Part 8

"Väistellä? Miksikä väistelisin?" Hän vetäytyi ovenpieleen, päästääkseen sisaren edellään sisään. "Minulla ei ole mitään hävettävää. Annan palttua kunnianarvoisuuden verholle, — enkä silti kävele liian alastomana. Joka miehellä on hartioillaan jonkinlainen todellinen tahi teennäinen hyve peitteenä." Hän muisti käyttäytymisensä Sallya kohtaan, ja ajatteli, että siinä ainakin oli todellinen hyve, johon hän oli oikeutettu vetoamaan. "Teillä, sinunlaisillasi ihmisillä, on suuri ja kunniallinen sovinnaisuuden vaippa ympärillänne, mutta toisinaan te ette paljoakaan välitä, millä tavoin te kiinnitätte sen verhoksenne."

Dolly purskahti nauruun. "Tule Aspleyhin jonakin iltana nyt viikon lopulla," sanoi hän, — "minä kutsun sinne erityisesti valikoidun seuran, ja sitten sinä illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa alotat nämä häijyt saarnasi. Seisot siinä selin uuniin ja komennat ja ällistytät koko vierasseuraa. Sinusta tulee illan leijona!"

"Sinä puhut kuin jesuiitta," sanoi Traill ja otti piippunsa esille. "'Tarkoitus pyhittää keinot,' tiedäthän. Illan leijona, — kaunis leijona, häh? Haluatko savukkeen?"

"Kiitos. Miksikä sinä olet meitä kohtaan näin ankara?"

"Ankara! Mitä ankaruutta tämä on?" Hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti sisarensa savukkeen, katsellen samalla tulen valossa hänen puuteroituja ja taidokkaasti punattuja poskiaan ja silmäripsiä sekä kulmakarvoja, jotka oli kevyesti sivelty mustiksi. Nämä kaunistelukeinot oli suoritettu niin taiturillisesti, että ne saattoi huomata vain näin likeisen valonloimun heijastaessa suoraan hänen kasvoilleen. Traill hymyili, ja sisar, jonka silmät tähtäsivät veljeä, samalla kun hän puristi savukkeen huuliensa väliin, näki hänen myhähdyksensä.

"Miksikä hymyilet?" hän kysyi pikaisesti.

"Miksikä? Oh, kunpa tietäisin sen tarkoin. Luullakseni johtui mieleeni eräänlaisia vertailukohtia. Kaikki naiset ovat taiteilijoita, niin erilaisia kuin he muuten ovatkin. Älä nyt välitä tästä; minä en puhu sinusta. Jos minä tarkoittaisin sinua, niin minä vaikenisin mieluimmin."

Mrs Durlacher tunsi itsensä epävarmaksi nyt ensimmäisen kerran tämän keskustelun kuluessa. Hänen itsetietoisuutensa aurinko peittyi pilveen. Hetkeksi hänen silmänsä näyttivät kauhtuvan sinisistä harmaiksi.

"Mitä sinä tarkoitat — vertailulla?" kysyi hän. "Ja miksikä sanot, että me olemme taiteilijoita? Mitä taiteilijoita, — millä tavoin? Luulen sinun mielelläsi puhuvan arvoituksia. Sekin yhä lisäisi sinun menestystäsi. Ihmiset pitäisivät sinua hirmuisen terävänä. Mutta sanohan, — mitä sinä tarkoitit vertailulla?"

Traill sytytti piippunsa huolellisesti ja istui sitten mielipaikalleen pöydän kulmalle, heilutellen jalkojaan ilmassa kuin koulupoika.

"Vertailu, — niin, vertailu tarkoittaa sitä, että on tietty yhtäläisyys sinun asemassasi olevien naisten ja niiden tyttöjen kesken, jotka ammatikseen kuljeksivat Lontoon kaduilla."

"Jack!"

Mrs Durlacher ojentautui suoraksi ja jäykäksi tuolillaan, hänen silmänsä leimahtivat ja sieraimensa värisivät.

"Niin, Dolly?"

"Kuinka sinä rohkenet puhua minulle näin?"

"Sanoinhan, etten tarkoita loukata sinua. Hyvä Jumala, olethan sinä sisareni!"

"Niin, mutta sinä ajattelit tämän katsellessasi minua, ja sinä hymyilit, kun sytytit minun savukettani." Sanat ryöppysivät kiireisesti hänen huuliltaan, ja hänen äänessään oli kova, metallinen sointi.

"Tiedän, mutta" — hän laskeutui pöydältä lattialle seisomaan. "Kuulehan, Dolly; ei kannata puhua tähän tapaan. Minä en sano enää puolta tavuakaan, jos sinä väität, että minä haluan loukata sinua."

"Hyvä on; minä alistun. Mutta joka tapauksessa sinun täytyy selittää, miksikä sinä ajattelit siten juuri katsellessasi minua."

"Siksi, että sinun kauneudessasi on jotakin keinotekoista, — taidetta, niinkuin minä vihjasin. Minä en olisi kai milloinkaan huomannut sitä, ellen olisi nähnyt sinua näin läheltä, valaistessani tulitikulla sinun kasvojasi. Nyt minä huomasin, ja se johti mieleeni vertailukohdan. Siksi minä sanoin, että naiset ovat taiteilijoita, mikä heidän yhteiskunnallinen asemansa sitten liekään."

Dolly nousi seisomaan, ja hänen koko olennossaan kuvastui järkkymätöntä arvokkuutta. "Sinä siis pidät sopivana puhella minulle tällaisia, Jack?"

"En tiedä, onko se sopivaa. Tässä maassa inhotaan jokaista, ken näkee asiat sellaisina kuin ne todella ovat —"

"Jack!"

"Dolly, moni mies on tätä ennen puhunut sinulle — vertauskuvallisesti. Sinä olet kuunnellut heitä. Et ole pahastunut ensinkään; et ole sanonut heille, että he puhuvat sopimattomia. Minussa vain on se vikana, että minä puhun samoista asioista ivaillen. Iva on aina epämiellyttävää — kauheata —, silloin kun se on samalla totta. Istu jälleen, Dolly; en puhu enää näistä asioista. Minä lörpöttelen sinulle suoraan korvaan kaikkein suloisimpia joutavuuksia. Kuulehan, ystäväni, — istu. Mehän sovimme jo, ettei kannata otaksuakaan minun tarkoittavan loukata sinua. Mutta minä näen sinun seurapiireissäsi paljon sellaista, mitä sinä et huomaa. Ja senvuoksi ne eivät miellytä minua. Ymmärräthän, että minä olen sinun veljesi; mutta, katsos, minä en voi kuulua laumaan, joka sinua ympäröi."

He olivat kauan vaiti. Sitten katkaisi äänettömyyden yhtäkkiä ovelta kuuluva koputus. Se oli hiljainen, arka; mutta tässä äänettömyydessä se tuntui melkein väkivaltaiselta. Traill nousi tuoliltaan. Hän näytti miettivän, kuka tulija mahtoi olla; ja sisaren katseet tarkkasivat häntä herkeämättä, vaanien hänen hullunkurisen jännittyneitä ilmeitään.

Koputus toistui.

"Kuka siellä lienee?" kuiskasi Dolly. Häntä melkein jo pelotti ajatella, että jokin nainen — ja taivas tiesi, minkälainen! — pyrkii tapaamaan hänen veljeään. Traill erotti tämän epäilyksen sisarensa äänessä, ja hän sanoi hymyillen:

"Ole huoletta. Minä en päästä sisälle ketään, jonka läsnäolo loukkaisi sinun säädyllisyyden vaistojasi. Pysy rauhallisena."

Hän meni ovelle ja aukaisi sen. Dolly ei enää voinut tarkata hänen ilmeitään, mutta hän kuuli veljensä hämmästyneen äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan, että tuhannet ihmettelevät ajatukset olivat samalla haavaa heränneet hänen aivoissaan.

"Te!" huudahti Traill.

"Niin," vastasi naisääni, jonka sävyyn kätkeytyi arkaa ja hermostunutta jännitystä. "Tulin katsomaan, — katsomaan, oletteko te kotona. Minä — minä halusin tavata teitä."

"Tietenkin; oh, ymmärrän. Tulkaa sisälle. Sallikaa minun esitellä teidät sisarelleni. Ei, teidän täytyy! Tulkaa sisälle, olkaa hyvä. Sisareni ja minä olimme yhdessä illallisella ja tulimme tänne juomaan kahvia."

Hän piti ovea käskevästi avoimena, ja Sally tuli epäröiden huoneeseen.

XV LUKU.

Se tosiasia, että Traill kutsui tämän tytön sisälle, ilmaisi hänen sisarelleen, että tytön täytyi olla veljen suosiossa, sekä samalla, ettei hän voinut olla mikään turmion teitä avoimesti vaeltava letukka. Olihan Jack sanonut nimenomaan, ettei hän aikonut missään tapauksessa panna sisarensa säädyllisyyden tuntoa koetukselle.

"Dolly — tässä on miss Bishop. Sisareni, mrs Durlacher." Traill rämpi tämän tapasäännön halki vastenmielisesti, ikäänkuin hän olisi kahlonut vajottavaa, äskenkynnettyä peltoa.

Mrs Durlacher ei voinut kieltää, että tytön liikkeissä ja hänen käyttäytymisessään oli kaiken arastelun uhallakin itsetiedotonta, miellyttävää suloa. Huolimatta tytön yksinkertaisesta ja hienon maailman näkökannalta punniten hiukan vapaasta pukeutumisesta, ei Dolly voinut havaita hänessä mitään vastenmielistä, eikä myöskään mitään epäillyttävää, — lukuunottamatta sitä seikkaa, että hän oli saapunut nuorenmiehen asuntoon puoliyhdeksän jälkeen illalla, jolloin arvostaan huolehtivan tytön olisi pitänyt olla viatonta bridgeä pelaamassa kotonaan, tahi sitten teatterissa näkemässä jotakin säädyllistä näytelmää. Hän kuitenkin päätteli, että tällainen muotiliikkeen apulainen — siksi hän tytön heti ensi näkemästä otaksui —, ei voinut tajuta tarkalleen soveliaisuuden vaatimuksia, ja hän oli senvuoksi taipuvainen pitämään tätä rikosta anteeksiannettavana tytön säätyyn verraten. Ja kun Sally sitten, Traillin esitettyä hänet sisarelleen, astui askeleen mrs Durlacheria kohden, ojentaen vaistomaisesti kättään, kumarsi Dolly hänelle ensin jäykästi, — osoittaakseen, mitenkä esitettäessä on meneteltävä, — ja tarjosi sitten tytölle kätensä, ollakseen saattamatta häntä enää pahemmin hämilleen.

Kun tämä muodollisuus oli läpäisty näin onnellisesti, mrs Durlacher nojautui sirosti uuninkulmaan, tukien kaunista, paljastettua kyynärvarttaan muurinreunukseen. Asento kokonaisuudessaan ilmaisi pelkkää huolettoman vapauden tuntoa. Sally sen sijaan, — hän kun tuskin oli ollut seurustelupukuisten ihmisten parissa sen jälkeen, kun oli jättänyt isänsä kodin, — hän jäi seisomaan asemilleen ja kätki neuvottomuutensa, onnistumatta silti peittämään sitä, että hän sen salasi. Traillin sydän lämpeni hänen vuokseen.

"Kas tässä", sanoi hän, siirtäen tuolia tyttöä kohden, — "teidän täytyy istua. Me emme päästä teitä karkaamaan tiehenne, ennenkuin te olette kunnolla saapunutkaan."

Sally tunsi sydämessään kiitollisuutta tahdikkuudesta, jolla Traill ikäänkuin liitti sisarensa myöntymyksen tähän ystävyyteensä. Mrs Durlacher myöskin hymyili sille sisimmässään, nähden kangastuksia älykkäästä huomaavaisuudesta, jolla Jack tasoittaisi itselleen tien _hänen_ maailmassaan, kerran antautuessaan sen lumoihin.

"Haluatteko hiukan kahvia?" lisäsi Traill, kun tyttö oli istunut hänen tarjoamalleen tuolille. "Me joimme aivan äsken. Olihan se hyvää, Dolly?"

"Verratonta."

"Haluatteko?" toisti Traill.

"En, kiitoksia, — niin, kyllä, luulen. Kiitän teitä."

"Kermaa?"

"Ei, kiitos, — mustaa, pyydän."

Sally toivoi, ettei Traill muistaisi hänen ennen käyttäneen kermaa kahvissaan. Hän ei mielellään juonut kahvia mustana, mutta uunin luona seisovan naisen silmät tähystelivät häntä tutkivasti, ja Sally tiesi kyllä, mitenkä kahvia juotiin suuren maailman piirissä.

Hän soimasi itseään sen vuoksi, ettei ollut kääntynyt ovelta takaisin. Tyttö tunsi, että hän oli nyt arvostelun kiirastulessa, jonka kuumuutta hän ei voi kestää. Mutta nyt oli myöhäistä peräytyä; hän oli kertakaikkiaan sisällä, eikä hän voinut tehdä pelollaan asiaa paremmaksikaan.

"Mitä kummaa teillä on siinä käärössä?" kysyi Traill epäluuloisesti, nostaessaan kahvipannun hiillokselta.

"Oh," sanoi tyttö punastuen, "siinä on vain, — minä otin vain viedäkseni tämän kotiin."

Traillin silmät tähtäilivät häntä kysyvästi, ja tuntiessaan poskiensa hehkun yhä kuumenevan, tyttö iloitsi, nähdessään mrs Durlachin kiintyneen tarkastelemaan uuninreunuksella olevaa James Brownriggin kuvaa, joka esitti viisikymmenvuotiaan raskaan-sarjan nyrkkeilymestarin lihaksekasta yläruumista ja vastenmielisiä kasvojenpiirteitä.

"Tämän lajin miehiäkin te sanotte murskaajiksi?" kysyi hän, lausuen viimeisen sanan hiukan epäröiden, sillä hän ei tiennyt varmaan, oliko se oikeata urheilukieltä.

"Tarkoitat sitä pojua — Brownriggiä? Ei. Minä luulen, että häntä oli nimitettävä gentlemaniksi. Hän antoi aina vastustajansa osoittaa, mihinkä tämä kelpasi, vaikka koko Englannissa ei ollut ainoatakaan miestä, jota hän ei olisi kyennyt lyömään rujoksi jo ensi kierrolla. Hän oli aina lepuuttanut kauniisti tuota loistavaa vasentaan, kunnes ottelu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Sitten hän oli ravistanut harteitaan, naurahtanut rumalla suullaan — ei milloinkaan silmillään —, ja sijoittanut viivyttelemättä iskunsa, joka sai vastustajan käpristelemään maassa kuin toukka kuumalla kivellä. Minä olen nähnyt hänet. Hänellä oli ravintola Islingtonissa. Mutta minä olisin maksanut paljon, saadessani katsella häntä myöskin ottelussa."

Mrs Durlacher silmäsi jälleen kuvaa ja kohautti sitten kaunista olkapäätään.

"Ehkäpä mies voi olla gentleman, vaikka onkin tämän näköinen," sanoi hän. "Mutta jonkun hänen ystävänsä oli sietänyt kehoittaa häntä kasvattamaan hiuksensa hiukan pitemmiksi. Nyt näyttää siltä kuin hän olisi istunut kolme vuotta kuritushuoneessa, tappelusta ja pahoinpitelystä tuomittuna."

"Tahi ollut kolme vuotta armeijassa?" ehdotti Traill nauraen.

Sisar hyväksyi hilpeänä tämän hänen mieheensä kohdistuvan vihjauksen. "Niin, tahi armeijassa. Mutta sotilaat eivät sentään näytä niin rikollisilta kuin he todella ovat. Mitä te arvelette, miss. Bishop? Sanoisitteko te, katseltuanne tätä kuvaa, että James Brownrigg on gentleman?"

Tämä oli ensimmäinen huomionosoitus, minkä hän kymmenen minuutin aikaan soi Sallylle. Kun siihen lisäksi oli liitetty välinpitämätön äänensävy ja ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen liikahdus, tunsi Sally kysymyksen läjähtävän iskuna vasten hänen herkkiä kasvojaan. Traill sen sijaan arveli, että se todisti hänen sisarensa mieltymystä tyttöön, ja hän katsahti Sallyyn rohkaisevasti, ikäänkuin kehottaakseen häntä vastaamaan.

Sally nousi ja meni uunin luo. Hän katseli hetki sen James Brownriggin tunteettomia ja raakoja kasvoja, koettaen samalla jännittää ajatustaan. Sitten hän kääntyi mrs Durlacheriin.

"Jos te arvostelette sielua ihmisen ulkonaisen olemuksen mukaan," sanoi tyttö, "niin teitä tuskin haluttaa tunnustaa häntä gentlemaniksi. Mutta minä pelkään, että silmä helposti erehtyy. Minä en koskaan uskaltaisi antaa pinnallisen vaikutelman johtaa itseäni."

Sodanjulistus! Tytön ylähuulen täyteläinen kaari jännittyi ohueksi, kun hän sanoi nämä sanat. Traill katsahti häneen pikaisesti, aavistaen, että sanojen taakse peittyi salattu tarkoitus; mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tätä kaksinkamppailua, jota käytiin siinä aivan hänen silmiensä edessä.

Mrs Durlacher hymyili. Hän otti haasteen vastaan yhtä ylhäisesti kuin hän oli viskannut oman taisteluhansikkaansa toisen kasvoihin. Hän ymmärsi täydellisesti minkälaiseksi tilanne oli muodostunut. Hän tiesi, että sanat, katseet — ne ovat meidän päiviemme taisteluaseita. Ne ovat yhtä helposti paljastettavissa kohteliaisuuden samettihuotrasta kuin Toledo-miekka nahkatupestaan, ja ne välähtelevät ja kalskahtavat ilmassa sekä suhahtavat vastustajan arimpiin kohtiin yhtä ihanasti kuin ritarien terässäilät pari vuosisataa sitten.

"Jack," sanoi mrs Durlacher, "sinä olet esitellyt minut diplomaatille. Hän ilmaisee tarkoituksensa, sanomatta minulle ajatustaan."

Traill kuvitteli tämän kaiken edelleenkin koskettelevan vain James Brownriggin kuvaa, ja hän oli ymmärtävinään, että Sally oli hänen kanssaan samaa mieltä, rohkenematta sentään suorastaan väittää hänen sisartaan vastaan. Hän naurahti tyytyväisenä sisarensa mutkikkaalle määritelmälle, samalla kun Sally istuutui jälleen tuolilleen, tietäen nyt tavottaneensa vihollisen. Hän ei keksinyt enää vastausta, jossa katkeruus ei sorahtaisi, ja sen vuoksi hän piti parhaimpana olla sanomatta mitään.

Kun Traill oli ojentanut Sallylle kupin, kulki hänen sisarensa hitaasti lattian poikki kohden penkkiä, jolle hän oli jättänyt turkisvaippansa ja hansikkaansa.

"Ethän toki aio lähteä?" kysyi Traill.

"Kyllä, minun täytyy, rakas poikaseni. Harald on pyytänyt muutamia ystäviä pistäytymään kotonamme teatterista palatessa. Luuletko, että voisit hankkia minulle biilin?"

"Tässä ei ole auto-asemaa lähellä. Mutta ajurin voit saada."

"Niin kyllä, mutta minun täytyy ajaa nopeammin. Kello käy jo kymmenettä. Piccadilly-aukealta sinä varmasti tapaat tyhjiä autoja tähän aikaan. Ole hyvä ja käy noutamassa sieltä. Minä sillä aikaa puen itseni valmiiksi."

Traill lähti tottelevana. He kuulivat hänen juoksevan portaita alas pimeässä kaksi ja kolme askelmaa hypyssä. Sitten ulko-ovi jysähti.

"Jonakin iltana hän taittaa niskansa näissä portaissa", sanoi mrs Durlacher. "Asutteko te kaupungissa, miss Bishop?"

"En, — en aivan. Minä asun Kew Greenillä."

"Ah, niin — Kew —, siellähän on varsin somaa. Muistan eräitä herkullisen tyylikkäitä rakennuksia, — puiston puolella —, ne ovat, luullakseni, kuninkaan omaisuutta, vai kuinka?"

"Tiedän, mitä te tarkoitatte; ne ovat todella kauniita," myönsi Sally. Ja hän lisäsi hymyillen, päähänpiston houkuttamana: "Mutta minä en asu niissä."

"Oh, sitä minä en olettanutkaan," vastasi mrs Durlacher huolettomasti. "Tarkoitin vain, että en ole huomannut Kewssä muuta merkillepantavaa. Olen, luullakseni, käynytkin siellä vain kerran, enintään kahdesti. Oletteko te jo kauan tuntenut minun veljeni."

Sallyn sormet puristuivat lujasti pienen käärön ympäri, joka hänellä edelleen oli kädessään. "En; en vallan kauan."

"Hän on hullunkurinen, mieltäkiinnittävä ihminen, eikö totta? Ettekö tekin ajattele siten?"

Sallysta tuntui ihmeelliseltä olettaa, että Traill olisi hullunkurinen, mikäli hän käsitti tämän sanan merkityksen oikein. Hän ei tiennyt, että seurapiirien ajatustavan mukaan on hullunkurista kaikki, mikä ei sopeudu heidän sääntöihinsä.

"Mieltäkiinnittävä, — kyllä. Olen varma, että sen hänestä voi sanoa kuka hyvänsä. Jo tämä huone yksin sen todistaisi; eikö todistakin?"

"No niin, siitä minä en paljoa ymmärrä. Tällainen huone hänellä olisi kaikkialla, eläisipä hän missä hyvänsä. Hän tosiaan pitää tällaisesta — epätavallisesta elämästä, joka on täynnään työtä ja orjuutta. Kuinka hullua! Mutta hän luopuu vielä tavoistaan; tiedän hänen luopuvan niistä. Te ette voi hävittää vanhaa perintöä. Luuletteko voivanne? Jonakin päivänä hän karkoittaa boheemin sisästään, — siitä tulee vain muodonvaihdos. Tiedättekö, minä lakkaamatta odottelen, milloin saan järjestää juhlaillalliset hänen palaamisensa kunniaksi." Hän venytti pitkiä hansikkaitaan käsiinsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi kokenut ennustelemansa ilonhetken esimakua.

Sally ymmärsi, että tämä oli tarkoitettu varoitukseksi hänelle. Hän kuuli, mitä sanat hänelle sisälsivät: "Jos teillä on aikeita — tulevaisuuden toiveita — veljeni suhteen, niin teette järkevästi, kun uhraatte ne aikanaan." Toiveensa Sally saattoi uhrata, — aikeita hänellä ei ollutkaan; mutta hänen rakkautensa kiihtyi vain palavampaan leimuun, kun hän näin oppi näkemään, kuinka saavuttamaton se mies oli, johon hänen sydämensä oli kiintynyt. Janet oli puhunut älykkäästi, mutta hän oli kokonaan erehtynyt; Sally ei ollut nyt lähempänä onnea kuin ennen. Tämä lyhyt kohtaus Traillin sisaren kanssa oli osottanut tytölle, että hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kokea iloa rakkaudestaan.

Kun Traill saapui, tapasi hän molemmat naiset lähtövalmiina. Sally oli kiinnittänyt pienen untuvapuuhkansa kaulalleen ja napitti parhaillaan toista hansikastaan, jonka hän oli riisunut kädestään Traillin tarjotessa hänelle kahvia.

"Ettehän _te_ lähde, ettehän?" huudahti Traill.

"Kyllä; minun täytyy."

"Mutta te ette ole vielä kertonut, miksikä te halusitte tavata minut."

"Niin, tiedän, etten kertonut sitä. Mutta sen täytyy jäädä. Minähän voin hyvin kirjoittaa teille."

Mrs Durlacher ravisteli helmojaan suoriksi, ja silkki kahahteli tällöin kuin lehdet syystuulessa. Kun hän samalla notkisti päätään, hän huomasi tytön sierainten värähtelevän ja hän hymyili tyytyväisenä. "Älkää te salliko minun lähtöni pakottaa itseänne poistumaan," hän sanoi lempeästi.

"Oh, en, mutta minun täytyy kiiruhtaa kotiin."

Traill kohautti hartioitaan. Antaa tytön juonitella! Silloin, kun naiset tekevät jotakin ilman minkäänlaista järkevää syytä, he ovat aina kaikkein itsepäisimpiä.

Mutta ovella, kun hänen sisarensa oli ensimmäiseksi mennyt porraskäytävään, Traill kosketti tarkoituksellisesti Sallyn kyynärpäätä ja pidätti häntä silmänräpäyksen.

"Odotan teitä täällä puolen tunnin ajan," hän kuiskasi.

XVI LUKU.

"Saanko minä nyt seuraa teistä matkalleni, miss Bishop?" kysyi mrs Durlacher, kun he seisoivat auton kupeella. "Minä ajan Sloane kadulle."

"Kiitoksia; olette sanomattoman ystävällinen. Mutta minun täytyy rientää toiseen suuntaan, Waterloo-asemalle." Hän tarjosi kätensä rouvalle ja ojensi sen sitten Traillille.

"Hyvästi, mr Traill."

Mies tarttui hänen käteensä ja pidätteli sitä hetken omassaan, ikäänkuin muistuttaen äänettömästi pyynnöstään. "Hyvästi."

Sally kääntyi ja lähti kulkemaan tietään pystypäin ja varmoin askelin; mutta hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen rintansa kuohatti raskaasti ja säännöttömästi, nyyhkytysten tukahuttaessa hänen hengitystään.

Mrs Durlacher katseli hänen jälkeensä, ja kääntyi sitten veljeensä.

"Ei kai hän aikone kävellä koko matkaa Waterloohon saakka?" kysyi hän epäilevästi.

"Luulen hänen aikovan."

Mrs Durlacher näytti hämmästyneeltä sijoittuessaan autoon istumaan.

"Jack," sanoi hän.

"Niin."

Sisar valmisteli huomautustaan pienellä naurahduksella. "Kaikesta päättäen ei ole suinkaan ihanaa elää sinun armoillasi tuollaisena pikku muotityttönä."

Traill pärskähti halveksivasti. "Hän ei ole mikään muotityttö," sanoi hän, kylmyydellään ikäänkuin puristaen jokaisen sanan teräväksi jääpuikoksi. "Ei enempää sinun tajunnassasi kuin todellisuudessakaan. Onnetar on vainonnut häntä, antamalla hänelle hienon naisen ominaisuudet ja pidättämällä häneltä keinot, joilla hän pystyisi vakuuttamaan sinut omasta ylhäisyydestään. Hyvää yötä."

Hän astui syrjään ja ilmoitti ohjaajalle mrs Durlacherin osotteen. Sisarukset eivät enää katsahtaneet toisiinsa, ja vaunu vieri tiehensä heidän lopullisesti hyvästelemättä toisiaan Hyökkäyksellä tahi kädenpuserruksella, kuten tavallisesti.

Hetken aikaa Traill seisoi vielä paikallaan, katsellen pitkin katua siihen suuntaan, mihin Sally oli lähtenyt; mutta tyttö oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Hän jo ajatteli juosta Sallyn jälkeen Pall Mallille — näin nututtomana ja hatuttomana —, toivoen keksivänsä hänet väkijoukosta. Mutta hän luotti kuitenkin enemmän sisäiseen aavistukseensa, joka vakuutti tytön palaavan jälleen; ja niin hän nousi hitaasti portaita ylös asuntoonsa, odottelemaan häntä.

Sally kulki Waterloo-torille saakka pysähtymättä; sitten hänen askeleensa hidastuivat, ja lopulta hän seisahti epäröiden. Traill oli sanonut odottavansa häntä puolen tunnin ajan, — palaisiko hän nyt takaisin? Kaikki toiveet, jotka Janet oli hänessä herättänyt, olivat tiessään nyt, kun hän oli kohdannut Traillin sisaren; mutta sittenkin hän edelleen tunsi, että hänen on annettava rannerengas takaisin Traillille. Tämä päätös oli järkähtämätön, eikä se ollut missään yhteydessä niihin ajatuksiin, jotka katkeamattomana ketjuna kiertelivät niiden kysymysten ympärillä, jotka koskettelivat hänen suhdettaan Trailliin. Hän voisi tosin palauttaa koristeen postissa, kuten hän oli luvannutkin tehdä. Mutta tytöstä tuntui kaksinverroin julmalta ajatella, että tämä hänen elämänsä ainoa onnenailahdus päättyisi sillätavoin, niin tunteettoman välittäjän avunannolla. Hänen käärönsä kirjeineen pudotettaisiin oviluukun mustan aukon kylmään nieluun, — sen jälkeen: ei mitään! Vain tyhjyyttä, sanomatonta tyhjyyttä. Hän ei voinut tyytyä siihen.

Hän kääntyi puolittain tiedottomasti Heinätorille, ja kulki sitten hitaasti, askel askeleelta, kohden Regent katua. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän kolkutti hiljaisesti uudelleen Traillin ovelle.

Sisältä kuuluvat askeleet saivat tytön sydämen lyönnit taukoamaan; hänen huulensa vavahtelivat, kun Traill aukaisi oven ja päästi hänet sisälle.

Hän käveli keskilattialle ja kääntyi vasta sitten kun kuuli miehen sulkevan oven hänen takanaan. Traill jäi seisomaan paikalleen, selin oveen, ikäänkuin estääkseen häntä jälleen pakenemasta.

"Miksikä te tulitte?" kysyi mies hitaasti, — "ja minkätähden te, kerran tultuanne, lähditte pois? Näinä viimeisinä minuutteina minä jo pelkäsin, että te ette enää saapusikaan."

Sally koetti peitellä mielenliikutustaan, uskaltamatta puhua mitään. Hän riisui hansikkaansa vapisevin sormin, ja laski ne pöydälle, johon hän asetti pienen, ruskeapaperisen käärönsäkin.

"Nyt te otatte hatun päästänne ja päällysnutun yllänne," sanoi Traill. "Huone on liian kuuma teidän istuaksenne täällä täysissä pukimissa."

Sally näytti epäröivän, mutta kun Traill tuli lähemmäksi, aikoen ilmeisesti auttaa häntä, niin tyttö totteli. Mies otti vastaan hänen hattunsa, untuvapuuhkansa ja nuttunsa, asettaen ne hyllylle oven viereen.

"Nyt minusta vihdoinkin alkaa näyttää siltä kuin te olisitte tullut tänne minua katsomaan," sanoi hän. "Mutta miksikä te _tulitte_? Mitä teillä on puhuttavaa minulle? Tiedättekö, kun minä aukasin oven ja näin teidät —"

"Niin, uskon kyllä teidän hämmästyneen."