Part 11

Kun Katariina Räikkä pitkien aikojen jälkeen alkoi päästä tajuntaan, kuuli hän puhuttavan pääsiäisestä. Pekka oli käymässä ja ojensi hänelle rieskaa ja olutta. Hän selitti tulleensa toivottamaan hyvää pääsiäistä. Katariina muisti vaimot, jotka olivat tulleet haudalle ja nähneet enkelin. Hän muisti pitkät saarnat Laurin rinnalla kirkossa. Hän katseli laihtuneita, ryppyisiä käsiään. Hän tapasi kaulaltaan ohentuneen harmaan palmikon.

Oliko hän näin vanha ihminen? Mutta olikin tapahtunut paljon. Mitä kaikkia olikaan tapahtunut?

Katri...!

Nyt hän muisti kaikki.

Kun hän sitten surunsa pimeydestä avasi silmänsä, sattuivat hänen korvaansa poikien iloiset äänet majan ulkopuolella. He kuuluivat puhuvan siitä, että pian saattoi jättää piilopirtin ja palata kotiin. Pekka vakuutti, että vaara oli jo ohi. Ovi oli jäänyt raolle ja aurinko paistoi majaan. Kukko lauloi. Jääpuikoista katossa tippui vettä. Oli kevät. Oli pääsiäinen.

Vanha Katariina kokosi voimansa ja nousi istumaan. Hän ponnisti jaloilleen ja seisoi auringonpaisteessa. Suloisesti se lämmitti kasvoja, kaulaa, käsiä, jalkoja — että hänelle, syntiselle raukalle, suotiinkin tällainen onni! Hänestä tuntui, että hän pitkien aikojen jälkeen oikeastaan oli päässyt tähän lattialle jotakin erityistä tarkoitusta varten.

Raamattu! Tuolla se oli komerossaan. Mutta jaksaisiko hän sen nostaa? Siinä oli kannessa hänen lastensa ja omaistensa nimet. Siinä oli lehdillä heidän rukouksensa ahdistuksen hetkinä ja heidän kiitoksensa auringonpaisteessa. Katariina Räikkä pääsi pari askelta eteenpäin ja kurotti kätensä kirjaa kohden. Hän tiesi, että hän nyt ymmärtäisi kirjan. Paljon pitää ihmisen läpikäydä ennenkuin hän avautuu tälle kirjalle.

Vanha muori tiesi mitä hän pani pakolaisen mukaan, kun hän pani oman kirjansa. Se oli äitien kirja, ihmisen kirja. Kylvöjen ja niittojen kautta.

KUOLINSANOMIA MERELTÄ

Rakas sisareni Maria!

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Tervehdin sinua näillä sanoilla ja tekisipä mieleni lausua ne sekä tutuille että tuntemattomille siellä kotona. Tekisipä mieleni lausua ne kaikille ihmisille yli maapallon. Sillä nämä sanat ovat minulle nyt käyneet uusiksi ja tärkeiksi. Ennen ne olivat suuren runoteoksen kaunis lause, nyt ovat ne Jumalan elävää sanaa, sitä ainoaa, mikä parantaa ihmissielun. Niin on käynyt, rakas sisareni, että olen löytänyt Isäni, kaiken elämän alkulähteen, ja lepään nyt Hänen turvissaan ja saan joka päivä tuntea, miten henkeni kasvaa. Olen sairaalassa sen järkyttävän tapauksen jälkeen, joka käänsi elämäni purren. Mutta kuinka siunattu saattaakaan olla sairasvuode, kun tuntee, että ihmisten Isä siinä lastaan vaalii ja hoivaa. Miten onnellisena lausunkaan nyt sanoja »kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto». Sillä ne ovat minun sieluni sisin tunnustus, minun rippini ja rukoukseni. Ne sisältävät omantuntoni vaatimuksen ja tarpeen. Ne ovat se yksinkertainen ja selvä välikirja, mikä ihmisen on tehtävä, jos hän haluaa elää rehellistä inhimillistä elämää ja kuolla kunnialla. Kunnia kuuluu Jumalalle korkeudessa, rauha on se kaste, jota maa janoaa, ja hyvä tahto antaa ihmissydämelle elämisen ja kuolemisen pohjan. Näinä aikoina, jolloin kokemus on näyttänyt mihin ihmiskunta joutuu loukatessaan joulun sanomaa — miten vakuuttavana soikaan enkelintervehdys sairaille sydämille.

Toivon, että te niinkuin aina ennenkin olette joulun edellisenä pyhänä käyneet kirkolla ja saaneet postin. Sinä olet jumalanpalveluksen jälkeen käynyt sakastissa ja rovasti on, kuulumisia kysellen ja joulurauhaa toivottaen, antanut käteesi meidän kylän »Merimiehen ystävät». Te olette myöskin käyneet postissa ja saaneet kirjeeni, jonka kuoresta olette lukeneet sanat: »Avattava jouluaattona.» Etkä sinä ole avannut kirjettäni, mutta sensijaan olet avannut lehden ja ensinnä ovat silmäsi etsineet kuolinsanomia mereltä. Olet nähnyt Virginian haaksirikon ja sydämesi on jähmettynyt etkä ole voinut käsittää, mistä kirjeeni tulee, sillä olet tietenkin luullut minun hukkuneen. Tuskin olet malttanut odottaa jouluaaton tuloa, sydämessäsi on ollut vuoroin toivo, vuoroin epätoivo. Mutta niin on sitten tullut pyhä ilta, te tulette saunasta ja asetutte vanhoille tutuille paikoille, vaari ja raamattu pöydän päähän. Te olette puhtaissa vaatteissa ja saunantuoksu sekaantuu kuusen hajuun ja lapset sytyttävät kynttilät. Nyt kaikuu »Enkeli taivaan». Silloin et enää malta odottaa, vaan avaat kirjeeni.

Niin, minä elän. Olin mukana Virginian haaksirikossa ja jotakin minusta siellä kuoli: vihani. Mutta minun sieluni elää. Tätä te viime vuosina rukoilitte äiti-vainajan kanssa. Ja nyt on rukouksenne kuultu. Te olitte niin hartaasti toivoneet minusta Jumalan sanan julistajaa maan päälle, ja sitten tuli se tapaus, joka vei minulta uskon, vei minulta toivon ja täytti olentoni yhdellä ainoalla kuumalla tunteella: vihalla. Mies, jota olin pitänyt uskottuna ja ystävänä, minut petti, mustasi nimeni, rikkoi välini morsiameni kanssa. Minä jätin, niinkuin te tiedätte, kaikki ja läksin hyvästiä sanomatta. Tiesin kyllä, että tämä joudutti äitini kuolemaa, niin sairas kuin hän oli, mutta en jaksanut jäädä kotiin, en jaksanut nähdä ihmisiä, en jaksanut nähdä tyttöä enkä kavaltajaa. Viha täytti minut kokonaan.

Tätä oli kestänyt toista vuotta, vihani ei ollut sammunut, koska se tuontuostakin oli saanut lisää polttoainetta. Olin saanut kuulla, että he olivat menneet naimisiin, ja sain kuulla senkin, että heille oli syntynyt lapsi. Kuinka monta kertaa aioinkaan sammuttaa polttoni meressä. Mutta jokin pidätti minua.

Sitten eräänä sateisena syyspäivänä näen Hampurin merimieshuoneen hallissa miehen, jonka erotan kaikkien muiden joukosta. Hän oli kerran minulle rakkain ystävistä ja on nyt vihatuin ihmisten joukossa enkä hänestä milloinkaan erehdy. Hetkisen mietin, enkö heti pistäisi tikaria hänen selkäänsä — hän seisoi kuin sitä varten siinä, kopeloiden jotakin laukkua. Ja minä olin viime aikoina aina pitänyt veistä matkassani ikäänkuin häntä varten. Jokin pidätti minut kuitenkin. Pidin häntä silmällä ja näen kummakseni, että hän kantaa tavaroitaan Virginiaan, joka kappalelastissa oli matkalla Espanjaan. En tiedä iloitsinko vai raivosinko. Mikä sitten nyt on, eikö nuori pari ole onnellinen, koska aviomies näkyy olevan yksin? Mitä hakee hän täältä? Vai minuako varten hän on tänne lähetetty, sitä varten, että kerrankin saisin tehdä selvää? Vihani leimusi riemussa: hän ei koskaan astu Virginian palkeilta, ei koskaan saa minun kavala rakastettuni itkeä hänen haudallaan!

Hän näkyi säikähtävän minua ja haki hakemistaan tilaisuutta selittelyyn. Minä annoin hänen kitua, poltin häntä etäältä vihani lieskalla ja hioin tikariani. Tai ehkä syöksen hänet yli syrjän, kerran, juuri kun hän seisoo ajatuksissaan ja muistelee vaimoa ja lasta.

Näin kuluivat päivät.

Sitten tuli myrsky-yö. Tuli se hetki, jolloin turvaudutaan pelastusveneisiin. En voi sanoa, että oikeastaan pelkäsin kuolemaa tai hain pelastusta. Jouduin veneeseen tietämättäni. Pääni oli ihmeen selkeä, en ajatellut mitään juhlallisia, haudantakaisia asioita, joilla valmistaudutaan kuolemaan. Ajattelin, eikö olisi voitu jotain tehdä aluksemme pelastamiseksi. Veneemme oli täpötäynnä, oli vaikeaa päästä irti laivasta. Aallot olivat hirvittävän korkeat ja pärske ajautui kasvoihin. Yhtäkkiä kuulen ylhäältä äänen: lapsuuden ystävä, auta! Eikö siellä ole tilaa? Katsoin ympärilleni: mahdotonta. Silloin puhui ääni: Minulla on kotona vaimo ja lapsi!

Vaimo — se nainen, jota minä kerran rakastin! Ja hänen lapsensa.

Oli kuin miekka olisi lävistänyt sieluni. Heitin hengissä tikarin, jota niin kauan olin hionut petturia varten, luotani. Tunsin Jumalan läsnäoloa sielussani, tiesin mitä minun oli tehtävä. En ollut yksin antanut hänelle anteeksi, vaan halusin antaa henkeni hänen edestään. Autuus virtasi sieluuni ja täytti sen. Ilman pelkoa ja epäilystä nousin paikaltani, huusin että he ottaisivat hänet siihen ja syöksyin mereen.

Vaistomaisesti taistelin kuitenkin pysyäkseni vedenpinnalla. Meitä oli siinä useita, laiva upposi uppoamistaan. En tiedä miten kauan siinä ajelehdin. Tulin tajuntaan laivassa, joka oli tuntematon. Tuntematon oli myöskin miehistö. Vasta vähitellen minulle selveni mitä oli tapahtunut. Vasta vähitellen tulin myös vakuutetuksi siitä, että mielenmuutoksenikin oli todellisuutta eikä kuviteltua unta.

Ja siitä asti on jokainen hetki ollut minulle kuin joulua — milloin se hetki, jolloin vaari asettuu raamattunsa kanssa pöydän päähän ja kynttiläin tuoksu sekaantuu kuusenneulain lemuun, milloin se hetki joulukirkossa, kun noustaan ja veisataan jouluvirsi, milloin joku toinen hetki lapsuuden siunatun juhlan hetkistä. Mutta ei milloinkaan ole joulu lähestynyt minua niin täyteläisenä kuin tänä vuonna.

Ja nyt on rukoukseni vain, että veljieni sairaat sielut avautuisivat Isämme armolle, että ihmiset omaksuisivat enkelitervehdyksen sisällön. Ah, niin rauhaa vailla on maa, niin vihankylläinen on ihmisen sydän ja Jumalaa vailla hän harhaa ja näivettyy. Oi Sinä ihmisten Isä, elämä käy suurilla laineilla meidän ympärillämme, myrsky on — auta meitä kaikkia, ettemme huku!

En jaksa enempää. Jumalan haltuun.

Veljesi Martti.

Pyhän Annan sairaalassa joulukuun 2 p:nä.

LIONARDO JA CHOPIN

Minulla on ystävätär, vanha neiti, yksi niitä monia, jotka eivät ole menestyneet tässä maailmassa. Hänellä on muistonsa toivorikkaasta nuoruudesta, rakkaudesta ja ulkomaanmatkoista. Nyt viettää hän köyhiä päiviä halvassa huoneessa ja menee joskus, tarkkaan punnitun ajan perästä, yhä harvenevien ystäviensä luo, syödäkseen ravitsevan aterian. Hyvin harvoin, jotta hän säilyttäisi viimeisen kalleutensa: riippumattomuuden. Hänen muut kalleutensa ovat vuosien kuluessa saaneet vaeltaa panttilaitokseen.

Konsertit ovat ainoa, josta ei hän vielä ole luopunut, nimittäin suuret, vakavat konsertit. Niiden vuoksi kannattaa olla muutaman päivän syömättä. Me voimme jokainen nähdä hänet lippumyymälän ovella pari minuuttia ennen myynnin alkamista ja niinikään odottaa hän konsertti-iltana jo eteisessä ovien avaamista. Hänellä ei ole numeroitua paikkaa, mutta hänellä on aikaa. Ja niin istuu hän kuin tornissaan vanha kirkkonaakka alituisesti samalla paikallaan, alituisesti samoissa moneen kertaan käännetyissä ja uusituissa vaatteissaan ja tarkkaa jokaista sisääntulijaa — ei niin paljon uteliaisuudesta kuin todetakseen, onko musiikin uskollinen seurakunta koolla, vai tuleeko juhlaan sellaisia, joilla ei ole juhlapukua.

Vanhalla ystävälläni on herkkä mieli. Hänen sekä onnekseen että onnettomuudekseen. Hän saattaa sairastua aidon taiteen kosketuksesta, päiväkausia maata kuin loveenlankeamisen jälkeen ja sitten elää oudon onnellisen terveyskauden. Hän saattaa myöskin sairastua valheellisesta taiteesta ja silloin käyttäytyä niin että ystävät alkavat ajatella varojen kokoamista oloa varten toipumakodissa. Vanhuksella on myöskin unia ja aavistuksia ja ihmiset säikähtävät, kun hän pysäyttää heidät kertoakseen nähneensä heistä sen tai sen unen. Sillä hänen unensa ovat käyneet toteen, naurajat ovat joskus joutuneet arvoituksen eteen, jota ei järjellä selvitetä. Ja hän näkee näkyjä.

Mutta näitä asioita ei pidä kertoa, sen on maailma hänelle opettanut. Niinsanottujen ystävien pilkka voi sattua kipeämmin kuin niinsanottujen vieraiden. Ja siten ei enää viime aikoina kuule hänen ihmeellisistä elämyksistään mitään. Vain joskus näkee hänen suurten silmäinsä tuijottavan maailmaan tavallista hämmästyneempinä ja hänen vastauksensa ovat tavallista poissaolevammat.

Eräänä päivänä olin vihdoin saanut hänet luokseni. En yrittänytkään houkutella häntä paljastamaan salaisuutta, joka häntä ympäröi. Sellainen salaisuus on liian arka ja arvokas. Me katselimme valokuvia, taidejäljennöksiä. Hänen kätensä tarttuivat niihin vavisten, hänen silmänsä syttyivät ja väri kasvoilla vaihteli. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan kuin vahingossa, että hänkin joskus oli aikonut taiteilijaksi, vaikka hän sitten joutui puhtaaksikirjoittajaksi. Olisi se Parisi sentään hauska nähdä. Hän tahtoisi vielä kerran illansuussa astua viistoon Place de la Concorden yli, silloin kun liike on niin suuri, että luulee jäävänsä pyörien alle. Ajatella, että sillä torilla kerran mestattiin Marie Antoinette. Ja nyt se on maailman kaunein tori eikä kukaan ajattele kuningatarta.

— En koskaan ole voinut astua sen torin yli muistamatta häntä. Ja uudestaan ja uudestaan elin läpi hänen tuskansa. Ensimmäisenä yönä Parisissa ollessani tuli hän luokseni. Hänellä oli yllään harmaat vaatteet, ikäänkuin jouhipaita. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja hiukset kuin päistärettä. Hän oli minulle oudon likeinen. Siellä missä hän on, lakkaa erotus kuningattaren ja vaivaisen naisen välillä.

— Ja nyt Parisissa kuuluu olevan niin paljon autoja, että ilma on ainoana toitotuksena. Ja »imperialit», hevosraitiovaunujen päällystät katoavat, kun moottorit tulevat sijaan. Se on vahinko. Mutta saisinko pyytää teitä sammuttamaan lampun. Silmäni...

— Ja Louvrea teidän on ikävä, liitin hänen yksinpuheluunsa täytettyäni hänen toivomuksensa ja muistaen millä hartaudella hän joskus oli kuvannut saleja ja yksityisiä tauluja. — Siellähän on niin monta Leonardoakin.

Hän ei kuitenkaan tarttunut kiinni sanoihini, vaan vaikeni. Oliko Mona Lisan luoja hänelle liian läheinen? Niitähän oli herkkiä ihmisiä, joiden suhde erinäisiin suuriin vainajiin oli salaperäisen läheinen.

— Minä vain muistin jotakin, virkkoi hän. — Jotakin, joka tapahtui minulle hiljan. Mutta sitä te vain nauraisitte, jos sen kertoisin. No niin, miksette saisi nauraa. Ei, ei se ollut uni. Mutta niin voimakkaasti se minuun vaikutti, että senjälkeen olen ollut vuoteen omana. Sellaista se aina on ollut. Ehkä olisin ollut terveempi, jos olisin saanut purkaa voimaani johonkin. Mutta taiteellinen työ ei ollut minulle sallittua. Ei ollut varoja eikä tilaisuutta. Ja muuksi ei minusta ollut. Niin on kaikki sielunpalo vuosikymmeniä patoutunut tähän ruumiiseen, joka päivä päivältä lakastuu. Eikä sielu vanhene, vaan sen liekki kasvaa kasvamistaan... Niin, todella, mainitsin että minulle tapahtui jotakin.

Te muistatte Lionardon jäljennökset huoneeni seinällä. Olin eräänä iltana ottanut esiin Kristuksen pään — alkuperäinen säilytetään Milanossa. Tarkoitan ehtoollistaulun harjoitelmaa. Sehän on kuin naisen pää. Se voisi kuvata Maria Stuartia astumassa mestauslavalle. Se voisi olla pyhä Anna, neitsyt Maarian äiti. Hän on kaunis, hän on nuori. Hiukset kuin veden jumalalla, huulet täyteläiset ja punaiset. Miten voimme sitten näistä kukoistavista kasvoista löytää Kristuksen sellaisena jommoisena häntä ajattelemme sinä yönä jolloin hänet petettiin?

Kaikki tuska on koottu silmiin, ja silmiä emme näe. Mutta me näemme silmäkannet niin täynnä tunnetta, että nyyhkytys, joka meidän povessamme alkoi kuohua ylös lähteistään, pysähtyy. Silmäkuopat ovat käyneet tummiksi valvomisesta ja kamppailusta, kuumepuna poskilla on heijastusta silmien palosta. Mutta silmiä peittävät raskaat ja samalla läpikuultavat kannet.

Siellä alla ovat Vapahtajan silmät. Minä en voi niihin katsoa, sillä minä tulisin sokeaksi.

Lionardo on käsittänyt, ettei mikään mielikuvitus voi luoda Vapahtajan silmiä.

Seisoin kauan ja katselin kuvaa ja vasta illalla vuoteessa pääsi valloilleen nyyhkytys, joka äsken oli pysähtynyt.

Seuraavana aamuna oli huone täynnä auringonvaloa, ja minä tulin jälleen kuvan eteen. En saata sanoin sitä selittää. Olin nuori, olin kuin valaistu, ja koko olentoni oli täytetty soitolla. Värisin kuin lintu, kun se laulaa kaikesta voimastaan ja mielestään. Kaikki mikä tuoksui ja hohti kuvasta, soi minussa sävelinä. Sävelet olivat tutut ja kuitenkin tänään uudet. Ne olivat Chopinin. Ei mitään erityistä häneltä, vaan ikäänkuin yhteenveto hänestä.

Oli valoisaa. Soi. Ei ollut aikaa.

Kun vihdoin olin tointunut, otin nuottitelineelle kaikki mitä omistin Lionardolta ja aloitin, niihin syventyneenä, muistista soittaa Chopinia. Fantaisie Impromptun. Balladin. Surumarssin. Ja vielä muuta. Ihmeellisesti sulivat yhteen sointu kuvista ja tuoksu sävelistä. Joskus oli sävelissä jotakin, joka ei kuulunut Vapahtajan silmäkansiin eikä Mona Lisan hymyyn, mutta se taas kuului Jeesus-lapselle ja Maarialle Pyhän Annan jalkojen juuressa.

Mikä iäisyyksien avautuma! Koskaan ei Lionardo ole ollut minulla sitä mitä hän nyt oli, eikä Chopin sitä mitä hän nyt oli. Ja minä olen heitä molempia kuitenkin rakastanut. Nyt vasta he olivat saaneet elämän minussa.

Te muistatte surumarssin tutun toisen osan. Miten paljon sitä onkin soitettu ja alennettu, ei se koskaan ole lakannut minulle kuvaamasta autuaitten kulkua kohti Jumalan kasvoja, palmunlehvät käsissä. Kuinka ihmeellisesti juuri tämä sävel kuuluu Kristus-päähän, noihin raskaan läpikuultaviin silmäkansiin!

Mutta minä tahdoin vielä tutkia asiaa ja perustaa vaikutelmani vakavalle pohjalle. Otin Correggion kuvan »Mariage mystique de Sainte Catherine d'Alexandrie», jota aina olen pitänyt Lionardon taiteen sukulaisena. Koetin nyt säestää sitä Chopinilla. Mahdotonta. Eikö se ole kummallista: vain Lionardo ja Chopin kuuluvat yhteen. Niinkuin kukkivat puut ja satakielet.

Hän vaikeni ja hänen suuri tyydyttämätön mielikuvituksensa ikäänkuin värisi pimeässä.

SOIHDUNKANTAJAT

»Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa niinkuin aurinko» — Samuli Sukeva, entinen ylioppilas ja teatterin avustaja toisteli ajatuksissansa näitä sanoja ja koetti vetää huuliaan korviaan kohden, niinkuin eno, vanha Alilan suutari aikoinaan oli opettanut. Oppi ei ollut huono, lukemattomat kerrat oli hymy löytynyt sieltä jostakin suupielien syvyyksistä. Mutta tänään ei löytynyt hymyä. Häntä vuoroin kuumotti, vuoroin puistatutti. Näin oli Samuli — vanha naimaton mies, niinkuin enonsakin oli ollut — nyt pari viikkoa maannut, miettien maailman menoa. Hän oli suurissa hautajaisissa, niinkuin niin monta kertaa ennen, johtanut soihtukulkuetta ja tällä kertaa pahasti kylmettynyt. Tänään hän tunsi olevansa perin heikko, katse ei enää erottanut kalleuksia seinällä vastapäätä vuodetta, käsi tuskin nousi, eikä lausunta tai yksinpuhelu enää käynyt ensinkään. Kuinka monena yksinäisenä iltana ne olivat olleet hänen virkistyksensä, ei tullut ikävä, kun vain esitti Daniel Hjortia vankilakohtauksessa, tai kun pudotteli tulemaan Hamletia. Tai omiaan. Mutta tänään ei jaksanut. Taisi vain jäädä viimeiseksi soihdunkannoksi tämä niissä vanhan maisteri Helteen hautajaisissa. Sade rapisi lakkaamatta peltikattoon ja syöksyi kourua myöten alas kadulle. Samuli Sukeva työnsi suupieliä korvia kohden ja ajatteli enoa. Heikosti sai hän silmiensä eteen enon hahmon. Ja kuitenkin oli eno sellainen mies, ettei sellaista ikänä oltu missään teatterissa nähty. Se olisikin ollut suuri näyttelijä, joka olisi esittänyt enon, Alilan suutarin, sellaisena esimerkiksi kuin hän astui tupaansa heidän, Sukevan väen, kaikkien istuessa aterialla kuolleeksi uskotun enon huoneessa. Kauhea hetki se oli ollut, kyllä sellaisen hetken vain säilytti mielessään kuolemaan asti, ja tuskinpa Samuli koskaan olisi joutunut opin tielle, teatterin avustajaksi ja soihdunkantajaksi ilman sitä hetkeä. Se hetki teki hänestä enon ystävän ja kotiväkensä vihamiehen. Mutta nyt hän vain hyvin kaukaisesti tunsi, ettei eno olisi ollut häneen tyytyväinen. Eno-ukko olisi antanut hänelle selkäsaunan tällaisesta pehmeydestä. »Vai valitat: onko sinulta poikki käsi, vaiko jalka? Oletko silmäpuoli? Ja vaikka olisitkin, niin entä sitten? Eikö ehkä ole sinua heikompia? Katso tuonne ylös, mikä siellä hohtaa — no, siellä se on, vaikka pilvet nyt olisivatkin edessä. Olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko.» Näin oli ukko pauhannut ja niin monta kertaa oli Samuli sen kuullut, että se meni häneltä niinkuin käskysanat: olkoot Aataminlasten kasvot alinomaa kuin aurinko. Mutta maltappa, Samuli: eno oli loppuaikoinaan ottanut toisenkin vaalilauseen. Silloin kun Samuli hänet viime kerran näki, niin ei hän enää ollutkaan puhunut auringosta, vaan hän oli sanonut: pure hammasta, poika! Ja olikin taitanut tulla Samulin elämään uusi vaihe, aivan niinkuin enon elämään silloin kun hän vaihtoi vaalilauseensa toiseen. Sillä kautta myöhemmän lapsuutensa ja kautta koko kouluajan oli Samuli kuullut, että ihmisen piti olla alinomaa niinkuin aurinko. Mutta sitten aivan lopussa, silloin kun Samuli viimeisen kerran kävi enon luona, silloin hän oli tuijottanut kattoon ja sanonut: pure hammasta. Kuitenkin oli aurinko-ohjelma lopuksi toteutunut hänen kasvoillaan, sillä kuolleen kasvot olivat kuin iloisessa naurussa, vielä silloinkin kun poika tuli hautajaisiin ja näki enon arkussaan. Kukaan ei tietänyt miten kauan hän oli maannut jäätyneenä mökissään. Lumi oli tehnyt korkeat kinokset yltympäri, kesti kauan ennenkuin ihmiset huomasivat, ettei Alilan suutaria oltu nähty ja kahlasivat läpi lumen mökille. Siellä hän makasi, nauru jäätyneenä kasvoille. Kukaan ei ollut kuulemassa valitusta hänen huuliltaan — mutta tuskinpa hänen viimeinen yönsäkään sitä kuuli, sillä eno ei hyväksynyt valitusta ja ohjelma kuului: alinomaa aurinkoa. Ei niistä hautajaisista tullut sitä mitä sanotaan »mieliinpainuvaksi surujuhlaksi», ei sinnepäinkään. Suntio kantoi arkkua toisesta päästä ja toisesta joku renkimies, jonka suntio huusi avukseen, kun hän kuormallaan sattui tulemaan juuri hautuumaan kohdalle. Samulista ei ollut, hän ajatteli enoa ja kulki yksinään enon arkun jäljessä, kantaen mielessään satoja soihtuja.

Hän ajatteli, että eno yhtäkaikki oli ylhäinen mies, aristokraatti, oikea Hamlet, hyvä ihminen, jolle pyhä Pietari jo ovessa sanoi, peukalollaan viittoen olkansa taakse: sinne peremmälle, sinne peremmälle. Hän ajatteli myös, että Alilan mökki ja koko tämä kotiseutu nyt olivat menetetyt ja ettei ollut ketään, jolle kirjoitti, kun oli sattunut joku huomattavampi tapaus, ilo tai suru tai menestys, tai vastoinkäyminen. Eihän ollut tullut enolle kirjoitettua niinkuin olisi pitänyt. Mutta syvällä mielessä eno kuitenkin alinomaa asusti. Sinne ei tunkenut kukaan vaimoihminen, eivät ne suurimmat diivatkaan, kun ne vierailivat teatterissa, siellä oli alinomaa eno, siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sairaalasta tullen oli astunut mökilleen, asettuakseen asumaan kotiinsa, ja he, Sukevan väet, jo olivat ottaneet sen haltuunsa, luullen häntä kuolleeksi.

He olivat olleet aterialla ja ikkunan ohi oli valahtanut varjo. He olivat huomanneet, että joku tuli ja äiti oli käynyt aivan valkoiseksi. Se ei ollut haamu, vaan ihmisen askeleet kulkivat seinäviertä pitkin, ovi avautui ja laiha mies seisoi kynnyksellä. Heiltä pysähtyi kaikilta hengitys, ja pikkuveli parkaisi. Mutta: alinomaa aurinko! Enon kasvot menivät nauruun, ja hän rupesi kehumaan, että hyvä olikin että täällä on ruoka pöydässä, hänen onkin maailmanlopun nälkä.