki tämän kaiken. Pieni Lauri oli kuin ilmetty isänsä. Äidin sydän paisui, kun hän ojensi käsivartensa häntä ottamaan.

Lapsi äännähti unissaan, tuskastui siitä, että häntä häirittiin, ja huusi täyttä kurkkua, kun äiti otti hänet syliinsä. Hän ei rauhoittunut ennenkuin mummon luona.

Kaikki lapset asettuivat vastakynteen, kun äiti heitä lähestyi. Kaikki tuskastuivat, kun hän houkutteli heitä pois, ja tarttuivat mummoon. Pienemmät itkivät, mutta vanhin, Katri, katsoi äitiinsä ynseästi eikä huolinut ruuasta, kun sitä tarjottiin hänelle.

Mikä lapsille oli tullut? Unissaanko he niskoittelivat? Katariina rouva tarttui heihin kovin käsin ja erotti heidät vanhuksen helmoista.

Vanhus sai kuulla kovia sanoja.

Mutta tällä kaikella ei Katariina rouva parantanut asiaansa. Hiljaisessa illassa, kun metsät huokasivat nukkuvan kylän ympärillä ja tuuli lakaisi kellastuneita vainioita, luki Katariina Räikkä lakia äidilleen ja tyttärelleen. Muut olivat pieniä eivätkä ymmärtäneet. Eivätkä hänen sanojaan ymmärtäneet isoäiti ja tyttärentytärkään. Selkeä Katariina rouva puhui sekavasti. Se vain kävi selville, että hän oli suuttunut vanhukselle.

Mutta vanhus oli opettanut lapset lukemaan ja hän oli kertonut heille kauniita satuja. Siten hän oli syöpynyt heidän sydämiinsä.

Katariina rouva tuijotti pimeään, ajatteli miestään, joka ehkä oli kuollut ja ajatteli lapsiaan, jotka olivat häneltä ryöstetyt. Kuka oli ryöstänyt lapset? Kuka muu kuin se, joka oli soimaavalla hellyydellä täyttänyt koko hänen lapsuutensa — hänen äitinsä!

Tunne, kirpeä kuin suolarae kiersi Katariina rouvan rinnassa. Hän tunsi, että vielä oli aikaa, vielä hän saattoi pelastaa lapset itselleen. Hänen täytyi erottaa heidät isoäidistä, toimittaa äiti pois tieltä, mutta miten?

Sota tuli hänen avukseen.

Eräänä iltana, kun hän vasta jäätynyttä maakamaraa pitkin kiskoi kotiin halkoja vuoden vanhalla varsalla, näki hän taivaan rannan olevan tulessa.

Vihollinen! ajatteli hän. Ja hänen selkeä päänsä järjesti kaikki siitä johtuvat seikat sillä nopeudella, minkä hengenvaara tuo myötänsä. Äkkiä selveni hänelle myöskin asia, joka oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa.

Nyt se on pakosta! ajatteli hän. Ja hän lausui ajatuksen ääneen ikäänkuin lyödäkseen sen lukkoon. Nyt se on pakosta! Hän käänsi kuormansa nurin, paiskautui liisteille ja sivalsi kitukasvuista hevosta selkään.

Kotiportilla tapasi hän nuoren pojan, jonka kummina hän tyttönä oli ollut. Tämä Pekka toimitti, että yksi vaimo oli tullut kirkonkylästä. Ja kirkko oli jo poltettu... Ja kylä jo palaa. Ja rovasti oli lähettänyt sanan, että pitää paeta saariin. Ja lukkarin olivat ruoskineet, kun hän tahtoi ottaa pois kirjoja.

Nyt se on pakosta! sanoi Katariina rouva itselleen hampaittensa välitse, kun hän astui sisään ovesta, ja hän oli päättäväisyydessään ikäänkuin kasvanut, niin että hänen päänsä tuntui tapailevan orsia.

Mummo, joka ennenkin oli ollut sodan jaloissa, oli jo ryhtynyt toimeen. Hän oli lasten kanssa koonnut säkkiin leipää, vaatteita ja työkaluja. Säkki seisoi oven edessä. Lapsetkin olivat valmiina. Mummo oli pukenut heidän ylleen kaikki riekaleet mitä talossa oli. Hänen omista pukimistaan saattoi nähdä, että hänkin aikoi mukaan. Katariina rouva kasvoi entistä korkeammaksi, kun hän sanoi:

— Luuletteko meidän kaikkien mahtuvan? Mikäs teidän on täällä kotonanne. Ei kukaan rupea tekemään pahaa vanhalle ihmiselle.

Vanhus päästi käsistään pussin, johon hän oli sullomassa nauriita. Hän ymmärsi, että tytär oli oikeassa, ja tämän ymmärtäessään hän äkkiä lyyhistyi, ikäänkuin vanhuus, siihen asti tuntematon, sillä hetkellä olisi taittanut hänet. Hän oli tottunut alistumaan ja alistui.

Mutta lapset eivät tahtoneet ymmärtää tätä. He tarrautuivat kiinni mummoon, eikä äiti saanut heidän itkuaan lakkaamaan.

Oli kiire. Aittojen solista loimotti tulipalojen kajastus. Katariina rouva juoksi edestakaisin pihapolkuja, varsa vapisi ja tempoi. Katri, suuri tyttö, riisui yhtäkkiä matkavaatteet yltään, meni pirttiin ja istuutui, pitäen kiinni tuolin laidoista.

Äiti rukoili hänen edessään, nimittäen häntä kaikilla rakkauden hyväilysanoilla. Hän uhkasi, hän löi. Keskellä vaaraa syntyi äidin ja tyttären välillä kilpajuoksu talon pihamaalla. Mutta kapeasta ranteesta kuljettaessaan mykistynyttä tytärtään, tuli äidille mieleen, että nyt tapahtui jotakin, jonka hän oli kutsunut esiin jollakin teolla kauan sitten. Hän ymmärsi myöskin, että vielä oli aikaa sovittaa jotakin. Vielä oli vanhus tuossa, vielä saattoi hänet ottaa mukaan ja lähteä yhdessä. Vanhus tunsi lisäksi tietkin Pakosaareen paremmin kuin hän Katariina rouva.

Jollei äiti sillä hetkellä olisi vetänyt esiin raamattua ja pyytänyt tytärtä viemään sen mukaan! Miksi hän sen tekikin? Pahemmin ei hän olisi voinut ärsyttää. Katariina rouva jähmettyi. Aivan kuten ennen lapsena, kun äiti oli kerjännyt häneltä hellyyttä. Vanhassa raamatussa oli muistoja vanhoilta ajoilta. Se torui samalla tavalla kuin äiti ennen. Katariinan päätös oli kypsä.

— Varsa ei jaksa, sanoi hän ja alkoi komentaa lapsia rekeen.

Siinä täytyi käyttää koko käsivoimansa. Nuori Katri ei hiiskunut, vaikka hänen ranteisiinsa koski, ikäänkuin ne olisivat katkenneet. Ja yhä ärsytti vanha vaimo tytärtään ojentamalla kirjaansa. Pitäköön itse, hän, Katariina ei sitä kaipaa! Ja vielä enemmän hän häntä ärsytti lempeydellään ja avuttomuudellaan. Katariina rouvan mieleen juolahti, niiden pienten kipunoiden tavalla, jotka tuulen mukana tulivat taloon palavasta kylästä, muistot elämän toisesta päästä. He olivat kerran Laurin kanssa ajaessaan jäällä heittäneet koiran susille. Se oli ollut pakosta.

— Pitäkää te vain, sanoi hän äidilleen. — Tulette perässä. Tai kukaties me tulemme takaisin.

Vanhus pisti silloin kirjan kuormaan. Häneltä meni niin pitkä aika sijoittaakseen sen varmasti, ettei hän ehtinyt ojentaa tyttärelleen kättä jäähyväisiksi. Pelästyen pyssynpauketta kylältä läksi varsa liikkeelle ja kuorma solui aitan ja tuparakennuksen solasta pellolle.

Se kulki vaivalloisesti. Katariina rouva astui rinnalla, pidellen kiinni reestä ojien kohdalla. Oli kuin hän olisi kuljettanut vinkuvaa porsaslaumaa. Hän ei enää kieltänyt lapsia itkemästä. Hän ei katsonut taakseen.

Metsän laidassa tähystelivät kyläläiset kuinka heidän kotinsa liekkeinä nousivat ilmaan. He lähestyivät Katariina rouvaa, ja kysyivät häneltä jotakin neuvoa. Hän kävi varsaa kiinni suitsista eikä vastannut. Jossakin ulvoi koira.

Heinäsuovalla, metsäniityn laidassa he pysähtyivät.

Katariina rouva tunsi tienoon, hän oli itse ollut täällä panemassa heiniä korjuuseen. Ei kuulunut enää ääniä kylältä. Tähdet olivat pakolaisten pään päällä. Saattoi hiukan hengähtää ja antaa lapsille ruokaa. Eväspussi oli siinä isoäidin käsien jäljeltä. Hevonenkin oli nääntynyt.

Katri ei ottanut leipää. Hän heitti jumalanviljan kauas luotaan ja värjötti paikallaan yhä yltyvässä pakkasessa. Hän ei ottanut vastaan äidin lämmittävää hyväilyä. Kypsän päätöksen itsepintaisuudella kärsi lapsi nälkää ja vilua. Äiti sai arvata mitä tämä merkitsi.

Istuen poikiensa rinnalla heinissä äiti vihdoin ymmärsi mitä oli tapahtunut.

— Ota lapseni leipää, pyysi hän ja hän puhui lyhyesti senvuoksi, että hänen hätänsä oli niin suuri. — Kun äiti on saanut teidät saareen, niin äiti noutaa muorin.

Äiti seisoi hänen edessään kuin kerjäläinen.

— Minä en tahdo saareen, sanoi pieni Katri.

— Vihollinen on kylässä, kuulitko lapsi. Huomenna äiti lähtee noutamaan muoria.

— Ja eikö vihollinen ole huomiseksi tappanut muoria?

— Ei vihollinen tee pahaa vanhoille ihmisille.

— Mutta minun äitini tekee!

Tytär lausui nämä sanat vilusta sinettynein huulin ja ne sattuivat äitiin kuin sinisestä teräksestä taottu ase. Hän tiesi korjaavansa mitä lapsuudessa oli kylvänyt ja mitä ehkä kaukaiset äidit ja tyttäret hänen suvussaan olivat kylväneet ja niittäneet, vuoronperään, vuosisatojen kuluessa. Saattaako kukaan olla niin armoton kuin lapsi, jonka suun kautta puhuvat sukupolvet? Mitä auttoi äidin vakuuttaa, ettei muori olisi mahtunut mukaan — hän ei itsekään uskonut sanoihinsa, vielä vähemmin lapset. Vilu joka tähtiyössä pisteli pakolaisten jäsenissä, ei ollut niin väkevä kuin vilu heidän sydämissään. Äiti sai pojat jalkeille ja hyppelemään lämpimäkseen, tytär tahtoi nähdä vilua, hän väisti, kun äiti lähestyi häntä hieroakseen häntä lämpöiseksi.

— Antakaa olla!

Katariina Räikkä tunsi kummittelijat, joita hänelle näytettiin. Noin oli hänen äitinsä kerran pyytänyt ainoan lapsensa kättä, painaakseen sen poskeaan vasten. Katariina oli ollut jääkylmä, niinkuin nyt tyttö tuossa.

— Ole kiltti, Katri, ja hyppele poikien mukana, puhui äiti edessään jurottavalle tyttärelle. — Huomenna äiti menee ja noutaa muorin. Te saatte jäädä saareen siksi aikaa. No, kun äiti sanoo, niin äiti menee.

He kulkivat läpi metsän ja tulivat järvelle. Jää saattoi olla parin kolmen vuorokauden vanha. Sarastavassa aamunkoitteessa näkyivät pahaaennustavat mustat vesikuplat kuin äärettömien vesieläjien silmät, hauraan jään alta. Pakolaiset seisahtuivat rannalle ja tarkastelivat, mikä kohta olisi luotettavin. Ehkäpä tässä onkin kaiken heidän kamppailunsa hauta. Äiti ajatteli, että tekisi hyvää saada nukkua. Hän ryhtyi kuitenkin poikain kanssa kaatamaan nuoria puita matkaan.

Tällaisen jään hän kerran oli nähnyt unissaan, häidensä edellisenä yönä. Tuon unen muisto vuoli nyt haavaa hänen sieluunsa aivan niinkuin hän itse vuoli puiden runkoon. Ensi keväänä eivät nämä puut enää tee lehteä ja kukkaa — kuka heistä, Katariina Räikän ja Lauri ritarin perheestä näkee ensi kevään?

Katri seisoi reen tykönä, ojenteli hevoselle heiniä ja silitti sen takkuista kylkeä. Eläimelle hänellä oli hellyyttä.

Pakosaari alkoi valkoisena täplänä näkyä pettävän jään keskeltä. Kuka heistä sinnekään pääsee. Ja miten käynee huomenna, pakkanen tuntui olevan lauhtumaan päin.

— Ihanko totta muori huomenna tulee? virkkoi tyttö yhtäkkiä hevosen luota, ikäänkuin hän olisi arvannut äidin ajatukset.

Äiti vakuutti huomenna lähtevänsä häntä noutamaan. Ja niin he seipäineen menivät huojuvalle iljangolle, jonka kalvo näytti heille heidän hahmojensa kuvat. He liukuivat etäälle toisistaan, jotta paino pysyisi niin pienenä kuin suinkin. Kukin veti tai tyrkkäsi pientä erää tavaroista. Äiti ajoi hevosta ja seurasi silmillään lastensa askelia. Tuskin he tunsivat vaaraa, poikia hurmasi kulku viettelevää kuvastinta pitkin, tytär liikkui mietteissään. Hänkin oli kuitenkin tyyntynyt. Kerran veden pahasti poreillessa askelten alla, hän totteli äitiä, paneutui pitkäkseen ja ryömi, niinkuin muutkin yli vaarallisen kohdan. Iltahämärän langetessa he saavuttivat vanhan pakopirtin. Viime tingassa se tapahtui, ilma oli jo suojan puolella ja nuorista koivuista majan turvekatolla putoili sulavaa lunta. Ketun jälkien pohjalla majan takana oli selvä vesi. Kuin ihmeen kautta oli pakolaisperhe päässyt jään poikki. Huomenna ei se enää kannattaisi lintuakaan.

Huomenna oli äiti luvannut lähteä noutamaan muoria.

Raivatessaan luhistunutta hätäasuntoa, haki Katariina Räikkä tuontuostakin tyttären katsetta. Hän luki sen kylmästä kiillosta, ettei pieni Katri aikonut tinkiä vaatimuksestaan. Tavarat, jotka purettiin kuormasta, toivat elävästi silmien eteen isoäidin ja kun suuri vanha kirja vieri maahan säkkien välistä, niin tuntui siltä kuin hylätyn vanhuksen kädet olisivat tarttuneet siihen ja kantaneet sen turvekaton alle. Katariina Räikkä ei saattanut olla tuntematta, että samalla hetkellä, jolloin kirja seurasi perhettä sen sotakotiin, sinne myöskin tuli vanhan äidin henki. Kirja ei tullut tähän piilopirttiin ensi kertaa.

Katariina Räikkä kyykötti yötä savuttavien märkien puiden ääressä, ylläpitääkseen liedellä tulta. Lapset nukkuivat matkasta uupuneina, kylki kyljessä lavitsalla ja hevonen oli oikaissut pitkäkseen sekin. Ympärillä hengitti loputon salo ja sulava lumi pisaroi helisten puista maahan. Täytyi pitää ovea auki, jottei tukahtuisi savuun. Ettei yhtäkaikki ollut pidetty kunnossa tätä piilopirttiä, olisihan tullut tietää, että sota aina on mukana siellä missä ihmisiä elää.

Mikä piru häneen taasen menikin, kun hän jätti äitinsä vainolaisten keskelle. Jos muori nyt olisi ollut täällä, niin ei tämä yksinäisyys olisi painanut näin armottomasti. Märät pölkyt sihisivät, pusertaen soluistaan pihkaista vettä ja sammuttaen liekin. Noin sitä ihmisestäkin pusertuu pahuutta, joka tukahuttaa rakkauden. Herra Jumala, pitihän hän muorista, oli aina pitänyt — ja kuitenkin oli ynseys aina tukahuttanut hänen rakkautensa juuri sillä hetkellä, jolloin sitä olisi ollut tilaisuus osoittaa vanhukselle. Hän muisteli koiraa, jonka hän oli paiskannut susille. Se oli vapissut ja joka sen jäsen oli temponut vastaan ja rukoillut. Hän näki vanhuksen toimeliaana tavaroitten ääressä ja kuinka hän sitten lyyskähti kokoon. Ja kuitenkin hän heti alistui ja oli valmis luovuttamaan pakeneville raamattunsa. Hänelle se oli tarpeellisin kaikesta — tyttärelle, Katariinalle ei se ollut koskaan käynyt tarpeelliseksi.

Tänä yönä se kuitenkin oudosti ilmoitti olemassaolonsa. Hän olikin kaiken iltaa tuntenut, että jotain peloittavaa oli läsnä. Nyt hän ymmärsi, etteivät metsän pedot eivätkä vainolaiset olleet aiheuttaneet tuota pelkoa, vaan vanha kirja, jonka kanteen oli kirjoitettu ihmisten nimiä, syntymä- ja kuolinpäiviä. Viimeisinä olivat kirjankannessa hänen omien lastensa nimet sekä niiden synnyinpäivät ja -vuodet — kuolinpäivät olivat vastaiseksi merkityt johonkin tietymättömään paikkaan, Herran kirjaan, mistä ei mitään unohdettu.

Ei mitään! Hikeä ja verta vuotain tilitettiin kerran kaikki.

Kuolinpäivät ehkeivät heiltä olleet kaukana. Ensinnä on kai edessä tauti ja kun sula hävittää sillat saaren ympäriltä, niin seuraa nälkä. Huomenna nostaa Katri äitinsä puoleen kylmän katseen joka vaatii, että äiti täyttäisi lupauksensa.

Niin kuluivat yön tunnit vettä vuotavan, savuttavan ja sammuilevan hätä-lieden ääressä.

Aamulla tuli äiti rantaan ja iski seipään jäähän.

— Tahtooko Katri, että äiti todella lähtee? kysyi hän.

Tyttönen tuijotti selälle ikäänkuin siellä olisi seisonut joku, joka häntä kutsui. Hän vastasi:

— Ei. Mutta minä lähden.

Äiti vavahti. Hän tiesi, että tytär voi panna uhkauksensa täytäntöön. Hän tunsi hänessä liiankin hyvin oman henkensä. Vastauksen asemesta iski hän uudelleen seipään jäähän.

— Kyllä se minut kannattaa! sanoi lapsi itsepintaisesti.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti häntä pois. Hänen teki yhtaikaa mieli piiskata häntä ja itkeä.

Järvi alkoi kiusotella pakolaisia. Se vuoroin aukeni, vuoroin jäätyi. Pojat virittivät ansoja ja kuluttivat päivänsä reippaissa metsänkävijän askareissa. Äiti ja tytär seurasivat järven eleitä. Se tuntui ilkkuvan heidän hätäänsä. Myöhäinen katumus ei maksanut paljon.

* * * * *

Lauri ritarin ja Katariina rouvan perhe eli nyt pakolaisen kovaa elämää. Pajunkuoret eivät pitäneet hevosta hengissä eikä riistaa enää riittänyt ihmisille. Kunhan pakkanen olisi tehnyt sillan edes likeisimpään saareen. Mutta leutoa riitti ikäänkuin kevät olisi ollut tulossa.

Eräänä päivänä — he eivät enää tietäneet sen päivän nimeä, sillä he olivat seonneet viikonpäivistä — kuului huuto vastarannalta. Ihmisääni! Jos susi olisi ulvahtanut majan edessä ei se olisi voinut näin säikähdyttää. Joko vihollinen oli tullut tännekin? Oliko se saanut tiedon heidän pakopaikastaan? Ihminen kulki pitkin rantaa. Saaresta seurattiin tätä pelossa ja toivossa. Kun ihminen oli päässyt sille kohdalle mannermaasta, mistä etäisyys saareen oli pienin, pani hän käden torveksi suunsa eteen ja huusi:

— Hoi! Minä olen Pekka. Vieläkö te elätte?

Pekka oli Katariina rouvan ristilapsi, Katrin leikkitoveri. Hän tuskin saattoi aavistaa minkä ilon hänen äänensä metsäläisissä herätti.

— Eletään, huusivat pojat. — Tuletko tänne?

— Jää ei kannata. Tulen, jahka jäätyy.

— Vieläkö vihollinen on siellä?

— Meni jo. Poltti, ryösti, tappoi.

Katri kiersi nyt kätensä kupiksi suun eteen ja huusi koko voimallaan:

— Elääkö muori?

Ei tahtonut saada selkoa Pekan vastauksesta. Vihdoin viimein ymmärrettiin, että hän oli hävinnyt. Ei tiedetty, oliko hän elossa vaiko kuolleena.

Silloin ei Katri enää punninnut puoleen tai toiseen, vaan hyppäsi jäälle ja liukui pois kuin luistimilla. Hän ei kuunnellut huutoja rannalta, eivät mitkään rukoukset auttaneet. Vaarallinen retki tuntui häntä vain viehättävän. Yhtäkkiä risahti jää, tyttö upposi kainalojaan myöten, vain pää oli veden yläpuolella.

Hänen vanhin veljensä syöksyi perässä, hän juoksi, hän ryömi, hän ui. Ja toi onnellisesti sisaren rantaan.

Katri lepäsi kuumana sairasvuoteella, hourien elämän ja kuoleman rajoilla. Huonosti olisi heidän kaikkien käynyt, jolleivät Lauri ritarin pojat olisi olleet reippaita ja neuvokkaita. Kun kaivattu pakkanen teki sillat saariin ja mantereelle, ulottivat he retkensä uusille metsästysalueille. Nauru helähti majalle asti, kun he satimestaan tapasivat irvistävän ketun tai lihavan metson. Majassa ei helähdellyt nauru. Äiti ja tytär hourivat siellä alituisesti samasta asiasta, jota ei enää voinut auttaa.

Kerran suurella pyryllä tapasivat lapset vastarannalla Pekan. Pekka toi lekkerissä maitoa ja kontissa leipää. Hän toi myöskin uutisia, mutta ne eivät olleet hyviä: vihollinen oli palannut ja kierteli näillä seuduilla. Paras oli olla tekemättä jälkiä. Sentähden hän oli tullut pyryllä. Hän tiesi leikkitovereilleen sanoa, mikä viikonpäivä oli, sekä myöskin, että ylihuomenna oli jouluaatto. Niin, tottakin: äitihän pani taskuun kynttilän. Ja lähetti paljon terveisiä. Vanhasta muorista ei yhäkään ollut kuulunut mitään. Seuraavalla suurella pyryllä lupasi Pekka taasen tulla.

Pojat palasivat yli jään, tuuli puhalsi umpeen jäljet ja uutiset saapuivat pakopirtille.

Jouluaatto. Katariina Räikkä piteli kynttilää käsissään ja mieleen tulvivat muistot iloisista jouluaatoista suurissa lämpöisissä saleissa oluen ja puuron ääressä. Myöskin lapsuuttaan hän muisti, jolloin raamattu oli tuotu pöydän päähän ja vaari oli lukenut siitä juhlallisella äänellä. Katrinkin katse suuntautui kynttilään. Ylihuomenna se sytytettäisiin — missä oli muori? Kuka sytyttäisi hänelle kynttilän? Kyynel pisaroi tytön silmästä karkealle päänalaiselle, mutta hän ei mitään sanonut, hän oli tautinsa aikana käynyt niin hiljaiseksi.

* * * * *

Heti joulun jälkeen oli suuri pyryilma ja uskollinen Pekka piti lupauksensa. Hän toi kontissaan maitoa ja rieskaa ja uuden kynttilän. Mutta kaikkein parhaat tuliaiset olivat elävä kana ja kukko. Kukkohan nyt saattoi ilmoittaa aamun. Tämän jälkeen piilomajassa alkoikin kuin uusi elämä. Oli kevätpuolta ja Katri hiihteli jo veljiensä kanssa.

Eräänä kylmänä kirkkaana aamuna sattui hän olemaan liikkeellä yksinään suksilla. Hän tunsi ensi kerran pitkästä aikaa iloa mielessään eikä muistanut, ettei mannermaan puolelle pitänyt tehdä jälkiä. Suksi luisti lumen pinnalla, jota aurinko oli lämmittänyt. Olisi pitänyt palata kiskomaan pettua äidin avuksi. Mutta vielä hetkisen hän hiihtää.

Pekkako siellä olikin vastarannalla? Joko hän nyt uskalsi tulla kirkkaalla säällä? Tietäisiköhän hän jo jotakin muorista? Hän seisoi rannalla, mutta ei puhunut sanaakaan. Eikö se ollutkaan Pekka? Katri seisahtui hänkin. Miksei poika huuda niinkuin tavallisesti? Se ei ole Pekka. Hänen takanaan on hevonen. Hän nousee hevosen selkään ja lähtee jäälle vastaan. Se on vihollinen!

Katariina Räikän tyttären koko olento vavahti. Mitä tehdä? Jos hän palaa kotiin, niin sotamies seuraa häntä ja tuhoaa heidät kaikki. Jos heitä on monta, niin he muutenkin löytävät sinne. Häntä onnetonta! Kun saisi jään rikki ja voisi tunkeutua sen alle. Mutta nyt se on paksua. Häntä onnetonta. Olisikohan mahdollista, että tuo mies armahtaisi häntä, jos hän oikein rukoilisi. Mutta eiväthän ne armahtaneet vanhojakaan ihmisiä. Yhdentekevää, mihin päin hän menee. Puukko — hänellä ei ole edes puukkoa matkassaan! Kotiin hän sittenkin kääntyy, kävi miten kävi.

Hiihtäessään henkensä edestä hän kesken ohimojensa tykinnän kuuli miten töminä lumessa läheni. Jo kuului hevosen huohotus. Hän väisti syrjään ja kohotti suksisauvaansa. Hän löi miestä, joka taipui hänen puoleensa. Hän iski koko voimallaan ja hiihti yhä pakoon. Mies hyppäsi hevosen selästä ja kiersi aseen hänen kädestään. Hän tunsi hänen kuuman hengityksensä kasvoillaan. He kaatuivat lumeen.

* * * * *

Työntäessään pettukuormaa ylös rantatörmästä kuuli äiti hätähuudon. Se oli hänen lapsensa ääni. Pian näki hän jäljet, jotka veivät jäälle. Hän juoksi majalle ja sai alleen sukset. Lähellä rantaa kiiti ratsu. Sotamies piteli Katria satulassaan. Tyttö tempoi ja taisteli. Äiti vastasi hänen huutoihinsa kuin kaiku. Hän huusi ja hän hiihti. Siinä paikassa missä vainolainen oli kohdannut tytön, näkyi lumikenttä tallattuna laajalla alalla. Tuossa oli pieni musta täplä: Katrin lakki. Äiti huusi ja hiihti. Tyttö riippui miehen olalla kuin tapettu eläin. Hevonen laukkasi jo jäältä vastarannalle. Vielä kerran parahti tyttö. Sitten hiljeni. Ratsastaja saaliineen hävisi metsän peittoon.

* * * * *