Part 7

Sen sijaan, että olisi totellut häntä, tuli Sally aivan hänen viereensä.

"Emmekö me tapaa enää?" kysyi hän.

"Niin minä en ole sanonut."

"Mutta ajattelette? Ettekö te koskaan enää aio tuoda minua luoksenne, — sitähän te tarkoitatte?"

Tyttö ei edes hämmästellyt rohkeuttaan. Hän pelkäsi kadottavansa kaiken, ja tämä pelko kannusti häntä.

"Niin."

"Sitten teidän täytyy, jos vähääkään annatte minulle arvoa, selittää minkä tähden?"

"Juuri siksi, että arvostan ja kunnioitan teitä, en voi selittää teille enempää."

Sally kulki ovelle päin ja pysähtyi sitten. "Koskeeko se minua?" kysyi hän, "tahi — tahi kenties teitä itseänne?"

Tällä hetkellä Janet ei olisi voinut tuntea asuintoveriaan. Tyttö oli kauhuissaan kuin koirien ahdistama metsän eläin, — epätoivo hyökkäsi hänen kintereillään. Sellaisena hetkenä nainen uskaltaa paljon.

"Koskeeko se teitä itseänne?" toisti hän.

"Te tahdotte kuulla sen," sanoi Traill äkisti. "Syy on tämä. Minä en sovellu teidän seuraksenne. Sanoin jo, etten minä voi koskaan alistua avioliittoon; enkä minä sitäpaitsi elä siten kuin te toivoisitte miehen elävän. Minä en kerta kaikkiaan ole sellainen mies, miksikä te uskotte minut. Te sanoitte illallista syödessänne, että minä olen kunniallinen, — niin, ritarillinen mies. Minä en edes ole kunniallinen siinä mielessä kuin te ajattelette. Sen jälkeen, kun te näin sanoitte, olen minä koettanut käyttäytyä teitä kohtaan kauniisti, mutta —. Rakas lapsi," jatkoi hän, tarttuen tytön käteen, — "te ette tiedä paljoa elämästä ja maailmasta, enkä minä haluaisi vastuulleni sitä, että joutuisin antamaan teille opetuksen, minkä jokin mies tahi ympäristönne jonakin päivänä teille antavat. Luottakaa minuun tällä hetkellä, kun neuvon teitä karttamaan minun seuraani."

Hän puhalsi viimeisen kynttilän sammuksiin ja johti tytön käytävään sekä alas portaita, joilla heidän askeltensa kaiku kumahteli onttona läpi tyhjän talon. Kadulla Traill kutsui ajurin ja auttoi Sallya nousemaan rattaille, maksaen ajajalle ja määräten, mihin tämän oli ajettava Sen jälkeen hän ojensi tytölle kätensä: "Hyvästi, Sally," sanoi hän.

Tyttö koetti vastata, mutta sanat takertuivat kuivina hänen kurkkuunsa.

XIII LUKU

Kew Greenin pienen kirkon kello kaiutti keskiyöntunnin lyöntejä vetten yli, kun Sally sovitteli avainta, jonka hän aamulla lainasi, asuntonsa ulko-oveen. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään. Koko matkan hän oli istunut turtuneena ja hervottomana ajopeleissä, nojaten päätään kuomun reunaan. Hän kiipesi portaita ylös huoneeseensa kuin unissakävijä, tuntematta muuta kuin epämääräistä pelkoa, että hän jolloinkin havahtuisi täyteen tajuntaansa.

Hän riisuutui koneenomaisesti ja hitaasti, aivan kuin hän olisi palannut rasittavasta, myöhään yöhön pitkitetystä työstä lopen uupuneena. Saatuaan yöpuvun ylleen hän polvistui tottumuksen pakosta lattialle, liitti kätensä ristiin ja katseli seinällä liikkuvaa kärpästä, joka talven kylmyyttä uhmaten ryömi pitkin valkoista kalkkirappausta hitaasti ja unisesti. Kun tyttö nousi ja sammutti kynttilän, hän epämääräisesti kuvitteli lukeneensa iltarukouksensa. Sitten hän hiipi vuoteeseensa, suori peitteen ylleen ja painoi päänsä pielukseen. Mutta kun hänen poskensa kosketti pehmyttä korvallista, muisti hän samassa monet illat, joina hän yksinäisyytensä ja turvattomuutensa tunnossa oli itkenyt itsensä nukuksiin, ja silloin hänen salpautunut murheensa särki padot tieltään. Kyynelet alkoivat virrata hänen tuskallisen avoimiksi jännittyneistä silmistään ja hän puhkesi väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.

Äkisti hän pidätteli hengitystään ja taukosi nyyhkyttämästä, vaikka kyyneleet yhä valuivatkin hänen märille poskilleen. Hän oli kuullut nimeään kuiskattavan.

"Sally."

Se oli Janet. Ennenkuin Sally ehti vastata tahi selittää mitään, kietoutui kaksi ohutta käsivartta hänen hartiainsa ympäri ja lämmin, hoikka varsi pusertui hänen ruumistaan vasten.

"Mikä sinua painaa, Sally? Pikku Sally! Janet pyytää — kerro minulle — kerro — kuiskaa —"

Kiihkeä nyyhkytys, joka oli jälleen alkanut heti, kun Sally käsitti, että Janet se hänelle puhuikin, jatkui nyt loppumattomalta tuntuvina läähättävinä puuskauksina, jotka kuitenkin vähitellen kävivät hiljaisemmiksi ja rauhallisemmiksi Janetin kuiskiessa tytölle helliä, tarkoituksettomia sanoja. Tarkoituksettomia? Siltä ne olisivat voineet tuntua vieraasta ja syrjäisestä, mutta Sally, jonka korvaan ne olivat kuiskatut, tajusi kuinka ne uhkuivat rakastavaa osanottoisuutta ja hellyyttä, niin väkevää ja vilpitöntä, että ainoastaan Janetin kaltaisen syvä ja pidättyvä luonne saattoi tarjota tällaista lohtua ystävälleen.

"Oletko sinä onneton, Sally?" kysyi hän, kun nyyhkytysten välittäinen taukoaminen osotti, että tyttö alkoi palata järkiinsä.

Ei kuulunut vastausta.

"Oletko, Sally?"

"Olen. Hirvittävän onneton! Oh, kunpa minä olisinkin pysynyt kotona!"

"Mutta miksikä, rakkaani? Minkä tähden?" Ohuet käsivarret pusersivat häntä tiukemmin, ja lämpimät huulet hyväilivät hänen niskaansa ja olkapäitään. "Tekikö hän pahaa sinulle, mitä?"

"Ei!"

Janet ymmärsi paljon, kun Sally vastasi näin epäröimättä ja pikaisesti.

"Eikö hän välitä sinusta?" Tiesihän Janet, että Sally puolestaan piti tästä miehestä.

"En tiedä. Kuinka minä tietäisin?"

"Eikö hän sanonut niin, — ilmaissut sitä tavalla tahi toisella?"

"Ei."

"Mutta sinä pelkäät, että hän on välinpitämätön?"

"Oh, enhän minä tiedä."

"Miksikä sinä olet sitten niin hirvittävän onneton?"

"Minä en saa koskaan enää tavata häntä." Sanat tulivat paksuina, melkein tukahuttaen tytön äänen hänen niitä lausuessaan.

"Ah, sitten hän ei välitä", sanoi Janet hiljaisesti.

"Kyllä, hän välittää!" huudahti Sally rajusti. "Hän välittää, mutta hän — hän vain — vain —"

"Mitä sitten, lapsi?"

"Hän vain ajattelee itsestään liian halvasti, ja — ja minusta hän ajattelee liian hyvää. Hän sanoo, että minun pitää karttaa hänenlaisensa miehen seuraa", — sanat syöksähtivät nyt esiin kuin tunturikoski, jonka tieltä maanvieremä on raivannut esteet. "Hän ei koskaan suostu naimisiin; hän inhoo sovinnaisuuksia ja vihaa: avioliiton kahleita, kuten sinäkin. Hän sanoi, ettei hänen olisi koskaan pitänyt puhutella minua, ja hän syytti itseään, että hän tekee aina toisin kuin pitäisi. Ja hän saattoi minut alas kadulle ja työnsi minut ajurin rattaille ja sanoi hyvästi. Enkä minä — enkä minä näe häntä enää — en koskaan."

Kun hän oli lopettanut tämän selityksensä, lepäsi hän voimattomana ja hiljaa itkien Janetin käsivarsilla.

Janet oli kauan vaiti, — hän ajatteli tarkoin kaikkea mitä nyt oli kuullut, mitä ennestään tiesi ja mitä hän vaistomaisesti aavisti. Sitten hän kuiskasi Sallyn korvaan:

"Ja sinä rakastat häntä, Sally?"

Huokaus, joka tuntui niin raskaalta ja niin syvältä kuin tyttö olisi henkäissyt siihen koko elämänsä, oli ainoa vastaus. Mutta se olikin riittävä; mitä hän olisi voinut enää muuta vastata? Nainen puhuu huokauksin, kyynelin, silmäyksin, — ne ovat hänen todellista kieltään. Sanoja nainen käyttää mieluummin ajatustaan salaamaan kuin sitä paljastamaan.

* * * * *

Janet havahtui seuraavana aamuna jälleen selväpäisenä ja arkisen järkevänä, mutta Sally, — hän eli edelleenkin kuin kauhistavaa unennäköä, painajaisten ahdistamaa. Ja hirveintä oli, että hän kuitenkin tajusi todellisuudeksi tämän unielämän.

Tyttö pukeutui äänetönnä kuvastimen edessä, ja kun hän oli kunnossa, hän katsahti ikkunasta harmaalle virralle, joka oli raskaan, sumuisen huurun peitossa. Janet loikoi vuoteellaan, käsivarret ristissä pään takana ja savuke huulien välissä, valkoisten savukiehkurain hitaasti kiemurrellessa ylöspäin hänen silmiensä ohi. Hänen opistotuntinsa alkoivat vasta yhdeltätoista, mutta Sallyn oli oltava konttorissaan jo yhdeksältä.

"Tänään kaupungissa on sumua," sanoi Janet. Hän ei ottanut suustaan savuketta, joka keikkui ylös ja alas hänen huulillaan, kun hän puhui.

"On varmaankin," Sally vastasi.

"Ehkäpä mr Traill tulee noutamaan sinua aamiaiselle?"

Sally käännähti äkisti. "Kerroinhan minä sinulle yöllä", sanoi hän synkästi. "Me emme enää näe tois —"

"Oh, niin, tiedänhän minä, mitä sinä kerroit. Mutta luuletko hänen myöskin tarkoittaneen täyttä totta?" kysyi Janet.

"Olen siitä varma."

"Minä en ole."

Sally päästi irti erään suortuvansa, kiinnitti sen uudelleen huolellisemmin, tietämättä tekevänsä näin sen vuoksi, kun Janet oli herättänyt hänen sydämessään epämääräisiä toiveita Traillin saapumisesta.

"Miksikä sinä olet tänä aamuna niin — toisenlainen?" hän kysyi.

"En tiennyt olevani kovin toisenlainen."

"Minusta tuntuu siltä kuin olisit."

"No niin. Minä ajattelen —", hän viskasi pois savukepätkän, nousi vuoteesta ja käveli, varovasti kantapäillään astuen, kylmän korkkimaton poikki pesutelineen luo. "Olen ajatellut", jatkoi hän kaataessaan kylmää vettä pesuvatiin, — "ajatellut, että mikäli minä ymmärrän, ei sinulla olisi ollut syytä itkeä ja voivotella" — sanat kuplahtelivat omituisen katkonaisina, hänen samalla valellessaan kasvojaan hyisellä vedellä. "Taivas! Tällainen vesi saisi hehkuvimmankin limpun värisemään! Enkö minä ole umppu, Sally?" Hän nauroi ja vavahutteli hartioitaan, huuhdellessaan pois saippuavaahtoa iholtaan.

"Minä en pysty ymmärtämään sinua milloinkaan, kun sinä puhelet tuohon tapaan," sanoi tyttö. "Minä en koskaan tiedä, tarkoitatko sinä todellakin, mitä puhut."

"Kas niin; voit uskoa, että joka sana osuu ihan paikalleen. Ainoastaan silloin minä puhunkin tosissani, kun minä olen tällaisella päällä. Mihinkä sinä olet pannut pyyhkeen? Me tarvitsemme puhtaan pyyheliinan, Sally. Tämän minä tahrin teehen, sattuessani läikähyttämään kuppiani eilisiltana. Ei, kuulehan, — etkö nyt huomaa, ettei sinun kannata olettaa itseäsi niin järki onnettomaksi? Miehet suostuvat uhrauksiin vain silloin, kun he todella rakastavat. Hän tulee jälleen sinun luoksesi, niinkuin sorsa aina palaa takaisin veteen. Tiedäthän, että niin käy. Vain sitä naista, yhtä ja ainoata, jota hän rakastaa, mies ei rohkene vaatia omakseen."

"Mistä sinä sen tiedät, Janet? Mitenkä sinä voit puhua näin?"

"Tarkoitat, kuka minulle on tämän opettanut, — niinkö? Ihmettelet, onko jokin mies kiintynyt minuun senverran, että on tullut paljastaneeksi niin paljon miessuvun ominaisuuksia? Eikö totta, sitähän tarkoitat?"

"En!"

"Oh, minä tunnen kyllä rumuuteni. Tuolla kuvastimella on tapana saarnata minulle siitä joka aamu. Toisinaan minä melkein iskisin peilin harjansyrjällä säpäleiksi, ellei minun tulisi surku tätä harjaa."

"Janet, toisinaan sinä olet julma! En ole koskaan ajatellut sellaista unissanikaan!" huudahti Sally kiihkeästi.

"Siunaan sinun sydäntäsi," jatkoi Janet. "Sinä et ajattele, että minä olen ruma, mutta sinä kyllä näet sen. Minä olen ruma. Mutta miehet hullaantuvat toisinaan, — vieläpä minunkin vuokseni. Viime vuonna koulussa oli muuan mies, joka sai minusta jonkun kauniin harhakuvitelman, luullakseni juuri minun rumuuteni tähden. Meidän oli määrä elää yhdessä elämämme. Saatatko kuvitella sitä todeksi? Mutta kerran me olimme tansseissa, — me hypimme kuin hullut, ja silloin minun tukkani aukesi. Sitähän ei ole paljon; ei ole helppoa kiinnittää tällaista haivenistoa kunnolleen hiusneuloilla. Minä kuulin virnistelevää naurua ympäriltäni, ja silloin minä katsahdin häneen. No niin, hänen silmissään minä näin katseen, joka selvitti minulle paljon. Ehkäpä hän oli näkevinään, miltä minä näytän aamuin, kun herään vuoteellani puoleksi jäätyneenä ja tutisevana, ja tämä pieni tukan lahja, mikä minulle on suotu, törröttää kasvojeni ympärillä pieluksella ohuina, sormenmittaisina suortuvaripsuina. Kun mies on nähnyt tämän, täytyy hänellä olla jonkun verran rohkeutta, ajatellakseen yhdyselämää sellaisen olennon kanssa. Vakuutan sinulle, ettei minulla tarvinnut olla enää paljoakaan sisua jäljellä, sanoakseni hänelle, että olen ajatellutkin asiaa uudelleen — toisin."

Sally ymmärsi, mitä näiden tunteettomilta vaikuttavien sanojen taakse kätkeytyi. Janet oli totuttautunut katselemaan ja käsittelemään elämää näin yliolkaisesti ja ivallisesti; mutta sydämettömyys oli vain näennäistä. Tyttö tiesi sen hyvin, mutta hän käsitti samalla, että myötätuntoiset sanat vain ärsyttäisivät Janetin yhä katkerampaan itse-ivailuun. Hän ei senvuoksi sanonut mitään; sääli kuvastui vain hänen silmissään.

"En ole kertonut tästä sinulle ennen, tahi olenko?" kysyi Janet.

"Et ole."

"Ja sinä, luullakseni, hämmästyt hirveästi, kuullessasi että minä olen edes ajatellut jolloinkin elää miehen parissa elämäni?"

"En, en hämmästy. Jos sinä kerta rakastit häntä —."

"Kas niin; nyt sinun täytyy kiirehtiä aamiaiselle," keskeytti Janet. "Kello on viittä vajaa kahdeksan, sinä saatat myöhästyä."

* * * * *

Kului kokonainen viikko, eikä Sally kuullut Traillista sen enempää. Joka päivä tyttö katseli, lähtiessään syömään välipalaa sekä illoin poistuessaan konttorista, ylös ja alas pitkin katua, toivoen — jopa toisinaan uskoenkin — näkevänsä Traillin seisovan odottelemassa häntä. Mutta vihdoin usko sammui, ja toivo haalistui vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja heikommaksi.

Toinen viikko kului samaten kuin edellinenkin. Tytön silmien alle uurtui syviä varjoja. Lemmensurun sairaalloiset merkit, jotka kaikkialla ovat samanlaiset ja jotka koko maailma tuntee, uursivat häneen jälkiään. Janet tarkasteli ystäväänsä huolestuneena, alkaen lopulta itsekin peljätä tarjonneensa hänelle väärää ja pettävää lohdutusta.

Vihdoin — eräänä aamuna lojui ruskeapäällyksinen pieni käärö, joka oli osotettu miss Bishopille, keittiössä aamiaispöydällä. Sally tarttui siihen kiihkeästi, ja veri hehkui hänen poskillaan, kun hän jälleen laski käärön avaamattomana helmaansa. Janet hymyili hänelle pöydän toiselta puolen, mutta ei sanonut mitään. Kun aamiainen oli syöty, jättäytyi Janet puhelemaan mrs Hewsonin kanssa, antaen Sallyn yksinään mennä heidän makuuhuoneeseensa. Kymmenen minuuttia hän soi tytön olla rauhassa yksin, sitten hänkin kiipesi portaita ylös. Sally istui ikkunan luona ja katseli kyyneleisin silmin kalvosintaan; siinä välkähteli kultapalmikoista punottu rannerengas, johon hänen ristimänimensä oli upotettu pienin, säkenöivin hohtokivin. Tyhjän rasian vieressä oli kokoontaitettu kirje, ja lattialla näkyi ruskea päällyspaperi sekä sidelanka.

Janet seisahtui tytön eteen kädet kupeilla. Häntä ilahutti ajatella, että hän sittenkin oli ollut "propheetta isäinsä maalla."

"Oletko nyt tyydytetty?" kysyi hän.

Sally kohotti katseensa. Koristeista ihastuva nainen taisteli hänessä rakastavaa naista vastaan.

"Eikö tämä olekin kaunis?" sanoi hän ja kohotti rannettaan. "Oh, se on hurmaava. Minä en koskaan ennen ole nähnyt mitään näin ihanaa. Mutta minä en voi pitää sitä. Kuinka minä voisin ottaa sen omakseni?"

"Ottaa omaksesi!" huudahti Janet. "Mitä sinä hulluttelet? Luuletko, että se on lähetetty sinulle vain nähtäväksi ja sen jälkeen palautettavaksi? Miksikä sinä et pitäisi sitä? Hän ei voi edes antaa sitä kenellekään toiselle, ellei hänen kokoelmaansa kuulu vielä muitakin Sallyja; ja sitä minä epäilen. Mitä sinä tarkoitat? Minä tunnen itseni suorastaan Lotin emännäksi sinun takiasi."

Sally irroitti rannerenkaan ja sovitti sen takaisin pieneen samettirasiaan. Sitten hän otti käteensä kirjeen ja ojensi sen Janetille.

"Lue tämä," sanoi hän.

Janet tarkasteli kirjettä. Luettuaan sen, hän arveli, että siihen oli puserrettu useamman kuin yhden aikaisemmin kirjoitetun kirjeen mehu. Mies, joka lahjoittelee tällaisia korukaluja — päätteli hän, — on epäilemättä rakastunut; mutta rakastunut mies ei voi kirjoittaa tällaista kirjettä heti ensi yrityksellä.

Kirjeen sisällys oli seuraava:

"RAKAS MISS BISHOP —"

(Oli naurettavaa että hän nimitti hohtokivissä tyttöä "Sallyksi," mutta mustekirjoituksessa "miss Bishopiksi", ajatteli Janet.) "Olen tottunut karttamaan velkaantumista. Nyt minä suoritan velkani teille, ja tunnen itseni vapaaksi. Muistattehan minun vedonlyöntini. Hammersmith-vaunussa. Toivon, etten pahottanut teitä hullutuksillani viimeksi tavatessamme. Olen sen jälkeen monet kerrat katunut ajattelemattomuuttani.

Teidän vilpitön ystävänne _J. Hewett Traill_."

"Millä hullutuksilla?" kysyi Janet, kohottaen katseensa kirjeestä. "Mitä hän sitten teki?"

"Hän ei tehnyt mitään," vastasi Sally; "hän puhuu pilojaan. Mutta näethän, että minä en voi pitää rannerengasta," jatkoi hän kiireisesti; "en ole koskaan uskonut, että hän tarkoitti totta vedonlyönnillään."

"Mitä hän sillä liekin tarkoittanut," vastasi Janet, "niin näet, että hän ainakin on nyt lunastavinaan lupauksensa."

"Lunastavinaan?"

"Niin."

Sally otti korukapineen sormiinsa ja näytti sitä Janetille.

"Sanotko sinä, että tämä on _olevinaan_ lunastamista?" kysyi hän. "Mitä, — onhan tämä monin kerroin hänen vetonsa, kymmenen punnan, arvoinen!"

"Aivan niin," jatkoi Janet ovelasti. "Sehän juuri vahvistaakin minun sanani. Jos hän olisi tahtonut vain maksaa vetonsa, niin hän olisi lähettänyt sinulle tasan kymmenen puntaa, eikä penniäkään enempää."

"Luuletko sinä, että hän käyttäytyisi sillä tavoin?" kysyi Sally ylpeästi. "Hän olisi tiennyt, etten minä suostu ottamaan rahoja vastaan."

"No, sitten hän ainakin olisi ostanut sinulle esineen, joka on juuri kymmenen punnan arvoinen. Sinä olet kertonut, ettei hän ole suinkaan mahdottoman rikas. Kun hän oli kymmenen puntaa velkaa, ei hän siis vedon takia olisi ostanut sinulle korua, joka maksaa vähintään kaksikymmentä, — sillä nuo hohtokivet eivät ole varsin mitättömiä."

Sally oli kauan vaiti. Sitten hän vihdoin sanoi:

"Mutta luehan tämä kirje; lue se uudelleen ja ajattele hiukan. Olisiko hän kirjoittanut näin lyhyesti ja — ja kylmästi, jos hän, — jos sinun käsityksesi olisi oikea? Hän olisi pyytänyt minua — joskus — pyytänyt muistamaan, kun minä kannan tätä —"

"Mitä? Onko hän hempeämielinen?"

"Varjelkoon! Ei!"

"No niin, sitten hän ei voinut kirjoittaa sellaisia lauseparsia. Vain hentomieliset miehet saattaisivat kirjoittaa siten."

"Ei, hän ei ole hentomielinen. Ei vähääkään." Sally hymähti, muistaessaan kuinka Traill oli sanonut: 'Mieluummin minä kiedon köyden kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu eteeni.'

"Millekä sinä hymyilet?" kysyi Janet. "Joillekin hänen sanoilleenko?"

"Niin."

"Ja ne eivät olleet hempeitä?"

"Oh, eivät. Hän itse tunnusti puhuneensa karkeasti."

"Niin, luulisin voivani arvata, minkälainen mies hän on."

"Mitenkä sinä voisit arvata sen?"

"Minähän tiedän, minkälainen sinä olet, ja voin kuvitella, minkälaisen sen miehen täytyy olla, johon sinä rakastut niin äkisti kuin olet kiintynyt mr Trailliin. Hän on luja, — hän voi taivuttaa sinut mielensä mukaisesti, hän voi taittaa sinut, — murskata sinut tomuksi, ja sinun tuhkasikin vielä haluaisi levätä hänen jaloissaan. Hän on kauttaaltaan mies; ja sinä olet viimeistä soluasi myöten nainen, — nainen, joka vaistonsa ajamana voisi kulkea ruokaan ja juomaan koskematta erämaan halki kuin naarasleijona, kun se on kuullut kumppaninsa kutsun. Oh, se on liian raju tarina näin minun kerrottavakseni; mutta Darwin voi selittää, Huxley voi selittää sen sinulle. Tiedän, ettet sinä tule koskaan tajuamaan Darwinia tahi Huxleyta, — et enempää kuin minkä miehen silmät opettavat sinua heitä ymmärtämään. Mutta näen, että sinä nyt alat vaelluksesi erämaan halki, — sillä joko sinä pidät tuon koristeen tahi annat sen takaisin, niin joka tapauksessa sinun täytyy vastata hänelle; ja sitä hän on tarkoittanutkin. Sally, sinä olet kuullut kutsun, eikä sinulle maista ruoka eikä juoma, ennenkuin sinä olet tavottanut kumppanisi."

Janet seisoi siinä vakavana ja kiihkeäkatseisena, julistaen elämän totuutta järkähtämättömästi kuin tietäjänainen. Sitten hän sytytti savukkeensa ja poistui huoneesta.

XIV LUKU.

Niinkuin Traill oli kertonut, hän kohtasi toisinaan sisarensa. Nämä tapaamiset olivat harvinaisia, eikä niitä sattunut juuri koskaan mrs Durlacherin kotona Sloane kadun varrella.

Eräänä iltana, lähes kolme viikkoa sen jälkeen, kun hän oli eronnut Sallysta, Traill pyysi sisarensa illalliselle kanssaan. Hän oli pukeutunut seurustelupukuun, ääneen sadatellen tällaisen muodollisuuden vaatimusta, ja ohjasi nyt mrs Durlacherin erääseen hienoon ravintolaan, jossa hän alotti iltansa kiroilemalla viinurien matelevaa kohteliaisuutta.

"He eivät ole ihmisiä," hän sanoi sisarelleen, "he ovat manalan kalvavia matoja, ahnaita toukkia, jotka vain odottavat, että veres ruumis jälleen kuopataan kuuden jalan syvyyteen, heidän saaliikseen."

Mrs Durlacher värisi. "Sinä puhkeat toisinaan kauhistuttaviin vertauksiin, Jack," sanoi hän.

"Minä näen toisinaan kauhistuttavia asioita," väitti Traill. "Katselehan tätä tarjoilijaa, joka vaanii kuin korppikotka tuota rasvaista aberdeeniläistä herrasmiestä, hänen tutkiessaan viinilistan 'samoin samoin'-rivejä. Tekisi mieli kehoittaa viinuria sulkemaan toinen silmänsä ja seisomaan yhdellä jalalla; silloin korppikotkakuva olisi täydellinen. Samassa pöydässä, muuten, istuu varsin kaunis tyttö."

Hänen sisarensa tarkkasi hänen katseensa suuntaa. "Oh, eiväthän he ole aberdeeniläisiä," sanoi hän sävyisästi, "Tämä vanha herra on Sir Standish Roe: hän kuuluu cityn monien toiminimien johtokuntiin."

"Niin toimeliaan elämän pitäisi toki kutistaa hänen ruhoaan," sanoi Traill. "Sinä siis tunnet heidät?"

"Kyllä."

"Kuka tämä tyttö on?"

"Sir Standish Roen tytär. Minä esitän sinut heille illallisen jälkeen, elleivät he kiiruhda teatteriin tahi muuanne."

"Etpä esitäkään," kielsi Traill. "Syöttiansoilla minua ei pyydystetä, olkootpa ne sitten vaikka kuinkakin houkuttelevia."

Näin he puhelivat koko illallisen ajan, arvostellen ja suomien hyvänsuopaisella häijyydellä ympärillään viliseviä ihmisiä. Traillin kirpeä äly terästyi aina hänen sisarensa seurassa. Hän esitti teräviä ja sukkelia "reunamuistutuksia," jotka — kuten hän sanoi — valaisivat näitä korkeampia yhteiskuntapiirejä; ja nauraessaan näille huomautuksille mrs Durlacher usein väitti, että Traill saavuttaisi omituisilla päähänpistoillaan ennenkuulumattoman menestyksen hänen kutsuilloissaan. Traill kielsi häntä edes puhumasta niistä.

"Onko asia ihan toivoton?" kysyi hänen sisarensa.

"Kokonaan! Minä olen sinun iltoihisi yhtä mahdoton kuin ministeristöön."

"Mutta sinusta voisi tulla ministeri, jos innostuisit politiikkaan."

"Oikein. Mutta asian ydin onkin siinä, että minä en koskaan siihen innostu."

Sisar hellitti otteensa hetkeksi, antaen keskustelun liukua sattuman varassa. Sitten hän jälleen kastoi aironsa veteen.

"Metsästeletkö sinä lainkaan nykyisin?"

"Kyllä, lehteni uutismetsästäjänä. Tämän laimean pilan minä olen, muistaakseni, syöttänyt varemmin eräälle toisellekin."

"Tänä vuonna meillä on Aspleyssä ollut onnistuneita fasaanipäiviä."

"Vai niin?"

"On todellakin. Harald ampui eräänä päivänä kuusikymmentäseitsemän lintua."

"Onnen myyrä! Oletko jo päättänyt ateriasi? Hyvä. Kuulehan, nyt me lähdemme minun asuntooni, — tällaisissa paikoissa puheleminen on ikävää. Olen nyt muuttanut ensimmäiseen kerrokseen; sinun ei enää tarvitse kivuta niin monia portaita pimeässä. Juomme kahvin minun luonani."

Mrs Durlacher ei odottanut toista pyyntöä. Hän oli huomaavinaan, että veli oli tänä iltana taipuisampi kuin koskaan ennen, ja hän kuvitteli kenties jaksavansa houkutella hänet mieltymään omaan elämäntapaansa. Sisar, joka itse oli hienojen seurapiirien nainen ohuinta veripisaraansa myöten, tunsi huolestumista tämän bohemi-veljensä tähden. Siinä suhteessahan me olemme kaikki samanlaisia, — me toivoisimme niiden, joita rakastamme, elävän ja ajattelevan kaikessa meidän omaan tapaamme.

"Rohkenen vakuuttaa, että näitä portaita ei monikaan nainen astele juhlapukuisena," huomautti Traill, kun he ehtivät hänen porraskäytäväänsä.

Sisar nauroi. "Ja otaksun, että ne naiset, jotka täällä liikkuvat, kulkevat yksinomaan sinua tavottamassa?"

"Dolly, minä häpeän sinun puolestasi," vastasi Traill.

"Oh, itsehän sinä olet luonut maineesi; älä siis koeta paheksua tahi väistellä sitä."