Part 9

Koivusen Loviisa oli kaiken aikaa pysytellyt mäennyppylän alla aidan luona Helunansa kanssa. Hän oli kyllä ottanut esiin eväänsä, mutta pääasiassa hän syötti lehmää, antaen sille leipää ja nyhtäen heinää. Tuontuostakin hän pysähtyi lehmän ääreen, silitti sen selkää, taputti kaulaa ja pyyhki kyyneliään. Yhtäkkiä jätti hän lehmän ja ilmestyi keskelle laivasiltaa. Siinä hän hetken katseli ympärilleen ja meni sitten isän ja tyttären luokse.

— Antakaa anteeksi, että kysyn, mutta mahtaisitteko tietää, tuleeko se laivassa se karjanostaja Ronkainen, vai jokohan tuo olisi täällä. Minä vain sitä, etten annakaan lehmääni, vaan rahat annan takaisin. Täällä ne ovat povellani. Ei sitä kukaan säälinen ihminen pane elikkoansa tuollaiseen ilmaan. Se houkutteli minut antamaan Helunan ja nosti nostamistaan hintaa. Mutta minä olen sen pienestä kasvattanut enkä anna sitä. Että mahtaako olla täällä se Ronkainen vai tuleeko tuo laivassa?

Isä ja tytär eivät tietäneet mitään karjanostajasta. Tytär otti kuitenkin Loviisan asian kovin sydämelleen ja sanoi, että mitäs muuta kuin vie lehmän kotiin ja lähettää rahat Ronkaiselle.

Loviisa ei tietänyt osotetta.

Tyttö kävi poskiltaan heleän punaiseksi ja selitti kiihkeästi, että lehmä on vietävä kotiin. Kyllä ostaja rahansa perii, ei tarvitse pelätä, ettei hän sitä tee.

Kalle sekaantui nyt keskusteluun ja sanoi, että siitä voi tulla vaikkapa linnaa, jollei luovuta tavaraa, kun on ottanut vastaan hinnan. Linnaa siitä tulee. Loviisa alkoi hätääntyä ja unohti tykkänään ujoutensa. Ennenkuin hän tiesikään, seisoi hän sonninkuljettajien ja kapteenin tuttavien edessä, esittäen asiaansa. He hänet pelottivat pahanpäiväisesti.

— Vai että takaisin, sanoi yksi miehistä. — Karjanostaja on sitoutunut toimittamaan Ruotsiin niin ja niin monta kiloa lihaa. Mutta me viedäänkin kaikki takaisin karja, josta olemme ottaneet hinnan. Perhanan koreaa peliä kyllä. Ymmärtää sen toki hullukin, että siitä tulee rangaistus.

— Siellä Ruotsissa ovatkin ne kuninkaalliset rangaistukset toista kuin täällä.

— Ja siitäkin on rangaistus, jos panee mukaan toisen raavaan kuin sen, minkä alunpitäen on myynyt. Vaikka paremmankin panisi, niin siitä on kovat pykälät.

— Mutta jos sen itsensä tapaa, ostajan, yritti vaimo raukka vielä puolustautua, — ja sen kanssa sopii ja antaa rahat pois. Ne ovat minulla täällä mukana. Ihkasen samat setelit. Että minä ne otinkaan, minä onneton ihminen. Juudas Iskariotin teko se oli. Herra hyvästi minua auttakoonkin.

Hän juoksi nyt lehmänsä ja laivasillan väliä ja puhui joka ihmiselle onnettomuuttaan.

Nuori tyttö, joka oli matkalla sairaalaan, kuunteli häntä kasvoilla kärsivä ilme ja ainoastaan isän rukoukset estivät häntä ryhtymästä enempää auttamaan vaimoa. Joka tapauksessa alkoi hänen ja kärsivien eläinten välillä jo syntyä outo yhteenkuuluvaisuus. Isä näki sen ja alkoi miettiä, eikö olisi parasta kääntyä takaisin. Häntä pelotti, ettei vain tapahtuisi jotakin. Mutta huonekin oli jo vapaana kaupungin sairaalassa ja lääkäri oli käskenyt tulla niin pian kuin suinkin...

Laiva viipyi. Ihmiset kävivät kalpeiksi vilusta ja retkeilivät niin kauas kuin uskalsivat laiturista. Kyllä olikin kolkko päivä, olisi luullut jo syksyn tulleen, niin läpitunkeva oli sää. Isä ja tytär olivat asettuneet makasiinin seinävierelle. Isä riisui päällystakkinsa ja tahtoi levittää sen tyttären hartioille. Sitä ei tytär olisi sallinut ja siinä he kiistelivät.

— Olisittekos hyvät, pyyteli Loviisa, läheten heitä kulman takaa, — ja katsoisitte tuota minun lehmääni. Kävisin vielä tuolla kievarissa kysymässä karjanostajaa. Ei se siitä minnekään, mutta jos kuitenkin sattuisi jotakin.

Nuori tyttö nousi paikalla ylös ja seurasi Loviisan mukana lehmän luo. Tuuli kiersi hameet jalkoja vasten, niin että oli vaikea päästä eteenpäin. Heluna ymmärsi heti vieraan tytön ystäväkseen ja antoi silitellä päätään. Sillä oli kauniit, kaarevat sarvet, siro pieni pää ja se loi tyttöön kostean, lempeän silmäyksen. Isä tuli noutamaan tytärtä pois tuulesta, mutta tytär seisoi uskollisesti Helunan luona, kunnes sen omistajatar tuli. Heluna oli jo hänen ystävänsä.

— Ei kuulu olevan täällä, puheli Loviisa hätääntyneenä tullessaan takaisin. — Eikä kuulu tulevankaan. Kyllä tämä nyt minulta menee tämä Heluna. Eikä sitten ole yhtään rauhan päivää.

— Mitäs muuta kuin viette kotiin ja mies kyllä perii rahansa, kiihtyi tyttö entiseen tapaansa.

— Niin mutta jos ne ovat niin kovat ne kuninkaalliset rangaistukset. Oi voi mikä pitikään tulla!

Vaimo raukka kulki toivottomana ihmisen luota ihmisen luo, ja riensi sitten taas silittämään ainoaa ystäväänsä, joka mitään aavistamatta haukkaili nurmea uudesta paikasta piennarta. Muut lehmät tuntuivat paremmin aavistavan, mikä niitä odotti. Ne seisoivat päät painuksissa syömättä. Sonni puskeskeli toisella sarvellaan puunkylkeä. Pilvistä repeytyi siekaleita ja ne lentelivät tuulen viskeleminä. Taivaanrantaan ilmestyvä kelmeän samea rusko tiesi vihdoin kertoa, että aurinko läheni laskuaan. Metsästä kuului kumea kohina, kun tuuli meni läpi täysien lehtien. Yhtäkkiä sanottiin: laiva tulee.

Ja silloin syntyi kaikkiin uusi vireys. Karjankuljettajat kiirehtivät eläintensä luo ja ihmiset kantoivat tavaransa lähemmäs vettä. Loviisa yksin seisoi yhä etempänä lehmänsä luona, voimatta päättää mitä tehdä. Laiva taisteli tuulta vastaan, huojuen ja kallistellen. Se oli vanha, pieni alus eikä siinä oikeastaan enää kulkenutkaan matkustajia paitsi näin hätätilassa, kun eivät muiden laivojen kulkuvuorot sopineet. Sillä oli viime vuosina kuljetettu paljon karjaa. Se huusi käheästi ja alkoi yhtäkkiä, odottamattoman tuulenkäänteen takia, nopeasti lähetä rantaa. Silloin tuli Loviisa juoksujalkaa laiturille. Tuuli liimasi ohuen pumpulihameen ruumista myöten ja hänen puheensa oli kuin jotakin korinaa.

— Saisinkos minä kysyä, onko täällä karjanostaja, se ylösostaja, se Ronkainen... Kun minä... Tässä olisi sille rahat takaisin, nämä ovat vielä ne samat setelit... Herra Jumala meitä auttakoon!

Hän puhui henkensä hädässä. Mutta siinä oli sellaista kiirettä eikä kukaan vastannut. Laivamiehet läiskäyttivät sillan kiinni rantaan. Laivasta tulvehti vastaan koneöljyn, tupakan ja vielä jonkin muun iljettävä katku. Kangaskatoksen alta, joka lepatti tuulessa, tuli näkyviin punaiset miehen kasvot ja ääni, joka oli kuin torvi, huusi:

— Tänne, tänne vain karja! Kyllä ne tästä pääsevät.

Loviisa ymmärsi nyt, että tämä oli se mies, jolle hänellä oli asiaa. Hän työntyi koko tarmollaan ohi kaikkien tungeskelevien ihmisten, oli kompastumaisillaan ensin kynnykseen ja sitten limaiseen permantoon ja seisoi viimein katkun ja hiljaisen mylvinän täyttämässä ilmassa jättiläiskokoisen miehen edessä, joka oli puettu nahkatakkiin ja pieneen lippalakkiin. Se mitä hän näki ympärillään, oli viemäisillään häneltä äänen. Hän näki koko pienen etukannen täynnä karjaa. Kaikki olivat pitkänään, kaulat hirttäytyneen asennossa, ja kaikki alkoivat yhtäkkiä, laivan joutuessa tyyneen, koettaa päästä jaloilleen. Lattia oli kuitenkin niin paksunaan niljaista likaa, että ne luisuivat raskaasti takaisin, putoelivat toistensa päälle, polkivat toisiaan, puskivat viimeisillä voimillaan ja päästivät outoja huutoja. Kun lehmät vihdoin pääsivät pystyyn, seisoivat ne kylki kyljessä. Siinä ei ollut tilaa kääntyä. Loviisa oli käsittänyt, että hänenkin Helunansa oli määrä joutua tänne, ja hän toimitti kuivin kurkuin, hiki valuen alas kasvoja, asiaansa nahkapukuiselle miehelle, kaiken aikaa tyrkyttäen hänelle setelipinkkaa.

Vihdoin viimein käsitti karjanhoitaja, mistä oli kysymys, työnsi hänet kovakouraisesti tieltään ja käski nopeasti tuoda lehmän. Laiva oli myöhästynyt, täytyi pitää kiirettä. Silloin juoksi Loviisa tykkivin ohimoin lehmänsä luo, irroitti köyden puusta ja päätti, että hän lähtee kotiin, hän vie Helunan kotiin, tuli mitä tuli. Hän ei anna sitä siihen kurjuuteen, niistä ei yksikään ole hengissä huomisaamuna. Mutta silloin otti iso nahkapukuinen mies köyden hänen käsistään, läiskäytteli lehmää ruoskalla ja lähti viemään sitä. Ja valkoinen eläin eteni peloissaan vastarintaa tekemättä kohti puhkuvaa ja savuavaa laivaa, iso mies antoi sille töytäyksen ja pian hukkuivat sen huudot siihen mölinään, joka nyt täytti laivan.

Loviisa seisoi sillä paikalla, missä Heluna oli häneltä riistetty, painoi käsiä sydänalaansa vasten ja kuunteli karjan ammuntaa. Hätähuutoa se oli. Ja se kaikui haikeana ja toivottomana, kunnes hukkui veden kohinaan.

Laiva lähti liikkeelle.

Yhtäkkiä sai maalaisvaimo sen voiman ja tarmon, että pääsi kävelemään. Hän tuli laivasillalle ja näki onneksi nuoren tytön kaiteen luona.

— Neiti, armahtakaa minua, minun lehmäni on tuolla mukana, se oli minun ystäväni ja minä möin sen rahasta. Koettakaa löytää lehmänostaja, minä annan rahat. Jumala palkitsee teidät...

— Minä teen mitä voin! huusi nuori tyttö läpi myrskyn.

Ja sanat olivat sydänmaan Loviisalle kuin laudan pätkä hukkuvalle. Pieni toivon kipinä oli syttynyt vaimo-raukan rintaan. Laiva kulki jo kaukana ulapalla.

Aluksi ponnistivat uudet tulokkaat vastaan siinä uudessa yhteiskunnassa, mihin ne olivat sullotut. Ei olisi uskonut siihen enää mahtuvan, mutta tyhjä tila rivin päässä osoitti, että joltakin sillalta vielä odotettiin karjaa. Kun punakka nahkatakkinen mies lähestyi eläimiä, yrittivät ne pakoon ja puhalsivat sieraimistaan pitkiä, hätääntyneitä henkäyksiä. Pian oli hän ne taltuttanut, sitoen nuorat sekä kaulaan että sarviin, niin ettei eläin voinut liikkua. Suuri sonni joka yhä osoitti vaarallista halua puskea, seisoi niin, että sen heltiämättä täytyi tuijottaa siihen pylvääseen, mihin se oli sidottu. Katsottuaan, että kaikki eläimet olivat varmasti kiinni, läksi karjanhoitaja menemään. Yhtäkkiä pidätti hänet laiha tytönkäsi. Hänen edessään ovella seisoi nuori neiti, kalpeana ja vaivoin saaden ääntään kuulumaan:

— Ettehän vain jätä yöksi näitä eläimiä yksin.

Suuri, punatukkainen mies mittasi häntä silmillään kantapäästä kiireeseen asti.

— Mitä... mitä se teihin kuuluu, sanoi hän ja yritti mennä ohitse.

Mutta tyttö asettui säikähtämättä juuri ovenavaukseen. Hän ikäänkuin kasvoi.

— Te ette saa jättää niitä yksin. Niiden kärsimykset ovat muutenkin liian suuret.

— Ja mitä perhanaa se teihin kuuluu. Pois tieltä!

— Se kuuluu. Kyllä minä tiedän. Minä en tahdo nähdä sitä toista kertaa. Teidän täytyy puhdistaa... auttaa... hoitaa... antaa vettä.

— Soh, soh, soh, menkää maata älkääkä siinä kotkottako...

— Minä menen. Mutta tehkää velvollisuutenne. Lieventäkää hirveää kärsimystä. Jahka tullaan tuonne selälle... kyllä minä tiedän.

— Neiti taitaakin olla vailla seuraa. Kyllä tämä minun karjani on lujasti kiinni, ei tarvitse pelätä, että se lähtee karkuun. Minä ennätänkin hyvästi pitämään seuraa. Vaikkapa koko yöksi.

Tytön isä oli tullut ja vei pois lapsensa. Suuri mies meni nauraen ohitse ja kuuli hänen pyytelevän tytärtä hyttiin. Hänen oli onnistunut saada toinen paikka ainoassa ylähytissä, mikä laivalla oli matkustajia varten. Täällä oli hyvä rouva, joka suostui ottamaan hänet sinne mukaansa.

Tyttö vastusti itsepintaisesti. Hän ei tahtonut nukkua, hän tahtoi seurata onnettomien eläinten kohtaloja. Hän vaatii hoitajan tänne, hän menee kapteenin puheille... Vaivoin sai isä hänet mukaansa. Hän viihdytteli häntä lempeästi kuin nainen, istuen hänen vieressään tuulensuojassa yläkannella.

— Aino, sinähän olet ainoani. Koeta, lapseni, ajatella mitä minusta tulee, jollet sinä hoida itseäsi. Kuka kulkee Niemelän hyvänä henkenä navetassa ja tallissa ja sairaitten luona pitkin talon aluskuntaa? Kuka kaataa isälle kahvin aamulla? Kuka ottaa käsiinsä Niemelän, kun isä ei jaksa? Sinun täytyy tulla terveeksi.

— Oi, isä, minä olen niin väsynyt ja onneton.

— Mutta sinä menet nyt lepäämään ja palaat terveenä.

— Isä, kärsimys ei lopu, ei vaikka minä itkisin silmäni kuiviin.

— Ei lopukaan, lapseni. Mutta sinä voit sitä paljon lieventää.

— Mitä voin nytkään noille eläimille? Niiden on jano — mies ei viitsi nähdä sitä vaivaa, että edes juottaisi. Voinko minä sitä tehdä? Ne ovat likaiset — hän ei auta niitä. Pitkin kylkiä tihkuu verta, niin ovat nuorat repineet — oih, en saata siitä puhua! Se valkoinen lehmä, jonka se vaimo olisi tahtonut viedä takaisin, se loi minuun katseen — isä, siinä katseessa huusi koko eläinkunnan hätä! Minusta tuntuu, että tulen hulluksi. Noin ne tulevat huutamaan koko yön, noin, noin.

Isä lupasi valvoa eläinten luona, juottaa niitä ja huojentaa niiden kärsimystä. Hän rukoili lastaan tulemaan järkiinsä. Tytär läksi vihdoin nukkumaan. Hyvä rouva, joka oli luovuttanut hänelle miehensä paikan ylhäällä, nukkui jo sikeästi, kuulematta tuulen vinguntaa enempää kuin eläintenkään huutoja tai koneen käyntiä.

Häntä onnellista ihmistä, ei mitään hän huomannut kärsimyksestä ympärillään. Ja noin, noin nukkuivat useimmat ihmiset.

Nuori neiti sytytti tulta, otti hatun päästään, ajatteli äitiään ja isäänsä ja kapusi ylös sijalleen. Täällähän olikin hyvä. Täällähän olikin punaisten verhojen takana ikkuna. Siitä hän näki koko etukannen. Hän sammutti sähkön, veti uutimen syrjään ja katseli eteensä. Eläinten kaulat nytkähtelivät, kun ne epätoivoisesti koettivat saada uutta asentoa väsyneelle päälleen. Takaruumiit läiskyivät vastatusten laivan heilahdellessa, jahka tullaankin suurelle selälle, sitten, sitten... Hänen hyvä isänsä, eikö hän tullutkin suuren miehen seurassa ja heillä oli kummallakin vesiämpäri! Hyvä, hyvä oli hänen isänsä — olisikin ollut sellaisia ihmisiä! Tytär vetäytyi nopeasti pois ikkunasta, ettei isä näkisi häntä, ja paneutui pitkälleen. Hän kuuli, että he puhelivat, isä hiljaa ja suuri mies kovasti. He alkoivat puhdistaa kantta. Hänen hyvä, hyvä isänsä! Kone kävi jyskyttäen, tuuli vinkui, eläinten huuto tuntui rauhallisemmalta. Ehkä meneekin tämä yö onnellisemmin kuin hän oli uskaltanut uskoa. Oi Jumala, armahda ihmisiäsi ja eläimiäsi.

Yhtäkkiä hänet paiskattiin seinää vasten ja hän kuuli, että astioita meni rikki jossakin sekä että koko takakannen teuraskarja raskaan lastin tavoin luisui asemiltaan ja päästi huudon. Hän ei uskaltanut katsoa, hän tiesi, että ne makaavat touveilla kiinni seinässä eikä hän voi niitä auttaa. Touvit syöpyvät lihaan ja veri vuotaa — eikä hän voi auttaa! Noin ne huutavat. Eikä hänen sydämensä kykene auttamaan, vaikka se pakahtuu. Hän on pieni, yksinäinen ihmisolento miljoonia vastaan. Missä viivyt sinä, eläinten Messias?

Hänen eteensä valahti ikäänkuin heijastus jostain valosta. Joku seisoi hänen edessään. Selvästi. Hän alkoi hiljaa puhutella vierasta.

Äiti... sinäkö siellä olet? Mitä sinä sanot? Oletko tullut minua hakemaan? Minä kuulen samat äänet kuin sinäkin. Ne ovat hätähuudot syvyydestä. Aivan selvästi. Sinä kuolit sentähden, ettet jaksanut nähdä kärsimystä etkä voinut auttaa. Minä lupasin sinulle koettaa. Olen syyllinen sinun edessäsi, sillä mitään en ole voinut tehdä... Äiti, minä kyllä kuulen kaikki. Mutta herätä muut tässä laivassa. Ne nukkuvat kaikki, minä vain kuulen. Herätä ihmiset ympäri maailman, he nukkuvat, ne eivät kuule ääniä syvyydestä. He eivät näe, että eläinten sielu on kuin lapsen sielu, lähempänä Jumalaa kuin niiden ihmisten, jotka sanovat itseään täysikasvuisiksi... Minä kuulen... Herätkää... avatkaa silmänne... Avatkaa tuntonne... Jumalan syvyyksistä kuuluu huuto. Kerran on myöhäistä... kerran on tuomiopäivä. Oi meitä tuomiopäivänä...!

Kuinka meri käy ja aallot pauhaa! Syyllistäkö se kysyy? Uhriako se tahtoo? Kuka on valmis? Äiti, sanotko, että minä?

Sanot. Minä tulen.

Nuori neiti havahtui unenhorroksesta siihen, että hän oli putoamaisillaan. Oli nähtävästi päästy selälle. Joitakin astioita meni taasen jossain rikki. Hän veti uudinta ikkunan edestä. Oli pimeää kuin syksyllä. Vain vaahto erottautui aalloilla, lentäen läiskinä yltympäri. Eläinten huudot olivat vaienneet, saattoi ainoastaan erottaa miten laivan vyöryessä niiden jalat luisuivat ja raskaat ruumiit vyöryivät puolelta toiselle veden käynnin mukaan. Eläimet pysyivät päästä ja kaulasta kiinni. Kaula venyi ja kesti, kieli oikeni suusta. Menikö jokin jalka poikki? Nyt pääsi joltakin ääni, mutta se ei enää ollut elävän olennon huuto, vaan luomakunnan hätä oli saanut äänen.

Viimeinen tuomio.

Nuori neiti luisui alas permannolle, hapuili käsillä ympärilleen ja löysi oven. Häntä vilutti ja pelotti. Hänen mieleensä johtui sydänmaan köyhä vaimo, joka hänen haltuunsa oli uskonut ainoan eläimensä. Se oli sallinut hänen silittää kylkeään ja katsonut häneen uskollisilla silmillään. Tuolla se makaa, jos hän menee ulos, niin sen silmät kääntyvät häntä kohden. Kaikkien noiden uhrien silmät kääntyvät häntä, ihmistä, kohden. Ihminen — pyöveli! Hän ei voi nähdä noita silmiä. Eivät ne syytä, eivät ne ole katkeria, ainoastaan avuttomia ne ovat, pohjattoman avuttomia. Pakoon heikkojen ja sorrettujen silmiä. Missä olisi se pimeys, joka varjelisi ihmisen eläimen silmäykseltä?

Tuolla se on, veden pohjalla! Ja äitikin ilmestyi unessa ja kutsui.

Täällä nukkuu ihmisiä. Kaikki ovat unessa. He eivät uskalla katsella, nyt hän sen tietää, he eivät kestä eläimen silmäyksiä, he eivät kestä eläimen huutoja, he ovat liian syylliset.

Syvyyteen, siellä on syyllisten paikka! Siellä on myöskin niiden paikka, jotka eivät jaksaneet auttaa, vaikka näkivät kärsimyksen.

Nuori neiti seisoo kannella. Sairas hän on. Jos löytäisi isän — missä hän nukkunee.

Tuo on maata, tuo joka on noin tummaa, siellä on kyliä ja kaupunkeja. Tuo on vettä, tuo joka kuohuu, tuo on taivasta, tuo joka lentää. Kaikki on harmaata. Taas ne huutavat, taas ne kääntyvät kyljeltä kyljelle. Kaula vuotaa verta, mutta se ei katkea. Ne teurastetaan kuitenkin, ajattelevat ihmiset. Kärsiä, kärsiä...

— Jumala, armahda minua, sano mitä minä teen! Jos sinä sanot minulle, miten minä voin auttaa heikointa, niin minä panen siihen koko elämäni. Muuten, Jumala, en minä jaksa.

Taas. Ja taas.

Äiti, minä tulen...

* * * * *

Oli jo valkoinen päivä, kun lähestyttiin uutta siltaa. Kuljettiin saarten suojassa ja eläimet etukannella olivat päässeet pystyyn. Takkuisina ja likaisina ne päätä kääntämättä tuijottivat eteensä. Nuorat niskassa olivat veriset. Tuolla oli valkoinen lehmä pitkällään. Se ei pysynyt pystyssä. Siltä oli taittunut jalka. Täytyy lopettaa, jahka tästä ehtii.

Ihmisetkin olivat nousseet ja tuijottivat viluisina maata kohti. Isä kierteli ovea, jonka taakse hän yöllä oli saattanut tyttärensä ja ihmetteli tämän nukkumista. Se oli aivan harvinaista, että hänen Ainonsa näin nukkui. Ja kylläpä riitti rouvallakin unta. Vihdoin viimein astui rouva ovesta.

— Joko se minun tyttäreni sieltä nousee?

— Teidän tyttärenne — ei hän ole täällä.

— Missä hän sitten olisi? Ei hän täälläkään ole.

— Katsokaa itse, täällä on aivan tyhjää.

Oli kuin sininen aalto olisi valahtanut yli isän kasvojen.

Alettiin etsiä. Isä etsi. Koko laivaväki etsi. Ranta läheni lähenemistään. Juostiin, huudettiin, kyseltiin. Etsittiin mahdolliset ja mahdottomat paikat.

Isä ei enää etsinyt. Hän seisoi ja tuijotti yli laivan syrjän. Rouva tuli kalpeana ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä olivat säikähdyksissä.

Isä huojutti päätään ja pusersi ristitettyjä käsiään. Hänen huulensa hapuilivat kuin rukousta, mutta ei sanaa hän lausunut. Koko matkustajajoukko kiersi hänen ympärillään. Lohdutuksen sanoja oli vaikea löytää: asia näytti selvältä. Laiva oli jo laiturissa ja kannet alkoivat tyhjentyä: kadonneen isä yhä viipyi kokassa, tuijottaen veteen. Kun ystävällinen rouva, jonka kanssa Aino oli viettänyt viimeiset tuntinsa, lähestyi, sai harmaahapsinen maalainen vihdoin auki suunsa ja lausui:

— Hän ei ole kestänyt kärsimystä. Hän on kuullut hätähuudot syvyydestä.

KYLVÖT JA NIITOT

Tarina vainojen ajoilta

Katariina Räikän ja hänen äitinsä välit eivät olleet hyvät. Syy ei ollut äidin.

Katariinaa oli varoitettu. Vanha Johanna, joka oli kantanut häntä käsivarsillaan, sanoi, että Jumalan enkelit lakkaavat pitämästä vartiota hänen vuoteensa ääressä ja näyttämästä hänelle hyviä unia. Vaikka ihminen tuli suureksi, niin yhtäkaikki hän tarvitsi Jumalan enkeleitä ja hyviä unia.

Katariina taputti vanhusta olalle ja vihelsi luokseen metsästyskoiransa. Vanha Johanna oli tullut uudelleen lapseksi.

Itse rovasti poikkesi pihaan, kun Katariina siellä temmelsi koiriensa kanssa, ja seisoi hetkisen hymyillen rippilapselleen. Mutta sitten hän kävi vakavaksi ja kysyi, eikö olisi aika jättää tällaiset leikit. Lisäksi hän muistutti, ettei synti neljättä käskyä vastaan jäisi rankaisematta. Koko pitäjä tiesi, miten ynseästi ja kylmäkiskoisesti Katariina kohteli äitiään. Jumalan pitkämielisyys loppuisi.

Katariina viskeli vaaleita palmikkojaan ja nauroi. Ja rovasti kuuli, loitotessaan talosta, että peli alkoi uudelleen. Jopa kuului pyssynpaukettakin. Katariina neiti ampui sekä kuolleisiin että eläviin maalitauluihin. Ylenannetun pojan henki asui siinä tytössä. Äiti raukka, sellainen hyvä ja jumalaapelkääväinen äiti.

Talvi-illoin, kun Katariina oli tullut tallista ja aterioitsi äitinsä kanssa kahden, saattoi syntyä pieni tuttavallinen keskustelu varsoista, jotka kasvoivat niin hyvin, tai ketunpyydyksistä talon lähettyvillä, joihin tyttö pelkäsi koirien menevän. Mutta sitä hellyyttä, jota ei äiti illoinkaan lakannut odottamasta, ei tullut. Katariina herätti koirat, jotka nukkuivat uuninnurkissa ja tuhlaili hyväilyjänsä niille. Ja hän huusi nauraen hyvää yötä äidilleen, koskettamatta edes hänen kättään ja karkasi vallattomana huoneeseensa, missä pyssyt kiilsivät seinillä ja saappaat olivat huiskinhaiskin kuin pahankurisimman junkkarin huoneessa. Katariina ei milloinkaan ollut tuntenut isän käden ojennusta. Äidillä oli ollut liian hempeä käsi. Isä oli kuollut heiltä liian varhain.

Jonkin kerran, hyvin harvoin, kävi hellyydenkaipuu äidille ylivoimaiseksi. Silloin hän purskahti itkuun ja ryösti itselleen ainoan lapsensa käden, painellen sitä suutaan vasten. Katariina tuli jääkylmäksi ja riuhtaisi itsensä irti. Äiti lausui silloin katkeria sanoja siitä että koirille riitti hellyyttä — ei hänelle. Mutta kyllä Katariina vielä saisi kokea, mitä se merkitsi, jahka hänellä itsellään olisi lapsia! Äiti jäi itkemään loukatun ja haavoittuneen mielensä kyllyydestä. Mutta tyttärellä ei ollut yhtään kyyneltä. Huoneensa ikkunasta tuijottaen pimeään hän suuttuneena mietti, mitä hänestä tahdottiin, mistä häntä soimattiin.

Häidensä kynnyksellä sai Katariina vielä varoituksen. Silloin nukkuivat jo morsius-immet luhdeissa ja vanhempi väki kokosi voimia huomispäivän juhlaa varten huoneissa sekä alasalin että yläsalin takana. Koko päivä oli kulunut iloisessa valmistuksessa. Vanha Johanna oli koristanut saunan, ja laulaen olivat tytöt sieltä saattaneet morsiamen hänen huoneeseensa, jonka seinillä pyssyt olivat ruostuneet, senjälkeen kun lempeä Lauri ritari oli kesyttänyt Katariina Räikän mielen.

Lauri oli suuri sotaherra — mitenkä Katariina muuten olisikaan hänet ottanut! Mutta nyt oli rauha maassa ja häiden aika ja huomenna saapuisi ritari saattoineen taloon. Kaksi kuusta, pisimmät ja sorjimmat Katariina neidon metsästysmailta, seisoivat, rungot kuorittuina jo portin pielissä.

Juhannusajan rusotus oli mailla ja kevään linnut viettivät lyhyitä levonhetkiään ennen auringonnousua — silloin näki morsian unen.

Oli olevinaan talvi — vai kevätkö olisi ollut, vai syksy. Oli jää ja kaukainen metsänranta ja jossakin jokin saari ja jäätä ratsasti mies. Hevosen ja miehen varjo liukuivat oudon suurina jääpeilissä. Mies piteli sylissään jotakin, joka laahasi maata. Varjo kasvoi jääpeilissä. Se oli toinen ihminen. Se oli nainen. Sillä oli pitkät hiukset. Oliko se kuollut? Hevonen kiiti ja suuri varjo kiiti ja kasvoi. Ei kuulunut kavioiden kapsetta, ei kuulunut mitään. Suuri yksinäisyys oli ympärillä. Mutta nyt ei ratsastajaakaan enää ollut. Järvihän oli auki Mahdotonta olisi ollut ratsastaa siinä. Oliko kaikki ollut unta?

Morsian tapasi itsensä seisomasta lattialla, katse tähdättynä järvelle. Koirat haukkuivat. Oliko hän huutanut? Hänen sydämensä löi kovasti. Mitä oli tapahtunut?